JALONEN, OLLI: Puhdas viiruinen elämä

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Anna Lehtonen

Olli Jalosen teos Puhdas viiruinen elämä kuvaa Hämeenlinnan kupeessa olevaa Rinkelinmäkeä ajanjaksona 16.6.1914-18.8.1929. Prologissa kirjailija luettelee teoksen kaksitoista keskeisintä hahmoa eli kaksitoista ”minua”, joista iso osa on aivan oikeasti eläneitä henkilöitä. Lukujen alussa ei mainita, kuka heistä kulloinkin on äänessä, mutta yleensä tekstissä on pieniä viitteitä lukijaa auttamassa.

Niin syntynyt teos ei ole enää faktoihin ankkuroitu. Jotain kohti olen kulkenut, ei todeksi todistettavaa vaan sanoja paperilla, eivätkä ne ole sen enempää mutta eivät vähempääkään totta kuin toiset sanat.

Tarinan alussa kylässä eletään vielä sovussa. Musu-Pekka pitää pojille partiotoiminnan korviketta, opettaa englanninkielisiä sanoja ja lukee Amerikan preerialle sijoittuvaa seikkailukertomusta. Sen jälkeen santakuopan tasaisella pohjalla opetellaan pelaamaan kuningaspalloa ja peliin mukaan pääsevät poikien lisäksi myös tytöt.

Monet kyläläisistä ovat mukana raittiusseuran toiminnassa poliittisista näkemyksistään riippumatta, mutta levottomuus alkaa kasvaa sotauutisten kantautuessa maailmalta. Agitaattoreita kiertelee perustamassa suojeluskuntia ja punakaarteja omien ryhmiensä oikeuksia puolustamaan ja kiusanhenkiä löytyy kummaltakin puolelta.

Inho ja suuttumus täyttää mielen lukiessa punaisten murhakaartien hirmutöistä, joista maa on tulvillaan.

Kauheinta ja järkyttävintä mitä koskaan olen nähnyt ja tuntenut kun jouduin lahtarien teurastamia uhreja katsomaan. En uskonut, että kunniallisuudellaan kerskuva porvaristo olisi niin raakaa ja petomaista.

Kaikki eivät aatteellisesta myötämielisyydestään huolimatta halua kantaa asetta minkään ryhmittymän jäsenenä. Kyläläiset tuntevat niin Musu-Pekan kuin kunnallispolitiikkaan ansiokkaasti osallistuneen Kustin ja antavat heidän olla rauhassa, mutta muualta saapuvat häiriköt eivät säästä ketään. Humaani ihminen säilyy silti humaanina väkivaltaakin koettuaan.

Kirjan keskeisimmistä henkilöistä lyseota käyvä Kaarlo (Kalle) ja hanttihommilla siskoaan elättävä orpotyttö Kerttu joutuvat pelkän yhteiskunnallisen asemansa perusteella johonkin ryhmään, vaikka kumpikaan ei ole minkään vakaumuksen kannattaja. Kumpikin kokee hirveitä, mutta ei kerro kaikesta edes läheisimmilleen.

Sisällissota jättää ihmisiin arvet puolin ja toisin eikä luottamus osapuolten välille tule helpolla palautumaan. Yhdeksi kiistakapulaksi nousee työväenyhdistyksen hautausmaalle pystyttämä muistokivi, jonka tarkoitus on muistuttaa ihmisiä ilman hautausta jääneistä teloitetuista ja vankileirillä nälkään ja tauteihin menehtyneistä työläisvainajista.

Meillä lyödään nykyään rivi aidanseipäitä ihmisten väliin ja korotetaan este aidaksilla ylemmäs, sieltä takaa sitten mulkoillaan muita ja kylvetään epäsopua ja riitaa.

Muitakin skandaaleja on. Löytyy suuri pirtukätkö, johon liittyy myös paremman väen edustajia. On lakkorikkureita, jotka joutuvat pyytämään julkisesti tekojaan anteeksi. On kyyditysyrityksiä ja kielitaisteluja. Toisaalta ihmisessä saattaa olla erilaisia puolia: yhdessä tilanteessa häirikkö ja jossakin toisessa sankari.

Kalle ja Kerttu eivät anna ulkopuolisten mielipiteiden vaikuttaa väleihinsä. Toisiaan tukien ja rohkaisten he selviävät henkisistä ja fyysisistä vaikeuksistaan, omaisten vihamielisyydestä ja ympäristön pahoista puheista. Lopussa tunnelma on jo aika toiveikas, elämä on menossa eteenpäin.

Ensin on lapsen ja nuoren vuoro, sitten lopussa vanhan. Välissä on jotain josta pystyy vähän itse valitsemaan. Sillä lailla että voi vain jatkaa niin kuin on jatkunut eikä sitä kummemmin surra. Tai sitten että ottaa välillä ajalta ohjat ja tekee mitä oikeasti haluaa.

Jalosen käyttämä kieli on pohdiskelevaa ja kuvaamaansa aikakauteen sopivan vanhahtavaa. Romaani rakentuu paljolti vuoropuheluista, jotka kertovat puhujien luonteista ja ajatusmaailmoista. Lisäksi teoksessa on näköiskuvia sanomalehtiartikkeleista – ja aina huomioiden tasapuolisesti eri osapuolten näkökantoja samoista tapahtumista.

Puhdas viiruinen elämä -romaani on hieman arvoituksellinen jo nimensäkin puolesta ja hieman vaivaa ja miettimistä vaatii itse tarinakin, mutta ainakin Olli Jalosen teoksiin ihastuneet nauttivat varmasti. Uusi aihe ja hieman uusi tyyli, mutta tuttu taituruus! 

AVALLONE, SILVIA: Musta sydän

Kustantaja: Aula & Co 2026

Alkuteos: Cuore nero (2024)

Suomennos: Laura Lahdensuu

Marraskuussa 2015 kiipeää kolmekymppinen Emilia ylös jyrkkää rinnettä kohti Italian Piemontessa sijaitsevaa Sassaian vuoristokylää yhdessä isänsä Riccardon kanssa. Siellä Emilia vietti lapsuutensa kesät isoäitinsä luona ja sinne hän haluaa nyt asettua isän vastustuksesta huolimatta. Emilia on juuri vapautunut vankilasta eikä Riccardo pidä syrjäistä pikkukylää hänelle parhaana mahdollisena ympäristönä.

Jo ensimmäisenä yönä Emilia katuu päätöstään. Nukkuminen yksinään pimeässä ja äänettömässä ympäristössä ei kerta kaikkiaan onnistu, mutta onneksi avuksi suostuu toinen Sassaian vakinaisista asukkaista. Kirjallisuutta rakastava kolmekymmentäseitsemänvuotias Bruno toimii italian kielen opettajana rinteen alapäässä sijaitsevan Alman kylän alakoulussa.

Emilian ja Brunon välille syntyy suhde. Kumpikin on yksinäinen ja syrjään vetäytynyt ihminen. Kumpikin on kokenut hyvin nuorena suuren menetyksen, josta ei ole vieläkään toipunut. Vähitellen Brunoa alkaa kuitenkin vaivata se, ettei Emilia suostu kertomaan mitään taustastaan, vaan reagoi viattomiinkin kysymyksiin sulkeutumalla täysin tai raivostumalla.

Yhtenä hetkenä hän oli iloinen, hellä, aistillinen ja kujeileva, hetkeä myöhemmin kuin haluaisi repiä maan tasalle koko planeetan, niin valtava viha hänessä nousi.

Sassaian vakinaisista asukkaista toinen, iäkäs maalari Basilio, puolestaan tunnistaa Emilian välittömästi, mutta tarjoaa tälle silti töitä. Taiteellisesti lahjakas ja yliopistossa taideaineita opiskellut Emilia on elementissään päästessään restauroimaan Alman vanhaa kirkkoa, mutta hyvää hänelle tekee ennen kaikkea tulla jonkun hyväksymäksi taustastaan huolimatta.

Almassa vieras ihminen tietenkin herättää huomiota. Huomaamatta ei jää punatukkaisen naisen ja alakoulun opettajan välille kehittynyt yhteys ja jotakuta se häiritsee niin paljon, että hän alkaa vaivojaan säästelemättä selvitellä Emilian taustoja. Selviää, että tässä on ”Ravennan hirviö”! Järkyttynyt Bruno ei osaa käsitellä tilannetta ja Emilia pakenee kylästä.

Mikset kykene näkemään minussa kaikkea muuta? Rakastamaan minua, vaikka ja kaikesta huolimatta?

Tarinassa on pitkin matkaa viitattu Emilian aikaan nuorisovankilassa. Nuoret naisvangit muodostivat yhteisön, missä saatettiin ajoittain tapella raivoisasti, mutta missä ketään ei suljettu joukon ulkopuolelle. Emilialle läheisimmäksi muodostui älykäs ja ärhäkkä Marta, joka halusi opiskella ja raahasi lukihäiriöstä ja luultavasti muistakin ongelmista kärsivän Emilian aina yliopistoon saakka.

Martan luota Emilia löytää nytkin turvapaikan Sassaiasta lähdettyään. Viimeinkin hän uskaltaa kohdata elämänsä kipeimpiä asioita ja paikkoja – tietämättä, että Bruno tekee samaa omalla tahollaan. On aika mennä eteenpäin ja jättää mennyt taakseen, vaikka kaikkea tapahtunutta ei pystykään korjaamaan. Enää Emilia ei aio piilotella.

En tiedä kuka olen, kuka haluan olla. Päätän sen askel kerrallaan, kuunnellen, mitä elämä minulle kertoo.

Musta sydän -teoksessa puhuu toisaalta kaikkitietävä kertoja ja toisaalta Brunon edustama minäkertoja. Kirjassa on henkilöitä, jotka tuntevat sydämensä muuttuneen koetun trauman myötä mustaksi ja pimeäksi ja ovat lähes lakanneet elämästä. Joillekin lohtua tuo kirjallisuus, joillekin musiikki tai kuvaamataide. Opiskelun tärkeyttä kirjassa korostetaan kiitettävän usein.

Kirjassa pohditaan paljon myös sitä, mitä paha oikein on. Onko se valinta? Onko se ihmisessä piilevä virhe? Tyhjä kohta tai puute? Lopulta päädytään tähän: paha on sitä, ettei osaa antaa anteeksi, ei itselleen eikä toisille. Pystyvätkö Emilia ja Bruno siihen? Kestääkö rakkaus?

Tarinan rakenne on hyvä. Jännitys pysyy yllä, koska vasta lopussa paljastuu syy Emilian pitkään vankilatuomioon. Henkilöiden tunteita ja tekemisiä kirjailija kuvailee oivaltavasti, vaikka välillä alkoi turhautua sekä Emiliaan että Brunoon. Kaikista sympaattisimmilta tuntuivat Emilian isä Riccardo, Marta-ystävä ja maalari Basilio.

Erityisesti kirjassa ilahduttaa ympäristön kuvailu. Pieni vuoristokylä elää omalla tavallaan niin talvisessa kylmyydessä lumikinoksineen kuin kesän kukoistuksessa maisemien avautuessa kauas taivaanrantaan, mutta tutuksi tulee myös suurkaupungin vilinä. Mielenkiintoinen on suljettu vankilayhteisökin, jossa kurin ohella pilkahtaa ystävällisyys.

Musta sydän on mielenkiintoinen romaani monikerroksisuudessaan, kannattaa lukea!

  

KUISMA, HANNA-RIIKKA: Maaperä

Kustantaja: Like 2026

Kansi: Ninni Kairisalo

Nainen etenee hitaasti varjoissa varjona, tunnustellen ympäristöään kuin lepakko. Hän kuuntelee ruostuneiden leikkivälineiden vaikerrusta tuulessa ja puisen portin vaimeaa tömähtelyä viistoa pölkkyaitaa vasten. Hän pakenee primitiivisenä kuohuvan, läähättävän vaiston ajamana kohti muistoja lapsuuden aurinkoisista päivistä… Naisen päällä on viileässä ilmassa vain ohut valkoinen yöpaita. Se ja hänen kalpea ihonsa ovat veren peitossa.

Hanna-Riikka Kuisman Maaperä-romaanin prologissa verinen ja ehkä peräti kuoleman kielissä oleva nainen hoipertelee aamun kylmyydessä kohti nuhruisen lähiön leikkikenttää. Kuka nainen on? Kuka on satuttanut häntä ja miksi? Eikö kukaan tule auttamaan?

Tarinan varsinainen alkusysäys on somepersoona Nanan muutto lähiön kerrostaloon. Tämä nainen on rappiolivettäjä eli näyttää livestriimauksissaan juopottelua, rellestämistä ja tappeluita. Nana on olemukseltaan räikeä ja suttuinen, mutta säteilee silti outoa karismaa. Monia kiehtoo hänen rohkeutensa olla oma itsensä muiden mielipiteistä välittämättä.

Hän kokee kauhua ja kaihoa nähdessään miten vapautuneesti Nana kantaa itseään, on vain, kuin merivuokko tai undulaatti. Miten nainen ei ajattele yhtään, että pitäisikö olla näin vai noin, tai ole edes tietoinen itsestään.

Livelähetykset ovat Nanan pääasiallinen tulolähde, joten rahapulassa hän varsin usein vetoaa seuraajiinsa. Aina onkin niitä, jotka tavoittelevat Nanan ystävyyttä erilaisten lahjojen välityksellä ja saavat elämäänsä sisältöä tämän kiitoksista. Kun henkilöstä ei enää ole hyötyä, loppuu myös Nanan ”ystävyys” ja tilalle astuu musertava julmuus.

Livelähetysten seuraajat reagoivat sekä Nanan postauksiin että toistensa viesteihin nopeasti ja varsin vimmaisesti. Nanan epäsuosioon joutunut henkilö voi ensin saada myötätuntoa osakseen, mutta mielipiteet saattavat kääntyä hetkessä häntä vastaan. Nanan ja kumppaninsa Tumpin esittämiä paljastuksia ei juurikaan kyseenalaisteta, vaikka ne olisivat täyttä valhetta.

On niitäkin, jotka eivät halua näkyä Nanan postauksissa ja toisaalta niitä, jotka haluavat hyötyä tämän somenäkyvyydestä. Esimerkiksi vuosikaupalla lähiön maaperää tonkinut Riku vetoaa Nanaan, jotta tämä lähetyksissään nostaisi esiin kaupunginosan perusongelman: alueen rakennuksista niin vuokrakerrostalot kuin tasokkaat kivitalotkin sijaitsevat vanhan kaatopaikan päällä.

Hän muistaa lukemattomat tunnit ulkona säällä kuin säällä, rautanauloina rahisevan, teräväreunaisen soran tonkimisen, niljakkaana sammakonkutuna käsistä livenneen mudan, maasta tihkuvan öljymäisen liejun, sinapinvärisenä pulppuilevan tahnan, liudan eri tavoin vaurioituneita, sairaalloisissa väreissä helottavia kasveja, jotka itivät vuodenkiertoon nähden vääriin aikoihin väärissä paikoissa.

Myrkyttynyt maaperä liittyy oleellisesti alueella käynnistyvään rakennushankkeeseen ja sen lupaehtoihin. Millaiset sidokset ohjaavat yhteisössä tehtäviä päätöksiä? Kuinka moni pelkää omasta puolestaan ja kuinka moni koko kaupunginosaa uhkaavaa mainehaittaa? Eri tahoilla paine kasvaa kasvamistaan, kunnes löytyy syntipukki, jonka uhraaminen ratkaisee ongelmat ainakin hetkeksi. Kuka siis on syyllinen – koko yhteisökö?

Maaperä-teoksen henkilöissä riittää jonkin verran opeteltavaa. Monilla heistä tuntuu olevan yhteys keskenään, vaikka he eivät sitä aina itse tiedäkään, ja jonkun taustalla nimettömänä vilahtavan henkilön osuuden tarinassa saattaa hoksata vasta jälkikäteen. Yhdistävä tekijä näiden henkilöiden välillä on yksinäisyys ja jonkinlainen hauraus. Onko itse asiassa Nanakaan niin vahva kuin esittää?

Kuisma kuvaa teoksessa paljon likaa, mädännäisyyttä ja kaaosta, mutta myös hyvin kauniisti ihmisten unelmia ja luonnonkukkien kauneutta. Toisinaan hän löytää tapahtumista lähes absurdia huumoria, kuten esimerkiksi stalkkerien hiiviskelystä illan pimeydessä. Hieman mystiikkaa tarinaan tuo kansanparantaja Raili, jonka osuutta lopputuloksessa jää pohtimaan.

Hanna-Riikka Kuisma on ollut kaksi kertaa ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi – tuoko Maaperä-romaani hänelle kolmannen ehdokkuuden?

PS. Ninni Kairisalon suunnittelema kirjan kansi on hieno! 

HAAHTELA, JOEL: Talvikappeli

Kustantaja: Otava 2026

Kansi: Päivi Puustinen

Maalaan aina kotia itselleni, maalaan ympärilleni seiniä, rakennan niistä taloa. Uusi seinä on kuin toive, joka ei voi koskaan toteutua, vaikka tuleekin valmiiksi.

Italiassa riehui 1300-luvulla ensin kolera ja sitten musta surma eli rutto, joka tappoi tuhansittain ihmisiä. Sekasortoa lisäsivät itsenäisten kaupunkivaltioiden väliset poliittiset taistelut ja monarkkien juonittelut. Satamia suljettiin, kaupankäynti kuihtui, ihmiset köyhtyivät ja ruoasta oli puutetta. Lopulta viha purkautui juutalaisiin.

Tarinan nimettömäksi jäävä minäkertoja vietti lapsuutensa köyhässä maalaiskylässä ja piirteli kepillä kuvia hiekkaan kiinnittämättä mitään huomiota saamaansa pilkkaan. Kerran sitten kylän läpi kulki tunnettu mestari Filippo, joka vaikuttui hiekkapiirrosten tekijän taidoista ja otti tämän mukaansa. Kirkkoja riitti koristeltavaksi ja Filippo oli hyvä opettaja. Pojasta kehittyi ehkä mestariaankin taitavampi.

Talvella 1348 mestariksi noussut kertoja saapuu Pohjois-Italiaan maalaamaan villa- ja asekaupoilla rikastuneen mantovalaisen ruhtinaan rakennuttamaan maalaiskappeliin kuvia Kristuksen viimeisistä päivistä. Freskoissa pitää näkyä fyysinen kärsimys ja petoksen tuoma tuska, mutta myös ylösnousemuksen ihme. Tällä tavalla ruhtinas toivoo saavansa anteeksi tekemänsä synnit.

Freskomaalari paneutuu tehtäväänsä koko sydämensä hartaudella, sillä jos rukous puuttuu, maalari piirtää tyhjiä kuvia tuuleen saamatta aikaan mitään pysyvää. Mies käyttää teoksiin kaiken vuosien mittaan keräämänsä tietämyksen, mutta varoen sitä, että hänen tekninen taituruutensa peittäisi taakseen maalausten sanoman.

Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken tärkeys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä.

Työ etenee päivä kerrallaan. Seiniä rapataan, luonnostellaan kuvia hiilellä, sekoitetaan värejä. Ennen pitkää kappeliin ilmaantuu hiljainen katselija, ruhtinaan vaimo Signora Marghareta. Nainen ei ole ottopoikansa kaksi vuotta aiemmin tapahtuneen kuoleman jälkeen puhunut sanaakaan, aivan kuin rangaistakseen itseään. Uskooko hän olevansa kirottu ja armahduksen tarpeessa?

Armoa ja anteeksiantoa tietää tarvitsevansa freskomaalari itsekin. Hän on elämänsä aikana antautunut halukkaasti maallisille nautinnoille, mutta pahinta tekoaan hän ei ole koskaan tunnustanut: rakkaan ihmisen luottamuksen pettämistä. Yhtenä sovituksen merkkinä maalari antaa freskon Juudakselle omat kasvonsa. Muuhunkin hyvään hänellä on vielä mahdollisuus.

Tuttuun tapaan Haahtelan teksti on täynnä kauneutta. Pyhyys tulee lähelle ja koskettaa vastaanottavaista sielua, mutta on toki pilkahdus huumoriakin. Maalarille liika ajattelu ei kuulemma ole hyväksi, vaan parasta on lievä tyhmyys. Ideoita työhön taas voi poimia vaikkapa varkaudesta ruoskitun miehen ryövärille sopivasta ilmeestä: irvistäköön nyt kunnolla ja Jumalan kunniaksi.

Symboliikkaa tarinassa on paljon. Puista mainitaan etenkin sypressi, jota pidetään sekä surun että ikuisuuden vertauskuvana. Linnut puolestaan ovat luoduista lähimpänä Jumalaa ja kyyhkynen jopa Pyhän Hengen symboli. Kappelissa kujertavat kyyhkyset kertovat siis, että maalaustyöllä on siunaus taivaalta. Jopa freskomaalarin pelastamat juutalaiset veljekset yhdistyvät lintuihin.

Talvikappeli-teos on pieni kooltaan ja sen luvut lyhyet, mutta sisältö silti huikea. Talvinen tunnelma on kuvattu kauniisti niin luonnossa kuin ihmisten mielissä. Haahtela toistaa tietyllä tavalla itseään teoksesta toiseen, mutta luo silti aina jotain uutta.

Esimerkkejä hivelevän maalauksellisista lauseista:

Suomailta nousee kosteaa höyryä, ja pilvet ovat taivaalla ajelehtivia luurankoja, joiden kylkien läpi linnut lentävät.

Sypressin latva katoaa varjoihin ja taivaanrantaan on ilmestynyt talvinen kuu kuin Juudaksen hopearaha.

Tänä yönä taivas näyttää ylösalaisin käännetyltä kulholta. Ja kuu näyttää omenalta, joka vierii hitaasti pitkin kulhon reunaa, valmiina kopsahtamaan seuraavan päivän koriin.

Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.

On varhainen aamu, kevyt ja viileä, itseään vielä uneksiva. Jotain tällaista Luojalla täytyi olla mielessään, kun hän alkoi työstää ajatustaan maailmasta.