FORSSTRÖM, RIIKKA: Kaunis turhuus : ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa

Riikka Forsström on kulttuurihistorian tohtori, jolta on aiemmin ilmestynyt kaksi lastenkirjaa. Monelle hän saattaa olla tuttu naistenlehtiin kirjoittamistaan asiantuntija-artikkeleista.

Kaunis turhuus on monipuolinen teos 1600- ja 1700-lukujen Ranskasta, missä elettiin todellista kulutusjuhlaa – tosin vain ylhäisön keskuudessa. Köyhät kärsivät nälkää samaan aikaan kun aatelisten peruukit tupsutettiin valkoisiksi jauholla ja naiset kylpivät parfymoidussa maidossa. Työntekijät kuolivat elohopeamyrkytykseen, kun palatseihin valmistettiin aina vain suurempia peilejä. Se kuului yhteiskuntajärjestelmään: jokaisen kuului elää ja kuluttaa säätynsä mukaan. Jotta alemmat luokat eivät rupeaisi matkimaan ylempiään, laadittiin ylellisyyslakeja, joilla säädeltiin niin vaatetusta, sisustusta kuin nautintoaineita. Loputtomiin ei tällaisia lakeja tietenkään voitu pitää yllä, kun aatelisto köyhtyi ja porvaristo rikastui. Vallankumous 1789 merkitsi lopullista niittiä ylellisyyden aikakaudelle.

Naiset olivat kulutusjuhlan kuningattaria, olivatpa he sitten kurtisaaneja tai Versaillesin valtiattaria. Tuhlaamisen katsottiin sujuvan kevytmieliseltä ja tyhjäpäiseltä olennolta luonnostaan. Naiset olivat kuitenkin tärkeitä myös kulttuurin saralla: he pitivät kirjallisia salonkeja ja kirjasivat muistiin ajan ilmiöitä henkevissä kirjeissä ja päiväkirjoissa. Naisia toimi myös keksijöinä ja muotisalonkien johtajina, vaikka heitä yleisesti pidettiinkin lähinnä miesten omaisuutena.

Riikka Forsström tietää aiheestaan paljon ja osaa ilmaista tietonsa kansanomaisessa muodossa, humoristisestikin. Teos koostuu paljolti peräperää ladelluista faktoista, mutta ne on solmittu toisiinsa sujuvasti. Jos haluaa jotain kritisoida, niin hieman liikaa teoksessa on toistoa ja (kenties alkuperäisistä teksteistä johtuen) paatosta. Kirjan runsas kuvitus tukee hyvin tekstiä.

BOYNE, JOHN: Tarkoin vartioitu talo

Tarkoin vartioitu talo -romaanissa on niin tunnelmallinen kansi, että se houkuttelee tarttumaan teokseen. Itse tarina on pettymys, jos odottaa historiallisesti luotettavaa ja kaikin puolin uskottavaa kuvausta Romanovien viimeisistä vaiheista. Romanttisena kertomuksena se on kuitenkin ihan mukava ja näppärästi rakennettu, vaikka loppuratkaisusta ei muodostu niin suurta yllätystä kuin kirjailija ehkä toivoisi. 


Vuonna 1915 maalaispoika Georgi Daniilovitš pelastaa Venäjän suurruhtinaan hengen ja saa välittömästi paikan tsaari Nikolai II:n hovissa, missä hänet määrätään tsarevitš Aleksein henkivartijaksi. Oppimaton nuori mies loksahtaa hämmästyttävän helposti tsaarin luottomieheksi ja suurruhtinatar Anastasian rakastetuksi. Hän näkee käsittämätöntä loistoa ja ylellisyyttä, mutta myös rakastavaa perhe-elämää. Boyne on onnistunut luomaan tsaariperheen jäsenistä eläviä olentoja: hyväntahtoinen ja huolestunut Nikolai, jäykkä ja yksioikoinen Aleksandra, veijarimainen Aleksei ja unelmiensa parissa huokailevat tytöt. Heidän huoletonta elämäänsä varjostaa jo synkkä pilvi, mutta he kieltäytyvät näkemästä sitä.


Toisessa aikatasossa teos sijoittuu vuoteen 1981. Iäkäs Georgi elää vaimonsa Zojan kanssa Lontoossa. Zojan sairastuminen syöpään vauhdittaa unelmien toteuttamista ja pariskunta matkustaa Suomen kautta Pietariin kokemaan vielä kerran rakkaiden muistojen tapahtumapaikat. Nykyhetkeen lomittuvat monet muistot: Pariisi maailmansotien välissä, sota-ajan Lontoo muukalaisvihoineen, perheen kokemat ilot ja surut. Kaikkea tätä Boyne kuvaa monipuolisesti ja elävästi.
Boyne on perehtynyt Venäjän historiaan ja Romanovien elämään perusteellisesti ja onnistunut siirtämään tietonsa sujuvaan kaunokirjalliseen muotoon. Kenties hänen olisi pitänyt perehtyä hieman paremmin 1980-luvun Suomeen, nyt kuvaus ei vaikuta oikein tutulta…


Annelin tekstin julkaisi Maria

HJORTH, MICHAEL & ROSENFELDT, HANS: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat monien ruotsalaisten tv-käsikirjoitusten takana, esimerkiksi Henning Mankellin teoksiin perustuvan Wallander-sarjan. Jotain Mankellin maailmasta tuntuukin siirtyneen parivaljakon esikoisdekkariin Mies joka ei ollut murhaaja: idyllinen pikkukaupunki salaisuuksineen, rikostutkimuksen psykologinen ote, henkilöiden väliset suhteet. Teoksesta on jo tehty tv-elokuva, jonka pääroolissa on – mielenkiintoista kyllä - Kurt Wallanderia esittänyt Rolf Lassgård.

Mies ei ollut mikään murhaaja.

En minä mikään murhaaja ole, hän tolkutti itselleen raahatessaan kuollutta poikaa rinnettä alas.

Jo alkulause tempaa mukaansa ja teos pitää otteessaan loppuun saakka. Kirja on rakennettu näppärästi, vaikka samanlaisia juonikuvioita on toki käytetty ennenkin. Ilahduttavaa on se, ettei tässä kirjassa mässäillä väkivallalla eikä muilla hirveyksillä, vaan panostetaan henkilökuvaukseen. Syyllistä etsiessään poliisi kaivaa ihmisten elämästä salaisuuden toisensa jälkeen, mutta ovatko kaikki salaisuudet silti yhteydessä rikokseen? Ja onko mies murhaaja vai ei?

Kirjan päähenkilö on kriminaalipsykologi Sebastian Bergman. Hän on älykäs, mutta täysin itsekeskeinen ja tunnekylmä. Kerran hänellä oli mahdollisuus parempaan, mutta tsunami pyyhkäisi onnen mennessään. Sebastian hukuttaa ahdistustaan seksiin, alkoholiin ja heikompien kiusaamiseen. Hän on todella ärsyttävä: äksyilevä, provosoiva, ilkeilevä ja nälvivä. Fyysisesti Sebastian on jo pahasti rappiolla, kun Vesteråsissa murhataan lukiolaispoika ja Ruotsin keskusrikospoliisin henkirikososaston päällikkö järjestää vanhalle ystävälleen paikan tutkijatiimissä. Sebastianin kyvyille on käyttöä viimeistään siinä vaiheessa, kun murhia alkaa tulla lisää. Hänellä on hyvät edellytykset rikollisten profiloinnissa, koska hän tunnistaa näissä itsensä – vain tapa tyydyttää tarpeita on erilainen. Sebastianin elämään liittyy myös mielenkiintoinen sivujuoni. Hänellä saattaa olla jossain aikuinen lapsi yhden yön suhteen seurauksena, mutta onko oikein ketään kohtaan ruveta etsimään tarkempia tietoja tai jopa ottaa yhteyttä?

Sebastianin lisäksi kirjassa on muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Esimerkiksi poliisikomisario Thomas Haraldsson, jonka yritteliäisyys ei tunnu millään tuottavan toivottua tulosta eikä kiitosta. Ja vielä pitäisi jaksaa kaiken aikaa harrastaa seksiä vaimon kanssa (jotta saataisiin lapsi)! Häntä kohtaan alkaa väkisinkin tuntea sympatiaa. Mukavaa on sekin, että monet kirjan naisista ovat vahvoja, itsenäisiä ja älykkäitä – Sebastianin sanoin kasvajia.

BYATT, A. S.: Lasten kirja

Dame A.S. Byattin romaani Lasten kirja on liki tuhatsivuinen järkäle. Se suorastaan pursuaa yksityiskohtia ja polveilevia juonenkäänteitä, historiallisia faktoja ja satujen symboliikkaa. Ensimmäiset sivut menevät laajan henkilögallerian opetteluun, mutta siinä auttaa onneksi kirjan alussa oleva luettelo. Kirja etenee hitaasti ja syventyy joskus poliittisiin ja historiallisiin tapahtumiin liian pitkästi, mutta silti se kiehtoo ja vetää taikamaailmaansa.

Lasten kirja sijoittuu Englantiin 1800–1900-lukujen taitteeseen. Viktoriaaninen aikakausi loppuu. Monenlaiset aatteet keräävät kannattajia: anarkismi, naisasialiike, sosialismi. Työläiset osoittavat mieltään. Maailmansota puhkeaa ja jättää jälkensä kaikkiin ihmisiin. Kuumeinen kiihko taittuu luopumiseen ja suruun. Kirja käy Englannin historian oppitunnista kertoessaan tapahtumista ja henkilöistä, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle melko vieraita. Tutuksi tulee vaikkapa Fabian-yhdistys eli maltillinen sosialistinen sivistyneistöjärjestö, johon kirjan henkilöistä varsin moni kuuluu. Fiktiivisten hahmojen rinnalla tavataan niin Oscar Wilde kuin Emmeline Pankhurst, niin William Morris kuin Bernard Shaw.

Aikuiset tuntuvat Byattin kirjassa usein melko vastuuttomilta ja kypsymättömiltä. Arkielämän ongelmien unohtamiseen ja välttämiseen he käyttävät monenlaisia pakokeinoja, joista yleisin taitaa olla erotiikka. Joillekin kirjan henkilöistä seksi on elämän sulostuttaja. Joillekin se on pakkomielle, jopa perverssiyteen asti. Joillekin se on vallan ja koston väline. Joillekin se on häpeän aihe. Joillekin se on tyydyttämätön kaipuu. Suhteiden seurauksena syntyneillä lapsilla riittää aikanaan ihmeteltävää ja identiteettikriisejä. Seksikuvauksilla ei kirjassa suinkaan mässäillä, vaan kaikki kuvataan hienovaraisesti ja usein vain viitteellisesti.

Kertomuksessa seurataan muutaman yläluokkaisen perheen elämää. Keskeisin henkilö on seitsenlapsisen perheen äiti ja kirjailijatar Olive Wellwood, jonka menneisyyteen tuntuu liittyvän monta arkaa asiaa. Hän on uppoutunut satujen maailmaan – ehkäpä hän pystyy käsittelemään ahdistustaan vain satujen sisältämän symboliikan avulla? Hän kirjoittaa jokaiselle lapselleen omaa satukirjaa, joka etenee ja muuttuu elämäntilanteiden mukaan. Jonkun lapsen kohdalla ei satu etene ollenkaan, johtuen äidin ja lapsen välille kasvaneesta kuilusta. Jonkun satu paisuu kehyksistään ulos ja julkiseksi omaisuudeksi. Romaaniin on otettu näytteitä Oliven kirjoittamista saduista; monikerroksisia, painajaismaisia ja miltei raakoja.

Henkilöistä miellyttävin on Philip Warren, joka jättää taakseen köyhän työläisperheensä ja pyrkii määrätietoisesti keramiikkataiteilijaksi. Häntä on siunattu tarkalla silmällä ja piirtäjän lahjoilla ja onneksi hän pääsee niitä myös kehittämään. Hän elää vain työlleen eikä kaipaa ihmiskosketusta. Keramiikkataiteella onkin kirjassa suuri osuus. Sekä museon esineitä että Philipin ja hänen oppimestarinsa Benedict Fluddin töitä kuvataan sellaisella tarkkuudella, että ne miltei näkee silmissään; groteskit tai hienostuneet muodot, luonnosta poimitut kuviot ja taitavat lasitukset värivivahteineen. Yhtä tarkkaan kerrotaan teatteriesityksistä, puvustuksesta ja marionettien teosta. Mitä tämä kaikki mahdollisesti symboloi? Tosielämästä irtaantumista?

Kirjailija on romaaniaan varten tehnyt valtavasti pohjatyötä, käytännön keramiikanteosta lähtien. Töitä on joutunut tekemään myös kirjan suomentaja Kersti Juva. Pystyäkseen tuomaan oikeutta kirjan kuvaamille esineille Juva on vieraillut museoissa ja käyttänyt Internetin kuvahakua, haastatellut asiantuntijoita, selvitellyt termistöä ja kirjallisia viittauksia. Yksi hauskimmista tutkimuskohteista hänellä oli kuulemma naisten vaatetus moninaisine yksityiskohtineen. Eikä muuta voi sanoa kuin sen, että teoksen kieli on täydellistä, puhdasta ja soljuvaa suomenkieltä.