JALONEN, OLLI: Miehiä ja ihmisiä

Kustantaja: Otava 2014

Olli Jalonen (s. 1954) voitti vuonna 1990 Finlandia-palkinnon romaanillaan Isäksi ja tyttäreksi. Hän oli ehdokkaana palkintoon myös vuonna 2008 teoksella 14 solmua Greenwichiin. Kokenut kirjailija siis, mutta niinpä vain Miehiä ja ihmisiä -romaani yllätti hänet alkaessaan väkisin puskea esiin, vaikka tekeillä oli aivan toinen käsikirjoitus. Omien muistikuvien ohella innoittajana tuntuu olleen John Steinbeckin romaani Hiiriä ja ihmisiä, mihin viittaa Jalosen kirjan nimikin. Samanlaisia suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden teemoja käsittelevät kummatkin teokset.

Kyseessä on kesä 1972. Münchenin olympialaiset ja suomalaisjuoksijoiden riemuvoitot. Kekkosen mahdollinen uudelleenvalinta ja SMP:n hajoaminen. Olavi Virran kuolema. Musiikkia Joan Baezista Led Zeppeliin ja Muskasta Tapani Kansaan. Ja 17-vuotiaan hämeenlinnalaisen lukiolaispojan kasvu miehuuteen ja vastuuntuntoon.

Poika menestyy koulussa, mutta empii lukiossa jatkamista. Hän tuntee velvollisuudekseen auttaa isää, joka on jäänyt sairastelun vuoksi työttömäksi eikä pysty maksamaan autoa varten ottamaansa lainaa. Pääsy paikalliseen pelti- ja putkifirmaan takaa pojalle elämän ensimmäisen palkan ja tutustuttaa hänet raavaiden työmiesten arkipäivään. Siihen kuuluvat niin härskit vitsit ja räkäiset kännit kuin poliittiset mielipide-erot ja palopuheet, mutta myös yhteishenki ja leikillisyys. Poika oppii luovimaan henkilöiden välillä ja saavuttaa luottamusta tukalien tilanteiden sovittelijana. Yksi ongelmista on kehitysvammainen Rekku, jota kiusataan kotona ja joka tarvitsisi jonkun muun turvapaikan kuin levottoman laitoksen. Poika keksii ratkaisun ja saa siinä yhteydessä sopivan tilaisuuden ensimmäisiin seksikokeiluihin. Niinpä vanha toveripiiri alkaa pojasta tuntua jo lapselliselta, vaikka hän vielä auttaakin ystäväänsä toteuttamaan unelmaansa: merirosvoradion perustamisen. Vanhempiinsa nähden poika katsoo olevansa tasavertainen eikä enää kysele lupaa tekemisilleen. 

Niin tuntuu hienommalta ja aikuisemmalta että itse ei sano koska mies ei turhia puhu vaan on asioita niin kuin velan maksu jotka ovat itsestään selvyyksiä.

Poika on todella sympaattinen ja ikäisekseen kypsä. Hän on hiljainen tarkkailija, joka ajattelee syvällisiä ja joskus varsin monimutkaisia ajatuksia. Vanheneminen on yksi asia, johon hän palaa aina uudelleen:

Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin entisten aikojen pinoamista.

Kirjassa on runsaasti huumoria. Firman työntekijöiden touhut menevät joskus uskomattomasti poskelleen, mutta puheet pysyvät aina suurina. Pojalle annetaan ammattimiehen töitä, vaikkei ole koulutusta eikä kokemusta – ja jälki on sen mukainen. Autojen rattiin häntä istutetaan alaikäisyydestä huolimatta yhtenään, koska ”autoa ei kortilla ajeta”.  Ystävän kanssa perustettu merirosvoradio (nimeltään Radio Saatana) saa lähetyksensä ihan oikeasti toimimaan ja lähettää musiikin ohella Kekkosen ja Vennamon puheista muokattuja ”haastatteluja”. Niissä riittääkin kuulijoilla ihmettelemistä ja mediakohu leviää ulkomaille asti.

Ajatus on jotakin mikä ei näy ja sen takia kaikkein hienointa. Että ensin ajattelee ja sitten tekee, ja toisen tekemisestä vasta näkee mitä se on jo ajatellut että kohta tekee.