VALLGREN, CARL-JOHAN: Varjopoika

Kustantaja: Otava 2015

Alkuteos: Skuggpojken

Suomennos: Maija Kauhanen

Carl-Johan Vallgren (s. 1964) on kirjoittanut yhdeksän romaania, yhden novellikokoelman ja Berliiniä käsittelevän esseeteoksen. Suurimman julkisen tunnustuksen hän on tähän mennessä saanut vuonna 2002, jolloinTarina merkillisestä rakkaudesta -romaani voitti arvostetun August-palkinnon. Vallgren on myös muusikko, joka yhdistää sävellyksissään satiirista kabareeta ja modernia rockmusiikkia. Uusimmassa teoksessaan Varjopoika Vallgren aloittaa Danny Katzin tutkimuksista kertovan sarjan.

 Varjopoika alkaa tapauksesta, jossa kosteahkon iltapäivän viettänyt isä kadottaa seitsenvuotiaan poikansa Kristofferin metroasemalla:

   Portaikkoon vievät lasiovet avautuivat. Pian hän näkisi Kristofferin istumassa penkillä ja odottamassa häntä naisen kanssa karkkipussi kädessään…

   Hän kääntyi lastenrattaiden kanssa kulman taakse ja katsoi ympärilleen. Portaikko oli autio. Ei ristinsielua missään.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin katoaa vuorostaan Kristofferin nuorempi veli Joel, josta on tullut merkittävä liikemies ja sukunsa perinteen jatkaja. Huolestunut vaimo kutsuu yksityisetsivä Danny Katzin etsimään miestään, koska poliisit eivät suhtaudu tilanteeseen tässä vaiheessa kovin vakavasti. Danny ja Joel ovat olleet armeijan salaisessa erityiskoulutuksessa samaan aikaan ja ystävystyneet – vaimo on kuullut Joelin joskus jopa lausuneen, että Katz on ”ainoa ihminen, johon olen luottanut koko elämäni aikana”.  Katz onnistuukin kaivamaan esiin monenlaisia salailtuja asioita niin kadonneesta kuin hänen lähipiiristään, mutta sitten seuraa uusi murha, joka sekoittaa kuviot täysin: kaikki todisteet pienintä yksityiskohtaa myöten viittaavat nimittäin Katziin itseensä. Katz painuu maan alle ja yrittää samalla selvittää totuutta. Kehen hän voi luottaa?

Varjopoika on näppärä ja nopealukuinen dekkari. Vallgren tarjoaa pieniä tiedonmuruja sopivasti, joten lukija pystyy hieman tekemään johtopäätöksiä ja arvailemaan tulevaa. Irrallisilta tuntuneet langanpäät yhdistyvät toisiinsa lopussa ja syyt murhaajan toimintaan selviävät lapsuuden traumoja myöten. Realismin rajoissa ei ehkä ihan pysytä, mutta sehän ei dekkareissa olekaan perusvaatimuksena.