LIFLÄNDER, TIINA / PARKKINEN, LEENA

LIFLÄNDER, TIINA: Kolme syytä elää

Kustantaja: Atena 2016

Helsinkiläinen Tiina Lifländer (s. 1976) on tullut tunnetuksi blogeistaan, ensin Rooibos kirjoittaa -blogista ja nyttemmin omalla nimellä julkaistusta. Kolme syytä elää on hänen esikoisromaaninsa, parin vuoden kiihkeän kirjoittamisen ja uudelleenkirjoittamisen tulos. 

Kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat vuodesta 1958. Helmi näkee rautatieasemalla miehensä Laurin suutelemassa Kerttua, sihteeriään. Helmin murhe on suunnaton – hän on palvonut komeaa ja menestyvää miestään ehkä liikaakin ja näkee nyt mielikuvituksessaan toisen naisen ottamassa paikkansa tämän rinnalla. Helmihän on turha, lapseton ja ammattitaidoton kotirouva. Hänen ainoa lohtunsa on ajella kyyhkynharmaaalla Volvollaan pitkin maaseutua. Pyöreäposkinen Volvo ei sentään koskaan petä!

Päivät olivat pitkiä ja tahmeita kuin saunaneteisen ikkunalautaan takertunut pöly, mutta silti aseman pihasta tuntui olevan kauan, vaikka siitä oli kulunut vain kaksi viikkoa tai kolme, ja kuitenkin Laurin ja Kertun suudelma oli ollut olemassa aina.

Tilanne kuitenkin rauhoittuu. Kerttu menee naimisiin ja muuttaa Ruotsiin, saa lapsia. Missään vaiheessa Helmi ei paljasta Laurille tietävänsä tämän seikkailusta. 

Siirrytään vuoteen 2003. Kerttu on jäänyt leskeksi ja palannut takaisin Suomeen. Olo on yksinäinen, lapset asuvat kaukana eivätkä juuri pidä yhteyttä. Sitten Kerttu tapaa sattumalta Helmin ja varovainen ystävystyminen alkaa. Olisiko aika purkaa vuosia kannettu painolasti ja keskustella asiat selviksi niin Helmin ja Laurin kuin Helmin ja Kertun kesken? Vai seuraako puhumisesta vain uutta surua? 

Lifländer kuljettaa kolmiodraamaa harkitusti ja hienostuneesti. Tarinaa kerrotaan vuoroin Helmin ja vuoroin Kertun näkökulmasta. Kolmantena äänenä on Helmin naapuri, nuori Tomi. Avioeron jälkeen Tomi on viikonloppuisä, joka joutuu taistelemaan hieman arveluttavinkin keinoin tyttärensä ajasta ja suosiosta. Miksi Tomi on tarinassa tarpeellinen? Vastapainona vanhoille rouville? Antamassa erilaista näkemystä avioliitosta?  Antamassa toivoa tulevaisuudesta? Nuoruudenuskoa edustaa kirjassa myös Helmille tärkeä ja rakas Noora, Laurin sisaren tyttärentytär.

Ajankuvaus 1950-luvulta on herkullista. Kotirouvuus itsestäänselvyytenä.  Maton hapsujen oikomisen tärkeys. Iltakävelyt. Jatkuva kirjeiden kirjoittelu. Vuohennahkaiset ajohansikkaat, sievät mekot ja hatut. Kuumat voileivät, Coca-Cola. Pannumyssyn peittämä kahvikannu. Sanomalehden käyttäminen ikkunoiden pesussa. Vihreä Palmolive. Vitalis huulirasvana… Pienet yksityiskohdat elävöittävät tekstiä hauskasti pitkin matkaa.

PARKKINEN, LEENA: Säädyllinen ainesosa

Kustantaja: Teos 2016

Leena Parkkisen (s. 1979) romaani Sinun jälkeesi, Max voitti vuonna 2009 Helsingin Sanomain jakaman parhaan esikoisteoksen palkinnon ja oli Akateemisen kirjakaupan myydyin esikoisteos. Vuonna 2013 Parkkisen toinen romaani Galtbystä länteen sai Kalevi Jäntin palkinnon.

Säädyllinen ainesosa -romaanin ensimmäisessä luvussa ollaan Kustantamo Rosalundin kekkereillä Porvoon saaristossa vuonna 1941. Kunniavieraana on saksalainen Herr Junger, jonka kaksiosaisen teoksen julkaisuoikeudet kustantamo on onnistunut saamaan. Illallisten aikana tapahtuvien asioiden todellinen merkitys selviää vasta paljon myöhemmin.

Siirrytään vuoteen 1956. Saara on juuri muuttanut miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin. Perheen varallisuus on äkillisesti romahtanut ja entisestä kodista on ollut pakko lähteä, mutta Saara ei tiedä tarkalleen syytä. Elämä Töölössä alkaa kuitenkin asettua uomiinsa. Juhani tekee pitkiä työpäiviä, Saara keskittyy tarmokkaasti uuden kodin kunnostamiseen ja hoitamiseen ja ennen kaikkea totiseen pikku Eliakseensa. Tasaiseen päivärytmiin tulee muutos, kun Saara tutustuu yläkerroksessa asuvaan Elisabethiin. Jostain syystä elegantti maailmannainen Elisabeth etsii Saaran ystävyyttä eikä hurmaantunut Saara paljon vastustele. Kaipaahan hän aikuista seuraa, vaikkei arkuutensa vuoksi osaakaan lähestyä ihmisiä eikä odottaa osakseen kenenkään huomiota. Suhde aviopuolisoonkin on oudon etäinen ja varovainen. On kuin Saara tuntisi pikemminkin nöyrää kiitollisuutta kuin rakkautta, mutta miksi?

Kyse oli siitä, että Juhanin rakkaus oli niin suurta, paljon enemmän kuin Saara koskaan ansaitsi. Sen kohdatessaan Saara tunsi niin suurta kykenemättömyyttä. Miten voi korvata kenellekään sen upottavan lämpimän peiton, johon tämä haluaa kietoa rakastettunsa.

Kuvaukseen Saaran ja Elisabethin ystävystymisestä limitetään väläyksiä heidän aikaisemmasta elämästään. Kumpikin on kokenut ikäviä ja tuon ajan yhteiskunnassa häpeällisinä pidettyjä asioita, jotka ovat muokanneet heidän persoonallisuuttaan. Lukija puolestaan pääsee näkemään sveitsiläisen sisäoppilaitoksen elämää, sodanaikaista Pariisia ja Tukholmaa sekä rauhaan totuttautuvaa Helsinkiä. Välillä mieli yhdistää kuvauksia nykyhetkeen: sodan jaloissa kärsineiden ihmisten näennäisen auttavainen vastaanottaminen, vaikka takana piilee täydellinen ymmärtämättömyys tai jopa oman hyödyn tavoittelu.

Kirja kuvaa hyvin 1950-luvun loppupuolta Helsingissä. Doris Day laulaa ”Que Sera Sera”. Kotiliesi-lehdessä jaetaan tiukkoja neuvoja. Naistenvaivoihin otetaan intiaanipulveria. Asunnossa on kylmäkaappi ruuille ja likasanko jätteille. Porvaristo juo Wirkkalan tai Franckin laseista ja pukee päälle Marimekkoa. Upo uuden asuintalon sisustuksen on suunnitellut itse maestro Aalto. Saaralla on korkeaksi tupeerattu ja lakalla kovitettu tukka, liehuvat helmat ja jalassa korkokengät. Boheemia elämäntapaa edustava Elisabeth puolestaan on kuin filmistä: lyhyt tukka, jalassa farmarit ja piippu suussa. Hänen torstaikerhonsa ovat villi sekoitus drinkkejä, juoruja ja meteliä. Sitten ovat arkipäivän nuoret äidit:

Päivikkejä, virpejä ja ainoja tarmokkaine, vahvoine käsivarsineen, huivi papiljottien päällä ja kori täynnä aurinkorasvaa, sinkkivoidetta, termospulloja, froteepyyhkeitä, vohvelikankaisia makuualustoja, uimarenkaita ja kaikkea mitä nuoret rouvat tuntuivat jatkuvasti tarvitsevan.

Parkkisen kirja on jännittävä, sillä todelliset syyt tapahtumiin pysyvät piilossa viime sivuille saakka eivätkä olekaan niin uskomattomia kuin välillä luulisi. Tyylissä on välillä purevaa satiiria ja välillä syvää ymmärtämystä. Henkilöiden tunteet paljastuvat heidän ajatuksistaan eivätkä aina vastaa sitä, mitä he tietoisesti yrittävät todistella. Ruuat ovat tässä tärkeässä asemassa. Jokaisen luvun otsikkonakin on jokin ruokalaji, kuten ”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera”, ”Munaleivät” tai ”Blinit kaikilla lisukkeilla”. Kyseinen ruoka esiintyy tavalla tai toisella itse luvussa, mutta melkoinen herkkuateri on kirja kokonaisuudessaankin. Mikä lie se ”säädyllinen ainesosa”?