HAMID, MOHSIN: Viimeinen valkoinen mies

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: The Last White Man

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.

Pakistanilaistaustaisen brittikirjailijan Mohsin Hamidin (s. 1971) Viimeinen valkoinen mies -pienoisromaanin alkulause tuo väistämättä mieleen Franz Kafkan novelliklassikon Muodonmuutos, jossa kauppamatkustaja muuttuu yön aikana valtavaksi torakaksi. Hamidin päähenkilö Anders puolestaan on lempeäluontoinen keski-ikäinen mies, joka työskentelee kuntosalilla ja jonka äiti on vuosia sitten kuollut ja isäkin vakavasti sairas. Viime aikoina Anders on alkanut tapailla uudelleen teini-ikänsä ihastusta Oonaa, joogaohjaajaa. Ja nyt hän siis on ruskea.

Muuttumisensa jälkeen Anders on tietenkin epäuskoinen ja hämmentynyt, mutta sen jälkeen voimakkain tunne onkin viha. Anders tuntee olevansa ryöstön uhri, jolta on viety kaikista tärkein: minuus. Sitten tulee pelko jopa omaa olemusta kohtaan. Anders ilmoittaa työpaikalleen olevansa poissa sairauden vuoksi ja lähtee kauppaankin vain pakosta tuntien koko ajan olevansa uhattuna. Kukaan tutuista ei häntä tunnista, katseet ovat epäluuloisia ja käytös töykeää.

… kun hänelle oli käynyt selväksi, että hän oli vieras kaikille, jotka tunsi nimeltä, hän ei enää yrittänyt katsoa heitä silmiin, ei antanut katseen viivähtää tavalla, jonka saattoi ymmärtää väärin.

Ensimmäisenä kaikista ihmisistä Anders ilmoittaa muuttumisestaan Oonalle. Oona on palannut kotikaupunkiin tukeakseen äitiään perhetragedian jälkeen ja on väsynyt ja haluton. Silti hän lähtee Andersin luo, koska miehen hätä on niin suuri ja selitys hätään niin omituinen. Tapaaminen on hämmentävä, tunteet ristiriitaisia. Oonasta tuntuu, että hän pettää jonkun syleillessään tummaksi muuttunutta kumppaniaan.

… Oonan oli ponnistettava tahdonvoimansa, jotta hän näki Andersin miehen sisällä, jotta hän näki, että siinä oli Anders, tuttu Anders, jonka luona hän oli ollut monta yötä viime kuukausien mittaan…

Eihän Anders sentään ole ainoa muuttunut, vaan vähitellen heitä alkaa näkyä myös kuntosalilla, jossa ainoa tumma mies on tähän asti ollut siivooja. Ilmapiiri käy kyräileväksi ja kireäksi, alkaa esiintyä riitoja ja tappeluita, jopa toisten tahallista vahingoittamista. Kaupungilla roihahtaa väkivaltaisuuksia, ihmisiä ammutaan. Jotkut tummiksi muuttuneet valkoiset kokevat tilanteen niin ahdistavana, että turvautuvat itsemurhaan.

… lopputulos oli jo selvä, toisin sanoen että valkoinen mies oli tosiaan ampunut tumman miehen, mutta myös että tumma ja valkoinen olivat olleet yksi ja sama mies.

Netissä leviävät salajuoniteoriat, joiden mukaan vuosikausia on valmistettu sitä, että tumma väestönosa nousisi valtaan ja pyyhkisi pois valkoiset (ja paremmat) ihmiset. Oonan äiti on yksi kiihkomielisistä, joten tyttären näkeminen ruskean miehen kanssa saa hänet suorastaan voimaan pahoin. Anders puolestaan tunnustaa, että olisi ilman muuttumistaan luultavasti kodinturvajoukoissa häätämässä tummia pois kodeistaan.

…jos hän olisi ollut edelleen valkoinen, ehkä hän olisi nyt siellä, puhaltelisi valkoisia henkäyksiä käsiinsä vuorenvarmana asiansa oikeutuksesta tai ainakin turvassa ajatuksilta muiden asian oikeutuksesta…

Andersin isä kokee hänkin olonsa epämukavaksi seuratessaan tumman miehen ja valkoisen naisen lemmiskelyä, vaikka tumma mies onkin hänen oma poikansa. Kaikesta huolimatta isä on valmis viimeisilläkin voimillaan puolustamaan Andersia, jos tämä on vaarassa. Hyvin liikuttavasti isä haluaa myös kuolla hyvin, jotta poika ei ahdistuisi liikaa, vaan hänelle jäisi voimavaroja jatkaa elämäänsä.

Kun lähes kaikki kaupunkilaiset ovat muuttuneet, on elämä jo normalisoitumassa hyvää vauhtia ja useimmat ihmiset alistuneet tilanteeseen. Muutosta kun ei voi estää eikä kukaan myöskään pysty vieraasta ihmisestä sanomaan, onko tämä tumma syntyään vai yksi muuttuneista. Lopulta jäljellä onkin enää yksi ainoa valkoinen mies. Ja sitten ei enää häntäkään.

… hän oli mennyt naimisiin ja löytänyt rakkauden ja menettänyt rakkauden ja vaihtanut väri, ja mikä muutoksista oli merkittävin, sitä hän ei osannut sanoa, mutta luultavasti ei ainakaan väri.

Viimeinen valkoinen mies on ohut teos, mutta antaa paljon ajateltavaa ihmisyydestä, ennakkoluuloista ja rakkauden voimasta. Tunnelma on unenomainen; terävinä piirtyvät etualalle vain elämästä otetta hapuilevat Anders ja Oona ja koko nimetön kaupunki väkijoukkoinen jää sumennettuna taustalle. Epäselväksi jää, muuttuvatko ainoastaan tämän kaupungin ihmiset vai onko ilmiö laajempikin. Tästä tulee mieleen José Saramagon allegoria Kertomus sokeudesta.

Hamidilla on aivan oma kirjoitustyylinsä. Hän saattaa toistaa samaa asiaa useaan otteeseen hieman eri muodoissa ja erottaa lauseet toisistaan pilkulla, jolloin virke saattaa venyä jopa yli puolen sivun mittaiseksi. Kirjailijan ja suomentaja Jaakko Kankaanpään taitavuudesta kertoo se, että teksti on silti helposti hahmotettavaa ja sujuvaa, jopa musiikinomaista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

TURUNEN, EEVA: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen : romaani, mikäs muu

Kustantaja: Siltala 2022

Kirjailija ja arkkitehti Eeva Turusen (s. 1983) romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen voitti vuonna 2022 Kalevi Jäntin palkinnon, oli yksi Finlandia-palkintoehdokkaista ja nousi äänestyksessä lukijoiden suosikiksi. Turusen edesmenneelle ukille omistetussa teoksessa kovasti kirjailijan itsensä kaltainen monitaitohenkilö puhuu omasta ukistaan, palkitusta ja tunnetusta arkkitehdistä ja suunnittelijasta.

Yksi ukkitarinan näyttämöistä on palvelutalon huone, jonne ukki on näön huononnuttua joutunut. Vanha gentlemanni muistaa vuoden tarkkuudella kaikki suunnittelemansa rakennukset ja esineet, kaikki saamansa kunniakirjat ja -merkit, kaikkien asioiden sijaintipaikan kotona, mutta nykyistä olinpaikkaansa hän ei hahmota. Liikutuskyyneliä nousee silmään, kun ukki yrittää pitää kiinni kovin nopeasti poistuvaisen lapsenlapsensa käsistä.

Ukki lausahtaa pariinkin otteeseen ylen juhlavasti: minulla oli suuri ilo ja kunnia saada vanhemmikseni kaksi niin hienoa ja sivistynyttä ihmistä, ja sivistyneeksi ja miellyttäväksi kehuu lähipiiri ukkia itseäänkin. Sivistynyt hän varmasti olikin, mutta myös omanarvontuntoinen – seuraksi kelpasivat lähinnä akateemiset menestyjät ja kauppaneuvokset. Palvelutalon väen ukki leimasi alentuvasti seurustelukyvyttömiksi torveloiksi.

Toinen näyttämöistä on ukin talo, jota lapsenlapsi tyhjentää. Pikkutarkat luettelot huoneista ja tavaroista kertovat omalla tavallaan ukin elämästä ja hänen tärkeinä pitämistään asioista. Kertoja tuskailee raskaasti: mitä tavaroita hän pystyisi säilyttämään ja mitä joutuisi heittämään pois. Voisiko ukin säästämät hiustupsut eri vuosilta ehkä laminoida kirjanmerkeiksi? Eikö mikään epäilys ala nakertaa ukkiaan esikuvanaan pitävää lapsenlasta?

suunnitelmani on se, etten korjaa ukilta saamani seinäkellon aikaa, vaikka kello on hieman väärässä, koska haluan, että kello käy ukin aikaa

Kolmantena näyttämönä toimii arkkitehtitoimisto, jossa kertoja ja hänen työtoverinsa vaihtavat suunnittelutyön lomassa varsin henkilökohtaisia tietoja ja jakavat tehtäviään vahvuusalueittensa mukaan. Arkkitehtuurikilpailuun osallistutaan ja jonkinlaista musiikillista toimintaa harrastetaan. Kertojan oma koulurakennusprojekti aiheuttaa yksityiskohtahuolta täydellisyyttä tavoittelevalle arkkitehdille vapaa-ajallakin.

Arkkitehti sanoi Valaisimessa on kolme alumiinirinkulaa, joiden tehtävä on somisteen. Toivomme mallia, johon ei somistusrinkuloita kuulu, hän sanoi. Hän alkoi itsekin ryhmäpaineen vaikutuksen alaisena kyseenalaistaa rinkuloista puhumisen tärkeyttä ja tähdensi itselleen: minun on pidettävä pintani, olenhan huoneessa ainut, jolla on rinkulaymmärrystä. Muilla on vain teknistä taikka teknis-taloudellista ymmärrystä, ja siinä mielessä he ovat vain osittaisia ihmisiä.

Neljäs näyttämö sijaitsee kertojan kotona. Hän on parisuhteessa naisoletetun kanssa, muttei rohkene paljastaa asiaa ukilleen. Ensi alkuun puoliso lohduttaa surevaa kumppaniaan lempein sanoin ja elein, mutta suivaantuu vähitellen loputtomaan uurna-, kutsukortti- ja muistopuhesuunnitteluun sekä ukin talon tyhjennykseen. Tympeä vaitonaisuus astuu parisuhteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun tavaravyöry siirtyy ukin kodista kertojan kotiin. Navakka tuoliviha valtaa puolison ja kertoja alkaa uumoilla parisuhteen loppua.

olen havisevassa tilassa

saan ollakin, saan olla hauras

Viideskin näyttämö ehkä on, mutta vain kertojan mielikuvituksessa. Yksinäisyyden uhatessa hän päättää muuttua U-tädiksi elikkä maailman parhaaksi kummitädiksi, joka hurmaa kaikki erikoisilla lahjoillaan ja lumoavalla persoonallaan. Kummilapsi tulee suorastaan roikkumaan U-tädissä ja aikanaan hoivakodissa U on oleva koko laitoksen sydän ja sielu. Vaan kuultaako tämän kuvitelman takana tosiasiassa epävarmuus siitä, ettei täytäkään odotettuja raameja?

teini ja minä, me tapaamme usein oranssissa torikahvilassa, ja minä näen hänet todella, oikein todella

hänen ystävänsä kysyvät Miks’ et karkeloi ikätoveriesi keralla vaan luuhaat ikälopun U-tädin kortteerissa?

hän vastaa Oi, en kestä eroa kummistani, hänen sutkauksistaan, ymmärtäkäämme vuosikertaihmisen arvo

U-täti, hän se jaksaa punoa hermosolujensa välille uusia yhteyksiä jatkuvasti ja luoda aivoihinsa yhä uusia hermosoluja!

Kullakin näyttämöllä tapahtumat etenevät kronologisessa järjestyksessä, mutta näyttämöt ovat keskenään eri aikatasossa, joten lukija kokee aikatasohyppelyä. Tyylikattaus käsittää niin oivia dialogeja kuin virtaavaa proosarunoa tai monenlaisia luetteloita, niin rakennusteknistä tietoutta kuin ylilyövää itsetilitystä tai asiallisuutta tavoittelevia sähköpostiviestejä. Uudissanojen pyörittelyä, sanoilla ja sanajärjestyksillä leikittelyä. Taattu Eeva Turusen tyyli, mikäs muu!

PS. Liekö mitään yhteyttä U-tätiin näillä: Ullalla (monologinäytelmässä Muutama sana Ullasta, 2015) ja neiti U:lla (esikoisromaanissa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, 2018)?

TISSARI, SAMI: Krysa

Kustantaja: Aula & Co

Sami Tissarin dystopiahenkinen romaani Krysa oli yksi vuoden 2022 Finlandia-ehdokkaista. Idean Tissarin sai tähän esikoisteokseensa 1990-luvulla ilmestyneestä tutkimuksesta, joka käsitteli muun muassa tietojenkäsittelytieteilijää Marvin Minskyä ja koneälyn kehittäjää Frank Ronsenblattia. Syntyi ajatusleikki: entäpä jos Neuvostoliitto olisikin ollut ensimmäinen koneälyvaltainen maa ja voittanut siksi kylmän sodan?

Ihmiskunnan historia tuntee kasapäin rakastettavia paskiaisia, kaunopuheisia tyranneja ja massamurhaajia, joiden käytöstavoissa ei ole moitteen sijaa. Tunnustan sen sinulle nyt: minä, Pavel Anatolevits Dybenko, olen vastuussa siitä, että kaikki tuntemani ihmiset ovat poissa. Samoin olen vastuussa lukemattomien ihmisten kohtaloista, jotka ovat kohdanneet surkean loppunsa gibelin aikana ja sen jälkeen.

   Mutta pahaa sanaa et ole minun suustani kuullut.

Pavel Anatolevits Dybenkon tulevat vanhemmat tapasivat vuonna 1971, kun neuvostoliittolainen sukelluslaiva sieppasi Chesapeakenlahdella amerikkalaisen Frank  Rosenblattin. Tämä tiedemies oli keksinyt perceptronin eli matemaattisen algoritmin koneelle, joka oppii kokemuksen kautta. Yhdysvalloissa kokeilu lopetettiin kesken, koska kompuutteri eli laskukone vaikutti lupaavammalta, mutta Neuvostoliitto oli valmis tarjoamaan Rosenblattille uuden tilaisuuden.

Kirjan kertoja Pavel eli Pashka syntyy noin kymmenen vuotta myöhemmin lähellä Suomenlahtea  sijaitsevassa Buratinossa, joka on ulkopuolisilta suljettu ja huippusalainen aseteknologian tutkimuslaitos. Siellä perhe elää tavanomaista paremmissa oloissa, mutta silti tavallaan kultaisessa häkissä, sillä perheenjäsenet eivät saa koskaan lähteä alueelta yhdessä. Isän kanssa poika voi sentään käydä kesäisin kalastamassa tai talvella ajella Suomenlahden jäällä.

Useita germaanisia kieliä osaava äiti Julija kyyditään päivittäin helikopterilla Buratinosta Leningradiin, missä hän työskentelee kansainvälisiä vieraita majoittavassa hotellissa näennäisesti siivoojana ja tosiasiassa vieraiden puheita tulkkaavana vakoojana. Isä Anatoli, elektroniikkainsinööri, puolestaan suunnittelee Buratinon tutkimuslaitoksessa erilaisia ihmeellisiä vempeleitä, joista Pashka-poikakin saa osansa. Isä nimittäin tuo hänelle atomienergialla toimivan nuken, joka on kertomuksen ”sinä”, Pashkan uskottu.

Alkoholin liikakäyttö osoittautuu kohtalokkaaksi etenkin Pashkan lähipiirin miehille. Absurdein tapahtuma liittyy Viktor-enoon, joka lintsaa vuonna 1988 lossivahdin työstään päästäkseen Buratinoon katsomaan televisiosta olympialaisia ja menehtyy ajaessaan tuunaamallaan moottoripyörällä humalassa päin pylvästä Pashkan kotitalon pihassa. Viranomaisille siitä koituu todellinen ongelma:

Kolme viikkoa myöhemmin Vitja-enon kuoltua Buratinossa hän viranomaisten tiedon mukaan edelleen odotti Mologa-joen itärannalle juuttuneen lossin ohjaamossa vaijerin saapumista. Tämän takia enolle ei millään ilveellä haluttu myöntää hautauslupaa. Eihän ihmistä, jolle maksettiin palkkaa hyvin tehdystä työstä yhdessä paikassa, voitu kuopata kuolleena jossain toisaalla.

Kun isäkin kuolee Leningradissa onnettomien olosuhteiden uhrina, joutuvat Julija ja Pashka lähtemään pois Buratinosta ja muuttamaan isoäiti Marfan luo. Marfa on kertomuksen värikkäin hahmo: entinen partisaani, jolta on menettänyt molemmat jalkansa toisen maailmansodan aikana karhun puremiin, mutta joka sisullaan ja roisilla sanailullaan pistää kampoihin kenelle tahansa: Pyyhi mitä pyyhit tai ole pyyhkimättä. Perseellä ei ole vartta, eikä paskalla juuria.

Näihin aikoihin 1990-luvulla alkaa tekoäly eli krysa eli rotta ottaa hallintaansa yhä useampia ihmisten tekemistä töistä. Julija-äiti tekee ratkaisunsa: hän nai suomalaisen liikemiehen ja muuttaa perheensä kanssa Suomeen. Ihan Julijan suunnitelmien mukaan asiat eivät suju, mutta Pashka saa sentään koulussa ystäväkseen Asko Kiven, joka tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä vielä monella tapaa galakseja myöten.

Tällä välin krysat ovat ottaneet haltuunsa Neuvostoliiton tiedusteluteollisuuden. Ne ohjaavat tehtaiden tuotantolinjoja ja suunnittelevat tuotettavia tavaroita – jopa viidesosa tehtaan tuotannosta saattaa nyt käsittää vekottimia, joille ei löydy mitään järkeenkäypää tarkoitusta. Ne alkavat tuottaa myös synteettisiä ihmisiä, jotka poikkeavat aidoista ihmisistä ainoastaan siinä, ettei heillä ole fyysistä olomuotoa eli heillä on omaisuutta, he kirjoittavat kirjoja, he osallistuvat vaaleihin…

Muistathan, mitä Moskovan pamput ovat krysasta väittäneet?  Että se on ihmiskunnan palveluksessa. He ovat varmasti oikeassa. Mutta he eivät aikanaan tajunneet sitä, että krysa voisi luoda oman ihmiskuntansa. Sen jälkeen se voi valita, kumman palveluksessa se on.

Lopulta ollaan tilanteessa, jonka kai olisi voinut ennustaa etukäteen: ihmiset eivät enää pysty hallitsemaan voimaa, jonka ovat laskeneet liikkeelle, vaan ovat sen vankeja. Pavel on se henkilö, jolla on kohtalon avaimet käsissään, mutta joka ei omaa tarpeeksi tietoa ymmärtääkseen teostaan koituvat traagiset seuraamukset. Tämän salaisuuden kanssa hänen on elettävä helmikuun 23. päivänä vuonna 2019 koittaneen gibelin jälkeiset ankeat ajat.

Krysa on villi ja vimmainen kuvitelma vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa tuntemistamme historiallisista henkilöistä ja tapahtumista esitetään aivan uudenlaisia tulkintoja. Ne loksahtavat mukaan kudelmaan, jossa jokainen pienikin käänne ja yksityiskohta tai ohimennen mainittu henkilö täytyisi pitää mielessä tulevan varalta. Ajassa hypitään edestakaisin, mutta mielivaltaiselta tuntuvasta järjestyksestä huolimatta palasista muodostuu silti lopulta hallittu kokonaisuus.

Tissarin kirjaa voi pitää varoituksena: totalitaarisen yhteiskunnan käy aina huonosti, koska se ei pysty uusiutumaan. Toisaalta kirjan voi nähdä myös ironisena kommenttina nykyhetkestä. Ehkä muitakin tulkintoja voi tehdä – kerrostumia Krysassa kyllä riittää!

KOIVUKARI, TAPIO: Sataman laulu

Kustantaja: Johnny Kniga 2022

Sataman laulu kätkee sisäänsä tuhat tarinaa.

Raumalaisen Tapio Koivukarin (s. 1959) Sataman laulu -romaani perustuu joiltakin osin kirjailijan omaan elämään, mutta fiktiosta silti on kyse. Kertojana kirjassa toimii mies nimeltä Ismo Kivimaa, joka on hyvän koulumenestyksen siivittämänä lähtenyt 1980-luvulla Raumalta Helsinkiin opiskelemaan teologiaa. Ismo sairasteli lapsena paljon ja eli enemmän kirjojen maailmassa kuin muiden poikien parissa. Teologian opiskelu varmaan sopisi ujolle nuorukaiselle ja täyttäisi samalla äidin toiveet.

Nyt Ismon on vallannut kevätlevottomuus, hormonien nostattama epämääräinen tekemisen tai lähtemisen tarve, ja kuin tilauksesta sunnuntain Hesarin sivulta osuu silmiin pieni ilmoitus: Miehiä otetaan satamatöihin. Se on juuri sitä, mitä Ismo tarvitsee: irtaantumista totutuista kuvioista, heittäytymistä kerrankin umpimähkään johonkin uuteen.

Ismoa onnistaa ja hänet huudetaan töihin. Nopeasti on opittava kieli, jossa monilla arkikielen sanoilla satamassa onkin ihan oma merkityksensä, Mikä on mantteli? Mikä on pöytä? Kokeneet ahtaajat neuvovat kärsivällisesti, vaikka luultavasti harmittelevatkin ylimääräistä työtä tai tuntevat pientä kaunaa herraspentua kohtaan. Vähitellen Ismo oppii kuviot ja etenee ahtaajasta timpuriksi ja jopa manttelimieheksi. Raskasta ja vaarallista työtä kevennetään ronskilla huumorilla ja aika usein alkoholilla. Yhdessä voidaan myös surra.

Ahtaajien joukko on sekalainen. Siihen kuuluvat esimerkiksi kanttori, mielisairaanhoitaja, teatteritieteiden opiskelija ja rauhanturvaaja, joten yksi teologikin menee muiden jatkona. Ennen pitkää Ismo aletaan tuntea kutsumanimellä Pastori. Kauhistuneelle äidilleen Ismo puolustelee satamajätkäksi ryhtymistään aika ovelasti: … pitäähän tulevan pastorin tietää missä tavalliset ihmiset liikkuivat ja mitä heidän maailmaansa kuului. Ja täytyi kauhaista vähän syvemmältä kuin muuten, ettei jää asioista liian ruusuista kuvaa.

Levottomuus myllertää silti yhä nuoren miehen mielessä. Hän haluaisi rakastua ja kokea naisen läheisyyden, mutta on liian epäröivä ja pidättyvä tehdäkseen asialle jotain. Kun Ismo lopulta solmii suhteen, joka johtaa avioliittoon asti, se tapahtuu ainoastaan toisen osapuolen päättäväisyyden ansiosta: Terhi haluaa miehen ja ottaa sen, jonka saa. Näin huteralle perustalle rakennettu liitto ei voi kestää.

Olimme molemmat samanmoisia surkimuksia. Yritimme saada muutosta elämään emmekä kuitenkaan. Yritimme lähteä parisuhteeseen emmekä kuitenkaan. Terhi otti minut kun en uskaltanut lähestyä, samoin jätin minä lähestymättä niitä naisia joita oikeasti ihailin. Siinäpä sitten oli vakka kantensa valinnut.

Ismo on epävarma myös tulevan ammattinsa suhteen. Papin ura tuntui ylioppilaaksi pääsyn jälkeen oikealta, mutta nyt Ismo huomaa, ettei hänellä olekaan siihen tarvittavaa kutsumusta. Kenties opettajan työ sopisi? Vai eikö sittenkään? Ajatusten selvittämiseen Ismo tarvitsee nyt kunnon irtioton, joten hän suuntaa töihin Norjaan. Samalla hän aikoo todistaa itselleen olevansa isoisänsä ja isänsä mittainen mies, vaikka joutuukin taas tuottamaan äidilleen pettymyksen.

    Ja nyt oltiin tilanteessa, jossa tunnistin kaksi tahtoa ja vimmaa itsessäni. Olin pientä rimpuilua lukuunottamatta tehnyt aina niin kuin olin olettanut, että minun odotettiin tekevän. Lukenut läksyni, opiskellut, suorittanut sitä, tätä ja tuota. Ollut ikuisesti kiltti poika ja korjannut siitä ikätoverieni virnuilut ja vieromiset.

Nuoren Ismon kokemusten lisäksi Sataman laulu sisältää myös satamatoimintoihin liittyvää tietoutta. On historiallinen katsaus satamista aina Egyptin ajoista lähtien. On kartoitus satamassa toimijoista, jolloin merimiesten ja ahtaajien lisäksi huomioidaan myös ilotytöt. On tietoa satamissa tehtäviin töihin liittyvistä kirjoista – Gilgameš-eepos mukaan luettuna. Lisäksi kirjailija pohtii paikannimien taustoja, sanojen merkitysten muotoutumista ja jopa maapallon syntyä. Raamatun sisällön selittäminen sopii teologille ja myös Raamatun tekstien ja rytmin mukaileminen. Monipuolinen teos siis.

Tyyliltään Sataman laulu noudattaa Koivukarin aiempien teosten linjaa. Kerronta on rauhallista ja näennäisen lakonista, mutta poimii silti suorasukaisia huomioita ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja tunteistaan sekä valintoihin johtavista motiiveista. Lisäväriä antavat ihmisten moninaiset puhetavat, slangi ja murteet. Avoin ja rehellinen romaani, johon saadaan ehkä jatkoa – onhan monta mielenkiintoista käännettä vielä edessäpäin!

SAHLBERG, ASKO: Marraskuun mies

Kustantaja: Like 2022

Asko Sahlbergin Marraskuun mies -romaanin tapahtumapaikkana on pieni merenrantakaupunki, jonka laiskasti virtaava joki halkaisee. Toinen maailmansota on jo aluillaan, kun kaupungin komeimmasta huvilasta astuu eräänä marraskuisena aamuna ulos hienosti pukeutunut pienikokoinen mies, joka käskee koiraansa vartioimaan taloa, juo torin kioskilla kupposen kahvia, vaihtaa muutaman sanan ihmisten kanssa, kävelee joen sillalle ja hyppää. Miksi hän teki niin? Mikä on miehen tarina?

…toinen vain astui näyttämölle ja alkoi omistaa asioita, yrityksiä ja kiinteistöjä ja ihmisiä, ikään kuin ne olisivat olleet hänen isänperintönsä tai taivasosansa tai ansaittu palkkio siitä, että sattui siirtelemään jalkojaan maan päällä.

Suomen sisällissodan päättyessä kaupungin rikkain mies on kauppaneuvos Nylander. Lapseton leskimies on rakennuttanut itselleen ylellisen palatsin, jossa asustelee yksinään ja juo iltaisin konjakkia ja viiniä lievittääkseen huoliaan. Pohjimmiltaan Nylander on hyväntahtoinen ihminen, joka tuntee syyllisyyttä menestyksestään ja pyrkii sovittelemaan ristiriitoja ja tarvittaessa auttamaan apua tarvitsevia.

Eräänä marraskuisena yönä Nylander huomaa pihallaan seisoskelevan nukkavierun mierolaisen ja viehättyy miehen puhetavasta niin, että tarjoaa tälle autonkuljettajan paikkaa. Aulis Haataman nimekseen ilmoittava miekkonen tarttuu tarjoukseen ja niin saa alkunsa Nylanderin ja Haataman eriskummallinen yhteinen tie, joka vielä kovasti puhuttaa kaupungin ihmisiä.

Haatama on ahkera työntekijä, mutta sisimmässään katkera parempiosaisia kohtaan. Pian hän alkaakin suunnitella tietään kohti varallisuutta. Aika on otollinen, sillä ihmisten usko parempaan tulevaisuuteen on nyt vahva ja yritteliäisyyteen kannustava. Alkupääomaa Haatama hankkii salakuljettamalla pirtua Virosta petikaverinsa Sylvin osarahoituksella ja entisen kalastajan Sillin taidoilla. Seuraavaksi mies ostaa huonosti kannattavan elintarvikeliikkeen pahaa aavistamattoman Nylanderin avustamana.

Haatama laajentaa reviiriään häikäilemättä pala palalta. Hän tarkkailee ihmisiä, palkkaa vakoojia etsimään tietoja ihmisten salaisuuksista ja hankkii haluamiaan asioita kiristämällä, lahjomalla tai jollakin muulla kierolla tempulla. Näin hänelle siirtyy yhä enemmän Nylanderin omaisuutta ja samalla aukeaa tie myös kaupungin silmäätekevien joukkoon. Ainoastaan eläkkeellä oleva kaupunginviskaali Kivirinta ymmärtää, mitä on tapahtumassa, mutta hänkin tyytyy tarkkailijan rooliin.

Yllättävän monista Haataman toimista seuraa iloa muutamille naisille, joille miehen ansiosta aukeaa uudenlainen itsenäisyys. Vihdoinkin heillä on vapaus tehdä sitä, mihin heillä on taipumusta, mutta mistä he miesten hallitsemassa yhteisössä ovat joutuneet luopumaan. Etenkin Sylvi kokee monta muutosta Haataman toimien seurauksena ja oppii toisaalta ymmärtämään liike-elämää ja toisaalta elämään ilman ahneutta.

Itselleen mies ei onnea löydä, koska ei luota kehenkään – kenties Sylviä ja Silliä lukuun ottamatta. Läheisin suhde Haatamalla on talossa eräänlaisena vahtina asustelevaan mykkään ja ontuvaan Koiraan, joka puolestaan kaiketikin on ainoa Haatamaan aidosti kiintynyt elävä olento.

Sikäli kuin hän oli nähnyt vilpittömyyttä yhdenkään olennon silmissä, se löytyi Koiran katseesta.

Haatama on kirjan keskushahmo, jonka ympärillä kaikki pyörii ja jonka yhteydet eri tapahtumiin muodostavat verkoston, jossa kaikki osaset lopulta yhdistyvät monimutkaiseksi palapeliksi. Jossakin vaiheessa peli kuitenkin loppuu, kun miehen menneisyys saa hänet kiinni. Kirjan lopussa paljastuu tämän elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan visusti vaienneen miehen kipein salaisuus.

Marraskuun mies – romaanin kieli on paikoin leikittelevän ironista ja etenkin ihmisten keskusteluiden lakoninen huumori viehättää. Kirjan pohjavire on kuitenkin synkähkö. Ihmiset tavoittelevat ahneesti parempaa elämää ja kuvittelevat sen löytyvän omaisuudesta ja vallasta, mutta huomaavatkin elämän ilman toisen ihmisen läheisyyttä tuntuvan tarkoituksettomalta.

Minä halusin liikaa enkä älynnyt lopettaa ajoissa. Loppujen lopuksi ihmisen paras ominaisuus on tyytymisen taito.

Sahlberg on tunnettu värikkäästä ja kuvailevasta kielestään, etenkin yllättävistä adjektiiveista. Joskus tämä nautiskelu saattaa muuttua itsetarkoitukseksi, mutta parhaimmillaan se tuottaa suurta iloa ennen kaikkea luontokuvauksissa.

Maisemassa riippui hitaasti kypsyvä syksy, ei vielä kuulas eikä tuhkaantuva.

Pahansisuiset puuskat kiersivät aallot kärkeviksi ja kantoivat väkivaltaista sadetta mukanaan. Tuulen kosketus tuntui lumihangesta nostetulta karhealta kankaalta ja kun sen kuljettamat pisarat alkoivat piiskata raskaina merta, taivas ja vesi ja ilma yhtyivät kaikkiin suuntiin märkää raivoa sylkeväksi kidaksi.

SCHATZ, ROMAN: Kohtaus

Kustantaja: Otava

Eräänä perjantaipäivänä mies ajelee rakkaalla vanhalla Volvollaan kohti Helsinkiä, kun huomaa, ettei polttoainetta ehkä riitäkään kotiin asti. Niinpä hän poikkeaa pienelle huoltoasemalle, tankkaa ja ostaa lottokupongin ja kahvia. Koronarajoitusten vuoksi mies ei voi jäädä sisätiloihin, joten hän ajaa huoltoaseman takapihalle.

Kun mies valmistautuu jatkamaan matkaansa, tapahtuu jotain: silmissä sumenee, pään sisällä paukahtaa ja mies menettää hetkeksi tajuntansa. Virottuaan hän pystyy liikuttamaan vain silmiään; koko muu keho on täysin poissa pelistä. Edes apua mies ei pysty huutamaan. Kaiken huipuksi alkaa pyryttää ja auto peittyy nopeasti lumikerroksen alle.

Istun lamaantuneena autossani jossain hornan kuusessa, junttihuoltoaseman takapihalla, autoni on lumen peitossa ja on sysimusta yö. Yhtä hyvin voisin istua yksin sukellusveneessä Mariaanien haudan pohjalla. Tai harhailla Saharassa ilman vettä. Tai seistä yksin Mount Everestin huipulla ilman rihman kiertämää.

Hetken mies ihmettelee, mitä hänelle oikein on tapahtunut, ja päätyy lopulta aivoinfarktiin. Huoli täyttää mielen: hoitoon pitäisi päästä todella nopeasti, mutta tilanne näyttää mahdottomalta. Voiko mies toivoakaan saavansa vielä viettää täysipainoista elämää? Entä jos hän jää täysin hoivattavaksi – kestääkö jo varsin arkiseksi muuttunut avioliitto?

Pohdinta jatkuu. Miksi tämä tapahtui? Juontuuko kohtaus vääränlaisista elämäntavoista eli onko nautintoihmiseksi tunnustautuva mies itse syyllinen? Pitäisikö miehen hyvitellä kohtaloa ja tehdä lupauksia: jos hän selviää, hän ryhtyy noudattamaan terveellisiä elämäntapoja ja osallistumaan hyväntekeväisyyteen. Tai ehkä hän lyökin kaiken oikein kunnolla läskiksi!

Sitten mies alkaa käydä läpi elämäänsä. Mitä asioita hän on mahdollisesti tehnyt nyt viimeistä kertaa? Onko asioita, jotka eivät ole ennen kiinnostaneet, mutta joita nyt haluaisikin tehdä? Millainen olisi miehen ämpärilista? Aikansa mietittyään mies toteaa, ettei haluaisi mitään ihmeellistä, vaan ainoastaan kokea tuttuja arkisia asioita vielä kerran: nähdä lapset, nauraa ystävien kanssa, silittää koiraa.

Seuraavaksi mennäänkin jo suuriin asioihin. Millainen on hyvä elämä? Olisiko pitänyt tehdä jotain, josta voisi olla ylpeä tai joka olisi muuttanut maailmaa paremmaksi paikaksi? Loppujen lopuksi mies voi vain todeta: En jättänyt mitään suhteellisuusteorioita, mutta en myöskään aiheuttanut mitään suurta vahinkoa.

Entäpä yhä mahdollisemmalta tuntuva kuolema? Millaiset hautajaiset olisivat hyvät? Mies kaivelee muististaan vaihtoehtoja tavallisille suomalaisille hautajaisille ja päätyy yhä groteskeimpiin tapoihin. Mutta onko sillä oikeastaan väliä, millaiset hautajaiset saa tai millaisen muistomerkin? Olipa ihminen vuosisatojakin myöhemmin muistettu tai vain hetken elänyt, kaikki ovat samassa paikassa: poissa.

Näön lisäksi miehellä toimii kuulo, joten hänen on tunnista toiseen kuunneltava auki jäänyttä radiokanavaa halusipa sitä tai ei. Suomipoppia ja iskelmää virtaa tuutista yötä päivää ja jotenkin mystisesti kappaleiden sanat tuntuvat vastaavan miehen kulloistakin tunnetilaa ja eri suuntiin poukkoilevia ajatuksia. Hauska oivallus kirjailijalta!

Kohtaus-romaanissa ei ole paljonkaan toimintaa, vaan kaikki tapahtuu miehen pään sisällä. Siksi onkin yllättävää, miten hyvin kirja pitää otteessaan. Miehen selviytymisen puolesta jännittää ja terävät, ronskit, huumoripitoiset ja odottamattomatkin huomiot maailmasta ja elämästä pistävät ajattelemaan, vaikkei aina olisi samaa mieltäkään. Jotkut napakat vedot kävisivät mietelauseista ja aihepiiriä riittäisi kyllä laidasta laitaan.

Rakkaus on hassu juttu. Sitä ei voi oikein saada eikä ottaa vastaan. Ainoa tapa saada se tuntumaan hyvältä on antaa sitä.

On täysin hyväksyttävää, että meillä on liikaa työtä, mutta meillä ei saa missään tapauksessa olla liikaa aikaa.

Olisiko Hitler jättänyt hyökkäämättä Puolaan, jos hänelle oltaisiin annettu rauhanpalkinto?

Tähän on tultu: kun nainen on rivo, päällekäyvä ja rahvaanomainen, se on merkki vapautuneisuudesta ja itsenäisyydestä. Miesten puolestaan ei kannata sellainen olla.

Lapset. Siinä koko juttu. He pilaavat elämäsi ja antavat sille merkityksen.

Lasten kunnioitus pitää ansaita siinä missä muidenkin. Ja on naurettavaa odottaa lapsilta minkäänlaista kiitollisuutta. Mistä lasten tulisi muka olla kiitollisia? Siitä, että saatoimme heidät tähän maailmaan ja että heille lankesi samalla kertaa sekä elinkautinen että kuolemantuomio.

Maailmasta on tullut niin monimutkainen, että kaipaamme yksinkertaisia asioita: mustat ja valkoiset, vihreät ja punaiset, ristit ja hakaristit, ympyrät ja kolmiot, vasemmisto, oikeisto, ylhäisö, alhaiso, hyvä ja paha, tykkää ja ei tykkää.

Kohtaus-teoksen taustalla on tositarina. Kymmenisen vuotta sitten Roman Schatz sai kirjeen, jossa tuntematon mies kertoi joutuneensa istumaan tuntikaupalla autossaan ostoskeskuksen parkkipaikalla, koska ei aivoinfarktin takia pystynyt kommunikoimaan ulkomaailman kanssa. Kirja alkoi kuitenkin syntyä todenteolla vasta pari vuotta sitten, Schatzin elämänhistorian synkimmässä vaiheessa. Tuloksena on lukuelämys.

RAUTIAINEN, PETRA: Meren muisti

Kustantaja: Otava 2022

Mitä veden alla on? Sitä pittää kysyä meren muistilta.

Nelikymppinen Aapa Auruura Virtanen on asunut vuosia Yhdysvalloissa. Hän on sinkku ja työskentelee ison amerikkalaisen öljy-yhtiön PR-osastolla yrittäen pitää mielipiteet maailmalla öljyteollisuudelle myönteisinä. Nyt eletään 1980-luvun loppupuolta ja Aapa palaa kotiseudulleen Norjan Ruijaan tarkoituksenaan osallistua Norjan öljyhistoriaa esittelevän dokumentin tekoon. Jos asiat sujuvat Aapan toivomalla tavalla, hän saattaa edetä urallaan, vaikka onkin nainen.

Toinen syy Aapan matkalle Ruijaan on tieto isoäidin eli ämmin sairastumisesta. Ämmi oli pienelle Aapalle aina läsnä, opetti kalastamaan ja luottamaan mereen. Äiti puolestaan vei tyttärensä pyytämään valaita ja tutkimaan niiden anatomiaa. Ei ihme, että Aapa lapsena joskus ajattelikin, että äiti ja ämmi olivat saattaneet olla edellisessä elämässään valaita. Tyttö itse souti jo kuusivuotiaana luodolle keräämään linnunmunia.

Ämmin mukaan elämässä on vain kaksi mahdollisuutta: haihtua ilmaan tai tulla osaksi merta… Täällä meri on kaikkialla. Se on elinehto. Vedessä navigoiminen ja sieltä elannon hankkiminen ovat taidoista tärkeimmät.

Maaliskuu 1959 oli käännekohta Aapan elämässä. Silloin äiti lähti kansainvälisen tutkimusryhmän mukana Jäämerelle tarkkailemaan oudosti käyttäytyviä valaita ja otti kymmenvuotiaan Aapan mukaansa. Seurasi onnettomuus, jossa äiti kuoli ja Aapa sai kasvoihinsa jäljet loppuelämäkseen: vaurioituneen silmän ja posken yli ulottuvan syvän arven. Isoäiti ja Edda-serkku huolehtivat tytöstä onnettomuuden jälkeen, mutta Aapa ei muistele tuota aikaa hyvällä.

Kotiseudulle palaaminen nostaa Aapan tunteet pintaan. Ollaan kveenien eli Norjaan 1700–1800-luvuilla muuttaneiden suomalaisten alueella, jossa vähemmistökieltä puhuvia yhä syrjitään. Ja heti kylään tultaessa on Aapaa suuresta onnettomuudesta muistuttamassa aikoinaan rantaan huuhtoutuneen valaan suunnaton luuranko. Sukulaiset, tuttavat, kyläläiset – kaikki raivostuttavat Aapaa ja kaikkia hän kohtelee töykeästi ja ivallisesti.

Ämmin tilanteesta huolimatta Aapa keskittyy hoitamaan työtään. Hänen tehtävänään on värvätä haastateltavaksi Henrik Larssen, joka oli Norjan ensimmäisen öljysuonen löytäjien joukossa ja josta tuli maan taitavin öljynporaaja. Henrik oli mukana vuoden 1959 onnettomuudessa ja Aapan näkemyksen mukaan syyllinen äidin kuolemaan - nyt mies voisi korvata osan velastaan auttamalla Aapaa.

Asiat eivät mene Aapan suunnitelmien mukaan. Hän yrittää kyllä työnantajansa linjan mukaisesti kieltää tiedot ilmasto lämpenemisestä, mutta ei voi loputtomiin sulkea korviaan todisteilta, joilla häntä eri tahoilta pommitetaan. Vedenalaisesta öljynetsinnästä ja -porauksesta aiheutuva melu vaikuttaa valaiden kuuloon ja suunnistuskykyyn, mikä selittää niiden oudon käytöksen. Öljyvuodot saastuttavat meriä ja tuhoavat niiden eliöstöä. Näistä asioista on tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta rahan ääni on ollut voimakkaampi.

Meren muisti -romaani on kokoonsa nähden hämmästyttävän monikerroksinen. Ensinnäkin aidonoloiset henkilöt ja heidän välisensä suhteet. Keskeisin kaikista on minäkertoja Aapa, joka tarinan edetessä joutuu – ja pystyy – korjaamaan käsityksiään niin omista muistoistaan kuin ilmastonmuutoksesta. Entä kenen matkapäiväkirjasta ovat Arktiksella tutkimusta tekevällä aluksella kirjoitetut katkelmat? Yhdeksi henkilöksi tekisi mieli tarjota myös merta – niin persoonalliseksi se kuvataan.

Lisäksi kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa sulautettuna itse tarinaan niin taidokkaasti, ettei juonen imu hetkeksikään katkea. Linnuista, valaista, pohjoisen eläimistä. Perinteistä, kielestä, käsitteistä, ruoista. Merivirroista, Pohjoiseen jäämereen liittyvistä uhista. Ennen kaikkea ilmastokatastrofista niin painokkaasti, ettei sitä voi olla ymmärtämättä. Ihmiset ehkä yrittävät salata ja unohtaa tekemänsä asiat, mutta meri muistaa.

   Mitä kauemmaksi pääsemme, sitä syvemmin ymmärrämme, mitä täällä olo tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kukaan meistä ei voi kääntyä enää missään kohtaa takaisin. 

   Olemme täällä loppuun asti, vaikka emme haluaisikaan.

PARKKINEN, LEENA: Neiti Steinin keittäjätär

Kustantaja: Otava 2022

Ollaan Gröndahlin vanhassa kartanossa Paraisilla. Vuonna 1919 kartanoon saapuu töihin kaksi nuorta sisarusta, joista isosisko Astrid on nokkela ja määrätietoinen kun taas pikkusisko Margit vaikuttaa hieman avuttomalta, vaikka osoittautuukin todelliseksi neroksi keittiössä. Elämä kartanossa näyttää idylliltä, mutta pinnan alla piilee salaisuuksia, jotka ilmi tullessaan voisivat johtaa vakaviin seuraamuksiin.

Gröndahlin tapahtumista kertoo parikymmentä vuotta myöhemmin kartanon puutarhuri ja monitoiminainen Ulriikka. Hän oli sivustakatsoja, joka näki ja ymmärsi lähes kaiken, mitä kartanossa tapahtui ja joka nyt paljastaa tietonsa kirjeissä nuorelle naistohtorille. Ulriikka viittaa toistuvasti johonkin hirveään tragediaan ja rikokseen, mutta lukijan täytyy odottaa kirjan loppuun asti saadakseen tietää, mitä kartanossa oikein tapahtui.

Paraisten mysteeriin lomittuu elämää Pariisissa ennen toista maailmansotaa. Ollaan amerikkalaisen menestyskirjailijan Gertrude Steinin hulppeassa kodissa, jossa hän asuu pitkäaikaisen rakastettunsa ja kumppaninsa Alice B. Toklasin kanssa. Minäkertojana toimii Alice, joka nykyhetken ohella paljastaa myös millaista oli elää lapsuudenkodissa, jossa hänen ei sukupuolensa vuoksi oletettu pystyvän muuhun kuin taloustöihin. Ei ainakaan muodostamaan mielipiteitä.

Toteutin kaikkien muiden toiveita paitsi omiani. Lopulta minä päätin, että haluaisin muuttaa elämäni, lakata olemasta etupäässä kenenkään tytär, sisar, taloudenhoitaja, ja jos suinkin mahdollista – rakastua.

Jossain määrin alistettu Alice on kyllä Gertrudenkin rinnalla, sillä Gertrude on se, joka ansaitsee rahat talouden ylläpitoon ja päättää siitä, mitä milloinkin tehdään. Alice palvelee kumppaniaan rakastajana, puhtaaksikirjoittajana, toimittajana ja taloudenhoitajana eikä välttämättä saa ansaitsemaansa tunnustusta työstään ja tekemistään uhrauksista. Tosin hänellä on kyllä keinonsa saada läpi tärkeinä pitämiään asioita.

Kun me tapasimme, Gertruden tavoitteista tuli minun tavoitteitani, en edes muista mistä haaveilin ennen Gertrudea. Minä minussa on liudentunut kuin vesivärinappi, joka on unohtunut sateeseen. Mutta kun haikeus iskee, minä ravistelen itseäni, muistutan että minulla on ihana asunto Pariisissa, ihmeellisiä tauluja seinillä, satumainen kesähuvila ja mielenkiintoisia ystäviä. Kaiken sen Gertrude on minulle antanut, siitä hyvästä että minä annoin oman elämäni hänelle ja hänen palvelukseensa.

Gertruden ja Alicen välillä vallitsee vahva ja leikkisä rakkaus. Gertrude on Little King ja Alice puolestaan Happy Queen ja kahdenkeskisinä hetkinä nämä keski-ikäiset naiset intoutuvat ”lehmästelemään” kuin teini-ikäiset konsanaan. Yleisesti tiedossa oleva suhde ei häiritse Pariisin boheemeja taiteilijapiirejä, vaan talossa vierailevat säännöllisesti monet kuuluisuudet Pablo Picassosta lähtien.

Vuonna 1935 taloon saapuu uusi keittäjätär, jolta onnistuvat niin tryffelisimpukkaperunasalaatti kuin illanistujaisissa välttämättömät kohokkaatkin. Muuten tämä suomalaissyntyinen nainen on aika epätavallinen palvelijaksi: tyylikäs, sivistynyt ja ajan poliittista ilmapiiriä tarkkaileva. Hän kannustaa juutalaistaustaisia emäntiään lähtemään mahdollisimman pian pois Ranskasta, mutta nämä vain hymähtävät – hehän ovat amerikkalaisia!

Politiikka ei ole kauhean kiinnostavaa. Eikä tärkeää. Vain kirjallisuudella ja taiteella on merkitystä. Ei Hitler koskaan aloita sotaa. Ei hän ole vaarallinen. Katso, hän on saksalainen romantikko.

Alicea keittäjättären salaperäisyytensä kutkuttaa, mutta tämä vaikenee visusti elämästään ja päinvastoin houkuttelee Alicea puhumaan. Hienoisesta luokkaerosta huolimatta näiden kahden naisen välille muodostuu lähes ystävyyttä muistuttava suhde. Tietenkin neiti Steinin keittäjätär on jompikumpi Gröndahlin kartanossa työskennelleistä sisaruksista, mutta kumpi? Ja miksi salailu?

Parkkinen on saanut innoitusta kirjaansa siitä, että Gertrude Steinilla on ihan oikeastikin ollut suomalainen keittäjätär. Pariisiin sijoittuva osuus on värikäs ja yksityiskohdissaan kiehtova kuvaus boheemista elämäntyylistä, kun taas Paraisten kartanomiljöö ja suomenruotsalaisen seurapiirin elämä luokkarajoineen pohjustavat tulevia tapahtumia ja toimivat niille vertailukohtina. Kyse on ihmisten eriarvoisuudesta ja erilaisuuteen suhtautumisesta eri aikoina ja eri kulttuuripiireissä.

Parkkinen puhuu teoksessaan myös kirjailijan työstä ja siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Onko oikein omia toisen ihmisen elämä ja hyödyntää sitä teoksissa kuten Gertrude Stein teki kirjoittaessaan Alice B. Toklasin elämäkerran ikään kuin Alice itse olisi sen kirjoittanut? Onko myöskään hyvän maun mukaista luonnehtia kirjoissa läheisiä ihmisiä niin nolaavasti ja piikikkäästi kuin Gertrude Stein teki? Oikeuttaako luovuus itsekkyyden?

Yksikään kirjailija ei ikinä, ei koskaan ajattele että jokin on vain kirja. Kirjat ovat heille elämän ja kuoleman aineksia. Jos kirjoittaminen ei suju, se on täysin relevantti syy hylätä perheensä, polttaa koko maallinen omaisuutensa takassa tai juoda itsensä umpihumalaan viikon ajan.

Neiti Steinin keittäjätär -romaanin maailmaan on helppo sukeltaa, sillä perusteellinen taustatyö takaa yksityiskohtien oikeellisuuden ja jouhevasti juokseva teksti puolestaan sulattaa nämä faktat kokonaisuudeksi, joka maistuu elämältä.

PS. Jussi Karjalaisen kirjaan suunnittelema kansi on ihastuttava!

MANDEL, EMILY ST. JOHN: Asema 11

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: Station Eleven (2014)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Kanadalaisen Emily St. John Mandelin (s, 1979) dystopia Station Eleven ilmestyi jo vuonna 2014, mutta suomennettiin vasta nyt kahdeksan vuotta myöhemmin todennäköisesti nykyhetkeen yhdistävän pandemiakuvauksen vuoksi. Teos voitti Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2015.

Asema 11 -teos alkaa tilanteesta, jossa arvostettu Shakespeare-näyttelijä Arthur Leander kuolee torontolaisen teatterin näyttämölle kesken Kuningas Learin esityksen. Ripeästi reagoinut katsoja, ensihoitaja Jeevan, ei onnistu elvytysyrityksissään. Sivusta draamaa seuraa Learin tytärtä esittävä kahdeksanvuotias Kirsten, joka on juuri ennen esitystä saanut Arthurilta lahjaksi kaksi sarjakuvakirjaa (Tohtori II, osa I, nro I: Asema II ja Tohtori II, osa I, nro 2: Ajojahti).

Matkalla teatterista kotiin Jeevan saa sairaalassa työskentelevältä ystävältään varoituksen: Kaukasiasta on lähtenyt liikkeelle kulovalkean tavoin etenevä influenssavirus, tappava georgiantauti. Jeevanin on nyt joko lähdettävä välittömästi pois Torontosta tai linnoittauduttava asuntoonsa. Jeevan valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon ja sulkeutuu pyörätuolissa olevan veljensä luo ostettuaan kaupasta kärrykaupalla ruokaa ja juotavaa. Sieltä veljekset seuraavat televisiosta maailman romahdusta, kun 99 prosenttia väestöstä menehtyy.

… maat alkoivat pimentyä kaupunki kerrallaan – Moskovan uutiset loppuivat, sitten Pekingin, sitten Sydneyn, Lontoon, Pariisin ja niin edelleen, sosiaalinen media vilisi hysteerisiä huhuja – ja paikallisuutiset muuttuivat yhä paikallisemmiksi, kanavat putosivat verkosta yksitellen, kunnes viimeinen kanava näytti yhtä ja samaa kuvaa uutishuoneesta, jossa työntekijät asettuivat vuorotellen kameran eteen ja välittivät mitä tahansa tietoa, mitä heillä oli käsissään, ja sitten yhtenä yönä kun Jeevan avasi silmänsä kahdelta yöllä, uutishuone oli autio. Kaikki olivat lähteneet.

Kirjan seuraavassa luvussa siirrytään kahdenkymmenen vuoden päähän romahduksesta. Enää ei ole valtioita eikä rajoja. Ei sähköä, ei kauppoja, ei polttoaineella toimivia koneita. Huron- ja Michiganjärven rannikkoa edestakaisin taivaltava Kiertävä sinfoniaorkesteri vie hevosvankkureilla pikkukaupunkien asukkaille mahdollisuuden kuunnella klassista musiikkia ja Shakespearen näytelmiä. Yksi näyttelijöistä on Kirsten, jolle orkesteri on ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta ainoa koti.

Ahkerasti kiertävä orkesteri on monilla paikkakunnilla odotettu vieras, mutta tällä kertaa tuttuun paikaan saavuttaessa ilmapiiri tuntuu heti jotenkin pahaenteiseltä – ihmiset ovat peloissaan ja aseita näkyvissä. Käy ilmi, että kaupungin on ottanut valtaansa uskonnollinen ryhmittymä, jota johtaa profeetaksi kutsuttu mies. Jos ei suostu ryhmän komentoon, on viisainta poistua kaupungista nopeasti yön pimeydessä.

Monet pyrkivät etelässä sijaitsevalle lentokentälle, jonne on jäänyt asustamaan satamäärin ihmisiä lentoyhteyksien katkeamisen jälkeen. Miksi lähteä eteenpäin, kun elämä tuskin jatkuu entisellään missään muuallakaan? Lentokentälle on perustettu jopa Sivilisaation museo, jossa esillä on ennen niin tärkeitä tavaroita luottokorteista älypuhelimiin ja korkokengistä moottoripyörään. Lapsille tavarat ovat jännittäviä, mutta herättävät vanhassa maailmassa eläneillä haikeita muistoja.

Asema 11 -romaanin tapahtumat ajoittuvat toisaalta aikaan ennen romahdusta ja toisaalta vuoteen 20 jälkeen romahduksen. Kummassakin aikatasossa tarina seurailee ihmisiä, jotka liittyvät jollakin tapaa näyttelijä Arthur Leanderiin ja joista osa selviää, osa ei. Aikakausia yhdistävät yllättävästi myös Tohtori II -sarjakuvat, jotka putkahtavat esiin tuon tuostakin. Samalla herää kysymys siitä, voisiko henkilöiden kokeman maailman rinnalla elää toinen todellisuus. Voisiko taide auttaa sen saavuttamisessa?

Kirjan tunnelma ei aiheesta huolimatta ole kovin synkkä, vaan pikemminkin unenomainen, hiljainen ja surumielinen. Ihmiset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sopeutuneet elämään uudessa maailmassa, joka on kyllä työntäyteinen ja turvaton, mutta josta ei kuitenkaan puutu ystävyyttä eikä rakkautta. Toive vakaammista ajoista elää, mutta osaavatko ihmiset välttää entiset virheensä? Jännittävä juoni vie lukijan mukanaan.

NISSINEN, CAMILLA: Meitä vastaan rikkoneet

Kustantaja: Tammi 2022

Camilla Nissisen esikoisromaani Meitä vastaan rikkoneet kertoo Silja-nimisen naisen tiestä pikkutytöstä aikuisuuteen. Siljan perhe kuuluu Jehovan todistajiin, mikä tuo elämään turvallisuutta ja järjestystä, mutta myös paljon vaatimuksia ja erilaisuuden tunnetta.

Lapsena Silja saa isänsä joustavuuden ja ymmärtäväisyyden ansiosta elää melko tavanomaista elämää, vaikka äiti sureekin tyttären kurittomuutta. Vasta kouluaikana Siljalle paljastuu, miten paljon hän poikkeaa luokkatovereistaan: hän ei saa osallistua harrastuksiin eikä vuosittaisiin juhliin, ei solmia ystävyyssuhteita maailmallisten kanssa. Siljalla on kyllä salassa ihana Aapo-ystävä, joka kestää tytön ajoittaisen ailahtelevaisuudenkin.

Istun yksin syksyn harmaudessa, kun muut harjoittelevat isänpäivänrunoja ja kun Maamme-laulu soi epävireisesti Hellaksesta. Unohdun talven pimeyteen, kun luokkatoverit koristelevat kuusen ja kun opettaja lukee satua joulun ihmeestä. Nuokun käytävällä, kun kevään valo häikäisee ja rairuohot kylvetään. Vappuhulinat, syntymäpäiväonnittelut, aamunavaukset, halloweenit, uskonnontunnit ja pyhäinpäivät vyöryvät ylitseni, mutta minun paikkani on aina sama.

Silja haluaisi kovasti sulautua ikätovereidensa joukkoon ja välttyä selittämästä näille uskonnollista taustaansa. Kun opettaja lukiossa pyytää lahjakasta Siljaa kirjoittamaan koulun lehteen jutun joulunvietosta, tämä ei nosta erityisesti esiin omaa yhteisöään, vaan mainitsee Jouluton joulu -kirjoituksessaan tasapuolisesti kaikki mahdolliset syyt, miksi joku ei juhli joulua.

Uskon, että kun arvostamme toisiamme ja pyrimme aidosti ymmärtämään erilaisuutta, voimme saada entistä paremman vuodenvaihteen, joulun kera tai ilman. Eräs kauan sitten elänyt mies totesikin, että aidon ymmärryksen vihollinen on suvaitsemattomuus.

Tuo mies ei muuten ollut Jeesus, hän oli Gandhi.

Toisaalta Silja haluaisi olla esimerkillinen Jehovan todistaja ja päteä etenkin äitinsä silmissä. Hänellä on myös hirveä pelko demonien valtaan joutumisesta. Siksi tyttö kiirehtii yhteisössä portaalta toiselle, vaikka olisikin niihin vielä ihan liian kokematon: kasteelle, kenttätyöhön ja ylioppilastutkinnon jälkeen tienraivaajaksi toiselle paikkakunnalle.

Valtakunnansalissa oli helppo nyökytellä muiden mukana ja sanoa, että tietenkin Jehova on rakkain, tärkein ja arvokkain. Tietenkin haluan käytökselläni osoittaa, että kuulun Jumalan valittuun kansaan. Varmuus haihtui, kun salin ovi sulkeutui ja koulun ovi avautui. Sen takana odotti toisenlainen maailma, jossa pätivät erilaiset säännöt, vieraat lainalaisuudet ja suhdeverkot. Se oli julma, arvaamaton ja muuttuva maailma, jonne Jumalan katse kyllä ylsi mutta suojelus ei.

Vähitellen Siljan voimat kuitenkin ehtyvät ja hän joutuu psykiatriseen sairaalaan, minne sijoittuvat kirjan vaa’alla merkityt luvut. Näennäisesti syynä on Siljan vakava anoreksia, joka juontaa paljolti äidin vinoutuneesta suhtautumisesta omaan ja tyttären kehoon. Äiti kokeilee alinomaa uusia dieettejä ja haukkuu itseään läskiksi paskaksi. Siljan syömisiä hän vahtii haukkana ja nimittelee herkkää teinityttöä mässyttäväksi siaksi. Toki äidin tarkoitus voi olla hyvä, mutta toiminta on taitamatonta.

…miten voi tuon ikäisen kehonkuva niin pahasti vääristyä, ettei tajua lihoneensa. Vai onko se sitä, ettei vaan halua itselleen myöntää, että sillä tavalla mieluummin harhassa elää, vaikka turpoaa kuin pullataikina…

Siljan henkistä tasapainoa järkyttävät silti eniten Jehovan todistajien oppeihin ja käytäntöihin liittyvät epäilyt. Ovatko hallintoelimessä ehdotonta valtaa käyttävät vanhimmat erehtymättömiä? Onko pelastusoppi oikea? Miksi vain miehet kelpaavat johtotehtäviin? Eikö ole tekopyhää, jos nainen erotetaan ja hänet vietellyt mies saa jatkaa tehtävässään? Onko koko toiminta pukeutumis- ja käyttäytymissääntöineen pelkkää näytelmää?

… teillä sisarilla on erittäin tärkeä osa Jehovan järjestössä. Olette miehen auttajia, oikeita tukipilareita. Niin Jehova on sen viisaudessaan tarkoittanut. Hän on meidät luonut ja sillä tavalla suunnitellut, että naisen ja miehen aivot ovat erilaiset. Te elätte tunteella, miehet järjellä, joten miehen tehtävänä on johtaa ja ohjata. Se on miehelle ominaista ja luonnollista. Seurakunta menisi epäjärjestykseen, jos naisilla olisi samanlaisia vastuutehtäviä. Naiselle on varattu toisenlainen rooli, mutta sekään ei ole vähäpätöinen.

Kuvaukset Siljan sairaala-ajasta ja potilaiden hoitotavoista tuntuvat hyvin totuudenmukaisilta. Silja on yhteistyöhaluton potilas, jolle hänen ”vastapäiseksi”-kutsumansa hoitajan puheet luuston haurastumisesta ja kuoleman mahdollisuudesta ovat pitkään yhdentekeviä. Tarina loppuu kuitenkin toiveikkaissa merkeissä, kun Silja päätyy ratkaisuun, jonka kokee itselleen oikeaksi. Ja kun hän sulkee yhden oven, pääsee toinen avautumaan.

Meitä vastaan rikkoneet -romaani on aiheeltaan mielenkiintoinen ja avaa hyvin Jehovan todistajien organisaatiorakennetta ja joskus yllättävääkin säännöstöä. Tarkkailijan asemassa toimiva Silja herättää myötätuntoa, kun hänen henkinen kuormansa kasvaa punnus punnukselta ja vaa’an tasapaino alkaa järkkyä. Asiantuntevasti ja kauniisti kirjoitettu teos kannattaa lukea!

Kirja perustuu Camilla Nissisen (s. 1988) omiin kokemuksiin - ei niinkään tapahtumien, vaan tunteiden osalta. Nissinen sairastui teini-iässä syömishäiriöön ja vietti kaiken kaikkiaan puolitoista vuotta sairaalan suljetulla osastolla. Samaan aikaan häntä alkoivat ahdistaa sekä jotkut Jehovan todistajien opit että uskonnon autoritäärisyys, minkä seurauksena hän erosi Jehovan todistajista 27-vuotiaana. 

ERNAUX, ANNIE: Isästä / Äidistä

Kustantaja: Gummerus 2022

Alkuteos: La Place / Une femme (1984 / 1987)

Suomennos: Lotta Toivanen

Ranskalainen Annie Ernaux syntyi vuonna 1940 ja varttui työväenluokkaisessa perheessä Normandiassa. Hän opiskeli yliopistossa kasvatustiedettä ja modernia kirjallisuutta ja toimi 1970-luvulla opettajana. Ernauxin lähes kahdestakymmenestä teoksesta on suomennettu kaunokirjalliset teokset Puhdas intohimo (1996) ja Isästä / Äidistä (2022) sekä hänen pääteoksenaan pidetty muistelmateos Vuodet (2021). Ernaux sai vuoden 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Annie Ernauxin teoksille on tyypillistä, että hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta kuvaa samalla myös yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. Vuonna 1983 Ernaux kirjoitti pienoisromaanin isäsuhteestaan, lapsuudenkokemuksistaan pienessä normandialaiskaupungissa ja aikuistumisestaan. Tästä teoksesta hän sai arvostetun Renaudot-palkinnon vuonna 1984. Vuonna 1987 Ernauxilta ilmestyi pienoisromaani, jossa hän käsitteli vanhempiensa sosiaalista etenemistä, äitinsä Alzheimerin tautia ja kuolemaa sekä omaa avioliittoaan.

Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.

Kumpikin pienoisromaani noudattaa samanlaista kaavaa. Aluksi tieto: isän on kuollut, äiti on kuollut. Kerrotaan hieman kummankin vanhemman lapsuudenkodista ja syvennytään sitten isän ja äidin elämänkulkuun. Kumpikin joutui jättämään koulunkäynnin noin kaksitoistavuotiaana ja menemään töihin tehtaaseen. Työ tyydytti heitä – olihan se siistimpää kuin puurtaminen maatilalla.

Isän kohdalla kirjailija tuntee koko ajan taiteilevansa liiallisen pelkistämisen ja liiallisen muistikuvien vyöryn välillä. Mitä tosiasioita hän tietää isästään? Isä oli iloinen ja mukava mies, siisti ja kunnollinen. Kotikaupungistaan hän pääsi pois vain armeija-aikanaan eikä sen jälkeen uskaltautunut kokeilemaan elämää toisaalla, vaikka sellaisesta unelmoikin.

Isä kuului työväestöön, joten siirtyminen vaimon kehotuksesta kuppilan omistajaksi ei käynyt häneltä luonnostaan. Hän oli opetellut puhumaan lähes murteetonta ranskaa, mutta oli silti vaitonainen tärkeinä pitämiensä ihmisten seurassa, jottei paljastaisi ”alempiarvoisuuttaan”.Tyttärelle isä merkitsi hauskanpitoa, käyntejä tivolissa ja sirkuksessa.

Kertojan pääsy yliopistoon ja opettajankoulutukseen merkitsi etääntymistä isästä; eräänlaista luokkaetäisyyttä, jota hän kirjassa kuvaa halkaistuksi rakkaudeksi. Isä ei täysin ymmärtänyt tyttärensä opiskelua, vaan häpesi joutuessaan paljastamaan tuttavilleen, että tyttö ei ollut vielä seitsemäntoistavuotiaana töissä eikä kaksikymppisenä naimisissa! Onneksi opiskelu takasi sen, ettei tytär joutunut naimisiin työläisen kanssa, vaan sai puolisokseen koulutetun miehen. Isä tuskin tajusi, että vävyn vähäiset vierailut johtuivat siitä, ettei appivanhempien luona voinut keskustella henkevästi

Hänen ehkä suurin ylpeydenaiheensa tai jopa elämänsä oikeutus: että minä sain kuulua siihen maailmaan, joka oli häntä ylenkatsonut.

Isän äkillinen kuolema herätti tietenkin surua, mutta äidin tyyni ja asiallinen suhtautuminen piti tytärtäkin pystyssä. Äidin kuolema sen sijaan oli kertojalle tyrmäävä: kuinka ihmiset voivat valita paistia lihatiskillä ikään kuin maailmassa mikään ei olisi muuttunut? Hän itse tunsi olevansa orpo ja tyhjän päällä.

 En enää saa kuulla äidin ääntä. Äiti ja hänen sanansa, hänen kätensä ja eleensä, hänen tapansa nauraa ja kävellä yhdistävät tämän naisen, joka minä nyt olen, siihen lapseen, joka minä joskus olin. Olen menettänyt viimeisen siteeni siihen maailmaan, josta olen kotoisin.

Miehestään poiketen äiti oli aina rohkea ja uhmakas. Nuorena hän sai naapuruston epäilemään kunniallisuuttaan leikkauttamalla tukkansa muodikkaan lyhyeksi ja käyttämällä lyhyitä hameita. Äidin perhe oli kokonaisuudessaan äänekäs ja ronski ja riehakkain kaikista oli kertojan äiti. Hän tiedosti kyllä perheensä alempiarvoisen yhteiskunnallisen aseman, mutta ei suostunut kenenkään arvioitavaksi yksinomaan sen perusteella.

Äiti tiesi, että nuoren naisen oli mentävä naimisiin, mutta puolison hän valitsi huolella – jyväjemmari ei kelvannut, mutta komea ja siivo tehdastyöläinen vastasi vaatimuksia. Äiti halusi myös pyrkiä eteenpäin elämässä vaikka riskejäkin ottaen, joten oman asunnon ja melko huonosti tuottavan kuppilan omistaminen merkitsi hänelle erottautumista rahvaasta.

Äiti harrasti lukemista ja sivisti tytärtään viemällä tämän museoihin ja elokuviin. Äiti omaksui halukkaasti tyttären käyttämiä sanoja ja tapoja, mutta tunsi välillä katkeruutta siitä, miten erilaisia mahdollisuuksia tälle avautui. Joskus hän suorastaan näki tyttäressään luokkavihollisen. Äiti myös iskosti tyttäreen syvän arvottomuuden tunteen suhtautumisessaan naisen asemaan. Siitä esimerkkinä äidin lause häiden aattona: ”Yritä hoitaa huusholli kunnolla, ettei mies anna sinulle lähtöpasseja”.

Äidin viimeisiä vuosia varjosti Alzheimerin tauti, mikä sai kirjailijan pohtimaan äitinsä elämänkaarta rahvaanalueella syntyneestä vahvasta ja säteilevästä naisesta siksi höperöksi naiseksi, joka kuoli Pariisin lähiösairaalan kroonikko-osastolla. Tytär oli sinä aikana pystynyt tekemään äidin toiveiden mukaisen nousun porvariluokkaan.

Äidin, joka syntyi alistettuun asemaan mutta pyristeli siitä pois, oli muututtava tarinaksi, jotta minä en tuntisi itseäni niin yksinäiseksi ja keinotekoiseksi tässä sanoilla ja ajattelulla meitä alistavassa maailmassa, johon olen hänen toiveidensa mukaisesti siirtynyt.

Ernaux kirjoittaa toteavaa ja asiallista tekstiä, joka kuitenkin sisältää runsaasti yksityiskohtia ja tarkkoja havaintoja, joskus hieman ironisia piikkejäkin. Hän myös selittää aina välillä kirjoittamisprosessiaan ja sitä, mitä yrittää sanoillaan tavoittaa: totuutta vanhemmistaan.

KINNUNEN, TOMMI: Pimeät kuut : talvikirja

Kustantaja: WSOY 2022

Ollaan Kuusamossa lähellä Neuvostoliiton rajaa. Kuusikymmenvuotias opettajatar Elna Suorajärvi on saanut paikan lukuvuodeksi 1947–1948 syrjäiseltä Niemen koululta, mikä seminaarin käyneelle ja opetustyössä ansioituneelle Elnalle on aikamoinen alennus. Sota on nyt kuitenkin ohi ja työelämään palaava mies kuntien päättäjille ilman muuta ykkösvaihtoehto - vaikka olisi sodan jäljiltä hermoheikko ja ilman tarvittavaa koulutustakin.

Toisekseen Elna on työpaikkahakemuksissaan rehellisesti ilmoittanut olevansa puolikuntoinen. Hän kärsii epämääräisestä taudista: välillä pettävät jalat ja välillä menee puristusvoima käsistä, toisinaan silmät eivät toimi ja etäisyyksien hahmottaminen on vaikeaa, joskus kielikin jähmettyy. Taudin ei kuitenkaan katsota nopeuttavan mitenkään täydelle eläkkeelle pääsyä, koska työvuosia puuttuu. Elnan on vain jaksettava.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Kirkonkylältä koululle Elna ja tavarat siirtyvät nuoren pojan soutamalla veneellä. Olo on turta, sillä juuri ennen lähtöä kärjistyi riita raha-asioista sisarpuolen kanssa niin, että Salli kirjaimellisesti heitti Elnan pois kotoa. Perillä odottaa uusi järkytys, sillä koulu osoittautuu saksalaisten unohtamaksi puolilahoksi parakiksi. Luokkahuone on pieni ja karu ja opettajalle luontaisetuna luvattu asunto sen vieressä oleva mädänhajuinen koppero.

Niemen koulu on ns. supistettu kansakoulu, kunnan varoja mukavasti säästävä koulutyyppi. Yksi ja sama opettaja opettaa kaikkia luokkia ensimmäisestä kuudenteen. Kaksi alinta luokkaa käy koulua eri aikaan kuin ylemmät luokat, jotka puolestaan joutuvat työskentelemään vierekkäin samassa pienessä tilassa koko koulupäivän. Opettaja opettaa kutakin luokkaa vuorollaan ääneen ja yrittää siinä sivussa ohjata muiden hiljaista työskentelyä. Voiko näin mitenkään täyttää opetussuunnitelman vaatimuksia? Odotetaanko sitä edes?

Miten suunnitellaan vuoden opetus niin, että osa lapsista on koulussa puoli päivää ja osa viisi? Saan aina vain yhden päivän suunniteltua, jos teen töitä iltamyöhään, ja koetan keksiä työt ja materiaalit jokaiselle lapselle oman ikävaiheensa mukaan.

Ammattiylpeys saa Elnan sinnittelemään ja hoitamaan opetuksen vaikka hetekalla maaten. Koska mitään opetusmateriaalia ei ole hankittu, käynnistyy koulu Elnan tietojen ja taitojen varassa. Luovuudesta hyvänä esimerkkinä käy se, että poronlihan leikkaaminen, kuivaaminen ja ruoaksi valmistaminen täyttää opetussuunnitelmasta monta kohtaa: käden taidot, mittaaminen, luonnontieto ja kotitalous. Talven pimeimpinä hetkinä uupunut Elna epäilee silti omaa osaamistaan.

Elnan toiminta on aina perustunut enemmän järkeen kuin tunteeseen; mitkään ihmissuhteet eivät ole pystyneet häntä sitomaan. Oppilaillekaan Elna ei halua olla mikään emohahmo, vaan tiedonhalun herättäjä, oivalluksiin johdattaja ja oppimisen esteiden poistaja. Toki hän ymmärtää sen, että seudun lapset ovat sodan jäljiltä ihan yhtä rikki kuin aikuisetkin ja kantavat vielä pitkään sisimmässään turvattomuutta ja pelkoa.

Kaikki, mihin nämä uskalsivat kiintyä, on yksi kerrallaan viety. Jotkut menettivät isiään ja veljiään, toiset äitejä ja siskojaan. Lempihevoset vietiin rintamalle ja sylissä hellityt karitsat takavarikoitiin teuraaksi. Evakkoajan vieraissa kouluissa näitä haukuttiin ryssiksi ja hyödyttömiksi loisiksi. Lopuksi poltettiin kodit, ja rauhan myötä luovutettiin tutut pihat ja metsät viholliselle.

Johtokunnan kanssa Elna on alusta asti napit vastakkain. Hänen odotetaan esimerkiksi siivoavan vapaa-ajallaan koulun ulkohuussin, pitävän koululaisille harrastuskerhoja ja vahtivan parakin viereen nousevan uuden koulurakennuksen työmaata. Elna kieltäytyy jyrkästi kaikesta ylimääräisestä, koska voimat riittävät hädin tuskin opetustyöhönkään. Hänen puolestaan miehet voivat vapaasti valittaa ylemmälle taholle, jos niin haluavat! Tosin tämä uhmakkuus saattaa vielä kostautua.

Työssäni tahdon olla miesten kaltainen: teen vain sen, minkä asetukset vaativat ja mistä kunta minulle maksaa, en yhtään enempää. Kaiken muun vaatiminen on liioittelua tai kiristystä. Turha puhua kutsumustöistä, sillä eivätkö kaikki työt ole sellaisia?

Tommi Kinnunen on taitava luomaan ajankuvaa. Elnan elämä kaikkine särmineen avautuu lukijan eteen, mutta samalla piirtyy esiin myös suurempi kokonaisuus: sodan jäljiltä jälleenrakennettava Lappi, köyhyys, henkinen ilmapiiri, traumatisoituneet miehet, arvoa vailla olevat naiset, aikuisten vastuuta kantavat lapset. Mutta myös toiveikkuus ja päättäväisyys.

Elnan hahmo on ilmeisesti saanut vaikutteita Kinnusen omasta isotädistä, jonka oppilaat kantoivat 1940-luvulla opettajan asunnosta luokkahuoneeseen pyörätuoliin istumaan. Jotain teokseen on siirtynyt varmasti myös kirjailijan omista kokemuksista opettajantyöstä; kohtuuttomista odotuksista, hupenevista resursseista, työuupumuksesta. Elna eli aikana, jolloin koulun ja kulttuurin arvostus oli vasta nousemassa – mihin suuntaan ollaan menossa nyt?

COWLEY HELLER, MIRANDA: Paperipalatsi

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: The Paper Palace

Suomennos: Tuulia Tipa

Elokuun 1. päivä on viisikymppisen Ellen (Eleanorin) elämässä merkityksellinen, sillä silloin hän harrastaa ensimmäistä kertaa seksiä Jonasin kanssa. Elle on tuntenut kuvankauniin Jonasin yksitoistavuotiaasta asti ja nauttinut yhdessäolon luontevuudesta, mutta vain Jonas on alusta alkaen ymmärtänyt tunteen olevan rakkautta.

Tekemättömien katuminen on ohi. Nyt voin katua vain tehtyä. Rakastan häntä, vihaan itseäni; rakastan itseäni, vihaan häntä. Tarina on pitkä, ja tämä on sen loppu.

Nykyhetkeen lomittuu menneisyyttä vuodesta 1966 lähtien ja takaumina vielä kauemmaksi menneeseen. Edellisten sukupolvien kokemukset heijastuvat asenteissa ja tavoissa ja vaikuttavat näin jälkeläistenkin elämään. Esimerkiksi Ellen äidin epäsovinnainen lapsuus on tehnyt hänestä huolettoman vanhemman, jonka opetukset tyttärelle ovat: ” kahta asiaa elämässä ei ikinä kadu jälkeenpäin – lasta ja uintia”,” ota oppia Botticellilta” ja ”me emme ole pelkurien sukua”.

Nuoret Elle ja Jonas tapasivat toisiaan aina Cape Codin ympyröissä, missä kummankin perheellä on lomapaikka. Ellen suvun leirikylä on isoisän rakentama talon ja neljän lautavuoratun mökin kokonaisuus. Mökit näyttävät ulkoapäin tukevilta, mutta sisäseinät ja -katot ovat halvasta sellulevystä, jonka hiiret jyrsivät joka talvi rikki – siitä lempinimi Paperipalatsi.

Tämä talo, paperista kasattu – pienistä pahvinsuikaleista on yhteen puristettuna saatu jotain niin vahvaa, että se kestää aikaa, raskaita yksinäisiä talvia – seisoo rapistuvana ja luhistuvanakin edelleen, vuodesta toiseen, aina kun palaamme. Tämä talo, tämä paikka, tuntee kaikki salaisuuteni.

Kesäparatiisiin kokoontuu vaihteleva joukko sukulaisia ja ystäviä eikä ikäviltäkään tapahtumilta vältytä. Vuosi 1980 oli eräänlainen käännekohta, sillä silloin tapahtui asioita, joiden jälkiä Elle kantaa viisikymmenvuotiaanakin ja jotka katkaisivat välit Jonasiin vuosikausiksi. Kumpikin eli tahollaan omaa elämäänsä; Jonas loi uraa taiteilijana ja Elle tapasi aviomiehensä Peterin, turvasataman.

Sattuma kuljettaa kuitenkin Elleniä ja Jonasia aina uusiin kohtaamisiin, ja paljastaa miten voimakasta vetoa he yhä tuntevat toisiaan kohtaan. Silti Elle vetäytyy ja valitsee hyväksyttävämmältä tuntuvan vaihtoehdon eli Peterin ja kolme lastaan. Elokuun 1. päivänä Elle viimein antaa fyysiselle halulleen periksi, mutta vaappuu silti kahden eri tavoilla rakastamansa miehen välillä. Mikä on nyt oikea valinta, kun ennen on tehty jo niin monta väärää?

Merkitseekö irti päästäminen kaiken sen menettämistä, mitä minulla on, vai kaiken sen saamista, mitä ei ole koskaan ollut?

Paperipalatsi on kuohuva ja tunteisiin vetoava lukuromaani, joka kertoo elämänmakuisesti ihmisten iloista ja suruista, rakkaudesta ja vihasta, pelosta ja rohkeudesta, syyllisyydentunnosta ja hyväksikäytöstä. Kertojana toimiva Elle jää jotenkin etäiseksi, kun taas aistivoimaisesti kuvattu lomaparatiisi on kuin yksi henkilöistä. On paljaiden jalkojen alla narskuvat männynneulaset, kuiva ja paahteinen tuoksu, siirappista valoa lainehtiva metsänpohja…

Paperipalatsi sisältää jonkin verran jännitystä ja runsaasti ironiaan taittuvaa huumoria etenkin replikoinnissa. Onkohan siihen kätketty myös hieman symboliikkaa? Rappeutuvat rakennukset vastaan ihmisten kokemukset? Kirkasvetisen lammen pohjamudissa piilevät rumat ja pelottavat näykkijäkilpikonnat?

Miranda Heller Cowley (s. 1962) kasvoi kirjailijoiden ja taiteilijoiden perheessä New Yorkissa. Hän on johtanut HBO:n draamatuotantoa ja vastannut muun muassa menestyssarjoista Sopranos, Mullan alla ja Langalla. Paperipalatsi on hänen esikoisromaaninsa, jossa yhdistyvät muistot lapsuuden kesistä Cape Codissa ja työssä hankittu taito juonen kuljettamiseen ja nokkelaan replikointiin.

IKONEN, VEERA: Pimeässä syttyy majakka

Kustantaja: WSOY 2022

Elinan ja Markuksen määränpäänä on majakkasaari. Markus osallistuu siellä saaristoluonnon kartoitusprojektiin ja Elina yrittää toipua pakahduttavasta surusta: hänen poikansa kuoli vain yhdeksän päivän ikäisenä synnynnäiseen sydänvikaan. Tämän nimenomaisen saaren Elina valitsi majapaikakseen, koska siellä ei ole enää lapsia.

Minussa asuu koditon viha. Se kiertää ja hyökkii, etsii kohdetta: minua, kehoani, Markusta, avuttomia lohduttajia, neuvojia, patistajia ja hyysääjiä, joille ei itselleen ole koskaan tapahtunut mitään tällaista. Ikinä. ”Aika parantaa”, ne sanovat, kun eivät tiedä mitä muuta sanoa, mutta eivät sentään sano ”elämä jatkuu” niin kuin toiset.

Vaan kyllä saarella on kuin onkin yksi lapsi: kymmenvuotias Milja. Miljan äiti Stella on boheemi taiteilija, joka ei juuri perusta muiden mielipiteistä, vaan nauttii elämästä täysin siemauksin. Raittiina hän on ihana, leikkisä ja rakastava äiti, mutta alkoholia nautittuaan holtiton. Milja on tottunut selviämään omillaan ja pitämään huolta äidistäänkin.

Milja on omatoiminen mutta myös yksinäinen, sillä hänen ystävänsä Okko joutui lähtemään saarelta varsin äkkinäisesti isänsä kanssa. Kesken jäi Miljan ja Okon tutkimus aikamatkailuun tarvittavista keinoista ja mahdollisuudesta päästä takaisin erääseen tärkeään hetkeen. Kaavan he kyllä tiesivät (kaipaus plus ohut paikka plus oikea hetki), mutta puuttumaan jäi Merkkejä, joiden avulla he olisivat voineet rakentaa kartan ajassa matkustamista varten.

Elina on saarelle saapuessaan aivan lamaantunut. Vuoteesta nouseminenkin tuntuu mahdottomalta, kun tuntee olevansa hajoamassa pirstaleiksi tai vuotamassa kuiviin. Miljalle Elina on kuitenkin yksi Merkeistä ja siksi hän lyöttäytyy määrätietoisesti tämän seuraan. Vastoin järkeään Elinakin haluaisi uskoa Merkkeihin ja aikamatkan mahdollisuuteen. Voisiko hän palata hetkeen, jolloin vauva oli vielä hänen rinnoillaan?

Niin kuin osuisi meteoriitti. Ja kaikki mihin on uskonut on poissa. Sitä sinkoutuu toiselle planeetalle, eri kiertoradalle. Ja kaikki muu jatkaa maapallolla elämäänsä niin kuin ei mitään. Eikä ne ymmärrä, että se toinen planeetta on ihan yhtä totta.

Markus seuraa sivusta vaimonsa touhuja. Hän yrittää pysyä vahvana ja pitää Elinaakin kiinni normaalissa arjessa, mutta odottaa aikaa jolloin saisi itsekin luvan surra. Elina vain on niin omassa kuplassaan, ettei huomaa myös Markuksen menettäneen lapsensa ja tarvitsevan tukea. Puolisot eivät saa puheyhteyttä avatuksi: Markus ei löydä sanoja ja Elina ei halua luopua tuskastaan.

Minä makaan valveilla ja yritän muistaa, miksi olen tullut tänne, keskelle ei mitään, missä on vain kylmää ja tyhjää ja vierasta. Ei yhtäkään asiaa muistuttamassa siitä, miksi minua sattuu. Mitä jos unohdan? Mitä jos kivun mukana katoaa kaikki? Kipu on kuin kirjanmerkki. Siksi en voi päästää siitä irti.

Loppujen lopuksi Elinan vetävät lukkiintuneesta tilanteesta ulos Milja ja Stella. Pikkuvanhan Miljan suorasukaiset ja vilpittömät kysymykset pakottavat Elinan pukemaan tunteitaan sanoiksi ja Stella puolestaan tarjoaa aivan konkreettisia työskentelytapoja luopumisprosessin työstämiseen. Kun Elina empii ratkaisevaa askelta, Stella pistää tuulemaan.

Pimeässä syttyy majakka kertoo ihmisten erilaisista tavoista surra ja selvitä menetyksistä. Se puhuu myös äitiydestä: kuka täyttää hyvän äidin rajat, kuka on hyväksi lapselleen. Ihmisten kokemaa ahdistusta alleviivaa tapahtumien sijoittuminen karulle, tuulen pyyhkimälle ja tyrskyjen ympäröimälle saarelle, mutta sielläkin pimeyttä valaisee majakan valokeila. Myös henkilöiden kohdalla alkaa lopussa kajastaa toivo tulevaisuuden suhteen.

Vasta yöllä paljastuu valo, joka pitää meidät reitillä. Ajatus lohduttaa minua. Ensin pitää olla pimeää.

Veera Ikonen (s. 1975) on helsinkiläinen käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja ja Gutsy Go ry:n toiminnanjohtaja. Esikoisteos Pimeässä syttyy majakka perustuu kirjailijan omaan kokemukseen lapsen menettämisestä, mutta ei ole ollenkaan niin ahdistavaa luettavaa kuin etukäteen luulisi. Murhe on jalostunut kuulakkaan kauniiksi tekstiksi.

ALEXANDER, CLAIRE: Meredith, yksin

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Meredith, Alone

Suomennos: Oona Nyström

”Miten pitkään olet syönyt masennuslääkkeitä?”

”Kaksikymmentä vuotta, en täysin yhtäjaksoisesti, mutta kuitenkin”, kerron.

”Se on pitkä aika. Millä muilla tavoin hoidat masennustasi?”

Vastaan rehellisesti. ”Pysymällä kotona.”

Claire Alexanderin Meredith, yksin -romaanin tapahtumapaikkana on Glasgow. Kirja koostuu paljolti päähenkilön, noin nelikymppisen Meredithin, päiväkirjanomaisista huomioista, joista ensimmäinen on päivältä 15.11.2018. Silloin Meredith on elänyt 1214 päivää poistumatta kotoaan. Hän on kokenut jotain hirveää, mitä takaumat vähitellen paljastavat, mutta jo ennen sitä Meredithin elämää ovat varjostaneet isän lähtö tytön ollessa viisivuotias ja äidin jatkuva ilkeily.

”Äiti sanoi aina, että isä lähti minun takiani. Kysyin, mitä sellaista minä tein mikä sai isän lähtemään, ja hän sanoi, etten mitään. Että isä lähti vain, koska minä en ollut kyllin hyvä syy jäädä.”

Meredith ei ole tyytyväinen rajoitettuun elämäänsä, mutta ei täysin onnetonkaan: mittarilla 1–10 hänen päivänsä usein ovat kuutosen luokkaa. Meredith pitää rutiineista ja järjestyksestä ja aikatauluttaa päivänsä aamusta iltaan minuutintarkasti. Osan ajasta hän kirjoittaa verkkosisältöjä yrityksille ja osan ajasta selailee nettiä huvikseen. Osan ajasta pitää yllä kuntoa. Osan ajasta tekee herkkuruokaa ja leipoo. Osan ajasta kokoaa palapeliä. Osan ajasta lukee, etenkin Emily Dickinsonin runoja.

Ei Meredith sentään niin yksin ole kuin kirjan nimestä voisi päätellä. Kokoaikaisena seuralaisena hänellä on viisas Fred-kissa ja vierailemassa käy pitkäaikainen ystävä Sadie niin usein kuin kahden lapsen yksinhuoltajana ja suuren sairaalan sydänhoitajana vain pystyy. Nyt Meredithin luona on alkanut käydä myös Käsi kädessä -järjestön ystävätoiminnasta Tom, josta taitaa ajan myötä tulla ihan oikea ystävä. Eikä siinä kaikki: verkossa kokoontuvasta tukiryhmästä löytyy hengenheimolainen Kissamummo29 eli Celeste.

Videopuheluiden välityksellä Meredith tapaa kuukausittain terapeuttia, jonka antamista harjoitteista jotkut vaikuttavat aika oudoilta: pitää haukotella ja syödä rusinoita koko olemuksellaan toimintaan keskittyen. Pitää omaksua voimalauseita. Pitää oppia palleahengitys. Lopulta eteen tulee vaikea tehtävä Meredithin tiellä takaisin maailmaan: hänen pitää astua ulos ovesta ja kävellä pihalla viisi askelta.

 Sormeni ovat ovenkahvalla. Päätimme Dianen kanssa, että laskisin kahdestakymmenestä alaspäin. Kun pääsen viiteen, avaan oven. Ykköseen mennessä olen astunut molemmilla jaloilla kynnyksen yli. Otan viisi askelta pihapolulla ja sitten palaan takaisin sisälle, panen veden kiehumaan ja juon lakritsiteetä.

Kaikki ei tietenkään mene ihan suoraviivaisesti, mutta Meredithin elämä on ratkaisevasti muuttunut siinä vaiheessa, kun kirja päättyy vajaan vuoden päästä päiväykseen 12.9.2019. Ensi alkuun hieman itsekeskeiseltä vaikuttanut Meredith on saanut itseensä puhtia juuri siksi, että tahtoo ilahduttaa ja auttaa ystäviään. Joiltakin osin Meredith, yksin noudattaa feel-good-kirjallisuuden suuntaviivoja, mutta yllätyksiäkin mahtuu mukaan. Kepeää luettavaa, mutta vahvistaa uskoa ystävyyden voimaan.

 

KOVALAINEN, ANNE: Ensin palasivat linnut

Kustantaja: Karisto 2022

En tiedä, miten linnut aina löytävät tiensä takaisin. Sukupolvi sukupolvelta ne palaavat. Sielulinnut, outolinnut, häkkilinnut, houkutuslinnut. Linnunluut, höyhenenkeveät, muuttolinnut, saattajalinnut.

Maa Suomessa tärähtelee pitkään, kunnes katastrofi iskee: Helsingistä Lappiin asti repeää syvä laavanhehkuinen rotko ja vain maan länsiosa säästyy koskemattomana. ihmisiä katoaa, asioita tuhoutuu. Muusta maailmasta vain Ruotsiin ja Norjaan saadaan mullistuksen jälkeen yhteys, joten Pohjolan yhdistyminen on luontevaa. On alkanut Uusi aika.

Kirjan nykyhetki on uuden ajanlaskun mukaan m9. Elämä on jo alkanut asettua uomiinsa ja uutta tekniikkaa on kehitetty, vaikka on jouduttu luopumaan esimerkiksi älypuhelimista, televisioista ja kahvista. Ajoneuvot kulkevat sähköllä, maalämpöä hyödynnetään ja pilvipuhaltimet takaavat ajoittaista auringonvaloa maan päälle. Eläimiä alkaa näkyä ihmisasutusten lähellä.

 Kaikki eläimet katosivat mullistuksessa, mutta viime vuosina ne ovat lähestyneet taas ihmisasutuksia. Ensin palasivat linnut ja niiden perässä rotat ja muut. Nykyään voi nähdä jopa peuran tai ketun hipsuttavan tienlaitaa, ne eivät arkaile meitä oikeastaan ollenkaan. Eemeli sanoo sen johtuvan siitä, että ihmiset ovat nykyään niin paljon hiljaisempia, kun kaikki kulkee sähkällä eikä bensalla. Ja siitä, että meitä on nykyään niin paljon vähemmän. Olemme enemmän osa luontoa taas.

Yksi kirjan keskeisistä hahmoista ja kertojista on Sirja. Hän pelastui mullistuksessa, mutta menetti isänsä, äitinsä ja kaksossiskonsa Ainon. Menneessä maailmassa huoletonta kaupunkilaiselämää viettänyt nuori nainen ahkeroi nyt aamusta iltaan ollakseen mahdollisimman omavarainen ja huolehtiakseen perheestään, johon kuuluu noin kymmenvuotias Sanelma, kasvava määrä hoitolapsia ja Sirjan rakkauden kohde Eemeli, kalastaja.

Kymmenen vuotta sitten kaikki oli ollut erilaista. Hänellä oli ollut toisenlainen aavistus siitä, millaiseksi elämä muodostuisi. Kaikesta pehmeästä oli tullut kovaa, äänistä hiljaisia. Vanhasta ei ole jäljellä kuin haaleita muistoja. Poissa on valinnanvaikeus vaihtoehtojen edessä. Uusi elämä tarjoaa vain yhden vaihtoehdon.

Ihmiset eivät tarkalleen tiedä, kuka heitä johtaa. Kyseessä on sotilasdiktatuuri, joka näennäisesti kohtelee kaikkia tasapuolisesti, mutta käyttää silti salaisia keinoja pitääkseen kansalaiset nöyrinä ja kuuliaisina eli oikeasti ihmisen vapaus valita pitää sisällään velvollisuuden valita oikein. Sotilaat partioivat ja tarkkailevat valppaasti toimintaa valvomoissa tai pitkälle kehitellyn naamioinnin suojissa.

Kaikki voisi olla kohtuullisen hyvin, jollei mullistuksesta olisi pelastunut myös eräs uskonnollinen ryhmittymä. Kunnon ihmiset ovat katastrofista lähtien uskoneet vain siihen, mitä itse saavat aikaan, joten järven saarella asuvat ja aika ajoin kaupungille saarnaamaan ilmaantuvat ”hihhulit” kammoksuttavat heitä.

Silminnäkijähavainnot pyhäläisistä kertovat väkivaltaan ja naisten alistamiseen perustuvasta kultista. Heidän johtajansa, karismaattinen Armas Pyhä, omaa salattuja voimia ja hallitsee ennen tuntematonta teknologiaa, mutta vaikuttaa myös varsin pakkomielteiseltä. Mikä on hänen todellinen päämääränsä? Onko tulossa tuhoisa taistelu vallasta?

Ensin palasivat linnut on hyvää scifiä. Kokonaiskuva hahmottuu vähän kerrassaan ja viimeiset täydennykset tietoihin lukija saa vasta kirjan loppupuolella. Varsin monen henkilön kohdalla paljastuu, että he ovat ihan muuta kuin ensin annettiin ymmärtää. Ihastuttavin heistä on tiedonhaluinen, omapäinen ja puhelias Sanelma-tyttönen, joka silmät ja korvat tarkkoina seuraa tapahtumia ympärillään ja saattaa välillä itsensä vaaraankin. Tarina loppuu tavalla, joka voisi luvata sille jatkoa.

DITLEVSEN, TOVE: Kööpenhamina-trilogia

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) Kööpenhamina-trilogia on omaelämäkerrallinen romaanisarja, joka ilmestyi tanskaksi 1967–1971. Näissä teoksissa kirjailija näyttää levittävän elämänsä lukijan eteen täysin paljaana, mutta täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on kaikesta huolimatta fiktio. Tyyli on niukan toteavaa, mutta miten paljon hienoja yksityiskohtia, oivalluksia, runollisuutta ja monikerroksellisuutta siitä löytääkään!

LAPSUUS

Kustantaja: S&S 2021

Alkuteos: Barndom (alkuteos 1967)

Suomennos: Katriina Huttunen

Trilogian ensimmäinen osa Lapsuus kuvaa Toven elämää viisivuotiaasta konfirmaatioikään asti. Tove kokee tuolloin olonsa niin ahdistavaksi ja rajoittuneeksi, ettei ole varma siitä, pystyykö lapsuus kantamaan häntä siihen taitekohtaan asti, mistä nuoruuden pitäisi alkaa. Aikuisenakaan hän ei muistele tuota aikaa valoisin mielin.

Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin… Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele tai tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä.

Yksi syy pienen Toven ankeuskokemukseen piilee ympäristössä, jossa Tove lapsuutensa viettää eli Vesterbron köyhässä ja turvattomassa työläiskaupunginosassa. Siellä alkoholia käyttävät sekä miehet että naiset ja tappelut ja perheväkivalta ovat jokapäiväisiä. Ilotytöt saalistavat kaduilla. Nuoret tytöt tulevat raskaiksi ja aviottomia lapsia syntyy.

Toven perheessä asiat ovat keskimääräistä paremmin, sillä lukemista harrastava isä ei käytä alkoholia eikä ole väkivaltainen. Tyttö ei kuitenkaan lähenny isäänsä, vaan etsii huomiota ja hyväksyntää äidiltään – sivistymättömältä, oikukkaalta, ilkeältä ja joskus jopa kovakouraiselta äidiltään. Toinen Toven lapsuutta synkistävä asia onkin siinä, että isoveli Edvin on äidin kulta ja tyhmäksi ja rumaksi leimattu tytär pelkkä riesa.

Kolmanneksi Tovea ahdistaa tunne siitä, ettei sopeudu ikätoveriensa joukkoon. Tyttö lukee pienestä pitäen paljon ja pukee yksinäisyyden ja erilaisuuden tuntojaan runomuotoon. Häntä kiehtovat sanat ja niiden tarjoamat mahdollisuudet, mutta kirjallisiin esikuviin perustuvat romanttiset ja dramaattiset kirjoitelmat ovat kaukana nuoren tytön kokemusmaailmasta. Unelma runoilijan urasta elää silti Toven sisimmässä, vaikka edes isä ei usko naisen voivan olla kirjailija.

… mieleeni alkoi hiipiä pitkiä ihmeellisiä sanoja kuin suojaavaksi kalvoksi. Laulua, runoa, jotakin lievittävää ja rytmillistä ja loputtoman surumielistä…

Yksi ystävä Tovella on: pari vuotta nuorempi Ruth, hilpeä ja vallaton tuulispää. Ruth kehittelee kepposia ja Tove seuraa perässä, vaikka omatunto soimaakin. Myöhemmin tyttöjen erilaisuus erottaa heidät toisistaan, sillä Tovea eivät kiinnosta muiden tyttöjen kikatukset ja seksuaaliset vihjailut. Ennen kaikkea häntä inhottaa toisten ruma kielenkäyttö. Samaan aikaan hän alkaa suhtautua äitiinkin välinpitämättömämmin. 

Yleinen asenne työläisten alueella on se, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, koska he kuitenkin lopulta menevät naimisiin eikä heistä muutenkaan voi tulla mitään merkittävää. Isän ansiosta Tove saa käydä keskikoulun, mutta konfirmaation jälkeen hänenkin on jätettävä lapsuus taakseen ja lähdettävä työelämään. Ajatus sekä pelottaa että houkuttaa.

Kun ajattelen tulevaisuutta, se on kuin minua ympäröivä korkea muuri, ja siksi haluaisin niin mielelläni venyttää lapsuutta pidemmälle.

… minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.

NUORUUS

Kustantaja: S&S 2021

Alkuteos: Ungdom (alkuteos 1967)

Suomennos: Katriina Huttunen

Kööpenhamina-trilogian toinen osa Nuoruus jatkuu suoraan siitä, mihin Lapsuus päättyi, ja kuvaa Toven elämää viisitoistavuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi. Tässä vaiheessa hän jo oivaltaa, miten rajoittavia tekijöitä köyhyys, naissukupuoli ja luokkatausta voivat olla. Nuoruuskaan ei ole huoletonta ja ihanaa aikaa.

Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää. Se täytyy käydä läpi, muuta merkitystä sillä ei ole.

Tove on joutunut työelämään, mutta ei jostain syystä pysty pitämään työpaikkojaan. Kotiapulaisen työ päättyy alkuunsa, kun Tove tulkitsee emännän antamia ohjeita väärin ja pesee flyygelin harjalla ja vedellä. Joistakin paikoista potkut seuraavat poliittisista syistä – eletäänhän toista maailmansotaa edeltäviä aikoja, jolloin joissakin piireissä kavahdetaan työväenliikettä ja toisissa taas fasismia.

Jossain vaiheessa Tove kiinnostuu harrastajateatterista ja saa jopa kiitosta roolisuorituksestaan vanhana höpsönä rouvana. Mikä tärkeintä - teatterissa hän tutustuu itseään hieman vanhempaan kauniiseen ja viekoittelevaan Ninaan. Ninan kanssa helposti johdateltava ja naiivi Tove alkaa käydä tansseissa ja etsiä itselleen miestä. Ninan mielestä Toven nimittäin pitäisi hankkiutua neitsyydestä eroon niin pian kuin mahdollista.

Tove arvioikin jokaista kohtaamaansa miestä mahdollisena sulhasena, olipa miehen ikä mikä tahansa. Äiti puolestaan seuraa tilannetta kiinnostuneena. Hänen toiveensa olisi toisaalta saada tytär naimisiin niin pian kuin mahdollista ja toisaalta estää lempilastaan Edviniä menemästä naimisiin ollenkaan.

Sisäinen palo ajaa Tovea edelleenkin kirjoittamaan runoja. Hieman tuloja hän saa laatiessaan kivipainon konttorin henkilökunnalle tilaustyönä onnittelurunoja, mutta vasta tutustuminen pienen kirjallisuuslehden toimittajaan alkaa viedä nuorta naista maineen polulle. Ensimmäinen runokokoelma ilmestyy eikä Toven iloa himmennä se, että Euroopassa riehuva sota vie ihmisten kaiken huomion.

Nimeni on ilmestynyt painettuna. En ole enää anonyymi.

Kahdeksantoista vuotta täytettyään Tove voi muuttaa pois kotoa ja asettua alivuokralaiseksi. Levottoman ja kireän perhe-elämän jälkeen hän toivoo vihdoinkin saavansa omaa rauhaa ja mahdollisuuden syventyä täysin runojen kirjoittamiseen. Ihan täysin toive ei toteudu: huone on kylmä ja ankea ja vuokraemäntä fanaattinen Hitlerin ihailija.

Nuoruus ei tee ihan yhtä suurta vaikutusta kuin ihastuttava Lapsuus, mutta kuvaa kyllä teini-ikäisen tytön tuntoja varsin osuvasti ja ajattomasti.

AIKUISUUS

Kustantaja: S&S 2022

Alkuteos: Gift (alkuteos 1971)

Suomennos: Katriina Huttunen

Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa Aikuisuus kertoo Toven elämästä kaksikymppisestä noin kolmekymppiseksi. Hänen kirjailijanuransa on päässyt hyvään alkuun ja teokset keräävät enimmäkseen kiitosta, mutta yksityiselämä on kaaoksessa. Neljä kertaa Tove solmii avioliiton ja kolme kertaa eroaa. On lapsen syntymää, adoptiota ja abortteja.

Ja minulle käy entistä selvemmäksi että en oikeastaan kelpaa mihinkään muuhun kuin muodostamaan lauseita, laatimaan sanajärjestyksiä ja kirjoittamaan yksinkertaisia, nelisäkeisiä runoja, mikään muu ei minua kiihota. Jotta pystyisin tekemään sen, minun on tarkasteltava ihmisiä aivan erityisellä tavalla, suunnilleen kuin aikoisin tallentaa heidät arkistoon myöhempää käyttöä varten.

Toven äiti vaatii tytärtään avioitumaan. Kun Tovea tukenut toimittaja osoittautuu halukkaaksi, neitokainen nai itseään yli kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kiitollisena avusta ja mahdollisuudesta yhteiskunnalliseen nousuun. Kauan kiitollisuus ei kuitenkaan kestä pihin ja puhumattoman miehen rinnalla, vaan Tove vaihtaa porvarillisen asemansa ikätoveriensa boheemiin seuraan.

Miehiä tulee ja menee. On sitoutumiskammoinen hulivili ja on kirjallisuuden hyvin tunteva yläluokkainen papin poika, joka ei Hella-tyttären synnyttyä kestä enää perhe-elämää. Kolmannen puolison vaikutus on kohtalokas: hän tutustuttaa vaimonsa petidiiniin. Vahvan opioidin tuottamaa onnen, keveyden ja kaikkivoipaisuuden tunnetta tavoitellessaan Tove joutuu käyttämään lääkettä aina vain suurempina annoksina ja ajautuu väärentämään reseptejä ja jopa täysin turhaan korvaleikkaukseen.

Saan ruiskeen joka kolmas tunti, ja viimeinen tunti on pidempi kuin kaikki ne vuodet jotka olen elänyt maan päällä. Pään koholla pitäminen särkee niskaa, mutta jos lasken pään tyynylle, seinät työntyvät yhä lähemmäs ja lähemmäs, niin että lopulta pienestä potilashuoneesta loppuu happi. Jos painan pääni tyynylle, syvyydestä alkaa nousta eläimiä, pieniä, inhottavia torakan kaltaisia eläimiä, tuhansittain, ne mönkivät päälläni ja työntyvät sisään nenästä, suusta ja korvista.

Toven elämässä kirjoittaminen on aina ollut pääosassa ja kaikki muu toissijaista, lapset mukaan luettuina. Kipulääkkeiden liikakäyttö alkaa kuitenkin vaikeuttaa tekstin tuottamista, mikä saa Toven lopulta eroamaan puolisostaan ja menemään vieroitukseen – onhan hänen pystyttävä kirjoittamaan! Rinnalla on nyt uusi kumppani, joka tukee vaimoaan taistelussa lääkeriippuvuutta vastaan. Lukija tietää kuitenkin, ettei onnellista loppua ole luvassa.

… menneisyys loistaa keskellämme kuin elämän peittämä muuri.

Trilogian päätösosan tanskankielinen nimi Gift kertoo paljon kirjan sisällöstä. Se tarkoittaa ensinnäkin avioliittoa, toiseksi naimisissa oloa (mm. kirjoittamisen kanssa) ja kolmanneksi myrkkyä ja juuri miessuhteet, kirjoittaminen ja huumeet Toven elämää hallitsevatkin. Tanska on saksalaisten miehittämä, mutta kirjailijan huomiota se ei juuri näytä herättävän.

Aikuisuus on vaikuttava teos: yhtä aikaa tyylikäs ja ahdistava. Harvoin puhutaan näin suoraan sellaisista asioista kuin abortti tai lääkeriippuvuus, mutta juuri kerronnan omakohtaisuus saa lukijan ymmärtämään paremmin myös muita vaikeuksiensa keskellä kamppailevia.