PÄÄSKYNEN, MARKKU: Sielut
Kustantaja: Tammi 2015
Markku
Pääskynen (s. 1973) oli vuonna 2006 Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Vihan
päivä. Se käsitteli tositapahtumaan perustuvaa rankkaa aihetta eli
perhesurmia. Aika kova on aihe myös Pääskysen kahdeksannessa romaanissa Sielut,
jossa pienen kaupungin asukkaat etsivät koulumatkalla kadonnutta Maija-tyttöä
tietämättä, että kaupunkia lähestyy pankkiryöstäjä panttivankeineen räjähteillä
lastatussa autossaan. Tämä romaani on vuoden 2015 Finlandia-ehdokkaana.
Sielut-romaani sijoittuu Mikkelin näköiseen kaupunkiin ja vuoteen 1986, mutta
historian kertausta tämä ei ole. Lukija tietää, miten pankkiryöstäjän pakomatka
tulee päättymään, joten tapauksen limittäminen Maijan etsintöihin toisaalta
lisää kohtalontuntua ja toisaalta asettaa asioita erilaisiin mittasuhteisiin.
Vaikka kirjan juoni on kuvattavissa yhdellä lauseella, ei niin ole kirjan sisällön
suhteen. Pääskynen näyttää ihmisten tunteiden heittelemisen toivosta epätoivoon
yhdistäen sitä taitavasti runsaaseen luonnonkuvaukseen. Maijan vanhemmat
hätääntyvät yhä enemmän ja epäilevät lopulta naapureitaankin pahoista aikeista.
Toki naapureiden joukossa on erikoislaatuisia ja salaperäisen auran omaavia
henkilöitä, joiden yhteistyökyky ei taida olla parhaasta päästä, mutta
toisaalta juuri syrjäpuolen kulkijat ovat ensimmäisenä auliisti auttamassa
etsinnöissä. Kaiken taustalla kevään hyönteiset pörräävät, linnut laulavat ja
kukat kukkivat häiriintymättä. Tehokeinona taitavaa, mutta aluksi hieman
hämmentävää.
Sielut-romaanin kiinnostavimmiksi ja tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat Maijan
koulutoverit Taisto ja Ilari, jotka hekin ovat etsinnöissä mukana. He tosin johkaantuvat
välillä ihan muihin puuhiin, milloin kolttosiin, milloin aarteen etsintään,
milloin ruokailuun kotona. Väittelevät ja hieman nahistelevat. Menevät vaiston
varassa ja täynnä uskoa, ilman ahdistusta ja kauhukuvia. Tässä on siis tehokas
rinnastus aikuisiin.
Pääskysen
kieli on runollisen kaunista ja ilmaisuvoimaista. Välillä teksti muuttuu miltei
hengästyneeksi sanarimpsuksi ja välillä filosofiseksi tuumailuksi. Kirjan
henkilöt ennättävät etsintöjen lomassa mietiskellä elämän tarkoitusta (tai
tarkoituksettomuutta).
Niin se on, sitä syntyy tähän
maailmaan ja katsoo kuinka muut elävät, ja sen jälkeen matkii toisia ja elää
itsekin tietämättä miksi ja minkä tähden.
Kenties kissa tahtoo olla kissa ja
kivi tahtoo olla kivi mutta ihminen harvoin tahtoo olla ihminen ja haaskata
elämäänsä hipaisematta tuonpuoleista, jumaluutta ja viisautta.
Monet
mietelmistä liittyvät kirjoitetun sanan merkitykseen ja voimaan. Sanat säilövät
ja selittävät menneisyyttä ja pukevat alitajunnan tuotteita ymmärrettävään
muotoon. Kirjassa viitataan satuihin, myytteihin, raamattuun ja
kaunokirjallisuudesta erityisesti Goethen runoon Keijujen kuningas. Tämä
lisää huolta Maijan kohtalosta – päättyyhän Goethen runo lapsen kuolemaan. Toisaalta
unilla on kirjassa suuri ja tärkeä osa; niitä nähdään, selitetään ja liitetään
nykyhetkeen.
Eikö ole niin että kirjoitetut
sanat ovat väkevämpiä kuin lausutut, ne ovat taikasanoja, taika-avaimia
lumottuihin lukkoihin, joiden takana on elämän salaisuus, sen toinen puoli, ei
kuolema, ei varjopuoli vaan ajaton sisarmaailma? Sieltä tulevat unet,
ennustukset, ilmestykset ja näyt, ja sen asujaimistosta haaveillessamme olemme
luoneet lohduksemme keijukaiset, kerubit, serafit, hyvät ja pahat enkelit…
Pääskysen
kirja on moniulotteinen kirja, jossa riittää pohdittavaa. Mitä kaikkia
rinnastuksia ja symbolisia tulkintoja siitä lopulta löytääkään?
PS.
Kirjan alussa on käytetty tehokeinona sitä, että teksti alkaa himmeänä lauseen
keskeltä ja voimistuu sitten. Kirjan lopussa vastaavasti teksti himmenee vähitellen
pois.
Henkireikä on eräänlainen
rikostarina. Nimettömäksi jäävä rikosylikomisario liittyy sekakuoroon, koska
tarvitsee rankan työnsä lomaan jotain henkireikää. Laulunlahjoja poliisilla ei
paljon ole, mutta hän sekoittuu sentään yleiseen äänten huminaan. Kuorona
tähtilaulaja on Suntio, joka pian ottaa Rikoskomisarion uskotukseen. Rahapula
on saanut Suntion turvautumaan varsin kyseenalaiseen keinoon: hän vie
vainajilta vaatteet ja antaa vaimonsa ommella niistä kaste- ja juhlamekkoja, joskus
hääpuvunkin. Tunnontuskiin Suntio etsii helpotusta uskoutumalla ensin
Rikoskomisariolle ja sitten toiselle (yhtä huonosti laulavalle) kuorolaiselle,
Parturikampaajalle. Parturikampaaja osoittautuu kiristäjäksi. Hän uhkaa
paljastaa Suntion, jollei tämä tapa Parturikampaajan invalidisoitunutta
aviopuolisoa, ärsyttäväksi kiviriipaksi muuttunutta rakastettua. Löytyykö
Rikoskomisariolta ratkaisu tilanteeseen? Jännitys säilyy loppuun saakka.
HOTAKAINEN, KARI: Henkireikä
Kustantaja: Siltala 2015
Kari Hotakainen (s. 1957) on Finlandia-ehdokkuuksien konkari. Hän voitti vuonna
2002 romaanillaan Juoksuhaudantie, joka on yksi suomalaisen kirjallisuuden
rakastetuimpia teoksia. Vuonna 1997 hän oli ehdokkaana sekä
Finlandia-palkintoon romaanillaan Klassikko että Finlandia Junior
–palkintoon nuortenkirjallaan Ritva. Ja ehdokkuuksia on lisääkin: Huolimattomat
(2006), Ihmisen osa (2009) ja Henkireikä (2015).
Henkireikä kertoo siitä,
miten arkiset syyt saattavat sysätä muuten lainkuuliaiset ihmiset rikollisiin
tekoihin. Huoli, kauna ja viha vievät heitä outoihin ratkaisuihin, vaikka he
kuinka uskoisivat toimivansa järkevästi. Suntio ja Parturikampaaja
suunnittelevat rikosta pitkään, mutta silti toteutuksesta syntyy melkoinen
farssi ja hässäkkä. Hotakainen tarjoilee varsinaisen tarinan sisällä muitakin anekdootteja
esimerkiksi siitä, miten maakellarista löytyy kaksi vain kravatteihin
verhoutunutta miestä.
Vaikkei Henkireikä olekaan Hotakaisen parhaita teoksia, niin on se kuitenkin miellyttävää luettavaa. Huumori on aika mustaa, mutta hän ei irvaile henkilöidensä
kustannuksella eikä arvostele heitä. Tyylissä yhdistyvät lakonisuus ja
ilkikurisuus. Tekstiin kätkeytyy oivalluksia, jotka voisi irrottaa aforismeiksi
ihan sellaisinaan.
Ajatusten
lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan,
biologian ja vieraiden kielien lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan
ovat vierasta kieltä.
Ihminen on
sisäkkäisten luonteenpiirteiden rakennelma. Päällimmäinen ei tunne alimmaista
eikä alimmainen näe ylimmäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti