Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani tuo väistämättä mieleen Jean-Pierre Jeunet´n elokuvan Amélie. Kummassakin on miltei sokerista romantiikkaa sekoittuneena hiukan vinksahtaneeseen huumoriin ja tummiin tunnelmiin. Ranskalaista eleganssia?
François ja Nathalie kohtaavat kadulla. Mies ihastuu naisen kävelytyyliin ja nainen miehen karsastaviin silmiin. Heistä tulee pari, jonka suhde jatkuu vuodesta toiseen (seitsemän vuotta) ylimaallisen täydellisenä. Sitten François kuolee eikä Nathalie usko enää koskaan pystyvänsä olemaan onnellinen. Työpaikalta löytyisi kyllä lohduttajia johtajatasolta lähtien, mutta Nathalie torjuu kaikki (kolmen vuoden ajan). Sitten eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa astuu Markus, omituinen ruotsalainen…
Nainen, jonka nimi on Nathalie – teos kuvaa hyvin surua ja siitä toipumista, rakkautta ja sen kasvamista, epävarmuutta ja sen voittamista. Työyhteisössäkin voi olla juuri tällaista: kateutta, kyttäämistä, kiusantekoa, juoruilua, päättömiä huhuja, suosion vaihtelua.
Foenkinos´n kieli on leikkisää. Jotkut lauseet käyvät miltei aforismeista ja nykäisevät lukijaa mukavasti mielikuvasta toiseen. Esimerkkejä:
”Häissä kuuluu olla juhlatuulella. Paljon enemmän kuin syntymäpäivillä. Iloisuusvelvotteilla on hierarkiansa, ja häät ovat pyramidin huipulla.”
”Kokolattiamatot tappavat aistillisuuden. Kuka kumma oli voinut keksiä kokolattiamaton?”
”Olohuone vaikutti liian pieneltä verrattuna hänen haluunsa elää.”
”Suudelma oli kuin modernia taidetta.”
”Miehisyys asettui häneen taloksi vain hitusen yllättyneenä olinpaikastaan.”
Kirjassa on hupsuja alaviitteitä ja lukujen lomassa erilaista tietoutta: mietelmiä, tilastoja, listoja ja määritelmiä. Ne liittyvät aina jollakin tavalla juoneen, joko täydennyksenä edellä kerrottuun tai johdantona tulevaan. Mukana on esimerkiksi parsarisoton ohje ja luettelo levyistä jotka John Lennon olisi tehnyt, jos olisi saanut elää (Titanic soundtrack!). Kirjailija osoittaa lukeneisuutensa ja elokuvatietoutensa monin eri tavoin, mutta miten hyvin hän tuntee kansallisia ominaispiirteitä? Ruotsalaisetko ne muka olisivat maailman melankolisinta ja itsemurhaherkintä kansaa?
PS. Kirjan kansi saattaa karsia lukijoita, mutta se on oikeastaan aika kiva.
Törmäsin tähän kirjakaupassa, juuri kansi kiinnitti huomioni, mutta antoi kyllä aika erilaisen kuvan kirjasta kuin takakansi. :) Vaikuttaa hyvältä, pitää etsiä joskus kirjastosta (siellä kirjakaupassa maksoi vähän liikaa).
VastaaPoista