Kustantaja: WSOY 2018
Taidemaalari Ellen Thesleffillä (1869-1954) oli maailmassa
kaksi kiinnekohtaa. Toinen oli koti Ruoveden Muroleessa. Siellä oli rauha ja
hiljaisuus, luonto ja pohjoinen valo, muisto rakkaasta Papasta. Toinen oli värikäs
ja eloisa Firenze, tämän kuvitteellisen päiväkirjan tapahtumapaikka.
13. tammikuuta 1894
Malttamaton sydän,
siveltimet. Kaikki on kevyttä ja kuplivaa. Ihmiset laulavat ja nauravat,
kukkien kaupustelijat, kadunlakaisijat, kuskit, sanomalehtien myyjät – jopa
sotilaat. Tästä sukeutuu väkisinkin jotain loistavaa.
Ei elämä Firenzessä ole suinkaan pelkkää päivänpaistetta.
Rahasta on jatkuvasti pulaa ja on tingittävä ruuasta (koska väreistä ei tietenkään
voi tinkiä). Vuokra-asunnot ovat pieniä ja talvella hyvin kylmiä ja kosteita. Toisinaan
Ellen kärsii yksinäisyydestä ja koti-ikävästäkin, vaikka Firenzessä poikkeilee
sukulaisia ja suomalaisia taiteilijoita. Eikä hän säästy sydänsuruilta. Kiihkeä
rakkaus teatteritaiteilija Gordon Craigiin ei saa Ellenin toivomaa vastakaikua;
Gordon on monen naisen mies.
Rakastuminen on Ellenille itselleen yllätys. Hän ei ole koskaan
halunnut olla hento ja alistuva, vaan oman tiensä kulkija. Ei kodin hengetär,
ei hoivaaja. Hän voi huljuttaa jalkojaan piazzan suihkulähteessä jos siltä
tuntuu, hän voi käyttää pitkiä housuja, hän voi leikata tukkansa lyhyeksi. Hän
on kulmikas ja äänekäs, teräväkielinen ja älyllistä väittelyä rakastava.
Firenzessä Ellenillä on myös mahdollisuus pohtia omaa
taiteilijantyötään. Miksi se on niin tärkeää? Miksi kestää epävarmuuden ja
kuivuuden kausia? Miten puolustella haluttomuuttaan maalata kantaaottavia,
yhteiskunnallisia ja nykyaikaa kuvastavia aiheita? Miten perustella värien
käyttöä - ja käyttämättömyyttä? Kun ensin
yhdellä värillä maalaaminen tuntuu oikealta, sitten intensiivinen väri-ilottelu
ja lopulta tumma paletti? Vastaus: sydän ja sen liikahdukset kertovat, mikä on
oikein.
Taide on minun
lapseni. Kuolisin ilman sitä. Ja tekisin kaikkeni, että voisin maalata
kuitenkin, Jos menettäisin käteni, maalaisin suullani, jos menettäisin suuni,
maalaisin jaloillani.
Ensimmäinen maailmansota karkottaa Ellenin moneksi vuodeksi
pois paratiisistaan ja kun hän sitten sinne vuoden 1920 lopulla palaa, on
paljon muuttunut. Taiteilijat ovat vallanneet kaupungin ja siitä on tullut
meluisa ja levoton. Rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on poissa. Ellen itse on
vanhentunut ja voipunut. Viimeinen
merkintä Firenzestä päiväkirjassa:
29. huhtikuuta 1939
Firenzen-aika on ohi. Minä suren, enkä sitten kuitenkaan, sillä meillä
oli niin monta yhteistä, kaunista, välttämätöntä vuotta.
Huoneen nurkassa kimmeltää hämähäkin verkko,
jota emme raaski rikkoa. Tämähän on sen koti, me olemme vain käymässä täällä.
Pirkko Soininen sai Ellen Thesleffin jälkeläisiltä luvan
tutustua taiteilijan kirjeisiin, päiväkirjoihin ja valokuviin. Ne ovat
innoittaneet ja auttaneet häntä eläytymään taiteilijan persoonaan. Vaikka
kirjan kaikki sanat ovatkin Pirkko Soinisen, ne voisivat olla Ellenin itsensä. Kuvataiteilijan
silmin valo näyttäytyisi hyvinkin munankuorenvalkoisena,
ohuena ja helposti särkyvänä tai äidin hiukset lakastuneina maitohorsmina,
kiharaisena harmaana valona. Muuten teksti vaihtelee arkisista huomioista
innoituksen purkauksiin, surusta tyytymykseen.
Ellen Thesleffistä ilmestyi viime vuonna sekä Kati
Tervon romaani Iltalaulaja että
Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama perinpohjainen elämäkerta Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä
ja taide. Pirkko Soinisen teos sopii hyvin joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti