Kustantaja: WSOY 2026
Alkuteos: All the Colours of the Dark (2024)
Suomennos: Arto Schroderus
Pienessä missourilaisessa kaupungissa asuva Joseph eli Patch
on syntynyt yksisilmäisenä, mutta äiti on tehnyt pojastaan silmälapulla
koristautuneen merirosvon, koska se teki tämän erilaisuudesta jotain
suurempaa, ei pelkkää koettelemusta. Patch elää hymyillen, vaikka vasta samanikäisen
Saintin tapaaminen lopettaa hänen yksinäisyytensä.
Saintin äiti on kuollut ja isä kadonnut, mutta isoäiti Norma
on karskiudestaan huolimatta ymmärtäväinen huoltaja. Saint on älykäs ja sisukas
tyttö, taitava pianisti, valokuvaaja ja mehiläisten kasvattaja, mutta ystäviä
hänellä ei ole ollut ennen Patchia. Poika onkin tytölle eksoottinen otus,
jota piti käsitellä varoen, ettei se vain karkaisi.
Loppukesällä 1975 kolmetoistavuotias Patch osuu sattumalta
paikalle, kun naamioitunut mies käy metsäaukiolla väkivaltaisesti Patchin
koulutoverin ja ihastuksen Misty Meyerin kimppuun. Patch onnistuu
häiritsemään miestä sen verran, että Misty pääsee pakoon ja hälyttää poliisit.
Joukkojen saapuessa paikalle he löytävät vain verta ja violetin silmälapun.
Päivät kuluvat eikä Patchin kohtalosta ole tietoa.
Tiedetään, että Missourin osavaltion alueella on kahdeksan edellisen kuukauden
aikana kadonnut kolme tyttöä ja muutama päivä Mistyn tapauksen jälkeen katoaa
vielä yksi. Saint ahdistelee jatkuvasti poliisipäällikkö Nixiä, kunnes tämän
kärsivällisyys pettää. Juuri siinä vaiheessa, kun Saint on löytänyt
johtolangan.
Samaan aikaan Patch on pilkkopimeässä kellarissa. Hänen
luonaan käy tyttö nimeltään Grace, joka hoitaa ja rohkaisee poikaa, pitää koulutunteja
ja opettaa rukoilemaan sekä maalailee runollisin sanankääntein tuntemiaan paikkoja
maan eri puolilta. Hän puhuu vapaudesta, mutta ei toiveikkaasti.
Patch nosti kätensä ja tällä
kertaa hän hapuili pimeää, kunnes löysi tytön posket ja kyyneleet.
”En kestä kun itket”, hän
sanoi.
”Ota sitten käsi pois ja maalaa
minut hymyilevänä. Pimeässä me aina hymyillään. Me ollaan kaikki samanlaisia.
Kunnossa ja iloisia ja hehkuvia.”
”En minä osaa maalata.”
”Taide on tunnetta, ei sen kummempaa. Kyllä sinä tuntea
osaat.”
Saintin ansiosta löytyy Patch ja myös joukko kadonneiden tyttöjen hautoja, mutta Gracesta ei jälkeäkään. Patch selostaa kaiken, mitä
tytöstä muistaa, mutta hänen kuvauksensa eivät pysy joka kerta samanlaisina.
Lopulta useimmat uskovat, että Grace on vain sairaana ja yksinään pimeässä viruneen
pojan mielen luoma kangastus, keino selvitä hirveästä koettelemuksesta.
Patch muistaa. Vain hänen kätensä tietävät, miltä Grace
näytti, mutta silti tytöstä syntyy yrityksen ja erehdyksen kautta tämän toivoma
värejä hehkuva maalaus. Seuraavien vuosien aikana tyttöjä katoaa lisää ja Patch
hoitaa tehtäväänsä: käy tapaamassa tyttöjen perheitä ja maalaa kustakin taulun
muistoksi. Myös Misty tarvitsee Patchin apua toipuakseen omasta traumastaan.
Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja
elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa.
Saint puolestaan jatkaa omia tutkimuksiaan. On olemassa
johtolankoja kuten rukousnauha ja sininen pakettiauto. On lupaavia vinkkejä. Vieraillaan
kaupungeissa ja luonnossa, pankeissa ja vankiloissa, kirkoissa ja sairaaloissa.
Koko ajan Saint on suojelevana hahmona taustalla, vaikka hänen ja Patchin tiet
enää harvoin risteävät. Näin kuluu lähes kolmekymmentä vuotta.
Kaikki pimeän värit -romaanissa on 700 sivua, mutta sujuva
tyyli, monipolvinen juoni ja mielenkiintoiset henkilöhahmot pitävät lukijaa
otteessaan. Kohtalo tuntuu suorastaan leikittelevän kirjan henkilöiden kustannuksella. Kun
heidän uskoo saavuttaneen onnen, tulee romahdus. Kun kaikki näyttää synkältä,
avautuu uusi tie. Yllätyksiä riittää.
Monia asioita joutuu kirjaa lukiessaan jännittämään, mutta
löytyyhän sieltä paljon rakkauttakin. On nuorta rakkautta ja kypsällä iällä
koettua läheisyyttä, yksipuolista rakkautta ja ikuista kiintymystä,
epäsovinnaista rakkautta ja vanhemman epäitsekästä hellyyttä lasta kohtaan. Ja
ytimeltään koko teos on kannanotto tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa
sukupuolittunutta väkivaltaa vastaan.
He erosivat ulkonäöltään mutta olivat samanlaisia.
Nuoria. Useimmat liian nuoria ymmärtääkseen, että heissä oli syntymämerkkinä
maalitaulu, joka oli ensi alkuun näkymätön mutta alkoi muotoutua kasvuvuosina
ja hehkui sitten tulikuumana murrosiästä teinivuosien läpi.
Kaikki pimeän värit on hyvä lukuromaani, jossa
välillä joutuu hieman hieromaan älynystyröitään. Ja kuka panee pahakseen,
vaikka lopussa kaikki järjestyisikin hieman epäuskottavan siististi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti