SHAFAK, ELIF: Valkoinen elefantti

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: The Architect’s Apprentice

Suomennos: Maria Erämaja

Elif Shafak (s. 1971) kuuluu Turkin nimekkäimpiin ja kiinnostavimpiin nykykirjailijoihin. Hän yhdistää teoksissaan itämaista ja länsimaista tarinaperinnettä ja tarttuu rohkeasti myös arkoihin aiheisiin. Romaanissa Kirottu Istanbul Shafak nosti esiin Turkissa täysin vaietun armenialaisten kansanmurhan ja teoksessa Kunnia naisen alisteisen aseman kurdiyhteisössä. Historiallinen romaani Valkoinen elefantti on Shafakin teoksista kunnianhimoisin ja todennäköisesti taustatutkimuksiltaan vaateliain.

Valkoinen elefantti sijoittuu 1500-luvulle, jolloin osmanien valtakunta on kukoistavimmillaan. Sulttaanina hallitsee Süleyman Suuri: soturi, valloittaja, lainuudistaja, runoilija ja filosofi. Hänen pääarkkitehtinaan toimii ”idän Michelangeloksi” kutsuttu Mimar Sinan, joka Süleymanin jälkeen palvelee vielä kahta muuta sulttaania ja tulee 50 vuotta kestäneen uransa aikana suunnitelleeksi yli kolmesataa moskeijaa, lukuisia siltoja, akvedukteja ja köyhäintaloja. Osa näistä on yhä olemassa.

Tarinan alussa Intian šaahi päättää lähettää Turkin sulttaanille ystävyydenosoituksena valkoisen uroselefantin. Chotaksi (Pikkuiseksi) kutsuttua elefanttia seuraa salaa 12-vuotias Jahan-poika, joka on hoivannut lempeää jättiläistä sen syntymästä saakka ja oppinut pitämään sitä ainoana ystävänään. Süleymankin arvostaa Chotaa, mutta itsevaltiaan epäsuosioon joutuminen voi olla pienestä kiinni. Kateellisia juonittelijoita sulttaanin hovissa riittää ja vallantavoittelussa he voivat käyttää varsin raakoja keinoja, jopa noituutta. Lahjakas ja terävä-älyinen Jahan pääsee arkkitehti Sinanin oppipojaksi, mutta joutuu koko ajan kilvoittelemaan mestarin huomiosta ja kiintymyksestä muiden oppipoikien joukossa. Jahanille kunnianarvoisa ja työteliäs Sinan edustaa isähahmoa, mutta todellisena suojelijanaan hänellä on aivan toisenlainen henkilö: halveksittuun ja pelättyyn kansanosaan eli mustalaisiin kuuluva Balaban. Omaa ääripäätään Jahanin ystäväkirjossa edustaa sulttaanin kuriton ja omapäinen Mihrimah-tytär, joka käy näennäisesti katsomassa Chotaa, mutta tosiasiassa pikemminkin Jahania. Rakkautta on siis luvassa.

Valkoinen elefantti -romaani kuvaa mielenkiintoisesti Sinanin ja hänen ryhmänsä työskentelyä. Miehet (ja yksi nainen) tavoittelevat moskeijoissa jumalaista kauneutta koristeiden ja uusien arkkitehtonisten ratkaisujen avulla, mutta toisaalta he pitävät silmällä myös tavallisen kansan tarpeita. Aina tosin kansa ei ymmärrä uudistajien hyviä tarkoitusperiä, vaan ajautuu pahojen enteiden ja ennustusten lietsomana taikauskoiseen torjuntaan.

Istanbul kielsi itsensä joka askeleella, vaihtoi luonnetta joka korttelissa, oli rakastava ja sydämetön samaan aikaan – kaupunki antoi avokätisesti ja vaati samaan hengenvetoon lahjansa takaisin.

Toisaalta Shafak kuvaa kuin yhtenä kirjan henkilöistä Istanbulin suurkaupunkia, jossa monet kansallisuudet, uskonnot ja kulttuurit elävät vieri vieressä. Sota, rutto ja tulipalo ovat vitsauksia, jotka kaupunki kokee yhä uudestaan ja joista se nousee yhä uudestaan. Istanbul on ristiriitainen, värikäs ja unohtumaton.

Istanbul on kaupunki, joka unohtaa helposti. Siellä asiat kirjoitetaan veteen, lukuun ottamatta mestarini töitä, jotka on kirjoitettu kiveen.

Shafak onnistuu herättämään historian eloon. On loistoa ja kurjuutta, on sotaretkeä ja juhlaa, on temppeliä ja ilotaloa, on petosta ja on rakkautta. Juuri rakkaus osoittautuu lopulta Jahanin elämässä suurimmaksi ja rakentavimmaksi voimaksi.

Maailmankaikkeuden keskus ei ollut idässä eikä lännessä. Se oli siellä, missä antautui rakkaudelle.

PS. Yksi pieni yksityiskohta jäi kyllä vaivaamaan (ehkä suhteettomastikin), kun Jahanin varastama rukousnauha vaihtui kesken kaiken rubiineista safiireiksi.