RAUMA, IIDA: Hävitys : tapauskertomus

Kustantaja: Siltala 2022

 A - nuorehko nainen - tekee turkulaisella yläasteella sijaisuutta historianopettajana, mutta ei erityisemmin pidä työstään eikä ole siksi innostava opettajakaan. Öisin levottomuus ajaa hänet juoksemaan ympäri Turkua ja ajattelemaan kaikkea sitä hävitystä, mitä kaupunkiin on halki historian kohdistettu. A:n ainoa ystävä, eläkeikää lähestyvä työtoveri Nordin, on kertonut asiasta paljon.

…vanhan rakennuskannan purkaminen oli kuin lobotomiaa, jolla kaupungista tehtiin helppohoitoinen, passiivinen ja dementoitunut. Ei ihme, että Turussa sanojen ja asioiden väliset viittaussuhteet alkoivat hajota. Puutorin vessa olikin baari, koulu ravintola, tehdas teatteri, vankila eliittiasuinalue.

Eräällä yöllisellä kierroksellaan A näkee ohimennen naisen, jonka myöhemmin muistaa luokkatoverikseen Iraksi kaarinalaiselta musiikkiluokalta 1990-luvulla. Netti kertoo, että Irasta on tullut kirjailija, joka on julkaissut pari kohtuullisen hyvää arvostelua saanutta teosta, mutta mistä ne kertovatkaan! A tunnistaa tarinasta itsensä ja omia kokemuksiaan.

Tämän jälkeen A etsii määrätietoisesti Iran käsiinsä. Tapaamisesta tulee painajaismainen ja raivokas, kun muistoja musiikkiluokasta puretaan. A ja Ira suljettiin muun porukan ulkopuolelle; heitä ei paljon kehuttu ryhmähenki koskenut. Tähän he reagoivat kumpikin omalla tavallaan: Ira yritti olla näkymätön, kun A puolestaan teki itseään tykö, oli äänekäs ja kiivas.

A yritti pitkään saada luokan opettajan Anskun (Anna-Maijan) huomiota ja kiitosta, mutta sai opettajan vain tympääntymään. Anskulla oli omat suosikkinsa oppilaiden joukossa ja hänen räikeä puolueellisuutensa yllytti koko luokan kääntymään A:ta ja Iraa vastaan. Opettajan hiljaisella hyväksynnällä A:han kohdistettiin vakavaa henkistä väkivaltaa, mutta häneen kajottiin myös fyysisesti. Tajusikohan kukaan oppilaista toimivansa väärin?

… jos joku olisi kysynyt Terhiltä, Emmi-Sofialta ja niiltä niiden mielipidettä koulukiusaamisesta, ne olisivat hetkeäkään epäröimättä vastanneet sellaisen olevan kurjaa ja väärin, eivätkä olisi nähneet mitään ristiriitaa siinä, miten ne häntä kohtelivat, ristiriitaa ei ollut, A sanoi, hän ansaitsi kaiken, olihan se hänen vikansa, hänen luulotellun erilaisuutensa vika…

A ei alistunut tähän hiljaa, vaan kääntyi niiden puoleen, joiden kuuluisi virkansa puolesta pitää huolta opiskelijoista - kai lapsilla ja nuorilla sentään on samat oikeudet kuin aikuisillakin? Lopputulema oli kuitenkin se, että A itse joutui pyytämään anteeksi kiusaajiltaan. Hänet leimattiin hysteerikoksi, josta vain tuntui siltä, että häntä kiusataan. Kirjassa on selitys siihen, miksi näin tapahtui:

… kouluyhteisö on lähtökahtasesti vähä semmonen uhattu ja hauras ku sielhä ollaan vasten tahtoo ja se porukka on jotai iha random tyyppei ja opeil on siin tosi iso homma yrittää luoda niist ryhmist semmosii et ne tyypit niinku oikeesti joteski pelais yhteen ja luokas ois hyvä fiilis ja kaikil kivaa. Joten täs kohtaa nää koulukiusatut sit tulee niinku kuvaan. Opet tarvii niit et ois joku ulkopuoline jota luokka vois yhdessä vihata.

Hävitys koostuu pääosin hypnoottisen vetävästä tekstistä, jota A vuodattaa kuuntelijalleen. Vuolaaseen virtaan sisältyy kipua ja kaunaa, mutta myös teräviä huomioita ja jopa huumoria sekä runsaasti tietoa Turun historiasta ja ranskalaisen neurologin Martin Charcot’n 1800-luvulla tekemistä tutkimuksista hysteriasta ja hypnoosista. Iran pitkä, raivoisa monologi puolestaan on kirjoitettu Turun murteella.

Kertomus kahdesta rikki menneestä ihmisestä (vai ovatko A ja Ira paremminkin yhden ja saman ihmisen eri puolia?) suututtaa ja tekee kipeää, mutta ei monipuolisuutensa ansiosta kuitenkaan ole sietämättömän raskas. Kunpa edes joku koulukiusaaja lukisi Hävityksen ja tuntisi piston sydämessään tai kunpa joku sivustakatsoja heräisi huomaamaan, mitä hänen lähellään tapahtuu!

Enkä mä tarvii ketään lohdutteleen mua tai lässyttään mun psyyken tilast. Mä haluun et ne vihdoin myöntää et se on väärin ja sen pitää loppuu. Mut jos mä esim kirjotan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotai ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja sattu, nehä o jotai lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil. Syö lääkkees. Käy terapias. Kirjoita kiusaajil kirje mut älä ikin lähetä sitä…  Just sehä niil sopis et kukaan ei koskaan sais tietää.

MÄKI, MERJA: Ennen lintuja

Kustantaja: Gummerus 2022

Olin nähnyt, miten vedelle hyräily sai Laatokan liikkumaan. Perättäiset aallonharjat värähtelivät kuin kanteleen kielet, jotka oli jätetty soimaan. Silloin alkoi värähdellä myös minun sisälläni. Siinä me soimme samaa säveltä, minä ja Laatokka.

Haavuksen saarella Laatokalla asuvan parikymppisen Allin unelmana ovat meri, veneet ja verkot, mutta äiti lähettää hänet Sortavalan kaupunkiin Inkerön-buabon eli parantajanaisen oppiin. Sortavalan pommitukset helmikuussa 1940 saavat tytön jättämään ramman opettajansa pommisuojaan ja hiihtämään paniikissa kotiin.

Äiti ei ota tytärtään avosylin vastaan, mutta tekeillä on niin monta asiaa, että Alli saa jäädä. Saaren asumuksia yritetään kätkeä pommikoneilta. Valmistellaan Allin pikkuveljen Tuomaan häitä. Kuunnellaan sotauutisia. Sitten tulee päivä, jolloin radiossa tiedotetaan rauhansopimuksesta ja Suomen uudesta rajalinjasta:

”Voi pyhä Neitsyt Maria, tule meidän avuksemme”, kuiskasin. ”Me olemme jääneet väärälle puolelle rajaa.”

Aikaa luovutetulta alueelta poistumiseen on annettu vain muutama päivä, mutta armonaika kutistuu entisestään, kun venäläiset alkavat hyökkäyksensä - leipätaikinakin jää pirtin pöydälle liinan alle kohoamaan. Äiti, isä ja pikkusisko Ilmi lähtevät junalla kohti Seinäjokea, missä isän vanhemmalla veljellä on maatila.

Alli ja raskaana oleva Sylvi-käly lähtevät vapaaehtoisina kuljettamaan maanteitä pitkin karjaa Seinäjoelle. Pommitukset ja kipakka pakkanen koettelevat niin ihmisiä kuin eläimiä ja vastasyntynyt vasikkakin joudutaan lopettamaan. Kauppiaan tytär Sylvi osoittautuu henkisesti hämmästyttävän vahvaksi ja tukee Alliakin silloin, kun tämän usko on loppua.

Seinäjoella kaikki on Allista kovin vierasta ja outoa: luonto, ihmisten puhe, ruoat, tavat. Koko perhe on sedän armon varassa ja kotona jämäkkänä päämiehenä toiminut isä täällä nöyrä renki. Jotkut paikalliset eivät tunnu lainkaan tajuavan sitä, että ihmisten on ollut pakko lähteä Karjalasta, vaan kuvittelevat näiden tulleen kerjuulle suurin piirtein laiskuuttaan.

”Tämä sota on maksettu meidän karjalaisten mailla!” äiti sähähti. ”Meiltä jäi kotitanhuvat ja elinkeino rajan taa, ja te saitte pitää oman loppuun kalutun maanne vain, koska meillä oli antaa viholliselle kaikkein kaunein ja rikkain pala Suomea!”

Toisaalta Allin perhekään ei asetu täydestä sydämestään Seinäjoen seudulle. Kaikilla uskovat, että uusi sota alkaa pian ja silloin paluu takaisin kotiseudulle onnistuu taas. Ehkä jo keväällä, ennen muuttolintujen saapumista? Mutta linnut tulevat, pesivät ja lähtevät eikä paluuta kotiin ole näkyvissä.

Joenrannan kasvit olivat erilaisia kuin kotona, eivätkä pääskyt olleet kesällä lennelleet rantaruovikossa, Koivut kurottivat oksiaan hereästi pintaan ja rikkoivat virrankalvon… Ei joessa ollut mitään samaa kuin Laatokassa.

Allin ja äidin välit ovat myrskyisät. Äiti syyttää tytärtään esimerkiksi Sylvin sairastumisesta keuhkotautiin – tytön pitäisi olla parantaja, mutta mitään hyötyä hänestä ei perheelle ole ollut. Selviäminen raskaasta matkasta Karjalasta Seinäjoelle on kuitenkin kasvattanut tytön itsetuntoa eikä hän enää alistu vaiti äidin moitteisiin, vaan antaa sanan sanasta. Lopulta äiti karkottaa Allin pois kotoa selviämään omillaan.

Syyt äidin hyljeksivään asenteeseen selviävät myöhemmin, mutta se ei tee tilanteesta helpompaa. Sylvi-kälyn seuralaisena Alli saa sentään jäädä henkilöstöpulasta kärsivään sairaalaan avustamaan erilaisissa hanttitehtävissä, esimerkiksi puhelinpiikana. Taas hän on vieroksuttu ja vailla arvoa, mutta kuolevien, monenlaisista fyysisistä ja psyykkisistä ongelmista kärsivien ja orpojen keskellä hän silti löytää keinoja auttaa. Voisiko hänestä tulla sairaanhoitaja!

Kun Aili lopulta palaa Haavuksen saarelle vastassa ovat vain kodin rauniot ja edelleen yrmeä äiti. Se ei enää nuorta naista satuta, sillä hän on löytänyt oman paikkansa ja oman mielekkään tehtävänsä. Äidin halveksima haaveksija on alkanut työntää juuriaan Pohjanmaan multaan ympäristössä, jossa hänet hyväksytään ja häntä rakastetaan.

Ennen lintuja -romaani on helposti seurattava, koska se etenee kronologisesti ja näkökulma on koko ajan Allin. Lukuisat yksityiskohdat elävöittävät ja tukevat tarinaa ja esimerkiksi karjalaisuus pilkahtaa joissakin sanoissa sekä tapojen ja uskomusten kuvauksissa. Allin kohdalla keskenään sekoittuvat toisaalta kreikkalaiskatoliseen uskontoon ja toisaalta parantaja-buabon kansanparannustaitoihin ja kansanuskomuksiin liittyvät opit.

Alli on moniulotteisuudessaan todella kiinnostava hahmo ja hänen kehittymistään arasta ja itseään aliarvioivasta neidosta toimeliaaksi, nokkelaksi ja itsenäiseksi naiseksi seuraa myötätuntoisesti ja hieman huolissaan. Tämä on hieno ja omaääninen esikoisromaani, jonka eteen on taatusti tehty paljon taustatyötä! Tulisikohan tarinaan jatkoa?

 

WAHLDÉN, CHRISTINA: Älä puhu kuolleista

Kustantaja: Minerva 2022

Alkuteos: Nämn inte de döda

Suomennos: Jänis Louhivuori

Ruotsalainen kirjailija ja journalisti Christina Wahldén (s. 1965) rakastui Australiaan opiskellessaan Sydneyn yliopistossa dramaturgiaa ja matkustellessaan ympäri maata. Toimiessaan Svenska Dagbladetin rikostoimittajana hän raportoi ennen kaikkea naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta rikollisuudesta, parisuhde- ja kunniaväkivallasta sekä ihmiskaupasta. Australiaan sijoittuvassa Darwin-sarjassa nämä kaksi asiaa yhdistyvät.  

Älä puhu kuolleista -dekkarin tapahtumat sijoittuvat Australian Pohjoisterritorion pääkaupunkiin Darwiniin. Territorio poikkeaa vapaamielisyydessään muusta Australiasta jopa oikeuskäytännöissä. Tämä saattaa houkuttaa vapaudenkaipuisia muuttamaan alueelle, mutta trooppisen kostea ilmanala sopii harvalle. Pysyvästi paikalle jäävät lopulta vain aidot territorion asukkaan, joista kaksikymmentäviisi prosenttia on aboriginaaleja.

Tähän aikaan vuodesta, ennen sadekautta, ihmiset ajautuvat mangohulluuden valtaan, sekoavat tropiikin kuumuudesta. Väkivaltarikokset lisääntyvät. Ihmiset menevät järjiltään kuumuudesta ja kosteudesta, sateesta jota ei kuulu.

Rikoskomisario Patrick O’Boyle on isokokoinen ja punatukkainen, joten hänen lempinimensä on aussilogiikan mukaan tietenkin Bluey. Bluey rakastaa Abbaa ja etenkin Agnetha Fältskogia. Hän unelmoi naisystävästä ja on viimeisimmän eron jälkeen lopettanut alkoholinkäytön. Hän on myös lempeä karskista ulkomuodostaan huolimatta ja ottaa hoiviinsa orvoksi jääneen wallabinpoikasen, jonka nimeää Mangoksi.

Darwinin rikospoliisin työ koostuu lähinnä pyromaaniepäillyistä, autovarkauksista, murroista ja kadonneista turisteista, mutta eräänä maanantaina ruotsalainen reppureissaaja, traumojaan Australiaan paennut Greta, löytää merenrannalta pahoin runnellun ruumiin. Ensi silmäyksellä kuolema vaikuttaa krokotiilin aiheuttamalta, mutta ruumiinavaus paljastaa sen murhaksi. Suurta poliisioperaatiota tästä ei kuitenkaan seuraa, koska uhri kuuluu alkuperäisväestöön.

Kukaan ei tiedä, kukaan ei muista, kukaan ei ole nähnyt mitään. Osa ei ole ollut selvin päin, osa ei ole ollut paikalla. Osa ehkä oli paikalla, muttei muista. Tai ei tahdo muistaa. Eri syistä. Kukaan ei pidä poliisista.

Uhrin henkilöllisyys selviää nopeasti, sillä aboriginaalitaustainen poliisiharjoittelija Jess tietää pienessä yhteisössä vain yhden tuntomerkkeihin sopivan naisen. Bluey puolestaan on varma murhaajasta, koska tilastojen mukaan se on miltei aina poikaystävä. Jess ei ole vakuuttunut, mutta kukapa kuuntelisi nuorta harjoittelijaa, joka on muista poikkeava sekä sukupuolensa että taustansa vuoksi?

Ei Jessiin luoteta alkuperäisväestön keskuudessakaan, mutta lopulta hän saa yhden naisen puhumaan. On kuulemma eräs mies, joka houkuttelee aboriginaalinaisia taloonsa luvaten heille mahdollisuuden käydä suihkussa ja saada puhtaita vaatteita. Nainen osaa valitettavasti kertoa miehestä vain sen, että tällä on oudot silmät, sininen aita puutarhan ympärillä ja ovissa paljon lukkoja.

Sinisen aidan etsintä keskeytyy, kun Banksia House -nimisestä laitoksesta tulee tieto itsemurhan tehneestä teinitytöstä. Vankilamainen laitos on tarkoitettu kymmenen-kuusitoistavuotiaille huostaanotetuille ja rikoksista tuomituille tytöille, joista lähes kaikki kuuluvat alkuperäisväestöön. Bluey ja Jess aistivat oitis, että jokin on pahasti vinossa, mutta Greta on se, joka löytää tärkeän johtolangan. Paljastuneet asiat ovat kammottavia.

Juoni on taitava ja sisältää yllätyksiäkin. Yksi yllätyksistä on ”poika varjoissa”, jonka kertomukset omista elämänvaiheista ja kieroutuneen maailmankatsomuksen muotoutumisesta limittyvät murhatutkimuksen lomaan. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan hyvää, mutta erityiskiitos mielenkiintoisesta aisaparista eli oikeudenmukaisesta (joskin valkoisen miehen asenteeseen kasvaneesta) Blueysta ja kansansa aseman parantamista tavoittelevasta Jessistä.

Parasta antia Wahldénin teoksessa on monipuolinen tietopaketti Australian alkuperäisväestöstä. Lumoavan henkistyneen ajatusmaailman ja hienon kulttuurin luoneet aboriginaalit ovat valkoisten saapumisen jälkeen vajonneet alennustilaan; alkoholin suurkuluttajiksi, köyhiksi, syrjityiksi ja syrjäytyneiksi. Valtion asettamat tavoitteet alkuperäisväestön elinolojen parantamiseksi ovat jääneet totuttamatta ja etenkin naisten asema on surkea. Vanhat tavat elävät silti yhä, mihin viittaa kirjan nimikin:

Vastikään kuolleen henkilön valokuvan esillä pitäminen on tabu. Suruaika voi vaihdella parista kuukaudesta useaan vuoteen riippuen siitä, miten merkittävä henkilö vainaja oli, eikä sen aikana saa mainita kuolleen nimeä. Jos jollakulla muulla sattuu olemaan sama nimi, sitäkään ei saa sanoa ääneen, kuten ei myöskään sanoja, jotka muistuttavat kyseistä nimeä.

HUNTER, CARA: Pimeyteen

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: In The Dark

Suomennos: Sirpa Parviainen

Olin kellarissa arkkitehtini kanssa, ja osa seinästä antoi periksi. Siellä oli tyttö.

Oxfordissa sijaitsevassa paritaloasunnossa on meneillään remontti, kun naapurin kellarista löytyy lukitun oven takaa aliravittu ja nestehukasta kärsivä nuori nainen sekä parivuotias poika. Asunnon omistaa iäkäs ja muistisairas William Harper, joka ei tunnu tietävän mitään siitä, mitä hänen kellarissaan on tapahtunut ja jonka vakiovastaus kaikkeen on typerä lehmä.

Tutkinnasta vastaa kunnioitettu ja taitava rikoskomisario Adam Fawley joukkoineen. Kuka nuori nainen on ja kuinka kauan hän on ollut kellarissa? Tyttö kärsii selvästikin traumaperäisestä stressihäiriöstä; ei pysty puhumaan, mutta kirkuu heti pojan nähdessään. Onko William Harper kidnapannut ja raiskannut tytön? Onko poika syntynyt kellarissa ja viettänyt siellä koko ikänsä?

Fawleyn mieleen palaa kaksi vuotta aiempi toimittaja Hannah Gardinerin tapaus. Toimittaja ei saapunut koskaan sovittuun tapaamiseen, mutta hänen pieni poikansa löytyi maastosta kylmettyneenä ja peloissaan. Gardinerien talo on näköetäisyydellä William Harperin asunnosta, joten mies olisi rauhallisella asuinalueella saattanut hyvinkin tehdä tekosiaan kenenkään huomamatta. Pari vuotta aiemmin hänen kuntonsakin oli luultavasti huomattavasti nykyistä parempi.

   ”Pahus, voisiko näillä olla jokin yhteys?”
   Quinn katsoo minua kysyvästi. ”Yhteensattuma?” hän kysyy hiljaa.
   Katson jälleen karttaa, tytön valokuvaa, ja muistan Hannah Gardinerin kasvot – kuvan, joka oli kiinnitettynä tauluun juuri samalla tavalla, kuukausi toisensa jälkeen, kunnes lopulta otimme sen pois. Hän ei ollut paljon vanhempi kuin tämä tyttö.
   ”En usko yhteensattumiin”, vastaan.

Poliisin työ etenee hitaasti ja takkuillen. Todistajiin ei voi aina luottaa, sillä osa jättää kertomatta asioita, joiden ei usko liittyvän tutkintaan. Osa muistaa tai on alun perinkin tulkinnut asioita väärin. Osa sepittelee valheita ihan tarkoituksella. Joskus todisteet osoittavat yhteen henkilöön, kumoutuvat uusien tietojen valossa ja vahvistuvat yhtäkkiä taas. Mutkikkaan juonen takana tuntuu olevan itsekeskeinen ja tunteeton psykopaatti – vai onko?

Pimeyteen- dekkarissa vuorottelevat kaikkitietävä kertoja ja minämuodossa puhuva Adam Fawley, jonka elämään pääsee kiinnostavasti tutustumaan myös henkilökohtaisella tasolla. Varsinaisen tekstin väliin on liitetty lehtien uutissivuja, kuulustelupöytäkirjoja, todistajalausuntoja, sähköposteja ja rikospaikkapiirustuksia, mikä lisää uskottavuutta ja antaa tunteen siitä, että lukija on samalla viivalla rikostutkijoiden kanssa. Vihjeitä tulee, mutta yllätyksellisyys säilyy.

PROSE, NITA: Huonesiivooja

Kustantaja: Bazar 2022

Alkuteos: The Maid

Suomennos: Katariina Kallio

Kaksikymmentäviisivuotias Molly Gay on hienostohotellissa huonesiivoojana – ja onkin paras siivooja ikinä. Ahkera ja järjestelmällinen Molly ei malta pitää lounastaukojakaan, mistä syystä työtoverit nimittelevät häntä Moppi-Mollyksi, Mutantti-Mollyksi tai Roomba-robotiksi. Molly kuitenkin rakastaa työtään aivan aidosti – hänelle kauneinta maailmassa on hotellisiivoojan täysin varusteltu kärry. Tai ehkä varmuutta antava työpuku.

Jos rakastaa työtään, elämässä ei ole yhtään raskaan raadannan päivää.

Molly on hieman erilainen, sillä hän ei pärjää sosiaalisissa tilanteissa. Hän ei osaa tulkita ihmisten ilmeitä eikä kehonkieltä. Hän loukkaa ihmisiä, vaikka hänen tarkoituksenaan olisi ollut kehua. Hän ottaa muiden puheet kirjaimellisesti, ei ymmärrä vertauksia eikä ironiaa. Onneksi työpaikan selkeät säännöt ja rutiinit auttavat, samaten vajaa vuosi sitten kuolleen mummin toistelemat lauseet.

Mitä siitä, mitä muut ajattelevat – vain se on tärkeää, mitä itse ajattelet.

Hotellissa on muutama ihminen, jotka ovat Mollylle ystävällisiä. Ovimies Preston on tuntenut Mollyn mummin ja pitää lempeästi huolta tämän lapsenlapsesta. Keittiössä työskentelevä meksikolaistaustainen Juan Manuel on aina kohtelias, joten Molly auttaa häntä mielellään siinä vaiheessa, kun Juanin oleskelulupa umpeutuu ja mies jää kodittomaksi. Ravintolan baarimikko Rodney puolestaan on Mollyn unelmien kohde.

Ole kiitollinen siitä hyvästä, mitä sinulla on.

Hotellissa on muutamia vakiovieraita, jotka asuvat neljännen kerroksen sviiteissä ja antavat reilusti juomarahaa - esimerkiksi kiinteistöpohatta Black ja tämän nuori toinen vaimo Giselle. Muista hotellivieraista poiketen Giselle juttelee Mollylle, kyselee tämän kuulumisia ja tilittää omaa elämäänsä, joka ei töykeän miehen rinnalla ole kuulemma ollenkaan niin hohdokasta kuin luulisi. Naisista tulee miltei ystävät.

Jokaisella on joskus huonoja päiviä. Mutta jos kaikki päivät ovat huonoja eikä väliin mahdu yhtään hyvää, silloin on aika pysähtyä miettimään.

Eräänä päivänä Molly löytää siivoamaan tullessaan herra Blackin kuolleena. Tunnolliseen tapaansa hän siivoaa sviitissä vallinneen kaaoksen ja sotkun ennen hotellin keskuksen hälyttämistä, joten kuolinsyyksi arvellaan ensin sydänkohtausta. Myöhemmin tapaus paljastuu murhaksi ja samalla Molly siirtyy avaintodistajasta pääepäillyksi. Hän on ymmärtämättään auttanut murhatyön takana olevia henkilöitä ja vaiennut tärkeistä asioista, jottei saattaisi ketään pulaan. Nyt hän itse on pulassa.

Oikein on se, mikä oikein on.

Huonesiivoja-teoksen takakansi puhuu suljetun paikan mysteeristä, mutta hotellihuonetta tuskin voi pitää kovin suljettuna paikkana. Mysteerikään kirja ei oikeastaan ole, sillä lukija osaa kyllä tulkita Mollyn näkemiä tapahtumia ja hänen kuulemiaan asioita, vaikka viaton tyttö itse meneekin lankaan. Oikeastaan Huonesiivooja on kepeä ja herttainen kertomus tytöstä tilanteessa, jossa kaikki muut tuntuvat pelaavan eri säännöillä kuin hän itse.

Lopulta kaikki kyllä järjestyy. Jos ei tunnu järjestyvän, loppu ei ole vielä tullut.

Nita Prose -pseudonyymin taakse kätkeytyy Kanadan Simon & Schuster -kustantamon varatoimitusjohtaja ja kustannuspäällikkö Nita Provost. Hänen esikoisteoksensa Huonesiivooja on ammattitaitoisesti ja sujuvasti kirjoitettu, mutta elää kyllä ennen kaikkea hyväsydämisen ja rakastettavan päähenkilönsä Mollyn ansiosta. On hienoa, että erilaisuudesta puhutaan kirjallisuudessa näin lempeään ja ymmärtävään sävyyn.

Olemme samaa hiekkaa erilaisissa astioissa.

PS. Prosen kirjasta on tekeillä elokuva, jossa Mollya esittää näyttelijä Florence Pugh

 

ANDERSSON, LAURA: Kuolema Kulosaaressa

Kustantaja: Otava 2022

Kuopiolaislähtöinen Lyyli Huttunen meni Amerikkaan piikomaan jo ennen toista maailmansotaa, mutta nyt on vuosi 1946 ja Lyyli on isäntäväkensä kannustamana palaamassa takaisin Suomeen. Hän on 37-vuotias ja huolissaan tulevaisuudesta: löytyykö sodan jäljiltä toipuvasta kotimaasta töitä?

Kun olin asiaa hetkeksikään pysähtynyt pohtimaan, olin todennut alistuneena, että kun sen ikäinen entinen kotiapulainen seilaisi takaisin Helsinkiin, edessä olisi luultavasti vain kaksi vaihtoehtoa: avioliitto tai piikominen. Kovin suurta eroa niissä ei olisi. Tarjolla olisi pyykkäystä, ruoanlaittoa ja siivousta.

Laivalla Lyyli tapaa amerikkalaisessa sirkuksessa jonglööranneen Riku Loimolan, joka hänkin toivoo löytävänsä sopivaa työtä Suomesta. Sattumalta Lyylin ja Rikun tietoon tulee laivalla tehty kiristysyritys, ja sattumalta he onnistuvat rikoksen myös ratkaisemaan. Helsinkiin rantautuvien Lyylin ja Rikun elämä on jo merkittävästi muuttunut: he ovat saaneet mukavan rahapalkkion ja solmineet avioliiton, jonka pääasiallinen tarkoitus on suojata homoseksuaalista Rikua, mutta myös taata Liliksi muuttuneelle Lyylille rouvan aseman.

Helsingissä pariskunta on tuskin asettunut aloilleen, kun heille jo tarjotaan ratkaistavaksi uutta kiristystapausta. Tosin tässä tapauksessa asiakas onkin itse kiristäjä, joka poliisin pelossa haluaisi Lilin ja Rikun vaivihkaa hankkivan takaisin lähettämänsä kirjeet. Kiristyksen kohde puolestaan on autoliikkeen omistaja Henry Aaltokoski, jonka uskotaan sodan aikana käyneen kauppaa Saksan kanssa ja jonka vihjaillaan etsivän öisin Esplanadinpuistossa homoseksuaalien seuraa.

- On varmasti lukuisia rikoksia, suuria tai pieniä, jotka eivät päädy poliisin korviin, koska uhrit eivät uskalla puhua, Riku sanoi. Sitten hän vilkaisi uudestaan taakseen, kumartui lähemmäs ja sanoi hiljaisella äänellä: - Tai koska he pelkäävät poliisia. Mutta entä jos olisi joku, joka voisi auttaa heitä? Entä jos me voisimme auttaa heitä?

Lili ja Riku päättävät nyt ruveta yksityisetsiviksi oikein tosimielellä. Sosiaalisesti lahjakas Riku hankkisi asiakkaita ja nokkela ja utelias Lili hoitaisi ajattelutyön ja johtaisi toimintaa. Ensin heidän on kuitenkin muututtava seurapiirikelpoisiksi, joten hyvälaatuiset vanhat vaatteet ompelutetaan uusiksi ja Riku rupeaa viettämään aikaa Fazerin kahvilassa kertoilemassa vuosistaan Amerikassa ja perijätärvaimostaan.

Pian Lili ja Riku saavatkin kutsun sadonkorjuujuhliin Kulosaaren komeimpaan taloon, jossa asuvat Henry Aaltokosken lisäksi hänen kaksi sisartaan ja sodassa pahoin loukkaantunut isoäiti Helena Aaltokoski. Juhlien aikana Lili saa kuulla yöllä salaperäisesti kadonneesta palvelustytöstä. Kukaan muu ei pidä asiaa kovin merkittävänä, mutta Lili huolestuu ja onnistuu taivuttelemaan Henry Aaltokosken ystävän, komisario Elias Huhdan, tutkimaan asiaa. Huoli osoittautuu aiheelliseksi: Kulosaaren huvila-alue kätkee ikäviä salaisuuksia.

Laura Andersson on kirja-alan ammattilainen, joka rakastaa Agatha Christietä ja 1930–40-lukujen screwballkomedioita. Esikoisteos Kuolema Kulosaaressa aloittaa Lili Loimola ratkaisee -dekkarisarjan, jossa nostalginen vanhan ajan henki yhtyy realismiin. Taustana toimii oivallisesti sodan murjoma Helsinki raunioineen ja invalideineen, mutta myös loistokkaine juhlineen.

Kertojina vuorottelevat Lili ja Riku ovat kiinnostavia, sillä kummankin on taisteltava ajan asenteita vastaan. Homoseksuaali Riku joutuu etsimään seuraa yön pimeydessä ja pelkäämään väkivaltaa ja poliisin ratsioita. Lili puolestaan törmää sukupuolensa vuoksi aliarviointiin, mutta aiheuttaa kyllä harkitsemattomuudessaan itsekin harmillisia tilanteita.

Kuolema Kulosaaressa -romaani on juoneltaan melko epäuskottava, mutta sopii kepeydessään ja sujuvuudessaan oikein hyvin kesälukemiseksi. Syyllisen viittaa tulee soviteltua monelle (jopa komealle komisariolle), mutta loppu onnistuu silti yllättämään. Tästä on hyvä jatkaa Lili Loimola ratkaisee -sarjaa!

STONEX, EMMA: Majakanvartijat

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: The Lamplighters

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Maiden Rock on Viktorian aikainen kasuunimajakka, jonka viisikymmentä metriä korkea graniittirakennelma nousee suoraan merestä viidentoista meripeninkulman päässä Cornwallin rannikosta. Majakalla työskentelevillä miehillä on myrskyisän meren keskellä useimmiten mahdollisuus liikkua vain majakan sisätiloissa, joten parin kuukauden päivystysjakson aikana vaaditaan hyvää yhteishenkeä.

Vaatii tietynlaista luonnetta kestää elämää jumissa. Yksinäisyyttä. Eristäytyneisyyttä. Yksitoikkoisuutta. Peninkulmakaupalla pelkkää merta, merta ja merta. Ei ystäviä. Ei naisia. Ainoastaan kaksi muuta miestä päivä toisensa perään, eikä heistä pääse eroon; se on niin karua että voi tehdä hulluksi.

Joulukuussa 1972 yhteysveneen saapuessa majakalle ovi on lukossa, sisällä sängyt pedattuina ja kaiteet kiillotettuina, mutta miehiä ei missään. Poissa on Maidenilla parikymmentä vuotta työskennellyt, kunnioitettu majakkamestari Arthur Black. Poissa on kolmekymppinen Bill Walker, joka jatkaa sukunsa perinteitä majakanvartijana ja on työskennellyt Maidenissa pari vuotta. Poissa on nuori majankanvartijaoppilas Vince Bourne.

Jolla ja miesten päällysvaatteet ovat paikallaan, joten kukaan tuskin on lähtenyt esimerkiksi kalastamaan. Pari mystistä piirrettä majakalla on: keittiössä pöytä on katettu vain kahdelle, majakan molemmat kellot ovat pysähtyneet täsmälleen samaan aikaan eli varttia vaille yhdeksään ja lokikirjaan merkityt säätiedot kertovat hirmumyrskystä, vaikka mantereella ei sellaista ole havaittu. Olisiko hyökyaalto pyyhkäissyt kaikki miehet mukanaan?

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin seikkailukertomuksilla maineeseen noussut kirjailija Dan Sharp ryhtyy tutkimaan Maiden Rockin tapausta, joka yhä on avoin, sillä majakalla kadonneita miehiä ei ole missään vaiheessa julistettu kuolleiksi. Sharp haastattelee Arthur Blackin leskeä Heleniä ja Bill Walkerin leskeä Jennyä sekä Vince Bournen tyttöystävää Michelleä. Naisia pelottaa puhua, sillä miesten työnantaja maksaa heille vuosittaista korvausta vain, jos he vaikenevat.

Kaikkien henkilöiden kohdalla alkaa paljastua salaisuuksia, joista jotkut viattomampia ja jotkut synkempiä. Tarinat kietoutuvat toisiinsa ja niihin tulee puolia, joissa sekoittuvat surut, pettymykset, pelot ja väärät tulkinnat. Paljastuiko jokin näistä salaisuuksista jouluna 1972? Sysäsikö paljastuminen liikkeelle kauhistuttavan ketjureaktion?

Sujuvasti kirjoitettu ja mukaansa tempaava Majakanvartijat-teos on dekkari, koska siihen todennäköisesti sisältyy rikos. Se on kauhukertomus kuvatessaan salaperäisesti ilmaantuvaa Hopeamiestä ja jättikokoista vitivalkoista varista, jotka kenties ovat yksi ja sama olento ja joka ehkä on vienyt miehet mukanaan. Se on myös hieno kuvaus kesyttömästä merestä, sen petollisuudesta, voimasta ja kauneudesta.

Aallokko nousi, aallonharjat murtuivat, pärskeitä lensi hillittömässä meressä. Salamaniskut repivät vellovaa pimeyttä, pikimustaa merta, sysimustaa taivasta, valtameri tyrskysi ja kuohusi. Hänen torninsa tärähteli hyökkäyksen kourissa pärskeiden sinkoillessa koko sen mitalta, kasuunista valokojuun saakka.

EDVINSSON, ANKI: Lumienkeli

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Snöängeln

Suomennos: Leena Virtanen

Ollaan tammikuisessa Uumajassa. Kuusitoistavuotias Anton tekee itsemurhan hyppäämällä jokeen kaupungin korkeimmalta sillalta. Hän on koko ikänsä kärsinyt OCD-häiriön tuottamasta ahdistuksesta ja pakko-oireista ja päättää nyt luopua liian raskaasta elämästä. Anton on aikansa yrittänyt lääkitä itseään mieliala- ja kipulääkkeillä ja omaa poliisin hämmästykseksi ison varaston tabletteja. Mistä hän on hankkinut ne? Onko nuorukainen ollut huumediileri?

Sitten löytyy kotoaan murhattuna ja häpäistynä proviisori Unni Olofsson, joka on apteekkityön ohella toiminut opettajana yliopistolla. Opiskelijoiden kertoman mukaan Unni oli juuri ennen kuolemaansa tiedustellut ryhmältään tiukkaan sävyyn, myydäänkö kampuksella huumeita ja kuka niitä myy. Ja kaikkihan toki tiesivät sen, että myyjä on William. Poliisit eivät kuitenkaan ennätä puhuttaa nuorta miestä, kun tämä jo löytyy murhattuna yliopiston alueelta.

Seuraavaksi poliisia askarruttaa kadonneen Frida-tytön tapaus. Fridan isä Viggo on nettipokerin mestari, joka kieltäytyi aikoinaan huumeparoni Tony Israelssonin ehdotuksesta ruveta pesemään tälle rahaa ja pakeni mieluummin Tukholmasta Uumajaan. Perheen henkilötiedot on salattu eikä Frida voi muiden nuorten tavoin käyttää somea. Onko juuri vankilasta vapautunut Israelsson silti löytänyt ja kidnapannut hänet?

Rikospoliisin edustajat Charlotte von Klint ja Per Berg pohtivat ankarasti, voiko näillä tapauksilla olla yhteyttä keskenään. Onko asialla yksi murhaaja, esimerkiksi Tony Israelsson? Vähitellen paljastuu, että ihmisten välillä vallitsee mitä erilaisimpia ja yllättävämpiä suhteita, ja että yksi yllättäjistä on Charlotta.

Juoni on vauhdikas, monimutkainen ja aika yllättäväkin, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään nykynuorten elämään liittyviä huolestuttavia piirteitä. Ensinnäkin laihuuden ihailu, joka saa tytöt oksentamaan syömänsä ruoan ja mittailemaan, onko jo tarpeeksi skinny. Ikävää kyllä jotkut vanhemmat lisäävät paineita huomauttelemalla pömpöttävästä vatsasta tai liikakiloista. Toinen huolettava asia on nuorten henkinen pahoinvointi ja psyykkiset ongelmat. Kolmas on huumeiden ja huumeenkaltaisten lääkkeiden aivan liian helppo saatavuus.

Äiti, eikö sinulla ole hajuakaan, miten moni minunkin kavereistani voi huonosti ja vetää tyyliin bentsoja? Tramadolia, Dolcontinia sun muuta. Kaikkihan sen tietää.

FRENCH, TANA: Pimennossa

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: In the Woods

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Ennen kuin alatte lukea tarinaani kerron siis nämä kaksi asiaa: Minä janoan totuutta. Ja minä valehtelen.

Knocknareessa Dublinin lähellä tapahtuu 14. elokuuta 1984 jotain outoa. Kolme kaksitoistavuotiasta ystävystä menee metsään, jonka tuntee kuin omat taskunsa, mutta vain yksi heistä, Adam Ryan, löytyy myöhemmin katatonisessa tilassa, kengät veressä ja muistinsa menettäneenä. Kahta muuta ei löydetä koskaan. Adamin vanhemmat lähettävät pojan oitis pahoja puheita pakoon Englantiin sisäoppilaitokseen.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Adam on jälleen Dublinissa, missä on päässyt rikostutkijaksi murharyhmään. Hän on vaihtanut etunimensä Robiksi, koska ei halua tulla yhdistetyksi vuoden 1984 tapahtumiin, ja pitänyt taustansa salassa myös esimiehiltään. Työparikseen Rob saa nuoren naisen, Cassie Maddoxin. Näiden kahden välille syntyy toverillinen ja lämmin suhde, johon sisältyy toisaalta miltei kakaramaista kujeilua ja toisaalta lempeää huolenpitoa.

Tytöt, joista haaveilen, ovat lempeitä, he istuvat kaihoisina korkeiden ikkunoiden ääressä tai laulavat suloisia vanhoja lauluja pianon säestyksellä pitkät hiukset lainehtien, herkkinä kuin omenankukat. Mutta tyttö, joka astelee rinnallasi taisteluun ja suojaa selustan, on tyystin eri asia; hän aiheuttaa väristyksiä.

Sitten Robin ja Cassien tutkittavaksi tulee Konocknareessa tapahtunut kaksitoistavuotiaan Katy Devlinin murha. Koko seutukunnan ylpeys, kuninkaalliseen balettikouluun Englantiin hyväksytty Katy, löytyy vanhan metsän lähellä sijaitsevilta arkeologisilta kaivauksilta aseteltuna muinaishistorialliselle uhrikivelle. Voiko Katyn kuolemalla olla jotain yhteyttä ratkaisematta jääneisiin vanhoihin katoamisiin? Onko molempien tapausten takana jokin uskonnollinen kultti?

Periaatteessa Robin ei pitäisi lainkaan olla tutkinnassa mukana, mutta hän uskoo, ettei Katyn murha liity mitenkään hänen omaan menneisyyteensä. Eivätkö epäilyttävämpiä ole esimerkiksi tiedot vireillä olevasta moottoritiehankkeesta, jossa tie kulkisi juuri arkeologisten kaivausten kohdalta. Suuret maa-alueet ovat vaihtaneet yhtäkkiä omistajaa, myös aiemmin myyntikiellossa olleet. Lisäksi tien rakentamista vastustavan Moottoritie muualle -kampanjan vetäjä Jonathan Devlin eli Katyn isä on saanut useita nimettömiä uhkaussoittoja.

Toisaalta itse Devlinin perheessä kaikki ei tunnu olevan kohdallaan. Kuka on omituisen ilmapiirin takana: väkivaltaiseksi väitetty isä, omiin maailmoihinsa vetäytynyt äiti, pikkuäidin roolin ottanut Rosalind, erityislapsi Jessica vai kotoa kohta lähtevä Katy?

Suuri määrä poliiseja ahertaa ja tutkii keräämäänsä aineistoa yhä uudestaan, mutta jokainen lupaava johtolanka tuntuu johtavan pelkkään turhautumiseen. Yksityiskohtien paljouden takia kokonaisuus jää piiloon myös lukijalta.

Viikot olivat täpötäynnä pieniä asioita, jotka sillä hetkellä tuntuivat merkityksettömiltä ja toisiinsa kuulumattomilta, niin kuin esinekokoelma jossakin eriskummallisessa seurapelissä: kasvot, lauseet, olohuoneet, puhelut, kaikki sulautuivat yhdeksi sekavaksi strobovalon välkkeeksi. Vasta paljon myöhemmin, jälkiviisauden ankean kylmässä valossa, nuo pienet asiat nousivat esiin, järjestäytyivät uudelleen ja solahtivat siististi paikoilleen muodostamaan kuviot, jotka meidän olisi kuulunut nähdä alusta pitäen.

Murhatutkinnan ollessa käynnissä Rob uskaltautuu ensimmäistä kertaa yrittämään parinkymmenen vuoden takaisten hetkien kaivamista muistin kätköistä. Joitakin asioita palaakin mieleen: riehakas riemu ystävysten mitätöidessä aikuisten petollisia suunnitelmia, metsän ylenpalttinen voima ja vapaus – mutta myös häivähdys jostakin pelottavasta. Rob on muistavinaan ilkkuvan naurun, joka ei ehkä tullut inhimillisen olennon suusta.

Metsä ei ollut ikinä ollut niin rehevä tai kesytön. Lehdet heijastelivat auringonsäteitä kuin ilotulitusväkkärät, ja värit olivat niin kirkkaat, että niillä olisi voinut elää, hedelmällisen maan tuoksu oli voimistunut yhtä huumaavaksi kuin ehtoollisviini. Kiisimme läpi hyrisevien itikkapilvien, loikimme yli ojien ja lahojen puunrunkojen, oksat virtasivat ympärillämme kuin vesi, pääskyset sirkustelivat polkumme yllä, ja vannon, että vierellämme juoksi puiden lomassa kolme kaurista samaa tahtia.

Tässä vaiheessa on selvää, ettei Rob pysty käsittelemään tilannetta. Henkisen romahduksen partaalla hän tekee niin monta kohtalokasta virhettä sekä työssään että yksityiselämässään, ettei edes uskollinen ja urhea Cassie onnistu enää suojelemaan ystäväänsä. Tosin juuri Rob oivaltaa, kuka on murhaaja – vai oivaltaako sittenkään?

Pimennossa on ensimmäinen osa Tana Frenchin kirjoittamasta Dublinin murhat -dekkarisarjasta, josta on alkukielellä ilmestynyt jo kuusi osaa. Pimennossa on mielenkiintoinen yhdistelmä trilleriä ja psykologista romaania, mutta olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Nautittavaksi sen tekevät kauniit lauseet, hyvä henkilökuvaus ja tietynlainen salaperäisyys ja yllätyksellisyys. Kirjasta on tehty tv-sarja.

EILITTÄ, ANNA-MARIA: Tämäkin hämärä katoaa

Kustantaja: Atena 2022

Pienoisromaanissa Tämäkin hämärä katoaa seurataan kolmen ihmisen näkökulmasta kahta eri sukupolva ja kahta erilaista maailmaa. On helsinkiläinen uraohjus Lotta, joka on tottunut ylelliseen elämään ja pintaliitoon, ja ovat Lotan kahdeksankymppiset lappilaiset vanhemmat Vuokko ja Eino, joiden elämä on aina ollut vaatimatonta ja rauhallista. Lyhyiden lukujen otsikot kertovat, kuka kulloinkin on äänessä.

Lotta tekee pitkää työpäivää pörssimeklarina. Häntä eivät niinkään kannusta työ ja työtoverit, vaan hyvä palkka. Luksustalo, designtuotteet, eksoottiset ruoat ja kalliit viinit tuottavat hänelle iloa ja jopa turvallisuudentunnetta, mutta mistä tämä näyttämisenhalu juontuu?

Minun Pikku-Lottani. Omissa oloissaan viihtyvästä, mielikuvitusolennoille puhuvasta tytöstä kuoriutui suorittajaluonne. Enkä osaa sanoa, missä vaiheessa niin kävi, mutta yhtäkkiä oli kuin Lotan elämästä olisi tuosta vain nipistetty kaikki huolettomuus…. Hampaat irvessä hän tahkosi tätä elämää, enkä minä ymmärrä, mistä hän sen mallin otti.

Työongelmien ratkaiseminen tuntuu olevan Lotalla tärkeämpää kuin lasten toveiden täyttäminen, mikä tuottaa mielipahaa etenkin päiväkotia käyvälle Almalle. Jaksaako Lotta tarpeeksi tukea sosiaalisia taitoja vasta harjoittelevaa tytärtään? Lotan ja Riku-puolison omistautuminen työlle tuntuu rapauttavan myös avioliittoa - jopa parisuhdeloma tarkoittaa heillä suuntaamista eri kohteisiin. Loman ajaksi Vuokko ja Eino kutsutaan hoitamaan lapsia.

Rovaniemen kasvatti Eino löysi aikoinaan Vuokkonsa Pohjanmaalta ja ihmettelee toisinaan yhä vaimonsa omalaatuisuutta. Eino on pidättyväinen ja sovitteleva, puuhakas ja järjestelmällinen. Teräväkielinen Vuokko taas ärtyy helposti pikkuasioista, inhoaa talvea ja juhlapyhiä, mutta nauttii luonnon ilmiöistä ja jaksaa puhella jopa variksille ja kukille. Vuokko ei ole kovin käytännöllinen, mutta onneksi Eino pitää kodin kunnossa.

Keskityn pohtimaan ja tarkkailemaan, enkä sen vuoksi ehdi niin paljon muuta… Ihailen kyllä kädentaitoja, mutta minulla ei niitä juurikaan ole. En ole koskaan tuntenut vetoa alinomaiseen puuhasteluun, mieluummin oikaisen sohvalle, annan kaappikellon nakuttaa ja mietin omiani.

Vuokon ja Einon pitkäaikainen ystävä on ikätoveri Valo, joka hänkin taitaa pohjoisen murteen kiemurat. Vetreä leskimies huolehtii talon kunnosta, kiipeää tarkastamaan katon ja puhdistaa rännit. Hän on myös piristävää seuraa iloisen luonteensa ja komean ulkomuotonsa ansiosta ja voikin kysyä, kumpi on Valoon ihastuneempi – Vuokko vai Eino? Valon joutuminen sairaalaan on kova isku, mitä pahentaa koronapandemian mukanaan tuoma vierailukielto.

Vuokon, Einon ja Valon välityksellä kirjailija puhuu vanhenemisesta. He kaikki ovat kokeneet omaisten ja ystävien menetyksen, surun, vakavan sairauden, kehon vähittäisen rapistumisen, lisääntyvän kipuilun ja voimattomuuden. Heitä ei kuolema pelota, vaan heille olisi päinvastoin armoa päästä pois elämästä, jossa toivoa paremmasta ei kertakaikkiaan enää ole.

Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset valtaavat meissä yhä enemmän tilaa.

Eilittä kuvaa lempeästi ja hienovaraisen humoristisesti toisaalta ihmisten normaalia arkea ja toisaalta lähestyvää muutosta, jossa arvot on punnittava uudestaan. Henkilöhahmot kasvavat yllättävän moniulotteisiksi, mutta keskeisin ja kiinnostavin on kyllä Vuokko. Vai olisiko se sittenkin viisaudellaan yllättävä kuusivuotias Alma?

Vielä pari ajatusta mietittäväksi:

Onko tarkoituskin, että jäämme toisillemme arvoituksiksi? Katsomme toisessa vain heijastusta itsestämme ja samalla jätämme huomioimatta sen, mitä todella näemme.

Ihmiset tapaavat kohdella meitä niin kuin annamme itseämme kohdella.