ROY, ARUNDHATI: Äärimmäisen onnen ministeriö

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness

Suomennos: Hanna Tarkka

Arundhati Roy (s. 1961) nousi maailmanmaineeseen esikoisteoksellaan Joutavuuksien jumala (1997), jolla voitti Booker-palkinnon.  Sen jälkeen kirjailija on toiminut voimakkaasti kansalaisaktivistina ja pyrkinyt niin sanoin kuin teoin taistelemaan Intian yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. Ennen kaikkea hän on taistellut Kashmirin itsenäistymisen puolesta; Kashmirin, josta osa kuuluu Intialle, osa Pakistanille ja osa Kiinalle; Kashmirin, jossa on käyty 1900-luvun aikana kolme sotaa. Näistä asioista kertoo myös Royn hartaasti odotettu toinen romaani, Äärimmäisen onnen ministeriö.

Miten

         voi

         kertoa

pirstaleisen

        tarinan?

                   Muuttumalla

                   hiljalleen

jokaiseksi.

                   Ei.

                   Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Pirstaleisen tarinan keskeisimpiä henkilöitä on Aftab, jolla on syntyessään sekä miehen että naisen sukuelimet. Perhe yrittää kasvattaa hänestä poikaa, mutta lapsi itse kallistuu yhä enemmän naiseuden puolelle. Neljätoistavuotiaana Aftab hylkää kotinsa ja muuttaa muiden kaltaistensa luo Haaveiden taloon, Khwabgahiin. Hänestä tulee hijra Anjum. Välillä Anjum ja kumppanit näyttävät katoavan tarinasta, mutta eipä sentään: he palaavat takaisin hyvin tärkeässä roolissa. Kansan yhdistäjinä, opettajina ja ilahduttajina. Heidän mukanaan kirjaan saadaan tuulahdus huolenpitoa, lojaalisuutta ja rakkautta.

Kirjan keskiosa käsittelee Kashmirin sotia. Kaunis turistien suosima Kashmir yrittää itsenäistyä, mutta Intian hallinnoimalla alueella yritys kukistetaan raa’asti. Alistamiseen käytetään mielivaltaisesti ja kylmän laskelmoivasti kidutusta, median manipulointia, valheita ja lavastettuja tilanteita, joiden yksityiskohdat ovat kauhistuttavia, suututtavia ja suorastaan oksettavia. Tuhansia ja tuhansia ihmisiä kuolee, mutta silti yhä uusia vapaustaistelijoita astuu heidän tilalleen.

   ”… Nykyään meillä on täällä kaikki. Koulutus, aseet… Ammukset ostetaan armeijalta. Kaksikymmentä rupiaa luoti, yhdeksänsataa-”

   ”Mitä, armeijalta?”

   ”Niin. He eivät halua, että taistelu päättyy. He eivät halua lähteä Kashmirista. He ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Eri osapuolet tekevät rahaa nuorten kashmirilaisten ruumiilla…”

Näistä tapahtumista kerrotaan muutaman nuoruudesta asti yhteyttä pitäneen henkilön kannalta. Arkkitehti Musa taistelee aktiivisesti ase kädessä, toimittaja Naga rohkeita artikkeleita kirjoittamalla ja kiehtova Tilo heidän rakastettunaan ja uskottunaan. Pahuuden henkilöitymäksi nousee komentaja Amrik Singh, työtään leikkinä pitävä julmuri.

Roy kuvaa Intian hallitusta varsin ironisesti. On ”sanaseppopääministeri” ja on poliittiselta karismaltaan häkkikanin luokkaa oleva pääministeri. Korruptio ja takinkääntäminen ovat itsestäänselvyyksiä. Kokonaisia kyliä (ja kaupunkeja) tyhjennetään pilvenpiirtäjien ja terästehtaiden tieltä.

Teollisuusalueilla kaupungin laidoilla, neliökilometrien kokoisella tiiviisti pakattujen jätteiden ja värikkäiden muovipussien suolla, jonne häädetyt oli ”asutettu uudelleen”, ilma oli sakeanaan kemikaaleja ja vesi myrkyllistä. Sääskipilvet kohosivat lammikoista, jotka olivat paksua vihreää velliä. Ylijäämä-äidit nököttivät kuin varpuset jätekasoilla, jotka olivat ainoina jäljellä heidän kodeistaan, ja lauloivat ylijäämälapsensa uneen.

Yhtenä Intian kehityksen jarruna on tiukka kastijärjestelmä monine alahaaroineen. Yllättävää kyllä myös ihonvärillä on väliä: mitä vaaleampi iho, sen parempi! Toinen yhteiskuntaa nakertava asia on hindujen ja muslimien välinen epäluulo. Jompikumpi puoli tekee jotain ja seuraavaksi hurjistuneet ihmisjoukot vyöryvät kadulle tehden täysin holtittomia tekoja – kunnes palaavat kotiin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Royn tapa kertoa tarinaa on mielenkiintoinen. Monesta asiasta tai tapahtumasta kerrotaan lopputulos jo kirjan alkupuolella, mutta siihen johtaneet seikat kerrotaan vähitellen ja paljon myöhemmin. Äärimmäisen onnen ministeriö on äärimmäisen ahdistavaa luettavaa, koska väkivallan ja koston kierre ei tunnu koskaan loppuvan. Silti päällimmäiseksi jää pienen pieni toivonhiven.