HART, EMILIA: Taipumattomat

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Weyward (2023)

Suomennos: Viia Viitanen

Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Miehet sillä meidät merkitsivät aikana, jolloin kielemme oli vielä nuori, kuin maasta versova itu. Kun emme suostuneet alistumaan heidän tahtoonsa, he nimittivät meitä sanalla weyward – villi ja taipumaton.

Taipumattomat on vahvasti feministisellä otteella kirjoitettu historiallinen romaani, jossa on myös maagisen realismin piirteitä. Kertojina toimivat vuoron perään kolme eri aikakausina elänyttä naista, joita yhdistää vahva yhteys luontoon, taipumattomuus vaikeissakin tilanteissa ja sukulaisuussuhde. Kunkin luvun otsikossa on kertojan nimi ja kuva hänen tunnuseläimestään.

On vuosi 1619. Kaksikymmentäyksivuotias Altha Weyward on lapsesta saakka auttanut äitiään hoitamaan sairaita tai muuten pulassa olevia ihmisiä sukupolvien aikana hankitun kasvientuntemuksen avulla. Nyt Altha on vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa häntä syytetään noituuden avulla tehdystä murhasta. Muualla Englannissa on jo teloitettu useita hänenkaltaisiaan parantajia.

Toinen romaanin päähenkilöistä, kartanontytär Violet Ayres, on menettänyt äitinsä niin pienenä, ettei muista tästä juuri mitään. Kukaan ei myöskään halua vastata hänen kysymyksiinsä siitä, millainen äiti oli ja miten hän kuoli. Sattumalta Violet kuulee jonkun palvelijan luonnehtivan tätä ”toismaailmalliseksi”.

Hieman poikkeava on Violetkin, sillä hän rakastaa hyönteisiä. Isän jakamista nuhteista ja rangaistuksista huolimatta tyttö kiipeilee puissa tutkimassa niissä kuhisevaa elämää – ja katselemassa kaihoten kukkuloiden lomassa siintävää lähikylää. Pikkuveli Graham saa vierailla kylässä, mutta Violetin täytyy pysyä kartanon alueella.

Hänen vankilansa oli toki vehreä ja miellyttävä – siellä oli lintujen laulua ja hentoisia korentoja ja sitä halkoi puro, jossa pulppuili kirkas meripihkanvärinen vesi – mutta vankila se oli yhtä kaikki.

Vuonna 1942 Violet on kuusitoistavuotias. Hän on varsin naiivi elettyään koko elämänsä eristettynä ja vailla ystäviä ja ajautuu tilanteeseen, joka ensin vaikuttaa katastrofilta, mutta kääntyykin voitoksi. Violet pääsee elämään itsenäistä elämää äitinsä omistamaan Weyward Cottageen.

Kolmas kirjan naisista on Grahamin lapsenlapsi, Kate Ayres, joka on lapsena kokemansa trauman vuoksi alkanut pelätä luontoa ja erityisesti lintuja, Hän pitää itseään hirviönä ja täysin arvottomana ja on siksi helppo kohde Simonille, joka vähän kerrassaan eristää Katen muusta maailmasta ensin hurmaavien eleiden ja sitten väkivallan ja kontrolloinnin keinoin.

Vuonna 2019 Katen on kolmekymppinen ja tilanteessa, jossa pakeneminen pois kotoa tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Hän on kenenkään tietämättä perinyt isotätinsä Violetin talon Cumbriassa - uusi elämä alkakoon siellä! Pihapuun varikset saavat Katen kyllä ensin paniikkiin, mutta lopulta nekin vaikuttavat suojelevan häntä.

 Joskus hänestä tuntuu, että hän kuulee aivan uskomattomia juttuja: maassa mönkivän kuoriaisen tuntosarvien napsahtelun, yöperhosten siipien sirinän. Sen, kuinka lintu nappaa madon nokkaansa

Taipumattomat-romaanin kolmesta päähenkilöistä jokainen on jossain vaiheessa ollut miesten julmasti alistama: virkamiesten, isän, rakastajan, puolison. Tätä teemahan käytetään kirjallisuudessa varsin paljon, mutta Althan, Violetin ja Katen hahmoissa on kuitenkin mukavasti särmää ja voimaa. Heidän noitavoimansa on itsenäisyys!

Kirja on varsin vetävä, vaikka jotkut juonenkäänteistä ovatkin ennalta arvattavia. Althan, Violetin ja Katen äänissä olisi ehkä voinut olla hieman enemmän eroavuutta, mutta on hauskaa huomata tekstistä heitä yhdistäviä lankoja ja pieniä yksityiskohtia. Uutta tietoa paljastuu vähän kerrassaan aina viimeiseen lukuun saakka, esimerkiksi vastaus kysymykseen: oliko Altha syyllinen vai syytön?

TURUNEN, SAARA: Hyeenan päivät

Kustantaja: Tammi 2024

Hyeenan päivät -romaanin kertoja on lähes nelikymppinen nainen, ammatiltaan kirjailija. Hän ei ole aiemmin pitänyt lapsen saamista mitenkään tärkeänä – päinvastoin lapsiaan hoitavat ystävät ovat vaikuttaneet hänestä jotenkin seonneilta. Nyt hän kuitenkin kokee, että jokin ovi on häneltä sulkeutumassa ja jokin tärkeä asia jäämässä toteutumatta. Adoptiota nainen ei harkitse.

En tarvitse lasta täyttääkseni päiväni, mutta silti minua riivaa jokin. Halua on vaikea pukea sanoiksi, siinä on jotain mykkää ja alkukantaista. Toivon, että minulla olisi jotakin sen sijaan että se puuttuu.

Nainen asuu ja työskentelee Suomessa ja hänen katalonialainen miehensä Barcelonassa. Tässä tilanteessa pariskunta arvioi parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että hedelmöityshoidot tehdään miehen kotimaassa, mutta yhtäkkiä tielle nousee ennen kokematon este: koronapandemia sulkee rajat Euroopassa. Kukaan ei osaa ennustaa sulkutilan pituutta. Nainen hermoilee, mies rauhoittelee.

Rajojen taas auettua ryhdytään kiireesti toimeen. Barcelonalaiselle yksityisklinikalle pääsee nopeasti hoitoihin, tilat ovat miellyttävät ja hoitajat lempeitä, mutta tämä vaatii pariskunnalta suurta rahallista satsausta. Yleensä rennosti elämään suhtautuva mies on huolissaan luottokorttivelasta, mutta yrittää silti tukea itkuista ja kiukuttelevaa pulisoa. Hoito ei kuitenkaan valitettavasti onnistu.

On merkillistä, että olen tullut tänne tätä samaa reittiä, toiveikkaana ja uuden edessä ja nyt palaan takaisin tyhjin käsin. Mitään ei ole lisää, mutta jotain on vähemmän kuin ennen.

Välillä naiseen iskee epävarmuus. Haluaako hän lasta vain, koska yhteiskunta tuntuu sitä naisilta odottavan? Pystyykö hän jatkamaan kirjailijantyötä lapsen syntymän jälkeenkin vai onko hänen omistauduttava täysin lastenhoidolle? Hapertuvatko hänen aivonsa niin, ettei niihin mahdu enää muuta kuin vaipat ja Tutteli? Joutuuko lapsi jatkamaan naisen suvun rikkinäisyyden ja puhumattomuuden ketjua?

Suomeen palattuaan nainen ottaa yhteyttä julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikkaan, vaikka mahdollisuus päästä hoitoihin ennen nelikymmenvuotispäivää käykin yhä epätodennäköisemmäksi. Selvitettäviä asioita riittää. Aikataulutus miehen työvaatimusten kanssa tökkii. Palvelu on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta töykeää ja vähättelevää. Kaikki sujuu kuitenkin yllättävän hyvin ja toimenpide onnistuu.

Olen alkanut aavistaa, miksi vanhemmat rakastavat noita räkänokkaisia olentoja, joilla on ruma pipo ja jotka karjuvat hiekkalaatikon reunalla.

Naisen äiti sekaantuu tyttärensä elämääni painostaen tätä koronarokotuksiin, raskaudessa ilmenee ongelmia ja synnytyskin pelottaa. Naista pelottaa kipu, kontrollin menetys ja se, että hän näyttäisi ja kuulostaisi synnyttäessään niin hirveältä, että miehen rakkaus haihtuisi tykkänään. Mies kuitenkin pitää kiinni uskostaan, että synnytys tulee olemaan taianomainen tapahtuma.

Kyllähän nainen sen ymmärtää, että on valmistautumassa yhteen maailman tavallisimmista asioista. Suuressa mittakaavassa syntymä on varsin arkipäiväinen tapahtuma ja kuuluu elämään siinä, missä kuolemakin. Naiselle lapsen odottaminen ja synnyttäminen ovat kuitenkin jotain järisyttävää, jonka rinnalla esimerkiksi teatteriesityksen rakentelu tuntuu varsin mitättömältä.

Itse synnytystä nainen kuvailee raa’an kehollisena kokemuksena. Ruumis ja vaistot ottavat vallan ja nainen tuntee olevansa kuin luontodokumentissa näytetty uliseva hyeenanaaras. Saatuaan viimein pienokaisen syliinsä nainen kuitenkin kokee rakkautta, josta on kuullut muiden puhuvan, mutta jota ei olisi uskonut pystyvänsä itse tuntemaan. Lapsettomat ihmiset ovatkin hänestä nyt säälittäviä!

Kaikki ei ole sentään auvoa. Imettäminen ei onnistu naiselta kovasta yrittämisestä huolimatta. Meneekö lapsen tulevaisuus pilalle jo tässä vaiheessa, kun hän joutuu nauttimaan äidinmaidon sijasta vastiketta? Entä miksi lapsi rauhoittuu kaikkien muiden sylissä vaan ei äitinsä? Pieni identiteettikriisikin naisella on, kun vanha minä haluaisi juhlia ja uusi olla kotona vauvan luona.

Kaikki on silti hyvin. Lapsi kehittyy täysin kasvukäyrän mukaisesti. Nainen on päässyt sopuun äitinsä kanssa ja ymmärtää tämän huolia paremmin nyt kun on itsekin äiti. Tällä hetkellä hän on vauvaa tarkasti vartioiva hyeenaemo, jonka kurkusta nousee pieni tyytyväinen murina. Elämä tuntuu valoisammalta kuin koskaan ennen.

Saara Turunen kertoo hyvin henkilökohtaiseen sävyyn halusta saada lapsi, hedelmöityshoidoista, raskausajasta, synnytyksestä ja vauva-arjesta. Samalla hän tuttuun tapaansa pohtii asioita myös laajemmin: naiseutta, yhteiskunnan vaatimuksia, somemaailmaa. Teksti etenee näennäisen arkisena, mutta sisältää hykerryttävästi kuivaa huumoria ja yllättäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvauksen pariskunnan hoivaamasta Louise Bourgeois -nimisestä ristilukista.

Turunen tarjoaa myös selityksen siihen, miksi hänen teoksensa ovat niin autofiktiivisiä:

Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluaisi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.