KALLAND, BEN: Vien sinut kotiin

Kustantaja: Atena 2017

Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Yllä olevilla sanoilla aloittaa kertomuksensa Markus Douglas, suomenruotsalaisen perheen vesa, jonka ajatusten myötä tarina jatkossa liukuu edestakaisin menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Kirjan osat on nimetty Markukselle tärkeiden naisten mukaan. On tomera pikkusisko Ellen, jonka viulun äänen Markus uskoo yhä kuulevansa, vaikka soitto on jo aikaa vaiennut: Händelin Messias, Sibeliuksen viulukonsertto, Gipsy Girl’s Dream, Nirvanan Rape Me… On kaksoissisko Carola, joka lähti ja joka suljettiin perheen ulkopuolelle. On Alison, nuoruuden huikea rakkaus. On Debra, vaimo. On Ruby, rakkain ja tärkein kaikista. Alkulauseessa mainittu Sofia ei kuulu Markukselle tärkeisiin naisiin, mutta hän on osa kirjan teemaa. Kuinka tärkeäksi nousee tuntematon tytär? Ei häntäkään unohdeta, vaikka pitkään siltä tuntuu. Miten hahmottuu Markuksen elämän kuvio, kun hän ryhtyy sitä tosimielessä tutkimaan?  Mitkä muistot ovat oikeita, mitä vääristyneitä? Mitä Markus ei tiedä, mitä ei kerro, mikä jää lukijan arvailujen varaan?

     ”Tähtikuviot eivät oikeasti ole kuvioita”, Carola sanoi kerran opettaessaan minut tunnistamaan Orionin, Kefeuksen ja Kassiopeian… ”Me vain hahmotamme ne sellaisina, koska kaukaa katsottuna jotkut tähdet näyttävät kuuluvan yhteen.”

   Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi…

   Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Markus kasvaa Jehovan todistajien aatemaailmaan, käytäntöihin ja sääntöihin lapsuuskodissaan. Hän on herkkä, kirjoista ja runoudesta kiinnostunut lapsi – isän sanoin epäkelpo nahjus. Parhaat muistot ovat perheen kesäpaikasta Porkkalasta, missä nautitaan saaristosta ja merestä ja missä isäkin inhimillistyy. Lapsia ei erityisemmin häiritse muisto aikoinaan lampeen hukkuneesta amerikkalaisesta vaihto-oppilaasta (josta Monika Fagerholm kertoo teoksessaan Amerikkalainen tyttö), mutta Ellenin lähellä-piti-tilanne ja ystävän hukkuminen kouraisevat. Vielä yksi hukkumistapaus ja Bellevue-huvila menettää vetovoimansa.

Varttuessaan Markus osoittautuu lahjakkaaksi puhujaksi ja kirjoittajaksi, mikä vie hänet jo 21-vuotiaana New Yorkin päätoimistoon töihin. Hän on nouseva tähti, jolle uskotaan yhä enemmän vastuuta ja vaativia tehtäviä ja joka luopuu henkilökohtaisesta onnestaankin edetäkseen vielä pidemmälle.  Kunnianhimon lisäksi Markusta ajaa varmasti myös halu näyttää isälle. Mutta onkohan Markus sittenkin vain kanarialintu, merkitty jo etukäteen uhriksi isompien välisessä valtataistelussa?

Kallandin tiedot Jehovan todistajista vaikuttavat luotettavilta. Kirjan sävy on maltillinen, ei provosoiva eikä sensaatiohakuinen; tarkoitus on ennen kaikkea kuvata yhteisön kulissientakaista elämää asiallisesti ja tasapuolisesti. Jehovan todistajien yhteisöllisyys tulee hyvin esille, mutta huomiotta ei voi jättää tiukkoja ja jopa vanhoillisia sääntöjä, naisten heikkoa asemaa yhteisössä tai taustalla piilevää tekopyhyyttä ja kaksinaamaisuutta. Korkeassa asemassa olevat rikkovat räikeästi esimerkiksi siveellisyyssääntöjä, kiristävät toisiaan ja pelaavat toisiaan vastaan kuin jossakin suuressa liikeyrityksessä konsanaan.  He sanelevat, miten yhteisön jäsenten on suhtauduttava keskeisiin kysymyksiin, mutta valitsevat oikeiksi määräämänsä vaihtoehdot likimain arpomalla. Julkisivu pidetään puhtaana ja vakavatkin rikkeet käsitellään perheen tai yhteisön sisällä.

Vien sinut kotiin on yleisilmeeltään surumielinen, mutta esimerkiksi Ellenin pikkuvanhat tokaisut ja päätelmät maailman menosta nostavat väkisinkin hymyn huulille. Jännitystä syntyy siitä, kun lukija samanaikaisesti sekä tutustuu henkilöihin että saa vihjeitä heihin liittyvistä tragedioista.  Näin jopa Markuksesta rupeaa kantamaan huolta, vaikka hän ei ole ihmisenä erityisen miellyttävä eikä hänen kaikkia tekojaan pysty hyväksymään. Kertojana hänen äänensä on milloin rauhallisen toteava, milloin tunnemyrskyn kiihdyttämä, milloin avuttoman hämmentynyt eli yhtä vaihtelevainen kuin Ellenin soittama musiikki. Erittäin lupaava esikoisromaani on kyseessä.