LIUKKONEN, MIKI: Vierastila

Kustantaja: WSOY 2023

Miki Liukkonen (1989–2023) sai teoksensa Vierastila valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Se noudattaa Liukkoselle ominaista tyyliä, joskin on selvästi aiempia teoksia ohuempi. Äärimmäisen runsas ja monikerroksinen teksti sisältää paljon tietoa ja paljon ajatuksia, mutta kyllä siitä juonikin löytyy.

Päähenkilö Ren Dawn on 33-vuotias mies, joka elää vanhempiensa jättämän perinnön turvin ilman rahahuolia ja keskittyy keksintöjen tekemiseen – vaikkakin niissä ainakin vielä jatkuvasti epäonnistuen. Hän vierailee terapeutin luona, koska tuntee oudosti juuttuneensa erääseen lapsuuden tilanteeseen: hän istui isänsä harteilla eikä silti ylettänyt irrottamaan oksasta haluamaansa omenaa.

Nyt Ren on ollut ensitreffeillä hienossa ravintolassa Annen (vai Annelin?) kanssa, Ne ovat epäonnistuneet. Yhteistä puheenaihetta ei ole löytynyt, Ren on ollut ajatuksissaan ja tosi tylsä. Anneli on kuitenkin tehnyt mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän seurailee tätä kaupungilla salaa ja kuullessaan naisen matkustaneen Meksikoon seuraa suinpäin perässä.

Ren lojuskelee meksikolaishotellin alueella muiden auringonpolttamien turistien keskellä apaattisesti ryypäten ja miehenkipeän suomalaisnaisen juopuneita lähentelyjä torjuen, kun saa ystävältään tiedon, että on etsintäkuulutettu terapeuttinsa murhasta. Seuraa paniikinomainen pakomatka ympäri Cancúnia ja absurdit tilanteet seuraavat toisiaan.

Samaan aikaan Suomessa myös 27-vuotias Kim Laine on epäiltynä terapeutin murhasta. Kim on ollut terapeutin luona käydessään päihteistä niin sekaisin, ettei ole missään vaiheessa tajunnut puhuvansa kuolleelle ihmiselle. Kun leviää tieto siitä, että terapeutin murhaan on vain kolme mahdollista epäiltyä, päättävät ystävät auttaa Kimiä ja muokkaavat hänestä naisen. Kim on hyvin paljon siskonsa Gwynin näköinen, joten hämäys voi onnistuakin.

Tämän teko-Gwynin Ren sitten tapaa paluumatkalla Meksikosta Suomeen. Gwynin seurana on lipevä herrasmies, joka kertoo toimivansa itseään vielä etsivien keksijöiden apuna. Renistä mies löytää oivan kohteen ja saa tarpeeksi vihjailtuaan tämän tarjoamaan majapaikan niin tulevalle managerilleen kuin tämän pöllähtäneelle seuralaiselle.

Reniä on kuitenkin jo pitemmän aikaa seurannut itseään Tel Albertiksi kutsuva kirjailija. Mies uskoo, että Ren on tietämättään keksinyt jotain aivan poikkeuksellista, joka liittyy a-säveleen, mutta mitä? Tel järjestää nyt vihdoinkin tapaamisen kasvotuksin Renin kanssa ja tapahtuu jotain, mikä on vähällä nyrjäyttää lukijan aivot.

Vierastila-teosta on riipaisevaa lukea. Tajunnanvirtaa leimaa yksinäisyys, väsymys, pettymys ja lapsuusiästä asti vierellä kulkenut kuolemankaipuu. Kertoja on pettynyt siihen, että oikeasti rohkea taide työnnetään sivuun ja kiitokset ja tunnekuohut kerää keskinkertaisuus. Hän on pettynyt myös itseensä, koska ei ole yrityksistään huolimatta onnistunut uudistamaan mitään.

Kiihkeä teksti kertoo tuskasta, jota syvästi tunteva ihminen kokee, kun huomaa tulevansa jatkuvasti väärin ymmärretyksi. Onko hän väärässä paikassa, poissa sijoiltaan? Eivätkö ihmiset onnea jahdatessaan ja ympärillään olevan hälinän keskellä enää ehdi tai jaksa ajatella? Eivätkö he kuuntele toistensa puhetta? Yrittävätkö he ymmärtää omistaan poikkeavia näkökulmia tai sitä, ettei yhtä oikeaa näkökulmaa edes ole?  

Minä sekä uskon että en usko sanojen voimaan. Joskus tuntuu, että on aivan sama mitä minä sanon tai millä tavalla: toinen osapuoli on luultavasti jo tehnyt päätöksensä ja kaikki sanomiseni on vain ajanhukkaa. Tuolloin on turha sanoa mitään; toinen ei edes halua ymmärtää tai kuunnella. Toisaalta ihmiset tekevät virhepäätelmiä kaiken aikaa ja sanat ymmärretään väärin, tarkoitusperät sekoittuvat ja kaikki on taas yhtä kaaosta. Tässä on sanojen skitsofreeninen luonne. Mutta minä luotan sanojen parantavaan voimaan, jos molemmat osapuolet kuuntelevat.

Toki Vierastila-teoksessa on paljon muutakin. On surrealistisia tilanteita, joista lennokas mielikuvitus kehittelee aina vain oudompia. On vähän joka sortin persoonallisuutta. On villiä sanoilla leikittelyä. On pitkiä listauksia esimerkiksi hajuvesistä outoine nimineen ja ainesosineen tai maailmankaikkeutta syleilevä parin sivun mittainen teksti kolmannen luvun lopussa. On nasevasti muotoiltuja mietteitä, joista tässä muutama esimerkki:

Lukiessa mieli on itse asiassa vain pallo toisen henkilön ajatusten leikkikentällä.

Petolliset kuvat epämääräisestä autuudesta leijuvat edessämme unissamme kuin vaaleanpuneiset höyhenet, ja turhaan ja turhamaisina me etsimme noiden unien alkuperää, louhimme pimeyttä kuin suolaa aamuyön haaveellisina tunteina…

Kaikki on nykyään ”taidetta”. Tai oikeastaan runoutta. Jalkapallo on runoutta, baletti on runoutta, putkimiehen työ on runoutta. Kaikki on runoutta paitsi runous, ja runous on pelkkää tärkeilevää jätettä, sehän on selvää.

Syistä voidaan keskustella, mutta se vie tasan yhtä pitkälle kuin alituinen jossittelu: jos vain jossittelee kaiken aikaa pääsee aivan samaan lopputulemaan kuin ei jos ei jossittelisi lainkaan, koko jossittelun peli edellyttää jonkinlaisen varmuuden olemassaoloa, mutta tuosta varmuudesta ei koskaan päästä yksimielisyyteen…

Toivottavasti Miki Liukkonen on nyt päässyt sinne, missä jo nuorena näki unelmissaan itsensä: kellumassa puhtaassa valossa, vapaana kaikesta liasta, huolista, lihallisuudesta.