RAEVAARA, TIINA: Yö ei saa tulla

Kustantaja: Paasilinna 2015

Tiina Raevaara (s. 1979) voitti vuonna 2006 Martti Joenpolven novellikilpailun ja sai vuonna 2011 Runeberg-palkinnon novellikokoelmastaan  En tunne sinua vierelläni. Hän on opiskellut biologiaa ja väitellyt filosofian tohtoriksi perinnöllisyystieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla.

Yö ei saa tulla on dekkari siinä mielessä, että siinä tehdään murha – kaiketikin. Kaikenlaista tapahtuu, mutta kuin hirveässä unessa tai houreessa, jossa mistään voi olla ihan varma. Kauhukirjallisuuteenkin Raevaaran teoksen voisi luokittaa, vaikka kuvatut painajaiset ovat selvästi pään sisällä. Lukijan ahdistus tulee aavistelusta, miten henkilöt mahtavat reagoida harhoihinsa.

Kuulin sydämenlyönnit korvissani, tai oikeastaan koko päässäni. Kuin joku olisi puristanut kalloani rytmikkäästi. Paine pääni sisällä kasvoi, hellitti, kasvoi taas. Oikeastaan koko huone tuntui laajentuvan ja supistuvan samassa tahdissa. Seinät työntyivät sänkyä kohti ja vetäytyivät taas kauemmaksi. Maailma kumisi.

Kirjan päähenkilö on parikymppinen Johannes, joka työskentelee kelloliikkeessä alati eteenpäin tikittävän ajan keskellä. Hänen oma aikansa on pysähtynyt viiden vuoden takaiseen hetkeen, jolloin hukkui läheinen kasvinkumppani Aalo. Tekikö Aalo itsemurhan, kun suhde keski-ikäiseen liikemieheen, Sandvalliin, paljastui? Johannes ei oikein muista. Nyt vuosien tauon jälkeen hän tapaa Aalon kaksoisveljen Antin, joka ilmoittaa aikovansa tappaa Sandvallin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ja Johannes ajautuu tahtomattaan tilanteesta toiseen. Yöllä piinaavat painajaiset ja päivällä epämääräisen pelottavat näyt. Vainotaanko Johannesta vai onko hän tulossa hulluksi? Onko hän tietämättään tehnyt jotain pahaa?

Kirja on synkkä ja täynnä symboliikkaa. Useaan otteeseen viitataan Nukkumattiin, joka ei ole suinkaan iloinen pikkumies, vaan Kuun toisella puolella asuva teräväkyntinen hirvitys, joka käy öisin kaivamassa silmät päästä kaikilta unettomilta. Silmät ovat muutenkin kirjassa tärkeässä asemassa: kauniit silmät, sokeat silmät, valehtelevat silmät, pelottavat silmät, vaurioituneet silmät, tekosilmät, vaihdetut silmät. Tähän liittyvät myös Johanneksen kokemukset nukeista: ihmisistä, jotka on kursittu kasaan palasista tai jotka alun perinkin ovat olleet keinotekoisia. Toisena keskeisenä teemana ovat unet, jotka sisältävät vihjeitä ja tietoa – jos ne vain osaa tulkita.

Yö ei saa tulla on tyyliltään ja tunnelmaltaan niin epäsuomalainen, että helsinkiläisten paikannimien mainitseminen saa joka kerta hämmästymään. Innoittajana onkin ollut saksalainen E. T. A. Hoffmann, joka käsitteli teoksissaan sekä Nukkumattia (Der Sandman) että mekaaniseen nukkeen rakastuvaa miestä. Raevaaran romaani on niin taitavasti rakennettu ja niin sujuvasti kirjoitettu, että se on pakko lukea miltei yhdellä istumalla. Jälkikäteen olo on kuitenkin outo, ikään kuin olisi sukeltanut liian syvälle jonnekin pimeään ja vääristyneeseen.

Talot kumartuivat katujen ylle, nojasivat läkähtyneinä ainoaan suuntaan, jossa oli tyhjää tilaa. Usvan, tai ehkä höyryn, määrä oli lisääntynyt katujen yllä. Se liukui autoteitä pitkin kuin vesi. Kaupunki oli musta, usva valkoista lietettä sen uomissa. 

CHABON, MICHAEL: Telegraph Avenue

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Telegraph Avenue

Suomennos: Aleksi Milonoff

Michael Chabon (s. 1963) kuuluu amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. Teos The Amazing Adventures of Kavalier and Clay voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2001 ja romaani Wonder Boys oli pohjana samannimiseen elokuvaan vuonna 2000. Chabon tunnustautuu musiikki- ja sarjakuvafanaatikoksi, mikä kyllä näkyy hänen teoksissaan.

Telegraph Avenue -romaanin tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan 2000-luvun alkupuolelle. Keskushahmoja ovat mustaihoinen, pulska Archy Stallings ja valkoinen, pienikokoinen Nat Jaffe. Archy on lupsakkuudessaan hieman selkärangaton, kun taas juutalaistaustainen Nat on synkkä ja äkkipikainen murehtija. Miehiä yhdistää 1970-lukuun ja jazzmusiikkiin kohdistuva rakkaus. He omistavat Telegraph Avenuella Brokeland Records -vinyylidivarin, joka on menestynyt ihan mukavasti uskollisen asiakaskunnan ansiosta. Nyt on myrskypilviä noussut taivaalle. Lähistölle on suunnitteilla suuri kauppakeskus, joka luultavasti veisi asiakkaat suuremman kokoelmansa ja halvempien hintojensa ansiosta.

Ongelmia on yksityiselämässäkin. Miesten vaimot ovat kätilöitä ja omistavat kotisynnytyksissä avustavan firman. Nyt toimilupa on vaarassa, koska erään epäonnistuneen synnytyksen jälkimainingeissa sairaalan synnytyslääkäri ja Archyn temperamentikas Gwen-vaimo ovat laukoneet toisilleen asiattomuuksia. Gwenin puolustuksena voi toki pitää pitkälle edennyttä raskautta hormonimyrskyineen, johon liittyy ärtymystä Archya kohtaan. Mies on selvästikin haluton sitoutumaan suhteeseen ja ottamaan vastuuta tulevasta lapsesta. Lisäksi menneisyydestä on yhtäkkiä putkahtanut henkilöitä, jotka esittävät omia vaatimuksiaan Archyn suhteen. Näistä toinen on orpo teini-ikäinen Titus, jonka isä Archy ilmeisesti on, ja toinen Archyn oma isä, kauan kadoksissa ollut kuuluisa ex-näyttelijä. Kirjan perusteema taitaakin olla se, että isät ja pojat ovat pääosin aika huonoja hoitelemaan välejään.

Chabon käyttää paljon yksityiskohtia, kuvaapa hän sitten luontoa, ihmisiä tai tapahtumia. Parhaimmillaan lauseissa on yllätyksellisiä vertauksia ja loppuvetäisyjä sekä herkullista komiikkaa.

Juliesta tuntui, että hänen elämänsä ainesosat olivat yhtäkkiä sekoittuneet, ryvästyneet ja monimutkaistuneet kuin aminohapot alkuliemessä.

…musta BMW lähestyi taloa kuin planeetansyöjä.

Basisti sormeili otelautaa ylös ja alas niin kuin sokea lukee jotain kiihdyttävää.

Toisinaan teksti käy kyllä liian koukeroiseksi ja rönsyileväksi – onpa eräs lause peräti 17 riviä pitkä! Lukemista hankaloittaa myös se, että 618 sivua sisältävässä kirjassa on vain viisi lukua ja nekin ilman selkeää kappalejakoa. Keskeisten hahmojen lisäksi kirjassa on lukuisia sivuhenkilöitä, jotka omalla tavallaan vaikuttavat tapahtumien kulkuun niin hyvässä kuin pahassa. Henkilöiden muistaminen ja erottaminen toisistaan on vaikeaa ainakin aluksi, mutta loppua kohti kerronnan vauhti kiihtyy. Esimerkiksi kuvaus Gwenin synnytystilanteesta on hurja. Kirjaa mainostetaan Suurena Amerikkalaisena Romaanina, mutta sitä se ei sentään ole eikä edes Chabonin oman tuotannon parhaimmistoa. Mukanaan se kyllä vetää sitten, kun asetelmat alkavat selkiintyä ja henkilöt käyvät tutummiksi.

DIDIERLAURENT, JEAN-PAUL: Lukija aamujunassa

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Le Liseur du 6h27

Suomennos: Kira Poutanen

Guylain Vignolles on koko ikänsä kärsinyt nimestään. Monet nimittäin vääntävät sen nokkelasti muotoon Vilain Guignol, mikä suomeksi tarkoittaa Kamalaa Pelleä. Niinpä Guylain muuttaa itsensä näkymättömäksi.

Hän oli opetellut olemaan olematta liian komea tai ruma, liian lihava tai laiha. Hän oli vain hämärä olento näkökentän laidassa. Hän sulautui maisemaan kunnes muuttui tuntemattomaksi jopa itselleen.

Miksi Guylain sitten alkaa lukea aamujunassa ääneen työmatkalaisille? Hän haluaa pelastaa kirjoitettua sanaa unohdukselta! Hän on töissä kierrätyslaitoksessa, jossa hirviömäinen kone murskaa myymättä jääneet kirjat massaksi ja edelleen uusien teosten materiaaliksi. Aina jää muutama sivu ehjänä koneen uumeniin ja ne Guylain päivän lopuksi kerää ja kuivattaa ja lukee seuraavana aamuna junassa. Kimara saattaa koostua esimerkiksi keittokirjaotteesta, pätkästä kirjallisuuspalkinnon voittajaa, salapoliisiromaanin ja historianteoksen katkelmasta. Kanssamatkustajat nauttivat.

Kun lähijuna pysähtyi asemalle ja ihmiset astuivat ulos vaunusta, joku ulkopuolinen olisi helposti huomannut, miten erilaisilta Guylainin kuulijat muihin matkustajiin verrattuna vaikuttivat. Heidän kasvoillaan ei näkynyt tyhjää maskia, jota kaikki muut matkustajat kantoivat kasvoillaan. He kaikki näyttivät tyytyväisiltä sylivauvoilta.

Eräänä päivänä Guylain löytää muistitikun, jonka sisältämä tarina muuttaa hänen elämäänsä ratkaisevasti. Samalla Lukija aamujunassa -teoskin muuttuu realistisesta romanttiseksi. Odottaako jossain sankaritar valkealla ratsulla saapuvaa ritariaan?

Ranskalaisissa teoksissa on omanlaistaan viehätystä. Lukija aamujunassa on pienimuotoinen lempeä satu, jossa särmää antavat arkipäiväiset henkilöhahmot. Näiden määrä on lukijan kannalta ilahduttavan pieni ja helposti omaksuttava. Tarkimmin seurataan vain päähenkilö Guylainia, jonka melankolisuus vähitellen väistyy hiljaisen huumorintajun tieltä. Lisäksi kuvataan paria Guylainin varsin omalaatuista ystävää ja muutamaa ällöttävää työtoveria. Monia pieniä yksityiskohtia ja niiden merkityksiä voi jäädä miettimään ja tarinoita täydentää mielensä mukaan, sillä kaikkea ei kerrota loppuun saakka. Hymy jää huulille tämän kirjan jälkeen. 

MAALOUF, AMIN: Valon puutarhat

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Les jardins de lumière

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Kirjailija Amin Maalouf syntyi vuonna 1949 Beirutissa, kävi ranskankielistä jesuiittakoulua ja opiskeli sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä vuonna 1975 perhe muutti Pariisiin. Maalouf ille on myönnetty Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki tunnustuksena yhteistyöstä säveltäjä Kaija Saariahon kanssa. Vuonna 2011 Maalouf kutsuttiin jäseneksi Ranskan akatemiaan eli neljänkymmenen ”kuolemattoman” joukkoon.

Valon puutarhat -romaanin päähenkilö on Persiassa 200-luvulla elänyt Mani, kuvataiteilija, filosofi ja lääkäri. Hän joutui jo kolmevuotiaana poikasena fanaattisen isänsä mukana varhaiskristilliseen valkokaapujen yhteisöön ja eroon äidistään koko loppuiäkseen. 12-vuotiaasta lähtien Mani alkoi saada näkyjä, joissa ”jumalaiseksi kaksoseksi” kutsuttu henki paljasti hänelle uskonnollisia totuuksia. Näistä muotoutui manikealaisen opin perusydin, jota profeetta lähti levittämään ympäri Aasiaa. Hän sai uskollisia seuraajia ja ystäviä, joista läheisin lienee ollut oma isä.

Manikealaisuus pyrki yhdistelemään itseensä parhaita piirteitä ajan valtauskonnoista eli zarathustralaisuudesta, kristinuskosta ja buddhalaisuudesta. Manin näkemyksen mukaan uskontojen ei kuulu kilpailla keskenään kannattajista eikä vallasta, jolloin myöskään sotia ei saisi käydä uskontojen nimissä. Persian suuri ”kuningasten kuningas” Šapur suosi Mania, mikä herätti pappien ja maagien kateuden ja vihan. Heidän yllyttämänään seuraava hallitsija tuomitsikin Manin harhaopin levittäjänä piinalliseen kuolemaan. Baabelin pojan henkeä eivät maalliset kahleet sitoneet, vaan viimeisessä saarnassaan hän lausui:

Se joka eläessään on hallinnut muita saa kokea ettei häntä enää totella; se joka on ollut pelkkää ulkokuorta menettää sen; se jolle omistaminen on ollut tärkeintä ei omista enää mitään, hänen kätensä haroo vain tyhjää. Se mikä ennen oli hänen kuuluu nyt muille. Kuin koira kahleissaan hän kiertää entisiä asuin sijojaan pääsemättä irti… Valon puutarhat kuuluvat niille jotka ovat eläneet vailla kahleita.

Profeetta Manin kirjoituksista ja maalauksista suurin osa on hävinnyt tai hävitetty, mutta Maalouf on onnistunut luomaan säilyneistä sirpaleista hienon ja uskottavan kokonaisuuden. Lukija saa syvällisen katsauksen manikealaisuuteen, joka nykyisin on vain nimi, mutta oli aikoinaan yksi maailman valtauskonnoista. Manin elämäntarina kerrotaan niin sydämellisesti ja mukaansatempaavasti, että lukija tuntee todella käyneensä valoisassa puutarhassa.

Valon puutarhat ilmestyi alun perin jo vuonna 1991, joten aika kauan on kestänyt saada se suomeksi. Manin suvaitsevainen ja rauhanomainen sanoma ei ole tänäkään päivänä vanhentunut.

PS. Maaloufin näkemys profeetta Manista ja manikealaisuudesta on valoisa ja myönteinen. Toisin on Michael Axworthyn teoksessa Iranin historia : mielen valtakunta (Into, 2013). Siinä Mania luonnehditaan synkäksi profeetaksi, jonka näkemys olemassaolosta oli lohduton ja ruma.

… hän tuntuu olleen poikkeuksellisen tehokas levittämään erilaisia uskomusjärjestelmiä, joihin sisältyy eräitä kaikkien aikojen vahingollisimpia ja masentavimpia ajatuksia epäpuhtaudesta, aineellisen olemassaolon rappeutuneisuudesta ja sukupuolisen nautinnon synnillisyydestä…