TAMMINEN, PETRI: Meriromaani : eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä

Kustantaja: Otava 2015

Meriromaani on sivumäärältään pieni, mutta sisällöltään suuri. Se on toisaalta realistinen kuvaus merenkulusta purjelaivakaudella ja toisaalta allegoria elämästä, kohtalosta ja kasvamisesta. Tunnelmaltaan se on mietteliäs ja kohtalonkaikuinen eikä yhtä ironinen kuin Tammisen aiemmat teokset. Hupaisat hetkensä on silti siinäkin. Paikoin tulee mieleen jopa Volter Kilven suurteos Alastalon salissa, vaikka Tammisen kieli onkin minimalistista ja nasevaa. Se jättää aukkoja rivien väliin lukijoiden täytettäviksi.

 Kirjan päähenkilö ja kertoja on Vilhelm Huurna, josta tulee merikapteeni äidin toivomuksesta ja Askaisten kylän isäntien tuella. Kovin onnekasta Huurnan seilaaminen maailman valtamerillä ei ole, sillä häneltä uppoaa laiva toisensa jälkeen milloin mistäkin syystä. Koskaan vika ei ole varsinaisesti kapteenin, vaan tuhon aiheuttaa toisinaan myrsky ja toisinaan toisen laivan aiheuttama yhteentörmäys. Huurna kuitenkin murehtii huonouttaan ja huono-onnisuuttaan niin, että saa rintataudin kaltaisia oireita, kunnes uusi työrupeama pyyhkii pahat muistot pois.

Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen.

Askaisten isäntien luottamus on liikuttavaa. He hankkivat aina uuden laivan ja saavat Huurnan ottamaan aina uuden pestin vastoinkäymisistä huolimatta. Heidän näkökulmastaan Huurna on suorastaan hyvän onnen kapteeni, sillä hänen laivoilleen onnettomuudet tulevat yksi kerrallaan; jos miehistö sairastelee, niin säät ovat lempeät ja jos myrsky riepottelee, niin miehet ovat terveinä. Näin kuluvat vuodet ja Huurna havaitsee olevansa vanha. Päälliköntakki jää naulaan ja elämänpiiriksi muotoutuu koti ja postiveneen laituri. Järkipohjalla solmittu avioliitto on loppunut jo aikoja sitten eikä muita naisia ole löytynyt rinnalle joko Huurnan arkuuden tai saamattomuuden vuoksi.

Petri Tamminen on joskus lausunut, että suomalaisilta puuttuu epäonnistumisen taito. Onnistuminen on nostettu suorastaan elämän tarkoitukseksi, vaikka usein vasta epäonnistuminen jossain tuottaa myöhemmin onnistuneen lopputuloksen. Huurna saa ylpeydenaihetta vain hetkittäin, mutta hän oppii ilostumaan vähästä. Hänelle kehittyy eräänlainen kohtalonusko, joka tekee välinpitämättömäksi tulevan suhteen ja vie pelon pois.

Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että hän sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet, mutta hän ei.