HAN, KANG: Ihmisen teot

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: koreankielinen alkuteos 2014, Deborah Smithin englanninnos Human Acts 2016

Suomennos: Sari Karhulahti

18.5.1980 alkoi Etelä-Koreassa tapahtumasarja, jota kutsutaan Gwangjun verilöylyksi. Sotilasvallankaappauksen jälkeisen poikkeustilan lopettamista ja vapaita vaaleja, sananvapautta ja minimipalkkoja vaativia mielenosoittajia ammuttiin ilman varoitusta, hakattiin ja tapettiin kylmäverisesti jopa sairaaloissa. Monet uhrit olivat nuoria opiskelijoita tai vasta koulupoikia. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat parista sadasta tuhanteen eivätkä siinä ole mukana ne, jotka yksinkertaisesti vain katosivat.

Han Kangin kirja on raskasta luettavaa, täynnä tuskaa, verta ja kuolemaa. Miksi sen kuitenkin lukee – nähdäkseenkö, että lopussa on toivoa? Voiko toivona pitää sitä, että asioissa saattaa ehkä joskus tapahtua muutos, kun tarpeeksi moni pitää pintansa väkivaltaa vastaan ja kieltäytyy olemasta uhri? Mitä hyötyä on hirmutöiden muistamisessa, kun kaikki tapahtuu kuitenkin yhä uudestaan?

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Ihmisen teot -kirja koostuu seitsemästä näkökulmasta, joita yhdistää viisitoistavuotias poika nimeltään Dong-ho. Dong-ho tungeksii parhaan ystävänsä kanssa innoissaan mieltä osoittavaan väkijoukkoon, kun laukaukset kajahtavat ja ystävä tuupertuu maahan. Dong-ho pakenee. Miten hänen jatkossa käy – sen paljastavat vähän kerrallaan kirjan muut kertojat, joiden kohtalo jollakin lailla risteytyy Dong-hon kanssa.

Yksi kertojista on Dong-hon kuolleen ystävän sielu, joka syrjäisestä joukkohaudasta katselee yötaivaalle. Hän tuntee muiden sielujen läsnäolon pehmeänä sipaisuna, mutta on silti täysin yksin. Kykyä kommunikointiin ei enää ole, mutta kylläkin kyky tietää rakkaiden kuolemanhetki. Tämä osuus on hyvin liikuttava, vaikka se toisaalta kuvaa varsin realistisesti ruumiin mätänemistä.

Halusin jättää ruumiini kuten käärme luomansa nahan. Halusin ottaa liikkumattomana pilaantuvasta lihamöykystä mukaani pelkän vihan, minut täyttäneen voiman, joka oli yhtä kestävä ja joustava kuin hämähäkin kutoma ohut, pingottunut lanka. Halusin olla vapaa, jotta voisin lentää sinne, missä tappajat olivat, ja vaatia heitä kertomaan, miksi he surmasivat minut.

Kaikki eivät kohtaa loppuaan Gwangjun kaduilla, aukioilla, vallatuissa rakennuksissa tai sairaaloissa, vaan joutuvat kuulusteltaviksi. Heitä kidutetaan kaikin keinoin, joita ihminen vain voi keksiä ja he murtuvat. He eivät enää koskaan toivu, vaikka pääsevätkin vapaiksi, vaan pelko ja kipu kalvavat heitä koko loppuelämän ajan. Päällimmäisenä kysymys, miksi olla elossa kun niin moni muu kuoli. Usein vastaus on itsemurha.

Loppuelämä on murhetta myös uhrien omaisille. Äidin silmiin osuu kaikkialla juuri hänen kuollutta lastaan muistuttava koulupoika. Ne vanhemmat, jotka eivät ole saaneet ruumista haudattavaksi, uskovat sitkeästi lapsensa yhä elävän jossain. Sisarusten välit katkeavat syytöksiin ja itsesyytöksiin.

Han Kangin kirja on rakenteeltaan harkittu ja taidokas, sillä jokainen näkökulma tuo siihen jotain lisää. Joskus täytyy hetki miettiä, kuka on kulloisenkin kertojan puhuttelema ”sinä”, mutta hyvä tehokeino se kyllä on.  Loppupuheenvuoron ja selityksen antaa kirjailija itse, joka hänkin oli yhdeksänvuotiaana etäältä kokemassa Gwangjun tapahtumia.

Samaa kuohunnan aikaa kuvaa toinen eteläkorealainen kirjailija Kyung-sook Shin teoksessaan Jään luoksesi (2017).

FAYE, GAËL: Pienen pieni maa

Kustantaja: Like 2018

Alkuteos: Petit pays

Suomennos: Einari Aaltonen

Pienen pieni maa on kirjan kertojan Gabyn (tai oikeastaan Gabrielin) muistelma kahdenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista, jotka muuttivat hänen elämänsä ratkaisevasti.

Olin kotoisin tietystä paikasta ja minulla oli perhe, ystäviä ja tuttuja, lämpimän ilmapiirin turva. Löysin sen paikan uudestaan, mutta se on tyhjä siellä asuneista, jotka antoivat sille elämän ja muodon. Muistoni kasautuvat hyödyttöminä silmieni eteen. Luulin olevani maanpakolainen. Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut oli karkotettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta.

Tapahtumat alkavat vuonna 1992 pikkuriikkisen Burundin pääkaupungissa Bujumburassa.. Gaby on kymmenvuotias ranskalaisen isän ja ruandalaisen äidin poika. Viime aikoina äiti on alkanut enenevässä määrin huomautella isän siirtomaaherra-asenteesta ja isä suuttua äidin halusta muuttaa Pariisiin asumaan. Muuten elämä tilavassa kodissa muurien takana on turvallista - taloustöistä huolehtivat palvelijatkin ovat ystäviä taustoistaan huolimatta. Gaby kuuluu samanikäisten kavereiden ryhmään, joka ihmetelee maailmaa, pudotelee mangoja puusta, tapelee pahiksia vastaan ja poltelee salaa tupakkaa. Hänellä on kirjeenvaihtotoveri Ranskassa, mukavan Laure-tyttö. Hieman ymmällään Gaby kyllä on siitä, miksi äiti joutui pakenemaan vuonna 1963 Ruandasta. Miksi siellä sodittiin?

-          Sotivatko tutsit ja hutut siksi, etteivät he elä samoilla mailla?

-          Eivät, he kyllä asuvat samassa maassa.

-          No… puhuvatko he sitten eri kieltä?

-          Eivät, vaan samaa.

-          No, uskovatko he eri Jumalaan?

-          Eivät, vaan samaa.

-          No, miksi he sitten sotivat?

-          Koska heillä on erilaiset nenät.

Jo seuraavana vuonna Gabyn turvallinen maailma järkkyy. Oppositio voittaa Burundin ensimmäiset demokraattiset vaalit ja maa saa ensimmäisen hutupresidenttinsä. Pian kuitenkin armeijan tutsiupseerit murhaavat uuden presidentin ja maa suistuu sisällissotaan. Burundin seuraava presidentti kuolee lento-onnettomuudessa yhdessä Ruandan presidentin kanssa, minkä jälkeen Ruandassa alkaa verilöyly, jossa hutujen ääriryhmät järjestelmällisesti murhaavat noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua.

Tapahtumat koskettavat Gabya läheisesti. Äidin Ruandassa asuneet sukulaiset on kaikki tapettu ja heidän kohtaloitaan selvittelemään lähtenyt äiti ei enää koskaan toivu näkemistään raakuuksista. Hänen mielenterveytensä järkkyy ja alkoholinkäyttö vain pahentaa asiaa. Äiti jättää perheen ja katoaa jäljettömiin. Toisaalta Gaby itse on joutumassa mukaan Burundin levottomuuksiin. Ystävät ovat liittyneet jengiin, joka aikoo aseellisesti puolustaa tutseja ja murhata kaikki käsiinsä saamat hutut. Voiko Gaby pysyä puolueettomana? Onko ylipäätään oikeutettua pysyä puolueettomana?

Gaël Fayen (s. 1982) Pienen pieni maa -romaani perustuu hänen omiin kokemuksiinsa.  Alkupuolen valoisissa tunnelmissa hän kuvailee kauniisti ja runollisesti Burundin kulttuuria ja tapoja sekä etuoikeutettujen perheiden elämää. On naurua, tanssia, lämpöä. On aikaa ihailla luontoa. Sen jälkeen sota tuleekin miltei sietämättömän lähelle. Vallankaappauksen aikana radiossa soitetaan Wagnerin Jumalten tuhoa. Mies tapetaan keskellä katua eikä kukaan reagoi mitenkään. Äiti kuiskailee kammottavaa tarinaansa nukkuvan tyttärensä vierellä yö yön perään. Ystävistä tulee tunteettomia raakalaisia. 

Ranskassa kaksikymmentä vuotta myöhemmin mies muistaa kaiken ja näkee kaiken toistuva. Taas lapset pakenevat sotaa ja heppoiset veneet saapuvat Euroopan rannikolle. Maailma on tullut hulluksi. 

SOININEN, PIRKKO: Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen päiväkirja

Kustantaja: WSOY 2018

Taidemaalari Ellen Thesleffillä (1869-1954) oli maailmassa kaksi kiinnekohtaa. Toinen oli koti Ruoveden Muroleessa. Siellä oli rauha ja hiljaisuus, luonto ja pohjoinen valo, muisto rakkaasta Papasta. Toinen oli värikäs ja eloisa Firenze, tämän kuvitteellisen päiväkirjan tapahtumapaikka.

13. tammikuuta 1894

Malttamaton sydän, siveltimet. Kaikki on kevyttä ja kuplivaa. Ihmiset laulavat ja nauravat, kukkien kaupustelijat, kadunlakaisijat, kuskit, sanomalehtien myyjät – jopa sotilaat. Tästä sukeutuu väkisinkin jotain loistavaa.

Ei elämä Firenzessä ole suinkaan pelkkää päivänpaistetta. Rahasta on jatkuvasti pulaa ja on tingittävä ruuasta (koska väreistä ei tietenkään voi tinkiä). Vuokra-asunnot ovat pieniä ja talvella hyvin kylmiä ja kosteita. Toisinaan Ellen kärsii yksinäisyydestä ja koti-ikävästäkin, vaikka Firenzessä poikkeilee sukulaisia ja suomalaisia taiteilijoita. Eikä hän säästy sydänsuruilta. Kiihkeä rakkaus teatteritaiteilija Gordon Craigiin ei saa Ellenin toivomaa vastakaikua; Gordon on monen naisen mies.

Rakastuminen on Ellenille itselleen yllätys. Hän ei ole koskaan halunnut olla hento ja alistuva, vaan oman tiensä kulkija. Ei kodin hengetär, ei hoivaaja. Hän voi huljuttaa jalkojaan piazzan suihkulähteessä jos siltä tuntuu, hän voi käyttää pitkiä housuja, hän voi leikata tukkansa lyhyeksi. Hän on kulmikas ja äänekäs, teräväkielinen ja älyllistä väittelyä rakastava.

Firenzessä Ellenillä on myös mahdollisuus pohtia omaa taiteilijantyötään. Miksi se on niin tärkeää? Miksi kestää epävarmuuden ja kuivuuden kausia? Miten puolustella haluttomuuttaan maalata kantaaottavia, yhteiskunnallisia ja nykyaikaa kuvastavia aiheita? Miten perustella värien käyttöä -  ja käyttämättömyyttä? Kun ensin yhdellä värillä maalaaminen tuntuu oikealta, sitten intensiivinen väri-ilottelu ja lopulta tumma paletti? Vastaus: sydän ja sen liikahdukset kertovat, mikä on oikein.

Taide on minun lapseni. Kuolisin ilman sitä. Ja tekisin kaikkeni, että voisin maalata kuitenkin, Jos menettäisin käteni, maalaisin suullani, jos menettäisin suuni, maalaisin jaloillani.

Ensimmäinen maailmansota karkottaa Ellenin moneksi vuodeksi pois paratiisistaan ja kun hän sitten sinne vuoden 1920 lopulla palaa, on paljon muuttunut. Taiteilijat ovat vallanneet kaupungin ja siitä on tullut meluisa ja levoton. Rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on poissa. Ellen itse on vanhentunut ja voipunut.  Viimeinen merkintä Firenzestä päiväkirjassa:

29. huhtikuuta 1939

   Firenzen-aika on ohi. Minä suren, enkä sitten kuitenkaan, sillä meillä oli niin monta yhteistä, kaunista, välttämätöntä vuotta.

   Huoneen nurkassa kimmeltää hämähäkin verkko, jota emme raaski rikkoa. Tämähän on sen koti, me olemme vain käymässä täällä.

Pirkko Soininen sai Ellen Thesleffin jälkeläisiltä luvan tutustua taiteilijan kirjeisiin, päiväkirjoihin ja valokuviin. Ne ovat innoittaneet ja auttaneet häntä eläytymään taiteilijan persoonaan. Vaikka kirjan kaikki sanat ovatkin Pirkko Soinisen, ne voisivat olla Ellenin itsensä. Kuvataiteilijan silmin valo näyttäytyisi hyvinkin munankuorenvalkoisena, ohuena ja helposti särkyvänä tai äidin hiukset lakastuneina maitohorsmina, kiharaisena harmaana valona. Muuten teksti vaihtelee arkisista huomioista innoituksen purkauksiin, surusta tyytymykseen.

Ellen Thesleffistä ilmestyi viime vuonna sekä Kati Tervon romaani Iltalaulaja että Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama perinpohjainen elämäkerta Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide. Pirkko Soinisen teos sopii hyvin joukkoon.

BERLIN, LUCIA: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Kustantaja: Aula & Co 2017

Alkuteos: A Manual for Cleaning Women : Selected Stories

Suomennos: Kristiina Drews

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936-2004) ammensi aineksia novelleihinsa vaiherikkaasta elämästään. Hän ei ollut suuren yleisön suosikki, mutta kuitenkin arvostettu kirjailija, jonka novellikokoelma Homesick (1991) voitti American Book Award -palkinnon. Välillä Berlin ennätettiin jo unohtaa, mutta Yhdysvalloissa 2015 julkaistu Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia lupailee uutta tulemista.

Novellikokoelman alkusanat ja johdannon ovat kirjoittaneet henkilöt, jotka ovat tunteneet Lucia Berlinin ja perehtyneet syvällisesti hänen tuotantoonsa. Ne ovat vahva pohja omalle lukukokemukselle.

Berlinin lyhyet kertomukset pohjautuvat tunnistettavasti hänen oman elämänsä vaiheisiin, mutta tietenkin muokattuina, muunneltuina tai liioiteltuina. Samoja nimiä putkahtelee vastaan, etenkin isoäiti Mamie ja Ben-poika, jota Berlin kuvailee äärettömän hellästi. Joissakin tapauksissa tuntuu, että kertomus jatkuu novellista toiseen, vaikka henkilöiden nimet ovat vaihtuneet.

Lucia Berlin vietti lapsuutensa Idahon ja Montanan kaivosalueilla. Tätä kuvaa Kadonnutta aikaa -novelli, kertomus viisivuotiaasta tytöstä, joka naapurin pojan kanssa syö hyasintinsipuleita ja luistelee lohen maidissa tai kilpailee luomien määrässä. Vuosikymmeniä myöhemmin muistot palaavat mieleen sairaalasängyssä makaavan miehen nappisilmien ja naurun myötä.

Myöhemmin Lucian perhe muutti El Pasoon Texasiin. Kertomus Tähtiä ja pyhimyksiä on tytöstä, jonka snobbaileva äiti laittaa katoliseen kouluun, koska sen oppilaat ovat ”hyvistä perheistä”. Yksinäinen ja epävarma lapsi yrittää ostaa nunnien suosiota tyhjentämällä hiirenloukkuja ja auttelemalla erilaisissa ikävissä töissä, mutta hänet erotetaan, koska hän on muka lyönyt nunnaa! Kaikki pelkkää väärinkäsitystä! Rangaistuksena on kuitenkin työskentely isoisän apuna hammaslääkärin vastaanotolla. Novellissa Tohtori H. A. Moynihan on karu maininta siitä kesästä:

Yöllä Mamie torkkui morfiinin turvin, ja äiti ja isoisä eli Pappa ryyppäsivät omissa huoneissaan. Minä kuulin kummankin ruisviskin lorinan kuistille, missä itse nukuin.

Sitten seurasi parempaa. Isä pääsi Chilessä hyvään asemaan ja teini-ikäinen tytär hienostokouluun Santiagoon. Hyvät ja pahat -novellissa vallankumouksesta haaveileva amerikkalainen opettaja yrittää herätellä oppilaansa sosiaalista omaatuntoa. Tyttö on mukana viemässä ruokaa kaatopaikan asukeille, leikittämässä orpokodin lapsia ja kuuntelemassa vallankumouksellisten runojen lausuntaa. Opettajan sitkeys, toiveikkuus ja naiivius liikuttavat tyttöä, mutta myös kyllästyttävät. Lopulta tarvitaan vain kolme sanaa ”se on kommunisti” ja opettajan ura loppuu.

Jotkut novellit liittyvät työpaikkoihin, joilla Berlin elätti itsensä ja neljä poikaansa. On kuvauksia ensiapupolilta ja sairaalasta. On kertomuksia opettajantyöstä. Siivoojan käsikirja -novellin kertoja vinkkailee leikillisesti, mitä kotiapulaisen kannattaa työpaikalla ottaa huomioon. Varastelu kuuluu asiaan, muttei koskaan kolikoita sisältävästä tuhkakupista – se on ansa. Huonekalujen ja pikkuesineiden siirteleminen kertoo ahkeruudesta. Omistajat ovat kateellisia kissojen ystävyydestä, mutta eivät koirien. Aina välillä pyrkii kuitenkin pintaan musertava suru: rakastettu on kuollut.

Aivan erityinen sija Berlinin tuotannossa on alkoholismiin liittyvissä novelleissa. Ensi kertaa katkolla -novellissa tunnelma on vielä lähes huoleton – kyllä kaikki järjestyy, kukaan ei tiedä. Kaikki karkaa käsistä onkin jo ahdistava. Äiti hoipertelee miltei tunnin matkan aamuvarhaisella avautuvaan kauppaan saadakseen pienen pullollisen vodkaa. Sen avulla hän onnistuu jotenkuten suoriutumaan aamupuuhista.

Pojat keräsivät kirjansa ja reppunsa, suukottivat häntä ja lähtivät. Hän seurasi ikkunasta, kun he menivät katua bussipysäkille. Hän odotti, että bussi poimi pojat kyytiin ja jatkoi matkaa Telegraph Avenueta eteenpäin. Sitten hän lähti kulman viinakauppaan. Nyt se oli auki.

Berlinin teksti on asiallista ja tiivistä. Hän havainnoi tarkkanäköisesti ihmisten ajatuksia, tapoja ja tekoja, mutta ei ryhdy selittelemään mitään. Tunnelmat vaihtelevat karusta raadollisuudesta lempeään huumoriin. Huviretkelle vietävillä vanhuksilla pääsevät pissat housuun ja bussin ikkunat höyrystyvät. Vanhat ystävättäret matelevat sähköautollaan kolmeakymppiä ja käyvät kisaa raamatunsäkeiden tunnistamisessa välittämättä tuon taivaallista muista autoilijoista tai edes poliisista. Kuvankauniin Bella-serkun filmitähtiura tyssää siihen, että puhallettavat rintaliivit räjähtävät lentokoneessa.

Tekstiin on piilotettu pitkin matkaa havaintoja ja lauseita, joiden ydintä ja nokkeluutta ei välttämättä pikaisella lukemisella ennätä tajuta. Berlin tuntuu katselevan maailmaa aivan poikkeuksellisin silmin – tuskinpa moni alkaisi avannepussia käsitellessään kuvitella ihmiskehoa läpinäkyvänä.

Miten ihmeellistä olisi tarkkailla itseämme. Hölkkääjät hölkkäisivät entistä reippaammin, veri pulppuaisi suonissa. Rakastavaiset rakastaisivat netistä enemmän. Jumankauta! Katso miten sperma lentää! Ihmiset söisivät paremmin – kiivihedelmiä ja mansikoita, borssia ja smetanaa.

Tähän suomenkieliseen kokoelmaan on valittu vain puolet englanninkielisestä alkuteoksesta. Toinen osa on kuitenkin tulossa – ja kuulemma kaikista vaikuttavimmat tekstit ovat siinä!

NOREBÄCK, ELISABETH: Sano että olet minun

Kustantaja: Like 2018

Alkuteos: Säg att du är min

Suomennos: Ida Takala ja Sirje Niitepöld

Psykologinen trilleri Sano että olet minun on Elisabeth Norebäckin esikoisteos. Hän sai äitiysvapaallaan idean: miltä tuntuisi, jos vauva katoaisi eikä syy siihen koskaan selviäisi? Miten reagoisi katoamishetkellä ja myöhemmin?

Stella on kaunis ja tyylikäs nainen, jolla kaikki on hyvin: upea aviomies, mukava Milo-poika, ura arvostettuna psykoterapeuttina ja koti vauraalla asuinalueella. Silti eräänä päivänä tuo kaikki jää taka-alalle. Stellan asiakkaaksi saapuu 21-vuotias Isabelle, joka isänsä kuoleman jälkeen tuntee olevansa epävarma ja eksyksissä ja kärsii univaikeuksista. Heti ensi silmäyksellä Stella vakuuttuu siitä, että Isabelle on oikeasti hänen tyttärensä Alice.

   Vuosien työn ansiosta olen rakentanut elämäni uudelleen, päässyt siihen, missä olen nyt. Mutta vaikka olen jättänyt kaiken tapahtuneen taakseni, en ole unohtanut. Ei sellaista voi koskaan unohtaa.
   Makaan lattialla. 
   Jalat koukussa, käsivarret polvien ympärillä.
   Hengitä sisään. Hengitä ulos.

Tässä on Stellan elämän suuri tragedia. Parikymmentä vuotta sitten hän oli 17-vuotias teiniäiti, jonka tytär katosi lastenvaunuista kesken kesälomareissun. Stella mielestä joku vei pienokaisen, mutta kaikki muut uskovat, että lapsi onnistui kaatamaan vaununsa ja konttaamaan mereen. Monen silmissä Stella oli huolimaton äiti, jollei suorastaan murhaaja.

Muiden silmissä Stella on pakkomielteinen, vainoharhainen tai suorastaan seonnut, kun hän alkaa selvitellä Isabellen elämää ja taustoja. Kaikki näyttää Isabellen kohdalla olevan kunnossa syntymätodistuksia myöten ja äiti Kerstin mitä huolehtivaisin ja hellin vanhempi. Stella on psykoterapeutti, mutta itseään hän ei nyt osaa auttaa. Hän alkaa laiminlyödä työtään ja potilaitaan, käyttää liikaa alkoholia, saa hallitsemattomia kiukunpuuskia ja ryntää mielijohteiden mukaan toimimaan ajattelematta lainkaan seurauksia. Omaiset ovat huolissaan. Väläytellään pakkohoitoakin.

Uskot, että kaikki on yhtä salaliittoa totuuden kätkemiseksi. Että kaikki ovat sinua vastaan. Entä lääkärit, koulu jota Isabelle on käynyt, kaikki valehtelevat, vai miten? Uskotko vakavissasi, että joku voi viedä lapsen ja teeskennellä, että se on hänen omansa, ilman, että joku aavistaa vilpin?

Kirjan kertojina ovat Stella, Isabelle ja Kerstin, joiden ajatusmaailmaa lukija pääsee lähituntumasta seuraamaan. Stellan maailman hajoaminen, tunne että joutuu yksin taistelemaan koko maailmaa vastaan. Isabellen syyllisyydentunne jatkuvista riidoista äidin kanssa, itsenäisyydenkaipuu, hämmennys. Kerstinin marttyyrinasenteet, vakaumus omasta täydellisyydestä.

Sano että olet minun -romaani imaisee mukaansa. Jännitys kohoaa ja muuttuu kauhunsekaiseksi, kun oivaltaa, että joku henkilöistä tai ehkä useampikin on mieleltään sairas. Loppuratkaisu ei yllätä, sillä kaikki on johdonmukaisesti kulkenut sitä kohti ja vinkkejä on kyllä saatu runsaasti. Lupauksia herättävä esikoisteos joka tapauksessa.