SALMENNIEMI, HARRY: Sydänhämärä

Kustantaja: Siltala 2024

Harry Salmenniemeksi esittäytyvä kirjailija sanoo romaanissa Varjotajunta (2023) olevansa riippuvainen vaimonsa ja pienen Joel-poikansa tuomasta voimasta. Perheen tarinaa jatkavassa teoksessa Sydänhämärä tilanne kääntyy niin, että tarvitaan nimenomaan Harryn voimia, jotta koko perhe selviäisi eräästä raskaasta elämänvaiheesta.

Rakastan Joelia ja Mariaa liikaa enkä voi koskaan tottua heihin. Heissä on jotakin pelottavaa, jotakin liian ihmeellistä. Minä tarvitsen heitä liikaa. Ja nyt he tarvitsevat minua yhtä paljon kuin minä heitä.

Sydänhämärä tapahtuu kahdessa noin kuukauden päässä toisistaan olevassa aikatasossa. Kertojana on Harry, joka välillä puhuu itsestään hän-muodossa – silloin hän tuntuu katselevan kaikkea jollakin lailla ulkoapäin. Minä-muoto taas tulee käyttöön silloin, kun Harry uppoaa syvemmälle tunteisiin.

Tapahtumat alkavat vyöryä jouluviikolla. Harryn vaimo Maria on raskaana eikä laskettuun aikaan ole enää kuin runsas viikko. Joel on kaksi- ja puolivuotias taapero. Eräänä aamuna vanhemmat havahtuvat pojan janoisuuteen ja vetämättömyyteen: Joelin verensokeri on noussut äkisti korkeuksiin. Itsesyytöksiä: kauanko Joelilla on ollut huono olo vanhempien huomaamatta mitään?

Seuraavaksi ollaankin jo teho-osastolla. Harry ja Maria ovat paniikissa eivätkä pysty juuri muuta kuin kyynelehtimään. Toipuuko Joel? Mitä on vielä edessä? Lapsensa itkua käytävässä kuunnellessaan Harry ennättää ajatella sitäkin mahdollisuutta, että Joel kuolisi. Jaksaisiko hän silloin elää? Kyllä, kyllä hän jaksaisi Marian ja tulossa olevan vauvan vuoksi.

Lastenosastolla Joel saa oman huoneen. Mariaa kehotetaan menemään kotiin lepäämään ja valmistautumaan synnytykseen, mutta Harry viipyy lapsensa luona yötä myöten. Isä ja poika tutustuvat yhdessä sairaalan ääniin, rutiineihin ja jatkuvasti ympärillä pyörivään hoitohenkilökuntaan. Näytteenotot ovat piinaa kummallekin, mutta muumikirjat vievät muihin maailmoihin. Ollaan kuplassa erossa maailmasta.

Minä en selviä siitä, mutta selviän. Riittää, että olen Joelin lähellä. Riittää, että jaksan istua. En jaksaisi, mutta jaksan. En jaksa pysytellä hereillä, mutta en nukahda. Minä jaksan kyllä olla siinä. Riittää, että olen olemassa.

Lapsensa hyvinvointia puolustaessaan Harry on ärhäkkä, mutta kokee kyllä sairaalan henkilökunnan enimmäkseen ymmärtäväiseksi ja auttavaiseksi. Diabeteksen hoitoon liittyviä asioita opetellessaan hän ajattelee jo, ettei tilanne ole lainkaan niin paha kuin monella muulla lastenosastolla olevalla perheellä. Sitten käynnistyy Marian synnytys ja uusi kaaos alkaa.

Romaanin toisessa aikatasossa on vuodenvaihteen tapahtumista kulunut kuukausi. Harryn ja Marian päivät täyttyvät pienen vauvan ja diabetesta sairastavan taaperon hoitoon liittyvistä tehtävistä, jotka toistuvat samanlaisina uudestaan ja uudestaan. Iltaisin he kaatuvat lopen uupuneina sänkyyn, mutta kuulostelevat unenkin läpi lastensa ääniä. Parisuhde on koetuksella.

Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Oma epäkäytännöllisyys harmittaa Harrya; hän tarvitsisi käden taitoja eikä kykyä laatia kaunokirjallisia tekstejä. Toki hän on tyytyväinen teoksiinsa, mutta mitä hyötyä niistä oikeasti on kenellekään? Sairaalassa hän vielä arvelikin, ettei voisi kirjoittaa kokemastaan mitään, mutta jo kuukautta myöhemmin seikkailee hiljaisina aamuhetkinä elämänsä sekavimpien muistojen parissa.

Salmenniemi kuvaa sairastuneen lapsen isän ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita yksityiskohtaisesti ja kielellä, jossa lakonisuus ja runollisuus sekoittuvat. Arkisista asioista tulee näin jotain hieman suurempaa ja yleispätevämpää ja saattaa toimia rohkaisuna muille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille.

Sydänhämärä-teoksesta jää mieleen lukuisia lauseita, joiden monikerroksellisuus kiehtoo. Tässä esimerkkejä:

Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään… mutta paranee perheettömän ihmisen elämästä, jossa on vielä enemmän ansoja ja vähemmän tasoja.

Elämä on niin täyttä, että siihen täytyy mahduttautua sivuttain.

Elämä on suoritusta vailla seikkailua, velvollisuutta ilman iloa, eikä kuitenkaan ole. On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana.

Elämässä totutellaan niihin mahdottomiin olosuhteisiin, joihin meidät on heitetty. Elämä on tottumista. Se on kohtalon kestämistä.

Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä.

Sairaus on todellisuutta. Terveys on sitä, että uskoo olevansa terve kaikkia todisteita vastaan.