NICHOLLS, DAVID: Sinä päivänä

Se päivä on heinäkuun 15. päivä. Se on se päivä vuonna 1988, jolloin Emma ja Dexter valmistuvat Edinburghin yliopistosta ja päätyvät juhlien jälkeen samaan vuoteeseen. He eivät harrasta seksiä, mutta silti heidän välilleen syntyy harvinaisen vahva tunneside. Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan he ovat toistensa parhaat ja luotetuimmat ystävät, vaikka elävät kumpikin elämäänsä omilla tahoillaan.

Emma ja Dexter ovat kieltämättä varsin erilaisia lähtökohdiltaan. Emma on huippuälykäs, idealistinen ja kunnollinen tyttö, jota painavat työväenluokkaisen perheen suuret odotukset. Dexter ajelehtii laiskasti nautinnosta toiseen käyttäen hyväkseen viehätysvoimaansa ja varakkaan perheen kärsivällistä anteliaisuutta. Emma unelmoi kirjailijan urasta, mutta jumittuu huonoihin työ- ja miessuhteisiin. Dexter pääsee ilman ponnisteluja tv-julkkikseksi ja nauttimaan kuuluisuuden eduista. Pitemmän päälle julkisuus osoittautuu kyllä ontoksi ja katoavaksi, mutta pystyykö Dexter aikuistumaan? Saako rakkaus mahdollisuuden, kun onnetar vaihtaa kohdetta?

Kirja on rakenteeltaan oivaltava ja viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu. Emman ja Dexterin elämäntilanne tarkistetaan vuosittain heinäkuun 15. päivä eli missä he ovat, mitä tekemässä, mitä suunnittelemassa. Alle kolmekymppisinä he vielä uskovat siihen, että unelmien toteutuminen on vain ajan kysymys ja mahdollisuudet rajattomat. Vuosien vieriessä ihanteet alkavat kuihtua ja tulevaisuudenusko laantua ja vähitellen niin Emma kuin Dexterkin huomaavat tyytyvänsä yhä enemmän kompromisseihin. Tarina onkin pohjimmaltaan hieman surumielinen, vaikka satiirinen ote saa monissa kohdin nauramaan.

Kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia, moniulotteisia ja kiinnostavia. Esimerkiksi Emman monivuotinen miesystävä Ian on surkuhupaisan hellyttävä yrittäessään rakentaa koomikon uraa, vaikka edellytyksiä ei ole laisinkaan. Hänen, kuten muidenkin henkilöiden, luonne paljastuu paljolti dialogin välityksellä.

David Nicholls on toiminut ammattinäyttelijänä nimellä David Holdaway ja kirjoittanut lukuisia tv-käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta). Sinä päivänä -teos on hyvin elokuvamainen ja elokuva siitä on myös tehty – Suomessa se saa ensi-iltansa vuoden 2011 lopussa.

JONASSON, JONAS: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Jonas Jonasson (s. 1961) on entinen journalisti ja mediayrittäjä. Hänen esikoisteoksensa Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi oli vuonna 2010 Ruotsin myydyin romaani ja siitä on tulossa sekä elokuva että tv-sarja.

Kirjan päähenkilö on Allan Karlsson, joka karkaa vanhainkodin ikkunasta juuri ennen satavuotiskahvejaan. Sisätossut jäävät jalkaan, mutta lompakko on sentään povitaskussa. Kiireessä ei ole varaa valikoida, vaan asemalta ensimmäisenä lähtevä bussi kelpaa ja määränpääksi puolestaan kelpaa se, mihin pääsee 50 kruunulla. Näin Allan katoaa – mukanaan rikollisliigalle kuuluva matkalaukku, joka sisältää viidenkymmenen miljoonan kruunun edestä seteleitä. Pian Allania jäljittävät sekä poliisit että rikolliset, mutta vetreä satavuotias pysyy aina askeleen edellä osittain rahojensa, osittain uusien ystäviensä ja osittain onnekkaiden sattumusten avulla. Ruumiita valitettavasti syntyy (yhden saa aikaan norsu).

Kirjassa kuljetaan vuorotellen kahdessa aikatasossa. On nykyhetken huikea pakomatka ja on yhtä huikea menneisyys. Allan Karlsson on kouluja käymätön mies, jolla kuitenkin on erikoinen tuntuma räjähteisiin ja melkoinen kielipää (hän oppii kiinan kielen kahdessa kuukaudessa). Nämä ominaisuudet ovat avuksi vaikkapa Espanjan sisällissodassa, vaelluksella Himalajan yli tai siperialaisella vankileirillä. Seikkailujen välissä Allan käy aterioimassa niin Francon, Stalinin, Maon ja Kim Il Sungin kuin myös muutaman Yhdysvaltain presidentin kanssa ja selviytyy joistakin kiperistä tilanteista luomiensa suhteiden avulla. Allan on kuin kissa ja putoaa aina jaloilleen. Ehkä asiassa auttavat myös järkkymätön rauhallisuus ja tietynlainen fatalismi.

Humoristisuudessaan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi tuo eittämättä mieleen Arto Paasilinnan (joka myös mainitaan tekstissä). Toisaalta Allan Karlsson muistuttaa Forrest Gumpia siinä suhteessa, että osuu aina olemaan siellä, missä tapahtuu. Kenties muistumia on myös Sara Gruenin romaanista Vettä elefanteille. Jonasson kirjoittaa vauhdikkaasti ja hauskasti ja hänen mielikuvituksensa on huima. Kaikessa absurdissa mylläkässä on kenties myös asiaa. Kohdistuuko jokin piikki sosiaalihuoltoon ja oikeuslaitokseen päin?

SALE, RICHARD: Euroopan upeimmat vaellusreitit

Vaeltamista on varmaan harrastettu jo satoja vuosia, mutta ”viralliseksi” vaeltaminen tuli maailmasotien jälkeen. Ranska oli tässä asiassa edelläkävijänä, sillä siellä perustettiin vuonna 1947 yhdistys, jonka tarkoituksena oli luoda ja ylläpitää paikallisia ”suuria vaellusreittejä”. Muut Euroopan maat noudattivat pian Ranskan esimerkkiä, ja niin mantereelle syntyi vaellusreittien verkosto. Monet reitit ylittävät valtioiden välisiä rajoja, jotta retkeilijät voisivat kulkea maasta toiseen. Tällainen on esimerkiksi Via Alpina – sarja, jota pitkin voi edetä Alpeilla Sloveniasta Ranskaan saakka.

Richard Salen teos Euroopan upeimmat vaellusreitit on isokokoinen ja näyttävä. Se esittelee 24 reittiä, joista kaksitoista on se verran lyhyitä tai helppoja, että niistä suoriutuu yhden päivän aikana. Loput kaksitoista vaativat sitten useamman päivän vaellusta. Helpohkojen reittien joukossa on Euroopan vanhimpana pidetty vaellusreitti eli Ridgeway Englannissa. Sen varrelta löytyy vaikkapa Liddingtonin valkoinen hevonen. Vaativien vaellusreittien joukossa Skandinaviaa edustaa ruotsalainen Kungsleden-reitti, joka on 420 km pitkä. Alpeilta luonnollisestikin löytyy monta haastavaa vaelluskohdetta.

Monista reiteistä on pieni korkokartta. Itse reitti esitellään tarkkaan miltei askel askeleelta ja varoitetaan vaarallisista ja rankoista osuuksista. Mainitaan kaikki katsomisen arvoiset asiat luonnonnähtävyyksistä arkkitehtuuriin. Lukujen lopussa on tiivistettynä käytännön tietoutta: miten reitille pääsee eri kulkuneuvoilla, kartat ja oppaat, reittimerkinnät, majoitus, välineet, ilmasto, vaarat. Kirjan kuvat ovat niin upeita, että sohvaperunankin jalkoja rupeaa kutittamaan…

HØEG, PETER: Norsunhoitajien lapset

Peter Høegin teos Norsunhoitajien lapset on muodoltaan seikkailukertomus, jossa hurjalla vauhdilla syöksytään kohtauksesta toiseen. Kadonneita vanhempiaan etsivät nuoret joutuvat jatkuvasti kiperiin tilanteisiin, joista selviävät älyn, onnekkaiden sattumusten ja epälukuisten auttajien avulla. Toisaalta kirja muistuttaa vanhaa koomista elokuvaa – täytekakkua heitetään naamalle ja kuollutta ruumista siirrellään paikasta toiseen. Silti teoksessa on myös vakava puolensa. Kirjan nimi viittaa kaipaukseen, joka joillakin ihmisillä saa norsun mittasuhteet. Kaipauksen kohde voi olla Jumala tai rakkaus tai raha, mutta joka tapauksessa tuo norsu täyttää ihmisen elämän ja ohjaa kaikkea toimintaa. Ihminen on vapaa vasta kun pystyy tunnustamaan vajavaisuutensa, yksinäisyytensä ja kuolevaisuutensa:

… on olemassa tapa olla maailmassa, tässä maailmassa, joka ei kuole ja jossa ei ole pelkoa, koska itse vapauden tunne ei koskaan katoa… Se ei kuulu millekään uskonnolle, se ei edellytä, että uskoisi johonkin tiettyyn tai rukoilisi jotain tiettyä tai noudattaisi tiettyjä sääntöjä. Vain kolme asiaa on tarpeen. Että tajuaa sydämensä. Että on silmänräpäyksen verran halukas ottamaan vastaan kaiken, myös sen kohtuuttoman yksityiskohdan, että kerran kuolee. Ja kolmanneksi, että jää silmänräpäykseksi seisomaan aivan hiljaa, ja näkee pallon uppoavan maaliin.

Aikuiset ovat Høegin teoksessa hieman vinksahtaneita, mistä poikkeuksena oikeastaan vain maanläheinen isoäiti. Etenkin kadonneet vanhemmat - Finøn myyttisen saaren pappi ja kanttori - ovat lapsekkaan vastuuttomia ja itsekeskeisiä. Heidän kohdallaan tosin sukupuoliroolit ovat ihastuttavasti käänteiset: isä kokkaa vapaa-aikanaan gourmet-ruokaa ja äiti suunnittelee huipputeknisiä laitteita. Millaista norsua he mahtavat sisimmässään hoidella, kun perässä juoksevat niin poliisit ja lastensuojeluviranomaiset kuin uskonnollisten yhteisöjen edustajat ja rikolliset?

Järkiolentoja tarinassa edustavat 14-vuotias Peter, häntä pari vuotta vanhempi isosisko Tilte ja kettuterrieri Basker III. Kirjan kertojana toimii Peter, nokkelaälyinen jalkapallolupaus. Tapahtumia taas ohjailee Tilte, jonka ennakointi- ja järjestelykyky vaikuttaa suorastaan yliluonnolliselta. Nuorten koko taito tarvitaan, jotta saadaan niin vanhempien kuin muidenkin tapahtumiin sekaantuneiden elämä järjestykseen.

Høeg kuvaa uskonnollisia liikkeitä satiirin avulla. Kannattajia ja varoja hankitaan melkoisen arveluttavin keinoin ja opit ovat kaukana puhdashenkisyydestä. Uskonnollinen fanatismi voi saada alkunsa jostain hyvin pienestä, mutta saavuttaa vaaralliset mittasuhteet. Kaikilta osin veijaritarina ja syvälliset mietteet eivät ole hitsautuneet yhteen, mutta hauska on tätä teosta silti lukea!

SWÄRD, ANNE: Viimeiseen hengenvetoon

Anne Swärdin läpimurtoteos Viimeiseen hengenvetoon on Skooneen 1970-luvulle sijoittuva synkkä ja kiihkeä rakkaustarina. Jean-Luc Godardin samanniminen elokuva on ilmeisesti Swärdille läheinen, koska se mainitaan tekstissä usein. Jotain ranskalaista tyylikkyyttä on myös Swärdin kielessä ja tavassa käsitellä aihettaan.

Lo (= Ilves) on suuren perheyhteisön palvottu pikkuprinsessa. Hän on tottunut saamaan tahtonsa lävitse, mutta olemaan samalla jatkuvan valvonnan ja silmälläpidon alaisena. Seitsenvuotiaana Lo tutustuu maastopalon keskellä itseään kuusi vuotta vanhempaan Lukasiin, joka on kiehtovan erilainen. Lukas on kotoisin Unkarista ja jonkin synkän salaisuuden raskauttama. Miksi nimenomaan tuli kiehtoo häntä niin paljon? Nuorten välille syntyy oudon läheinen suhde, jota Lon suku ei katso hyvällä (etenkään kun Lukas surkuhupaisten sattumusten ansiosta vaikuttaa lähes pedofiililtä). Lo ja Lukas jatkavat tapaamisiaan salaa, pakkomielteisesti. Eikö Lo huomaa suhteen tukahduttavuutta edes murrosiässä kun seksuaalisuus alkaa herätä?

Aikuisiän saavutettuaan Lo tempautuu irti kaikesta entisestä. Juurettomuus tuntuu tässä vaiheessa nautinnolta ja vaarat houkuttelevilta. Rakkautta Lo ei halua, vaan seksi riittää. Maat, miehet ja työt vaihtuvat ja kontaktit kotimaahan ovat vuosia poikki. Miten Lukas selviää jäätyään yksin? Kohtalonomaisuus kumahtelee loppulauseeseen asti.

PS. Lyhyt tiivistelmä Jean-Luc Godardin elokuvasta Viimeiseen hengenvetoon: Michel-niminen pikkurikollinen jää kiinni ylinopeudesta ja ampuu hetken mielijohteesta moottoripyöräpoliisin kuoliaaksi. Hän pakenee Pariisiin ja onnistuu saamaan pauloihinsa amerikkalaisen lehtimyyjän Patrician. Rakastunut Patricia piilottelee Micheliä vielä silloinkin, kun jo tietää tämän taustan, mutta soittaa lopulta omantunnon piinaamana poliisille. Hän kertoo soitosta Michelille, mutta tämä ei usko olevansa vaarassa. Poliisi saapuu, ajaa Micheliä takaa ja ampuu. Michel kuolee kadulle ilmoitettuaan viimeisinä sanoinaan, että Patricia on inhottava.

ABDOLAH, KADER: Talo moskeijan vieressä

Olipa kerran talo, vanha talo, jota sanottiin moskeijan taloksi. Jo vuosisatojen ajan sitä olivat asuttaneet keskenään sukua olevat perheet, jotka olivat moskeijan palveluksessa… Näin alkaa Kader Abdolahin teos Talo moskeijan vieressä, joka valottaa Iranin historiaa šaahin ajasta 1960-luvulta ajatollah Khomeinin jälkeiseen aikaan 1990-luvulle. Kaikki tapahtumat nähdään vanhan talon kannalta – on kuin talo kertoisi tarinoita. Talo ja moskeija pysyvät, vallassaolijat ja aatteet vaihtuvat.

Talo on suuri, ihmisiä tulee ja menee. Etenkin länsimaista lukijaa auttaa suuresti kirjan alkuun sijoitettu ”sukupuu”, vaikka sen viitteet aukeavatkin vain pikku hiljaa tarinan edetessä. Keskeisin hahmo on mattokauppias Agha Džan, puhdashenkinen ja viisas mies, josta ei voi olla pitämättä. Muista henkilöistä jäävät mieleen etenkin isoäidit – kaksi vanhaa, uskollista palvelijaa, jotka uskovat pääsevänsä pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan, jos vain lakaisevat salaa kahdenkymmenen vuoden ajan piha-alueen ennen auringonnousua. Heidän huomassaan talo käy kuin vanha kello, heidän poistuttua kuvioista rytmi sotkeutuu täysin.

Poliittiset muutokset vaikuttavat talon asukkaisiin. Aatteet vievät ihmisiä mennessään ja sukulaisia toisiaan vastaan. Valta tuo ihmisistä esiin heidän pahimmat puolensa: petollisuuden, pikkumaisuuden ja julmuuden. Kauheuksista kerrotaan, mutta niitä ei paisutella. Vastapainoksi löytyy yllättävää rohkeutta, lojaalisuutta ja ystävyyttä. Tässä kirjassa on sijansa myös seksillä, josta nauttivat niin miehet kuin naisetkin.

Kirjan kieli on kaunista, mistä varmaan voi kiittää myös suomentajaa (Sanna van Leeuwen). Abdolah joutui pakenemaan Hollantiin vuonna 1988 osallistuttuaan diktatuurin vastaisiin liikkeisiin ja on kirjoittanut teoksensa uuden kotimaansa kielellä. Tyylissä on kuitenkin muistumia itämaisesta runoudesta tai esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Kirja antaa länsimaiselle lukijalle hieman erilaisen kuvan islamilaisesta maailmasta, tavallisen ihmisen arkisesta elämästä ismien takana. Talo moskeijan vieressä on äänestetty Hollannin toiseksi parhaaksi teokseksi kautta aikojen.