OLSSON, LINDA: Kaikki hyvä sinussa

Keski-ikäinen Marion Flint ei jaksa enää työelämää eikä suurkaupunkihälinää, vaan eristäytyy syrjäiselle rannalle Uuteen-Seelantiin. On yksinkertainen mökki, autio meri ja hiljainen ranta. On aikaa ajatella, katsoa mennyttä, tehdä sovintoa itsensä kanssa.

Luulen, että omituiset mahdollisuudet ympäröivät meitä herkeämättä. Olimmepa niistä tietoisia tai emme, valitsimmepa niistä tai emme, ne ovat yhtä kaikki olemassa. Se matkan varrella vastaan tuleva, mitä ei valitse, putoaa tiensivuun, ja elämämme tie on täynnä hylättyjä, omaan arvoonsa jätettyjä ja huomaamatta jääneitä mahdollisuuksia, niin hyviä kuin huonoja. Satunnaisista kohtaamisista ja sattumista tulee merkittäviä vain silloin kun niihin tartutaan. Ne, joiden antaa mennä ohitseen, ovat ikiajoiksi poissa. Ei koskaan saa tietää, mihin ne olisivat johtaneet. En usko, että niiden olisi koskaan pitänytkään toteutua.

Sitten Marionin portaille ilmestyy pieni maoripoika. Hän on rääsyinen ja laiha, joten Marion tarjoaa keittoa. Hän on puhumaton ja kuin muissa maailmoissa, mutta pystyy soittamaan pianoa yhdeltä kuulemalta – jopa varioimaan ja improvisoimaan kappaleita. Suhde kehittyy torstaisia tapaamisia syvemmäksi, kun Marion pelastaa pojan hukkumasta ja rupeaa selvittelemään tämän sekavia perhetaustoja. Hän ei voi enää hylätä laiminlyötyä ja pahoinpideltyä lasta, mutta mitä hän voi tehdä?

Ika-pojan ongelmia selvitellessään Marion uskaltautuu muistelemaan omaa rikkinäistä lapsuuttaan Ruotsissa ja Ahvenanmaalla. Silloiset hirvittävät tapahtumat ovat alitajuisesti vaikuttaneet koko elämään, vaikka muistot onkin haudattu uuden nimen ja uuden turvallisen elämän taakse. Kaunis rakkauskin kaatui niiden takia, mutta ehkä uusi mahdollisuus tarjoutuu. Ainakin näin voi aavistella.

Olssonin kirja on lempeä ja toiveikas, vaikka käsitteleekin vaikeita asioita. Hieman liian monta uskomatonta yhteensattumaa siihen on laitettu, jotta sitä voisi lukea muuna kuin aikuisten satuna. Vähän imeläkin se on, mutta kaunis kieli ja taitava juonenrakentelu pelastavat tilanteen.

PALMGREN, REIDAR: Sudenmarja

Reidar Palmgren (s. 1966) on teatteritaiteen maisteri, freelance-näyttelijä ja tv-juontaja (Kirjamaa-ohjelma YLE Teemalla yhdessä toimittaja Anna Tuluston kanssa). Hän on myös varteenotettava kirjailija, jonka esikoisteos Jalat edellä sai vuonna 2001 sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon että Akateemisen kirjakaupan esikoiskirjapalkinnon. Palmgrenin toinen romaani Lentämisen alkeet ilmestyi vuonna 2004 ja kolmas teos Tunneli vuonna 2007. Kaikille teoksille on tyypillistä napakka teksti, rajattu henkilömäärä ja nopeasti vaihtuvat toiminnalliset kohtaukset – teatterialan ihmisen näkemystä kaikki.

Sudenmarja on selkeä puheenvuoro luonnon puolesta. Palmgren kuvaa vuodenaikojen vaihtelua raikkaasti, tarkasti ja elämän kiertokulun hyväksyen. Yhtä tärkeitä ovat muurahaiset ja sudenmarjat kuin ihmisetkin. Kuolema ei ole pelottava asia, vaan oleellinen osa olemassaolon ketjusta. Ihminen vain pikkumaisine pyrkimyksineen voi osoittautua luonnolle tuhoisaksi.

[Tuula] näki rastaan poikasten kuoriutuvan ja varttuvan alastomista, sokeista vaaleanpunaisen sikiön näköisistä olennoista ryppykasvoisiksi höyhenpalloiksi, kunnes orava vei ne pesästä. Hän seurasi oravan poikasten leikkiä heinäkuussa kuusen oksistossa, kunnes suurista metsistä tullut kanahaukka vei niistä jokaisen, yhden kerrallaan, yhden joka päivä poikasilleen.

Päähenkilö Tuula samaistuu luontoon; luonto on hänen kotinsa. Hän elää vaistojensa varassa, kiihkeästi ja ehdottomasti. Vastuulleen uskottua puistonosaa hän hoitaa hellästi kuin äiti, mahdollisimman pehmein menetelmin. Hän tuntee jokaisen kasvin, jokaisen linnunpesän. Välillä hän tuntuu itsekin muuttuvan eläimeksi, ehkä sudeksi: korvat painuvat luimuun, hampaat terottuvat ja nenä haistaa pienimmänkin hajujäljen. Ihmisten parissa Tuula sen sijaan on kömpelö. Hän vetäytyy omaan sisäiseen maailmaansa ja katkaisee kontaktin kanssaihmisiinsä, jolloin muut pitävät häntä vähintäänkin outona ja pahimmillaan jopa kehitysvammaisena. Tuulalle puhuminen merkitsee oleellisen tiedon välittämistä, ei huolimatonta jutustelua. Ensi alkuun Tuula vaikuttaa suorastaan tunteettomalta, mutta kyllä hänellä tunteita on: hellyyttä, surua, vihaa ja lopulta rakkauttakin.

Lapsi tarvitsee vanhempaa ja rakastaa tätä sen vuoksi. Aikuinen taas ei tarvitse lasta, mutta rakastaa siitä huolimatta. Se on rakkautta, mutta vajaata, yksipuolista.

Yksipuolinen rakkaus ei tavallaan ollut rakkautta ollenkaan, se oli rakkauden puolikas. Sellainen oli vain riippuvuutta, tai kiintymystä korkeintaan.

Kirjassa on myös jännittäviä sivuhaaroja: miten käy nuoren graffitimaalarin, miten hämäräbisneksiin sotkeutuneen Antin? Useimmat juonen haarat selittyvät lopussa, ehkä hieman yllättävästikin. Joissakin tapauksissa tulkinta jää kuitenkin lukijalle. Kirjan loppu ei ihan täytä alkupuolen herättämiä suuria odotuksia, mutta mielenkiintoinen ja kaunis kirja on silti.

JOKINEN, SEPPO: Hervantalainen

Seppo Jokinen ottaa dekkareissaan usein kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Hervantalainen – teoksessa hän puuttuu vanhustenhoitoon ja löytää siihen monta näkökulmaa. Moni vanhus haluaisi elää omassa kodissaan niin kauan kuin mahdollista – ja siihenhän myös yhteiskunta periaatteessa kannustaa. Todellisuus ei vain mene yksiin periaatteiden kanssa. Kotona asuva saattaa tarvita muutakin tukea kuin lääkkeiden annostelua ja ruokailun valvomista. Kotiavustajilla ja kotisairaanhoitajilla taas ei aika riitä seurusteluun tai kaupassa käymiseen, vaikka kuinka halua olisi – minuuttiaikataulu määrää kauanko yhden ihmisen luona saa viipyä.

Lapset, etenkin tyttäret, joutuvat ottamaan vastuuta, vaikka kaikille ei omaishoitajan rooli sovi. Etenkin muistisairaan vanhuksen kohdalla kärsivällisyys joutuu joka päivä koetukselle. Lisäksi on niitä, jotka vielä aikuisiälläkin katsovat vanhempien olevan velvollisia elättämään ja tukemaan heitä, ja vievät rahaa tai tavaraa joko fyysistä tai henkistä väkivaltaa käyttäen.

Jokisen kirjojen sympaattinen päähenkilö komisario Koskinen joutuu jälleen kerran palamaan kesken kesäloman töihin, koska Tampereella alkaa tapahtua. Ihmisiä pahoinpidellään käsittämättömän raa’asti ja joku uhreista kuoleekin. Onko tekojen takana aina sama henkilö? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Uhreille ei ensi alkuun löydy muuta yhdistävää tekijää kuin ikä eli kyseessä on keski-ikäisiä miehiä ja naisia eri sosiaaliluokista. Lukijalla on pienoinen etulyöntiasema Koskiseen nähden, koska hän pääsee seuraamaan mm. kotisairaanhoitaja Mirkun työpäivää. Yllätyksellinen loppuratkaisu silti on.

Seppo Jokisen teksti miellyttää lämmöllään. Tutuksi tulleiden henkilöiden elämää seuraa mielellään, esimerkiksi onko Koskinen palaamassa yhteen ex-vaimonsa kanssa? Koskinen yrittää kovasti olla karski ja miehekäs, mutta on silti pohjimmaltaan herkkä ja tunteellinen. Kirjassa on myös huumoria:

- Karhunpoika sairastaa. Semmostahan sä hoilasit ja mä funtsin aina, missä kummassa se karhunpenikka oli koheltanut häntänsä kipeäksi.

- Koheltanut?

- No kun se laulu meni jotenkin niin, että häntää helliikäämme.

CAPUS, ALEX: Léon ja Louise

Alex Capus (s. 1961) asuu Sveitsissä ja kirjoittaa kirjansa saksaksi. Kuitenkin teoksessa Léon ja Louise on selkeästi ranskalainen henki eli elegantisti yhdisteltyä vakavuutta ja kepeyttä, surumielisyyttä ja toiveikkuutta. Se selittynee ainakin osittain sillä, että kirja perustuu Capusin ranskalaisen isoisän elämänvaiheisiin ja sijoittuu osittain Normandiaan ja osittain Pariisiin. Tosipohjaisuus lisää teoksen kiinnostavuutta.

Pitkän elämän eläneen Léonin hautajaisiin ilmaantuu tuntematon vanha nainen. Omaisten hämmästyneiden silmien edessä hän suutelee vainajan otsaa, rimaputtaa kaksi kertaa polkupyörän kelloa (jonka laittaa sitten arkkuun), naurahtaa ja kipittää pois. Nainen on Louise. Kirja kertoo siitä, miten hän ja pyöränkello liittyivät Léonin elämään.

Léon lähti ensimmäisen maailmansodan loppupuolella suoraan koulunpenkiltä pienen normandialaisen kylän lennätinapulaiseksi. Louise puolestaan joutui kylän pormestarin sihteerinä viemään suruviestejä kaatuneiden omaisille. Lähinnä vanhusten asuttamassa kylässä nuoret löysivät pian toisensa. Heidän rakkaudentäyteinen kesänsä pyöräretkineen ja piknikeineen oli kuin eri planeetalla taisteluhaudoissa kärsiviin miehiin nähden, mutta ei sota loppujen lopuksi säästänyt heitäkään. Léon ja Louise joutuivat eroon toisistaan moneksi vuodeksi ja rakensivat oman elämänsä tahoillaan, kunnes kohtalo toi heidät taas yhteen. Miten yhdistää vanha rakkaus ja uudet sitoumukset?

Toisen maailmansodan aikana Louise osallistui sotatoimiin yllättävässä tehtävässä, joka vei hänet Afrikkaan saakka. Léon puolestaan joutui pariisilaiseen laboratorioon tutkimaan mahdollisia myrkytystapauksia. Kirjan kuvaus saksalaisten vaivihkaisesta saapumisesta Pariisiin on mielenkiintoinen: mikään ei varsinaisesti tuntunut ihmisten arjessa muuttuvan ja silti uhka leijui kaiken yllä. Léoninkaan pieni kapinointiyritys ei kauan välttänyt saksalaisen valvontajärjestelmän tehokkuutta.

Léon ja Louise -kirjassa tapahdu mitään tavatonta ja uskomatonta eikä se sisällä suurta syvällistä pohdintaa. Kaikki on kuitenkin kerrottu niin viehättävästi ja huumorintajuisesti, että lukijalle jää hyvä mieli.

Léon oli jo ottanut tyynesti vastaan tiedon, ettei tällä kertaa ollut luvassa eläimellistä himoa. Hänellä oli jo jonkin verran elämänkokemusta, ja viiden avioliittovuoden jälkeen hän tiesi, että naisen sielu on salaperäisellä tavalla yhteydessä tähtien ja vuoroveden liikkeisiin ja naiskehon sykleihin, kenties myös maanalaisiin laavavirtauksiin, muuttolintujen lentoreitteihin ja Ranskan valtionrautateiden aikatauluun, mahdollisesti jopa Bakun öljykenttien tuotantolukuihin , Amazon-virran kolobrien sydämen lyöntitaajuuksiin ja kaskelottien lauluun Antarktiksen ahtojään alla.

PS. Kirjan kansi on todella kaunis.