KINNUNEN, TOMMI: Lopotti

Kustantaja: WSOY 2016

Tommi Kinnusen (s. 1973) esikoisromaani Neljäntienristeys valloitti vuonna 2014 niin kriitikot kuin lukijat ja voitti lukuisia palkintoja. Lopotti on Neljäntienristeyksen itsenäinen sisarteos: samojen tuttujen henkilöiden parissa ollaan. Tällä kertaa lähemmän tarkastelun kohteena ovat suvun jäsenistä sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas, homoseksuaali. He ovat erilaisia, ympäristön normeista poikkeavia, ja joutuvat siitä kärsimään.

Helena joutuu yhdeksänvuotiaana pois kodin turvasta, sokeainkouluun Helsinkiin. Siellä lapsia opetetaan tutustumaan ympäristöönsä niin, että pystyvät kulkemaan siellä ilman valkoista keppiä yhtä reippaasti ja ryhdikkäästi kuin näkevät. Toki tapaturmia sattuu ja kuolemantapauksiakin, mutta sokean on sopeuduttava. Hän on aistiviallinen, jonka ei pitäisi edes harkita avioitumista ja lasten hankintaa. Helena kuitenkin pärjää, saa ammatin rakastamansa musiikin parissa ja kokee rakkauden huuman. Hän ei unelmoi näkemisestä, koska arvelee muiden aistien kertovan ihmisistä ja ympäristöstä paljon tärkeämpiä asioita.

Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuin arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo.

Tuomas puolestaan oivaltaa jo varhain seksuaalisen suuntauksensa ja hakeutuu siksi pois pieneltä paikkakunnalta., jossa kaikki tietävät toisensa asiat. Ei homoseksuaaleilla ole helppoa 1980-luvulla vielä suuressakaan kaupungissa, vaan ennakkoluulojen synnyttämään väkivaltaan joutuu tottumaan. Moni murtuu ja päätyy itsemurhaan. Onnesta, rakkaudesta ja omista lapsista voi vain haaveilla. Vertailukohtana mieleen muistuu ruotsalaisen Jonas Gardellin teos Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

Kaikki vaeltavat ja toivovat löytävänsä jonkun nimettömän ja uuden. Jonkun jonka kanssa voisi yhdessä jakaa haaveen maailmasta, jossa kuljettaisiin käsi kädessä. Jossa maattaisiin sängyllä lauantaiaamuisin, kun aurinko etsii kaihtimien raoista heränneitä. Luettaisiin koko päivä yhdessä ääneen Nlle Puhia. Ole sinä Nasu ja Pöllö, niin minä luen kaikki Ihaat.

Kirja kuvaa liikuttavasti myös luopumista. Edellisten sukupolvien edustajat kuolevat pois ja vastaavasti uusia ihmisiä liittyy sukuun, tutut paikat muuttuvat, uusia tapoja otetaan käyttöön. Salassa pidettyjä asioita paljastuu ja oikeiksi luullut käsitykset kumoutuvat – eikä enää voi korjata mitään. On vain tyytyminen siihen, mikä on osaksi tullut.

Loistavan esikoisteoksen jälkeen jatkoa odottaa innostuksen ja huolen sekaisin tuntein, mutta kyllä Lopotti on yhtä vahva teos kuin Neljäntienristeyskin. Kinnusen kieli on kaunista ja oivaltavaa, sopivassa määrin runollista. Lukujen otsikotkin ovat ovelasti niiden sisältöön sopivia laulujen ja runojen säkeitä alkaen ”Maan päällä paikka yksi on” ja loppuen ”Ohjaa kotiin mua”. Musiikilla on kirjassa suuri osuus, esimerkiksi yksi kirjan hienoista eroottisista kuvauksista sulautuu musiikin virtaan.

PS. Lopotti tarkoittaa kylää tai toisistaan erillään olevaa taloryhmää. Tuomaksen mummun mielestä tämä nimenomainen paikka oli huonojen naisten alue, jossa hän ei voinut tunnustaa asuvansa.

JONES, SADIE: Kotiinpaluu

Kustantaja: Otava 2016

Alkuteos: The Outcast

Suomennos: Marianna Kurtto

Lontoolaisen Sadie Jonesin vuonna 2015 suomeksi ilmestynyt romaani Ehkä rakkaus oli totta keräsi sekä lukijoilta että kriitikoilta kiitosta. Sen vanavedessä saadaan nyt Jonesin Costa First Novel -palkinnon voittanut esikoisteos Kotiinpaluu, joka ilmestyi alun perin vuonna 2008.

Elokuussa 1957 palaa 19-vuotias pörssimeklarin poika Lewis Aldridge kotiin kahden vuoden vankilatuomion jälkeen. Vastaanotto kotona on jäätävä ja muualla kylässä palavan vihamielinen. Miksi? Seuraavaksi kirjassa aletaankin selvitellä tapahtumien taustoja ja lähdetään liikkeelle vuodesta 1945, hetkestä jolloin Lewisin isä Gilbert palaa sodasta takaisin kotiin. Ihanan boheemin äitinsä Elizabethin seuraan tottunut Lewis on ymmällään.

Lewis olisi halunnut että Gilbert käyttäisi edelleen univormua ja olisi etäinen ja sankarillinen sen sijaan että oli todellinen ja vaikutti Lewisin päivittäiseen elämään kuten nyt vaikutti. Puvussaan ja tweed-takissaan Gilbert näytti isämäiseltä ja helposti lähestyttävältä, mutta vaikutelma oli petollinen, sillä hän oli muukalainen, ja olisi ollut helpompaa jos hän ei olisi näyttänyt joltakulta niin tutulta, kun ei kuitenkaan ollut.

Hyvin eivät asiat sitten sujukaan. Jostain syystä Gilbert tuntee alun alkaen vastenmielisyyttä poikaansa kohtaan – olisiko mustasukkainen vaimon tätä kohtaan osoittamasta hellyydestä ja huomiosta? Kun Elizabeth kuolee traagisesti, sysää Gilbert Lewisin luotaan ja jättää tämän yksin tuskansa ja syyllisyydentunteensa kanssa. Pojan sulkeutuneisuutta pidetään tunteettomuutena ja ajoittaisia kuohahduksia osoituksena kieroutuneisuudesta, joka on juurittava pois kurin ja rankaisun avulla. Näin jatkuu vuodesta toiseen, kunnes Lewis murtuu epäoikeudenmukaisuuden ja pahansuopuuden alla ja lähtee tuhon tielle. Hän voi vain kysyä isältään:

”Miksi et voinut uskoa minuun? Uskoa minuun edes vähän? Kaikki ne kerrat kun lukitsit minut huoneeseeni, uhkailit, kerroit ettei minusta ole mihinkään ja että minussa on jotain vialla – minä olin lapsi, olin pieni lapsi. Jos olisit vain uskonut minuun edes hetken aikaa ja ollut puolellani – muttet pystynyt siihen. Kyllä, minä juon, kyllä, minä viiltelen itseäni. Luoja sentään, etkö sinä edes halunnut auttaa?”

Naapuritalossa puolestaan koetaan toisenlaista helvettiä. Perheenisä, vauras liikemies, näyttää joviaalilta vitsiniekalta, mutta saa suurimman nautintonsa pahoinpitelemällä perheenjäseniään. Uskomattominta on se, että perhe vaikenee asiasta ja pitää kaikkea aivan normaalina. Äiti ei suojele lastaan, vaan seuraa tapahtumia kylmästi sivusta. Yksinäinen ja turvaton Kit-tyttö saa lohtua Lewisin hajamielisestä huomaavaisuudesta ja palvoo tätä kuin pyhimystä. Entäpä, kun ihanteellinen kuva väistämättä särkyy?

Kotiinpaluu-romaani on täysin uskottava kuvaus pikkukaupungin tekopyhyydestä ja kulissien takaisesta pahoinvoinnista ja siksi niin vaikuttava. Lukijankin tunteet nousevat pintaan, kun sekä Lewisin että Kitin piina jatkuu jatkumistaan. Vasta kirjan viimeisillä sivuilla alkaa uskoa, että heillä sittenkin saattaa olla valoisampi tulevaisuus edessään.

PS. Alkuteoksen nimi The Outcast kuvaa kirjan sisältöä täydellisesti. Eikö suomen kielestä olisi löytynyt sille sopivaa vastinetta? 

ULITSKAJA, LJUDMILA: Tyttölapsia

Kustantaja: Siltala

Suomennos: Arja Pikkupeura

Venäläinen Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on koulutukseltaan biologi, erityisalanaan perinnöllisyystiede. Päätoimisena kirjailijana hän on ollut 1990-luvulta lähtien ja voittanut mm. Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2001 ja vuonna 2014 Itävallan valtion kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2011 hän sai ranskalaisen Simone de Beauvoir -palkinnon, joka myönnetään naisen ihmisoikeuksien parantamisen hyväksi tehdystä työstä.

Teos koostuu kahdesta kertomussikermästä, joista ensimmäinen kuuden novellin kokonaisuus – nimeltään Tyttölapsia - ajoittuu 1950-uvun alkupuolelle. Novellit eivät etene aikajärjestyksessä, vaan ensin kuvataan muutaman 9-vuotiaan pioneerin matkaa tapaamaan kädetöntä naista, joka on lahjoittanut toveri Stalinille jaloillaan kirjomansa ristipistotyön. Palavasta rakkaudesta isä Aurinkoista kohtaan ei kuitenkaan ole kysymys, vaan omien etuuksien tavoittelusta. Musertava pettymys kirkasotsaisille tytöille! Seuraavaksi kerrotaan kaksostyttöjen Viktorijan ja Ganajen syntymästä ja lapsuudesta, mutta myöhemmissä novelleissa kaksoset ovat jo luokkatovereita ensimmäisen novellin tyttöjen kanssa. Henkilöiden tunnistamista hieman hankaloittaa venäläinen tapa käyttää heistä toisinaan sukunimeä, toisinaan etunimeä ja lisäksi vielä kutsumanimeä – Viktorijaakin kutsutaan Vikaksi ja Ganajea Gaikaksi.

Novellit paljastavat sen tosiasian, ettei tasa-arvo toteutunut Neuvostoliitossakaan. Koululaisten eliittiä on puoleksi amerikkalainen diplomaatintytär, jonka koti (kaksio) on muiden silmissä satulinna. Huolettomasti eivät elämästään tosin nauti hyväosaisetkaan, sillä pelko vallitsee Stalinin valtakunnassa. Luokan vapaaoppilas taas on pohjasakkaa ja saa muiden tyttöjen kunnioituksen vasta paljastettuaan suuren tietoutensa naimapuuhista. Heräävä seksuaalisuus onkin yksi aiheista, joka koko ajan liikkuu hienovaraisesti tarinoiden pinnan alla. Kohde voi ensi alkuun olla vaikkapa modernin tyylikäs naisopettaja.

Toinen sikermä on nimeltään Lapsuus -49. Nämä lyhyet novellit eivät liity toisiinsa eivätkä käsittele pelkästään tyttöjä. Sodan jäljiltä on paljon orpoja, joille jo entuudestaan varattomien omaisten on tarjottava koti. Kaikesta on pulaa. Muutamaa kaalinpäätä kannattaa jonottaa tuntikaupalla. Naapurit vahtivat epäluuloisina ja kateellisina toisiaan.

Ulitskaja osaa katsella asioita lapsen näkökulmasta. Lapsi innostuu jostakin täysillä, mutta onkin seuraavassa hetkessä jo kiinnostunut ihan muusta. Hän voi kiusata toista julmasti, mutta muuttaa suhtautumisensa päinvastaiseksi jonkin odottamattoman seikan vuoksi. Sisar voi kadehtia toista sisarta katkerasti ja samalla tuntea suojelunhalua. Venäläissyntyinen on tietenkin ylivertainen muihin kansanryhmiin nähden, eritoten juutalaisiin tai tataareihin, mikä oikeuttaa kiusantekoon. Liian usein lapset joutuvat painiskelemaan yksinään ongelmiensa ja huoliensa keskellä, koska aikuisilla on liian kiire tai liian vähän mielenkiintoa.

Arja Pikkupeuran suomennoksesta välittyy Ulitskajan tekstin kauneus ja vivahteikkuus. Ote on rauhallinen ja ymmärtäväinen ja kevennyksenä vielä hurmaavaa huumoria. Esimerkiksi kuvaus alusvaatteista:

 Noiden vuosien tyttölasten alusvaatteet oli keksinyt joku ihmiskunnan vihollinen, joka pyrki saattamaan sen sukupuuttoon. Lyhyen paidan ylle vedettiin orvonoloinen liivi, jossa oli isot ja tässä nimenomaisessa tapauksessa keltaiset napit. Liiviin napitettiin kaksi hiertävää kuminauhaa, ja niiden toinen pää kiinnitettiin liian lyhyisiin sukkiin, jotka Vikalla pureutuivat kiinni tukeviin reisiin, heti polven yläpuolelle. Tämän kaiken ylle puettiin väljät pöksyt, joita olemuksensa vastaisesti kutsuttiin ”trikoiksi”, ja koko tällä virityksellä oli tapana uppoutua ihoon, hangata punaisia jälkiä herkkiin paikkoihin ja irtoilla liitoksistaan rajumman liikehdinnän aikana. Aikuisten naisten alusvaatteet eivät juuri eronneet näistä, ja todennäköisesti niiden oli määrä taata kansakunnan nuhteettomuus.

WEAVER, EVA: Jacobin takki

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: The Puppet Boy of Warsaw

Suomennos: Anna Lönnroth

Juutalaispoika Mika asuu Varsovassa Puolassa. Vuonna 1938 elämä on vielä hyvää ja isoisä Jacobilla on varaa teettää räätälillä itselleen hieno päällystakki. Sitten natsit valloittavat Puolan ja siirtävät kaikki Varsovan juutalaiset muurien taakse ghettoon. Isoisä alkaa piilotella itselleen tärkeitä asioita takkinsa uumeniin.

Isoisä lisäsi päällystakkiinsa taskun toisensa perään ja keksi sitten eräänä päivänä ruveta tekemään taskujen sisällekin pieniä taskuja. Jos yksi tasku tutkittaisiin, niin ei kuitenkaan löydettäisi sisempiä kerroksia. Pikkuhiljaa hänen takistaan tuli valtava labyrintti: jokin aukko johti yhteen mutta ei toiseen taskuun, tuolla oli umpikuja ja tästä pääsi vasemmalta oikealle.

Isoisän kuoleman jälkeen Mika omii itselleen sekä takin että isoisän salaisen harrastuksen – käsinuket. Hän alkaa esittää sisimmästään kumpuavia näytelmiä ympäri ghettoa, kaduilla ja lastenjuhlissa, sairaalassa ja orpokodissa. Eräänä päivänä hänen taitonsa paljastuu sattumalta Maxille, saksalaissotilaalle, joka pakottaa Mikan valloittajien viihdyttäjäksi. Mika tuntee itsensä petturiksi, vaikka palkkioksi saamillaan leivillä pystyykin pitämään perheensä hengissä nälän ja tautien runtelemassa ghetossa. Lisäksi hän onnistuu takkinsa suojissa salakuljettamaan pieniä lapsia turvaan ulkomaailmaan. Epämääräinen ystävyys Maxin kanssa osoittautuu hyödylliseksi silloin, kun juutalaisia aletaan kuljettaa Treblinkan kuolemanleirille.

Niinä kauheina päivinä mitään ei voinut enää ennakoida – missään ei ollut mitään logiikkaa, jäljellä oli ainoastaan kohtalon raaka sattumanvaraisuus. Mistä voisimme erottaa sotilaan, joka muistaisi ihmisyytensä, sotilaasta joka vain tottelisi käskyjä ja tappaisi? Olin nähnyt rottien muuttuvan silmänräpäyksessä: vaikka heidän kirkasväriset julisteensa ilmoittivat meidän olevan syöpäläisiä, he saattoivat aivan tyytyväisinä kuunnella esityksiämme, antaa muusikoidemme ja kabareemme viihdyttää heitä yhtenä iltana, ja seuraavana tappaa meidät ilmeenkään värähtämättä.

Mikan ja Maxin kohtalot koskettavat vielä myöhemminkin toisiaan, jopa niin myöhään kuin vuonna 2009. Kaiken keskipisteessä on Mikan rakkain käsinukke, isoisä Jacobin tekemä prinssi. Vuosikymmenien halki se viihdyttää ja rohkaisee ihmisiä milloin Varsovassa, milloin Siperiassa, milloin Saksassa tai Yhdysvalloissa. Se paljastaa totuuksia, mutta levittää myös sovinnon sanomaa.

Jacobin takki -romaani tuo mieleen Roman Polanskin elokuvan Pianisti, mutta Weaver paljastaa juutalaisen päähenkilön näkökulman lisäksi myös saksalaisen Maxin pohdinnat. Miksi julmuudet tehtiin, mitä niillä saavutettiin? Poistaako oman syyllisyyden se, että ainoastaan noudattaa ylhäältä tulevia käskyjä? Sovittaako se jotain, että sodan häviäjänä joutuu itse kärsimään voittajien käsissä? Kirjan monipuolisuutta lisäävät vielä kertomukset kotirintamalta, sillä kauhuja ja kurjuutta on ollut sielläkin. Weaverin kirjaa ei voi ahdistumatta lukea, sillä se kuvaa varsin realistisesti ihmisen käsittämätöntä julmuutta toista ihmistä kohtaan. Silti se tarjoaa myös ripauksen toivoa ja uskoa.

CLEMENT, JENNIFER: Basquiatin leski : rakkaustarina

Kustantaja: Like 2015

Alkuteos: Widow Basquiat

Suomennos: Terhi Kuusisto

Yhdysvaltalainen Jean-Michel Basquiat (1960-1988) oli ensimmäinen maailmanmaineeseen noussut musta kuvataiteilija. Hän sai mainetta aluksi graffititaiteilijana ja myöhemmin avantgarde-taiteilijana, josta käytettiin jopa määrettä ”1980-luvun Picasso”. Basquiat saavutti rikkautta miltei huomaamattaan, muttei arvostanut rahaa koskaan kovin korkealle. Hän saattoi ajella paikasta toiseen limusiinilla ja heitellä ikkunasta satasia pultsareille. Hän saattoi maalata Armanin puku päällä, sotkea sen surutta maaliin ja heittää sitten pois. Basquiat tunnustikin, että hänelle ainoa kiinnostava asia oli tyhjä paperi.

Suzanne Mallouk oli Basquiatin ensimmäinen suuri rakkaus. Väkivaltaista isäänsä New Yorkiin paennut Suzanne työskenteli baarissa tavatessaan Basquiatin eräänä yönä:

Jean-Michel on yöeläin, oikea myyrä. Päivänvalo sattuu, aurinko sattuu, mutta illalla hän muuttuu taikuriksi, Merliniksi jolla on kaikki hallussa ja hohtoa elämässä. Yöt ovat huumeille. Huumeet ovat yö. Päivänvalossa Jean-Michel painuu omaan varjoonsa ja mönkii sen sisään.

Suzannesta tuli muusa Venus, jota Basquiat etenkin aluksi hemmotteli monin tavoin, mutta myös totutti jokapäiväiseen huumeiden käyttöön, öiseen juhlintaan ja seksillä hurjasteluun. Kokaiinin voimalla Basquiat suolsi luonnoksia ja maalauksia, joita lahjoitteli avokätisesti niin ystäville kuin ventovieraille, mutta saattoi myös vaatia töitään hetken kuluttua takaisin. Näin kävi esimerkiksi Madonnalle. Yksi Basquiatille tärkeistä henkilöistä oli Andy Warhol, jonka kuoleman jälkeen Basquiat alkoi käyttää yhä holtittomammin huumeita ja muuttui vainoharhaiseksi ja väkivaltaiseksi. Basquiat kuoli 27-vuotiaana huumeiden yliannostukseen.

Taiteilijan vielä eläessä Suzannea alettiin kutsua ”Basquiatin leskeksi”, vaikkei virallista suhdetta edes ollut. Mitähän tähän mahtoi sisältyä? Miehen kuoltua Suzanne repäisi itsensä irti New Yorkin taidepiireistä, lopetti hurjimman huumeiden käytön ja kouluttautui psykiatriksi, erikoisalanaan taiteilijoiden auttaminen.

Suzannen ystävänä Jennifer Clement seurasi rakkaustarinaa lähietäisyydeltä, mikä varmaankin auttoi osaltaan kirjan intiimin ja vahvan tunnelman luomisessa. Luvut ovat hyvin lyhyitä, eivät aina sivunkaan mittaisia, ja sisältävät samasta tapauksesta sekä Clementin selostavan osuuden että otteen Suzannen muistiinpanoista. Kerronta on ihastuttavan ironista ja eloisaa, sanallisia oivalluksia väläyttelevää ja värikkäitä mielikuvia herättelevää. Silti yksityiskohtien läpi välittyy myös traagisuus, erään elämän tuhoutuminen.