Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Nora Webster
Suomennos: Kaijamari Sivill
Ollaan Irlannissa 1960-luvulla.
Nora Websterin mies on kuollut ja Nora jäänyt 40-vuotiaana neljän lapsen
yksinhuoltajaksi. Rahaa on vähän ja vaikeita ratkaisuja tehtävänä, mutta
musertava suru syö voimia ja lamaannuttaa. Nora kaipaisi nyt ennen kaikkea
yksinäisyyttä ja lepoa.
Oli
niin helppoa sanoa: ”Otan osaa” tai ”Otan osaa menetykseesi”. Kaikki käyttivät
samoja lauseita, mutta vastaukseen ei ollut kaavaa. ”Niin” tai ”Kiitos” kuulosi
kylmältä, suorastaan ontolta. Ja siinä surunvalittelijat sitten seisoisivat
häntä katsellen kunnes hän ei malttaisi odottaa että pääsisi pois heidän
luotaan. Siinä, miten he pitelivät hänen kättään tai katsoivat silmiin, oli
jotain nälkäistä.
Nora on sisukas, ennen kaikkea
kahden kouluikäisen poikansa vuoksi. Lasten turvallisuudentunne on järkkynyt ja
se näkyy käytöksessä, vaikka pojat yrittävätkin peitellä suruaan äidiltä.
Norakaan ei yritä lähestyä poikiaan eikä puhua heille tapahtuneesta, joten ei
ole oikeastaan yllättävää, että nämä alkavat luottaa enemmän myötätuntoiseen
tätiinsä. Nora hoitaa kuitenkin varsinaiset taistelut niin itsensä kuin
lastensa puolesta. Epäoikeudenmukaisuuteen törmätessään hän on yllättävän
tehokas: malttinsa säilyttävä, jäätävän vaitonainen toisten raivotessa ja
loppuiskussaan musertava. Monen mielestä Nora on niin kylmä ja pelottava, ettei
hänelle uskalla puhua aroista asioista. Mieluummin toimitaan selän takana.
Tóibínin kirja kertoo varsin
tavallisen tarinan varsin tavallisesta naisesta. Kirjan arkiseen ja
pikkutarkkaan tyyliin on ensin päästävä sisälle, mutta vauhtiin päästyä tarina
kyllä alkaa kantaa. Kaikkea seurataan Noran ajatusten kautta ja nähdään, miten
hän vähitellen kasvaa uuteen elämäntilanteeseen ja rohkaistuu ajattelemaan
itseäänkin. Kaiken takana heijastuu Irlannin poliittinen tilanne mellakoineen
ja mielenosoituksineen. Kirjailija ei kommentoi eikä arvota tapahtumia, vaan
kertoo kaiken kronologisessa järjestyksessä ja antaa lukijan muodostaa omat mielipiteensä.
Toibinin lauseet ilmaisevat lakonisuudessaan paljon, kuvaa hän sitten luontoa,
ihmisten välistä viestintää tai hiljaisia tuntoja.
Nora
polvistui ja syötti kirjeet verkkaisesti tuleen yhden kerrallaan. Hän mietti,
miten paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun ne oli kirjoitettu ja miten ne
kuuluivat aikaan, joka oli mennyt eikä palaisi. Niin olivat asiat, niin oli
elämä edennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti