NIVUKOSKI, PAULA: Kerran valo katoaa

Kustantaja: Otava 2022

Paula Nivukosken Kerran valo katoaa -romaani on jatkoa esikoisteokselle Nopeasti piirretyt pilvet (2019), jossa nuori Liisa joutui isänsä kuoltua ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyi koettelemusten myötä sisukkaaksi ja vahvaksi voimanaiseksi. Jatko-osassa keskeisessä roolissa on Liisan tytär Kerttu.

Heinäkuussa 1941 alkaa Suomen jatkosota, jonka taisteluihin joutuvat myös Kertun isoveli Toivo ja pikkuveli Taisto. Pelko asettuu ihmisten sydämiin: toisaalta rintamalla olevien läheisten puolesta ja toisaalta kotiseudullekin ulottuvien pommitusten ja desanttien toiminnan vuoksi. Kerttukin näkee toistuvasti painajaisia ja ajattelee silloin Amerikkaan lähtenyttä isäänsä, josta ei ole kahteenkymmeneen vuoteen kuultu mitään – tietääkö isä edes, että Suomessa on sota?

Ennen pitkää Kertun ajatukset kuitenkin ohjautuvat muualle. Rintamalta saapuu kirje, jossa eräs oman kylän pojista, Korven Johannes, pyytää muodolliseen sävyyn Kerttua kirjeenvaihtokumppanikseen. Hän on saanut luvan tähän Kertun isoltaveljeltä eikä Kerttu tietenkään epäröi. Aluksi nuoret totuttautuvat toisiinsa, kertoilevat tapahtumista ympärillään; Kerttu kylän asioista ja Johannes hyvästä toverihengestä tai luontohavainnoistaan.

Hyvin nopeasti aletaan jo puhua tunteista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Johannes tunnustaa, että ajatus Kertusta lievittää hänen pelkojaan ja hiljentää hetkeksi ympärillä kaikuvat taistelujen äänet – Kertun ajatteleminen on niin helluusta. Kerttu puolestaan kietoutuu unelmiinsa hoitaessaan lehmiä, pakatessaan sukkia ja leipää rintamalle lähetettäviin paketteihin ja istuessaan ompeluseuroissa naisten juoruilua kuuntelemassa.

Sovitan Johanneksen unelmaan. Pellon laidalle, juurikasvimaalle, tuvan pitkän pöydän ääreen. Kamarin kapealle sivustavedettävälle. Siihen Johannes sopisi oikein hyvin, minun viereeni. Rakennan kirjeestä paperisen talon, Johannes on jo kirjoittanut nimensä minun huoneisiini. Muutamista riveistä minä olen kuvitellut koko elämän.

Sitten tulee pelätty tieto: moni kylän pojista on kaatunut, Toivo heidän joukossaan. Omaisten tuskaa lisää se, että ruumiit voidaan tuoda kotiin vasta talvipakkasilla. Liisa-äitee yrittää kovasti pitää itsensä kasassa, mutta lopulta voimat murenevat ja hän putoaa tyhjyyteen. Kertun tehtäväksi jää järjestää äiti hoitoon ja ottaa vastuuta kodinhoidosta, kunnes äiti jaksaa taas.

Äiti säntää pellolta pihaan, säntää pitkin pihaa, tuskin hengittää, hengittää hätää, surua, tuskaa, kipua ikävää, hengittää niin kiivaasti sisään, ettei sielu enää mahdu tilaansa.

Rintamalta saapuvat kirjeet lievittävät Kertun surua ja Johanneksen lomien aikana nuoret tapailevat muka salaa, vaikka kaikki kyläläiset ovatkin jo kauan tienneet, missä mennään. Viimein koittaa Johanneksen kolmen päivän loma, koruton vihkiminen pappilassa, pienet pidot kotona, yksi luvallinen tanssi ja yksi yhteinen yö. Muutama kirje saapuu vielä rintamalta ja sitten tieto: Johannes on kuollut, mutta ”jäänyt kentälle”.  Hautaan lasketaan tyhjä arkku.

Odotan jonkin loppuvan ja alkavan. Mutta aika ei kulje kuoleman yli. Sekunnit putoilevat hiekkaiseen maahan eikä mikään muutu. Minä en ole menossa minnekään. Sieluni on haljennut niin monta kertaa, että jäljellä on vain ohut kaistale surua, pinttynyt ihoon kiinni.

Omaiset ja kyläläiset eivät ehkä osaa lohduttaa Kerttua sanallisesti, mutta lämpö välittyy pienistä eleistä ja ymmärtävistä katseista. Elämä jatkaa kulkuaan ja puuhaa riittää – onhan naisten hoidettava nyt metsä- ja peltotyötkin, kunnes myös Koskiluhdan tilalle otetaan avuksi venäläisiä sotavankeja. Siinäpä jälleen ristiriitaisia ja vahvoja tunteita herättävä tilanne! Tarina päättyy kuitenkin toiveikkaasti rauhan koittaessa lokakuussa 1944.

Kerran valo katoaa -romaanissa tapahtumia seurataan Kertun näkökulmasta, mutta hänen rinnallaan kulkee myös mainioita hahmoja. On tiukka mumma, jonka silmiltä mikään ei jää salaan. On löytölapsi Lahja, joka iloisena ja rohkeana omistaa elämänsä muiden auttamiseen. On avarasydäminen Antero, Kertun isäpuoli. Ovat varttuva pikkusisko Aili ja hellyydenkipeä pikkuveli Matti.

Teos on rakennettu taidokkaasti ja murteen käyttö antaa siihen aivan oman ulottuvuutensa. Useimmat sanat ymmärtää kyllä asiayhteydestä, mutta jotensakin hupaisa ankkastukki paljastuu vasta googlaamisen jälkeen pullapitkoksi. Etenkin ihmisiä raastavia tunteita kirjailija kuvaa oivaltavasti laidasta laitaan; murheesta iloon, lempeydestä häijyyteen, epäluulosta myötätuntoon. Ja kauniita lauseita riittää makusteltavaksi!

Puhutaan varovaisia sanoja. Pelon mitta toistuu kutimilla, kiertyy tiukkaan silmukkaan, jatkuu, jatkuu.

Hetket kapenevat paperinhauraiksi. Ajatuksia pinotaan hitaasti päällekkäin. Suru rinnassa loimahtaa taas laajemmalle kuin sillä on ollut lupa.

Ikävä tuoksuu huivinkulmassa eikä irtoa tuuleen.

Ajattelen puolikkaita ajatuksia, elämän ja kuoleman rajapintaa. Pimeyden taipumista valoksi. Yötä, joka piiloutuu ihon alle ja pinttyy sieluun.

Kypsyvän viljan tuoksu kellottuu helmaksi ympärilleni. Annan taivaan kohota korkeammalle, asettua kauas pilvien yläpuolelle. Tänään en sure aikaa enkä pelkää työtä. Vielä heinäntekoaikaan kesä tuntuu loppumattomalta.