30.3.2018

HAN, KANG: Ihmisen teot


Kustantaja: Gummerus 2018
Alkuteos: koreankielinen alkuteos 2014, Deborah Smithin englanninnos Human Acts 2016
Suomennos: Sari Karhulahti

18.5.1980 alkoi Etelä-Koreassa tapahtumasarja, jota kutsutaan Gwangjun verilöylyksi. Sotilasvallankaappauksen jälkeisen poikkeustilan lopettamista ja vapaita vaaleja, sananvapautta ja minimipalkkoja vaativia mielenosoittajia ammuttiin ilman varoitusta, hakattiin ja tapettiin kylmäverisesti jopa sairaaloissa. Monet uhrit olivat nuoria opiskelijoita tai vasta koulupoikia. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat parista sadasta tuhanteen eivätkä siinä ole mukana ne, jotka yksinkertaisesti vain katosivat.

Han Kangin kirja on raskasta luettavaa, täynnä tuskaa, verta ja kuolemaa. Miksi sen kuitenkin lukee – nähdäkseenkö, että lopussa on toivoa? Voiko toivona pitää sitä, että asioissa saattaa ehkä joskus tapahtua muutos, kun tarpeeksi moni pitää pintansa väkivaltaa vastaan ja kieltäytyy olemasta uhri? Mitä hyötyä on hirmutöiden muistamisessa, kun kaikki tapahtuu kuitenkin yhä uudestaan?

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Ihmisen teot -kirja koostuu seitsemästä näkökulmasta, joita yhdistää viisitoistavuotias poika nimeltään Dong-ho. Dong-ho tungeksii parhaan ystävänsä kanssa innoissaan mieltä osoittavaan väkijoukkoon, kun laukaukset kajahtavat ja ystävä tuupertuu maahan. Dong-ho pakenee. Miten hänen jatkossa käy – sen paljastavat vähän kerrallaan kirjan muut kertojat, joiden kohtalo jollakin lailla risteytyy Dong-hon kanssa.

Yksi kertojista on Dong-hon kuolleen ystävän sielu, joka syrjäisestä joukkohaudasta katselee yötaivaalle. Hän tuntee muiden sielujen läsnäolon pehmeänä sipaisuna, mutta on silti täysin yksin. Kykyä kommunikointiin ei enää ole, mutta kylläkin kyky tietää rakkaiden kuolemanhetki. Tämä osuus on hyvin liikuttava, vaikka se toisaalta kuvaa varsin realistisesti ruumiin mätänemistä.

Halusin jättää ruumiini kuten käärme luomansa nahan. Halusin ottaa liikkumattomana pilaantuvasta lihamöykystä mukaani pelkän vihan, minut täyttäneen voiman, joka oli yhtä kestävä ja joustava kuin hämähäkin kutoma ohut, pingottunut lanka. Halusin olla vapaa, jotta voisin lentää sinne, missä tappajat olivat, ja vaatia heitä kertomaan, miksi he surmasivat minut.

Kaikki eivät kohtaa loppuaan Gwangjun kaduilla, aukioilla, vallatuissa rakennuksissa tai sairaaloissa, vaan joutuvat kuulusteltaviksi. Heitä kidutetaan kaikin keinoin, joita ihminen vain voi keksiä ja he murtuvat. He eivät enää koskaan toivu, vaikka pääsevätkin vapaiksi, vaan pelko ja kipu kalvavat heitä koko loppuelämän ajan. Päällimmäisenä kysymys, miksi olla elossa kun niin moni muu kuoli. Usein vastaus on itsemurha.

Loppuelämä on murhetta myös uhrien omaisille. Äidin silmiin osuu kaikkialla juuri hänen kuollutta lastaan muistuttava koulupoika. Ne vanhemmat, jotka eivät ole saaneet ruumista haudattavaksi, uskovat sitkeästi lapsensa yhä elävän jossain. Sisarusten välit katkeavat syytöksiin ja itsesyytöksiin.

Han Kangin kirja on rakenteeltaan harkittu ja taidokas, sillä jokainen näkökulma tuo siihen jotain lisää. Joskus täytyy hetki miettiä, kuka on kulloisenkin kertojan puhuttelema ”sinä”, mutta hyvä tehokeino se kyllä on.  Loppupuheenvuoron ja selityksen antaa kirjailija itse, joka hänkin oli yhdeksänvuotiaana etäältä kokemassa Gwangjun tapahtumia.

Samaa kuohunnan aikaa kuvaa toinen eteläkorealainen kirjailija Kyung-sook Shin teoksessaan Jään luoksesi (2017).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti