STATOVCI, PAJTIM: Lehmä synnyttää yöllä

Kustantaja: Otava 2024

Kosovossa vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia sai vuonna 2014 Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena. Vuonna 2019 Statovcista tuli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-palkinnon voittaja romaanllaan Bolla ja nyt hän on ehdolla vuoden 2024 Finlandia-palkintoon romaanilla Lehmä synnyttää yöllä.

Lehmä synnyttää yöllä -romaanina kertoja on Kujtim, jonka nimi merkitsee muistia. Hän on vuonna 1996 lähes yhdeksänvuotias ja päässyt muun perheen mukana Kosovoon vierailemaan äidinisän luona. Hän on erityisesti odottanut tutustumista isoisän lehmään ja haluaa ehdottomasti olla yöllä läsnä lehmän synnyttäessä (eli poikiessa), mutta tositilanne jättää häneen pysyvän trauman.

Ikävä muisto Kujtimille jää myös isoisästä, jonka hellyydenosoitukset ovat epämiellyttävän tunkeilevia. Poika vaistoaa, että on aikuisten mielestä jotenkin vääränlainen ja kelvoton, mutta mitä hän voi tehdä? Eikä hän aina ymmärrä syytä rajuihin kurituksiin, joita isoisä ja äitikin harrastavat. Kujtimin paras ystävä on kuin onkin isoisän lehmä.

Paras asia isoisän luona on lehmä jonka seurassa vietän suurimman osan ajastani, olen lehmän lapsi ja kerron sille suomeksi keksimiäni tarinoita... ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset…

Sekavien tunteiden riepottama Kujtim löytää lopulta ystäväkseen myös metsässä asuvan kolmipäinen kimeerin, joka hellii, lohduttaa ja rohkaisee poikaa. Pelko kuitenkin on pojan elämässä päällimmäisenä: on lähestyvän sodan uhka ja on isoisän mustanpuhuva kiukku, jota Kujtim lopulta pakenee hyppäämällä kaivoon. Myöhemmin äiti tunnustaa, että lasten tuominen Kosovoon oli iso virhe.

Kotona ilmapiiri on vihainen ennen kaikkea isän vuoksi, jota ei voi puhutellakaan ennen kuin siihen saa luvan. Isä pahoinpitelee ennen kaikkea alistuvaa äitiä, mutta myös lapsiaan pienimmästäkin uhman merkistä. Koko lapsuusikänsä ajan Kujtim toivoo itsekeskeisen, raa’an ja valehtelevan isänsä kuolemaa, minkä myöhemmin paljastaa kuolleelle isälle suunnatuissa kirjeissään.

Koulussakaan ei ole helppoa sille, jonka kaikki tietävät kaukaa tulleeksi. Muut oppilaat huutelevat kosovolaisille pilkkasanoja ja opettajan ennakkoluulojen värittämä asenne antaa siihen suorastaan luvan. Pakolaisia epäillään levottomuuksien aiheuttamisesta ja juonittelusta. Opettaja korostaa yhä uudestaan, ettei Kujtim ole suomalainen eikä Suomi hänen kotimaansa.

…sinä olet keskinkertainen, oikeinkin välkky pakolaiseksi muttet mitenkään erityisen terävä kun suomalaisiin vertaa…

Kujtim oppii esittämään nöyrää kohdatessaan alistamista, nöyryytystä tai väkivaltaa, mutta hänen sisimmässään on silti jotain lujaa. Puolittain vahingossa hän löytää kirjaston, lukemisen ja kirjoittamisen pyrkiessään viettämään mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa. Vielä tässä vaiheessa Kujtimia kannustaa luottamus siihen, että hänen kuvitelmansa tulevat joskus toteutumaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuutemme ja nykyhetken väliin jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin…

Nykyhetkeen tultaessa Kujtim on kyllä menestynyt kirjailijana, mutta tuntee itsensä silti masentuneeksi ja väsyneeksi. Niinpä hän lähtee mielellään äidin seuraksi tämän lähtiessä vielä kerran käymään synnyinseuduillaan Kosovossa. Matka on kuitenkin pettymys. Paikalliset ihmiset yrittävät lypsää ”rikkaalta” kirjailijalta rahaa ja jälleen Kujtim tuntee tulleensa kohdelluksi epäreilusti. Kiukustumisen seuraukset saa tuntea Suomen pääministerikin.

Statovcin teksti vyöryy ja kuohuu. Paikoin virkkeet ovat pilkkujen jaksottamaa useamman sivun mittaista hengästynyttä vuodatusta, mutta silti kaiken tuntee olevan täysin kirjailijan hallinnassa. Kujtimin tarinaa sävyttää ulkopuolisuuden tunne, mutta sitä keventävät suorastaan absurdeja mittasuhteita saavuttavat tapahtumat. Onkohan Kujtimilla on taipumusta liioitteluun? 

KÖNGÄS, HEIDI: Tango Frisk

Kustantaja: Otava 2024

Kaksikymmentävuotias Alina Kauranen on kotoisin Saarijärveltä, mutta saapunut vuonna 1916 Fyrrykyröön eli Vähäkyröön karjakkokouluun. Eräänä iltana hän tapaa nurkkatansseissa pitkän ja komean Jalmar Friskin. Alinaa kuusi vuotta vanhempi Jalmar eli Jalle tuli 17-vuotiaana jäätä pitkin potkukelkalla Ruotsista Vaasaan ja työskentelee nyt setänsä omistaman tehtaan konttorissa. Hän tanssittaa Alinaa toisin kuin kukaan koskaan: minä lennän, lennän ja koko maailma vilisee silmissäni

Jalle ei ole Suomessa viettämiensä vuosien aikana oppinut – tai halunnut oppia - puhumaan suomea, vaikka ymmärtääkin sitä melko hyvin. Alina puolestaan ei osaa kuin pari sanaa ruotsia. Silti nuorten välillä herää heti kiinnostus ja halu, jota on vaikea pidätellä. Jo kolmannella tapaamisella Jalle kosii ja Alina suostuu, vaikka alaikäisenä tarvitseekin kihlaukseen ja avioliittoon luvan isältään.

Paha sitä on itsellekään tunnustaa, että juuri hänet minä kuitenkin aion ottaa tulevien lasteni isäksi.

Venäjän vallankumouksen Suomessa nostattamat levottomuudet siirtävät häitä, mutta lopulta Alina ja Jalmar pääsevät avioon ja asumaan yhtiön lahjoittamaan taloon, jonka Alina sisustaa mieleisekseen. Seitsemän vuoden aikana Alina synnyttää ja hoitaa viisi lasta ja kahdeksan vuotta myöhemmin vielä perheen iltatähden. Enää hänellä ei ole aikaa jakaa tietouttaan karjanhoidon uusimmista tavoista, vaikka siitä haaveilisikin.

Palavin tunne avioliitossa on jo hiipunut, kun Alinalle paljastuu Jallen salaisuus: mies käy edelleen kirjeenvaihtoa nuoruudenaikaisen rakastettunsa kanssa! Alina on ilmeisesti vain huushollista vastaava maalaisvaimo, kun taas Jallen todellinen rakkaus elääkin Ruotsissa. Mies ei paljon kotona viivy, käväisee vain töiden jälkeen kurittamassa lapsia ja komentelemassa vaimoa sekä syömässä ja juomassa häipyäkseen sitten taksilla Vaasaan juhlimaan.

Näin kuluvat vuodet, kunnes syttyy talvisota. Esikoispoika Simo kutsutaan armeijaan ja toiseksi vanhin poika Usko lähtee vanhempiensa kieltoja ja pyyntöjä uhmaten alaikäisenä Saksaan kouluttautumaan SS-joukkoihin. Kristiina-tytär haluaisi sairaanhoitajakouluun, mutta Jalle-faari pitää tyttöjen kouluttamista turhana, koska nämä kuitenkin menevät naimisiin.

Lasten mielestä Alina palvoo Jallea ja nöyristelee tämän edessä pitääkseen miehensä tyytyväisenä ja kodin piirissä. He eivät ole tietoisia tämän aina vain katkerammista ajatuksista. Alina joutuu muiden töittensä ohella hoitamaan luumädästä kärsivää anoppiaan, koska mies ei halua tämän joutuvan sairaalaan tai kunnalliskotiin, mutta vaimon hermot alkavat pettää. Kädet tärisevät ja sydän muljahtelee kamferttitipoista huolimatta.

Päässä kiertää aina vain sama levy siitä, kuinka minä annoin hänelle kaikkeni, synnytin kuusi lasta, mutta mies on aina nojannut taaksepäin, ollut puoliksi jossain muualla.

Tulee lyhyt rauha, tulee uusi sota. Alinan kolme poikaa ovat kaikki armeijassa ja Kristiina-tytärkin rintamalla lääkintälottana. Surulta ei Friskinkään perheessä vältytä. Sitten koittaa viimeinkin rauha, mutta Alinan huolet jatkuvat. Lapsilla on vaikeuksia elämässään ja Jalle tekee Alinan mielestä täysin älyvapaita ratkaisuja, joista selviämisen jättää vaimon vastuulle. Kerran Alinalla sitten napsahtaa ja seuraukset ovat järkyttävät.

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs piirtää kymmenennessä romaanissaan kuvan naisesta arjen pyörittäjänä niin sodan kuin rauhan aikana. Taustalla elävät pienin yksityiskohdin kuvattuina Suomen historia sotineen ja kehityskaarineen sekä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ja eri seuduilla asuvat ihmiset. Kertojina toimivat Alinan lisäksi hänen lapsensa Kristiina, Usko ja Aatos, joten tapahtumiin saadaan eri näkökulmia.

Köngäs kuvaa uskottavasti, miten tarmokkaan nuoren naisen elämänusko vähitellen hiipuu, kun hän jää vaille kiitosta, tukea ja rakkautta. Ja miten kukin lapsista tuntee olevansa syyllinen tapahtuneeseen. Suurin syyllinen on kai itsekeskeinen puoliso, mutta hänen sisimpäänsä lukija ei pääse katsomaan. Tango Frisk on surullinen tango, mutta myös intohimoinen ja paikon jopa hauska.

 

SAISIO, PIRKKO: Suliko

Kustantaja: Siltala 2024

Pirkko Saision romaani Suliko kulkee kahdessa aikatasossa, mutta ei mitenkään tiukkaa kronologiaa noudattaen. Toisessa tasossa kerrotaan lyhyin välähdyksin niistä ratkaisevista elämänvaiheista ja ihmissuhteista, jotka muovaavat Georgian kartveleihin kuuluvasta lapsesta ja nuorukaisesta koko Venäjänmaan otteessaan pitävän julman diktaattorin.

Kymmenvuotias Ioseb Besarionis dze Jughasvili on köyhästä perheestä ja tottunut nälkään ja kuritukseen. Gorin teologisessa koulussa muut oppilaat yrittävät kiusata lainavaatteissa kulkevaa ja venäjää taitamatonta tulokasta, mutta tämä on karaistunut sellaista vastaan. Opettajien kuritoimenpiteet eivät nekään lannista lahjakasta poikaa, joka imee voimaa Mtkvari-joesta.

Voima on siirtynyt häneen, eikä se ole hänestä koskaan lähtevä.

Pappisseminaarista erotettu nuori Ioseb luopuu uskonnosta ja alkaa ajaa sosialismin asiaa, joutuu Siperiaan ja pakenee. Hänestä tulee Vladimir Iljitš Uljanovin oppilas, joka päättää ryhtyä venäläiseksi ja vaihtaa nimensäkin muotoon Josif Vissarionivitš Džugašvili. Hän saa aina vain enemmän valtaa ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Hänestä tulee Josif Vissarionivitš Stalin. Teräsmies, joka uskoo pystyvänsä muokkaamaan maan ja sen kansan uusiksi.

Vladimir Iljitš on älystään, suuresta tietämyksestään, rohkeudestaan ja peräänantamattomuudestaan huolimatta sopimaton johtamaan vastasyntynyttä, internationalistista suurvaltaa, joka on väistämättä synnyttävä myös uuden ihmisen, joka… luottaa omaan voimaansa ja jakaa voimastaan niillekin, joiden tietoisuus on vielä heikko.

Perhe-elämä ei Stalinilta luonnistu. Kaunis Jekaterina (Ketevan) kuolee synnytyksen jälkeen ja toinen vaimo Nadežda tekee itsemurhan. Esikoispoika Jakov kuolee saksalaisella vankileirillä, koska isä ei halua pelastaa viholliselle antautunutta poikaansa. Nuoremmat lapset Vasili ja Svetlana saavat isältään ehkä aineellista hyvää, mutta tuskinpa hellyyttä. Kuka lienee Stalinin ajatuksissa alati viipyvä Suliko? Laulun hahmoko vain?

Kirjan nykyhetkessä ollaan vuodessa 1953. Stalinista on tullut itsevaltias, jonka edessä kaikki matelevat ja jonka äkkipikaisuutta ja oikullisuutta kaikki pelkäävät. Aina välillä joku pääsee paistattelemaan johtajan suosiossa, mutta edes ystäviksi luokitellut eivät ole turvassa öisiltä pidätyksiltä, vankeudelta tai yllättäviltä kuolemilta. Vain lähipiiri tietää 74-vuotiaan Stalinin muistiongelmista ja harhoista

Stalin ei tunne syyllisyyttä teoistaan, vaikka vertakin on hänen käskystään jouduttu vuodattamaan. Eikö ole sentään juuri hänen ansiotaan, että vuosituhansia nälässä ja pelossa elänyt kansa saa nyt nauttia hyvinvoinnista? Se kylläkin miestä huolettaa, vievätkö heikot johtajat maan kaaokseen hänen kuolemansa jälkeen, mutta kuolema sinällään ei häntä pelota.

Saisio on pysynyt historiallisissa tosiasioissa, mutta sukeltanut samalla syvälle Josif Stalinin sisimpään ja luonut diktaattorista kuvan, jossa paljastuvat hänen häikäilemättömyytensä ja raakuutensa, mutta myös yksinäisyytensä. Missään vaiheessa tunteellinen huokailu ei saa unohtamaan miehen pahuutta, mutta kirjan loppu on todella kaunis.

Mtkvarin kirkkaaseen veteen uppoan ja unohdun, sinun kanssasi, Suliko, ja Goridžvarin kellot soivat, heleästi ja surullisesti, ja joen pinnan alla niiden ääni vaimenee ja yhtyy hiljaiseen, viileään solinaan, se on jatkuva ajasta aikaan.

Tulisit jo, Suliko.

Suliko ei ole ihan yhtä puhutteleva kuin vuonna 2021 ilmestynyt lumoava Passio-romaani, mutta kyllä tämäkin teos sopisi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.  Kirja on taidokas, salavihkaisesti ironinen.

KYTÖMÄKI, ANNI: Mirabilis

Kustantaja: Gummerus 2024

Anni Kytömäen neljäs romaani Mirabilis näyttää ja tuntuu noin 400-sivuiselta opukselta, mutta siinäpä onkin lähes 700 sivua! Tämä selittyy sillä, että kirjaan on ekologisista syistä käytetty silkkimäisen ohutta kierrätyspaperia. Kerrottu tarina sijoittuu ajanjaksoon vuodesta1865 vuoteen 1935, joskin ensimmäisessä luvussa pistäydytään 1700-luvulla. Jokaisen luvun otsikossa ilmoitetaan tapahtuma-aika ja -paikka.

Tarinassa limittyvät erilaiset näkökulmat. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijaa toisaalta Juurelan Riikan mukana Suomesta Itä-Aasiaan ja takaisin ja toisaalta Leonhard Stejnegerin mukana Amerikassa, Venäjällä ja Euroopassa. Riikan tytär Ella puolestaan kertoo kokemuksistaan omalla äänellään. Riipaisevimpia ovat kirjan alku- ja loppuluvut, sillä niissä näkökulma on ihmisen tuhoamisvimman uhriksi joutuneen eläimen.

Riikan vanhemmat ovat Falkenhöjdin perheen uskollisia palvelijoita Korraharjun kartanossa, mutta nälänhädän ja kulkutautien levitessä 1860-luvun loppupuolella he jäävät oman onnensa nojaan isäntäväen muuttaessa turvaan Helsinkiin. Riikan vanhemmat kuolevat ja tyttö joutuu hankkimaan elantonsa valtion hätäaputöissä Riihimäki-Pietari-radan rakentajana.

Pitkä ja roteva Riikka on vahvempi kuin kukaan miehistä, mutta viehättyy kauniista ja pienikokoisesta Danielista, joka sujuvan luku- ja kirjoitustaitonsa ansiosta nousee sakin esimieheksi. Iso-Riikka ja Keiju-Daniel löytävät hetkeksi lohtua toisistaan, mutta Riikka on heti valmis lähtemään, kun kapteeni Herman Eriksson alkaa kerätä Amurinmaalle lähtevää joukkoa.

Pysyvää työpaikkaa rautateiltä havitteleva Daniel ja Amurinmaalta uusia mahdollisuuksia toivova Riikka eroavat ilman suurempaa haikeutta, mutta laivan ollessa ankkurissa jossain Aasian rannikolla Riikka yllättää kanssamatkustajansa palaamalla metsästä sylissään vastasyntyneet kaksoset. Vanttera poika saa nimen Artturi ja tytönrääpäle nimen Ella.

Elämä Amurinmaalla osoittautuu niukaksi, mutta Riikka tuskin huomaa vaikeuksia. Heti siirtokuntaan tultuaan hän kuuli metsästä kumppania etsivän tiikerin karjaisun ja on ollut sen jälkeen oudon ilon ja halun vallassa. Öisin Riikka seisoo pihalla tähyilemässä metsänrajaa ja päivisin samoilee tiheiköissä tavoittaakseen tiikerin, vaikka maan alkuperäisiin asukkaisiin kuuluva Saša varoitteleekin: amba ei taltu.

Kymmenvuotiaat Ella ja Artturi kyllä uskovat tiikerin vaarallisuuteen. Vaikka mökin pihamaata ympäröikin korkea aita, he alkavat kehitellä keinoja joiden avulla paeta kimppuunsa mahdollisesti hyökkäävää petoa. He harjoittavat kilpaa juoksunopeuttaan ja kiipeilytaitoaan. Kuin vahingossa liikevalikoimaan alkaa ilmaantua akrobaattisia temppuja ja Ellan kohdalla myös käärmemäisen notkeita venytyksiä.

Ja minä menen, kierrän aukion voltein, hypyin ja kuperkeikoin, sydän lyö rintalastassa ja keuhkot haukkovat hellettä, tukka hajaantuu palmikosta ja liehuu kasvoilla.

Tiikerikö on syynä siihen, että Ella ja Artturi lähetetään isänsä luo Suomeen? Ja siihen, että Riikka ja Saša seuraavat jonkun ajan kuluttua perässä? Kaksosten liikunnalliset taidot osoittautuvat nyt hyödyllisiksi, sillä he pääsevät esiintymään sirkukseen ja yksityisin tilaisuuksiin, joihin Ellasta kiinnostunut paroni Aksel Falkenhöjd hankkii kutsut. Riikka tuntee hyvin paronin, ikätoverinsa, ja varoittaa tytärtään tämän pimeästä puolesta, mutta uskooko Ella?

Aksel Falkenhöjd on luonnontieteilijä. Hän on toiminut kasvipaleontologina ja kartoittajana Vega-laivalla Nordenskiöldin purjehtiessa koillisväylää vuonna 1878 ja Suomen kansallispuistokomitean edustajana hän kiertää 1900-luvun alussa Lapin tuntureilla tutkimassa suojeltaviksi sopivia kohteita. Samalla hän kuitenkin etsii kultasuonia, valtaa itselleen maa-alueita kaivoksia varten ja tuhoaa metsiä ja eläimiä. Periikö luonto vielä häneltä velkansa?

Riikan ja Ellan tarinoihin limittyy tuokioita eläintieteilijän Leonhard Stejnegerin (1851–1943) elämästä. Mies matkustaa keräämässä tietoja lintuista ja matelijoista eri puolilla maailmaa, mutta etenkin saksalaisen luonnontieteilijän Georg Wilhelm Stellerin (1709–1746) jalanjäljissä Kommodorinsaarilla.  Hän löytää merilehmän ja Pallasin kormorantin luurangot sekä seuraa turkishyljekannan kehitystä. Hän ymmärtää, miten nopeasti ihminen pystyy hävittämään eläinlajeja sukupuuttoon, jollei asiaan puututa.

Mirabilis-romaanissa Leonhard tapaa Mirabella-nimellä esiintyvän Ellan luonnontieteilijöiden kokoontumisessa Bergenissä. Heitä yhdistää se, että kumpikin on käynyt useamman kerran lähellä kuolemaa ja saanut sisimpäänsä varjon: Leonhard Georg Stellerin ja Ella lentokyvyttömän kormorantin. Leonhard kuitenkin nauttii maailmasta, kun taas Ellaa raskauttaa pohjaton suru. Joka tapauksessa tästä alkaa pitkä ystävyys ja kirjeenvaihtokumppanuus.

Pimeä vetäytyy näkökentän laidoille lepattamaan, sen mustat siivet lyövät ilmaa, ja vaikka ne eivät riitä kannattelemaan minua, tihenen linnuksi. Se on sama josta kuulin jo lapsena. Äiti kertoi kormorantin kadonneen ehkä kaikkialta, mutta minua se on seurannut meren yli.

Kirja sijoittuu aikaan, jolloin yhteiskunnassa tapahtuu suuria mullistuksia, jolloin tekninen osaaminen kehittyy ja tieto luonnonhistoriasta ja sen muutoksista kasvaa. Sen ansiosta aletaan satsata luonnonsuojeluun, mutta samalla kasvaa myös ihmisten mahdollisuus tuhota ja hävittää. Ihminen siis heiluu utuisten unelmien, täpärien onnistumisten ja hirveiden erehdysten välillä.

Mirabilis on Kytömäen aiempien romaanien tapaan kieleltään kaunis ja juoneltaan monikerroksinen. Leonhard Stejneger tuntuu aluksi irralliselta palalta, mutta kyllä hänen merkityksensä tarinalle vähän kerrassaan selkenee. Kytömäki pyörittelee ja pohdiskelee teemojaan, mutta ujuttaa tarinaan myös salaperäisyyttä. On naisia, jotka kätkeytyvät vuoren sisään. On miehiä, jotka eivät itsekään tiedä elämäänsä sisältyvää salaisuutta. Osa mysteereistä selviää kirjan lopussa, mutta eivät suinkaan kaikki.

Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.

Sattumalla on ollut sormensa pelissä siinäkin, kun muutaman vuoden sisällä kolme suomalaista kirjailijaa sivuaa teoksessaan Georg Stelleriä. Aura Koivisto julkaisi vuonna 2019 hänestä tietokirjan Mies ja merilehmä ja Iida Turpeinen vuonna 2023 stellerinmerilehmän kohtaloa käsittelevän romaanin Elolliset. Nyt Anni Kytömäki kertoo Leonhard Stejnegerin välityksellä Stelleristä Mirabilis-romaanissaan. Kaikki nämä teokset kannattaa lukea, sillä ne tukevat toisiaan hienolla tavalla!

ELSTON, ASHLEY: Ratkaiseva valhe

Kustantaja: Publiva 2024

Alkuteos: First Lie Wins

Suomennos: Salla Korpela

Ryan Sumnerin ja Evelyn Porterin eli Evien ensitapaamisesta on vain pari kuukautta, kun Evie jo muuttaa hulppeaan taloon, jonka Ryan on perinyt isoisältään. Ryan on perinyt myös paksun tukon rahaa ja hyvin menestyvän kuorma-auto- ja kuljetusliikkeen, joten on ymmärrettävää, että hänet lapsuudesta asti tunteneet ystävät ovat huolissaan Evien tarkoitusperistä – etenkin kun tämä on varsin niukkasanainen menneisyytensä suhteen.

Vanhan sanonnan mukaan ensimmäinen valhe voittaa. Sillä ei viitata niihin pieniin valkoisiin valheisiin, joita sanotaan ihan huomaamattakin, vaan oikeaan emävalheeseen. Siihen joka muuttaa pelin kulun. Sellaiseen, joka kerrotaan tarkoituksella. Valheeseen, joka luo pohjan kaikelle, mitä sen jälkeen tulee. Kun tuo valhe on kerrottu, useimmat uskovat sen olevan totta. Ensimmäisen valheen on oltava vahvin. Tärkein. Se, joka on pakko kertoa.

Ilmeisesti Ryanin tapaaminen rekkakuskien taukopaikalla on tosiaan ollut Evien järjestämä juttu, mutta miksi? Tilanteen outous vain kasvaa, kun suuressa seurapiiritapahtumassa Evie tapaa Ryanin hyvän ystävän Jamesin ja tämän Lucca Marinoksi esittäytyvän uuden tyttöystävän. On nimittäin niin, että Evie Porter on vain peiterooli ja sen esittäjän oikea nimi nimenomaan Lucca Marino. Mitä ihmettä on meneillään?

Kymmenen vuotta aiemmin seitsemäntoistavuotias Lucca eli rintasyöpää sairastavan äitinsä kanssa asuntovaunussa hyvin vähissä varoissa. Pystyäkseen hankkimaan ruokaa ja lääkkeitä tyttö alkoi hankkia rahaa laittomin keinoin ja nokkeluutensa ansiosta selvisikin pari vuotta jäämättä kiinni. Äidiltään hän oli oppinut muuttamaan ulkonäköään vaatteiden, peruukkien ja meikkien avulla.

Luccan toiminta ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta, vaan äidin kuoleman jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta tehdä tuottoisia keikkoja salaperäisen organisaation suojeluksessa. Luccalle annettiin tehtäviä, tarkat tiedot kulloisestakin kohdehenkilöstä ja tämän ympäristöstä ja aina uusi henkilöllisyys tarvittavine asiapapereineen ja ulkonäköön liittyvine ohjeineen. Joskus piti etsiä muistioita, joskus järjestää tärkeässä asemassa oleva henkilö alttiiksi kiristykselle.

Lucca on kahdeksan työvuotensa aikana yleensä ollut luotettava, mutta viimeisimmällä keikallaan hän ei saanut hankittua sitä, mitä pyydettiin. Lucca on jo ymmärtänyt, että toimintaa johtava ”herra Smith” on säälimätön epäonnistujia kohtaan eikä epäröi turvautua murhiinkaan. Miksi hän on lähettänyt Evien perään tuon naisen, joka on omaksunut Luccan henkilöllisyyden ja myös ulkonäöltään muistuttaa tätä hämmästyttävän paljon?

Evie on fiksu ja juonikas, mutta pystyykö hän kuitenkaan taistelemaan Smithin joukkoa vastaan, joka tuntuu ulottavan lonkeronsa kaikkialle ja havaitsevan jokaisen Evien tekemän liikkeen? Keihin Evie uskaltaa luottaa tietäessään Ryaninkin salailevan häneltä tärkeitä asioita? Evie ei todellakaan ole puhdas pulmunen, mutta silti hänen toivoisi selviävän.

Ratkaiseva valhe on vetävä trilleri, jossa jännitys kasvaa kerronnan vuorotellessa nykyhetken ja kronologisesti etenevän menneisyyden välillä. Herra Shithin henkilöllisyys askarruttaa ja myös hänen toimintansa tarkoitus: pelaako hän pelejä vain omaksi huvikseen vai onko takana jokin vielä suurempi ja vakavampi voima?

SOUDAKOVA, ANNA: Haikara levittää siipensä

Kustantaja: Atena 2024

Ollaan Ljuban kaupungissa Valko-Venäjällä. On vuosi 1995 ja kymmenvuotias Andréi on saanut pikkusiskon, Svetan, jonka ottaa heti vastuulleen. Perheen isä nimittäin joutuu pian tyttärensä syntymän jälkeen vankilaan ja pysyy vapautumisensa jälkeenkin perheen ulkopuolella. Äiti ja Stepanída-mummo puolestaan etsivät unohdusta viinasta ja päihteistä.

Oman onnensa varaan jääneet Andréi ja Sveta ovat likaisia, räsyisiä ja nälkäisiä. Heillä on kuitenkin toisensa ja isän tuoma kultaturkkinen Malánka-koira. Ilonaihe on myös sydämellinen Margaríta Serafímovna, joka ystävystyy ensin Andréin ja myöhemmin myös Svetan kanssa. Valkovenäjän kielen ja historian opettajaa murehduttaa se, miten ihmiset halveksivat omaa äidinkieltään. Onko sellainen enää itsenäinen kansakunta?

Vaikka kaikki täällä osaavat omaa kieltään, movaansa, harva käyttää sitä. On jotenkin soveliaampaa, arvokkaampaa puhua venäjää ja sekoittaa siihen joitain valkovenäläisiä sanoja.

Vuonna 2001 perheen elämä mullistuu. Kuusivuotias Sveta luovutetaan Minskiin Sergéi-enon perheeseen, missä hänellä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sitten kuolee Stepanída-mummo. Muistotilaisuudessa Andréi kuulee ensi kertaa mummonsa sodanaikaisista uroteoista ja kunniamerkeistä. Mummo, joka on karsinut valkovenäläisyyden elämästään? Joka suhtautuu välinpitämättömästi maan tapahtumiin?

Koulusta päästyään Andréi keskittyy tienaamaan niin paljon rahaa, että pystyy lähtemään kotimaastaan, johon on pettynyt ja turhautunut. Matkassa on vaikeuksia, mutta lopulta Andréi päätyy vuonna 2004 Suomeen, missä rakentaa itselleen uuden elämän. Valko-Venäjälle Andréi ei enää halua eikä uskalla palata, vaikka Sveta häntä siihen taivutteleekin. Erilaiset näkökannat uhkaavat sisarusten välistä yhteyttä.

Sveta on enoltaan omaksunut ajatukset movan palauttamisesta Valko-Venäjän käyttökieleksi ja opposition edustajan valitsemisesta vuosikymmeniä hallinneen presidentin tilalle. Laajamittaisista mielenosoituksista huolimatta mikään ei vuosien mittaan muutu, mutta Svetalle rakas ihminen kuolee, muita tuomitaan vankilaan ja Sveta itsekin pidätetään hetkeksi. Vuonna 2020 hän poistuu kotimaastaan ja heittää hyvästit myös sen symbolille, haikaralle.

…sadat suuret linnut liitävät korkealla sinisellä taivaalla, tekevät suuria ympyröitä levittäen pitkät, mustareunaiset siipensä, suoristaen valkoiset kaulana. Linnuilla ei ole kiire, ne pyörivät maansa yläpuolella kaikessa hiljaisuudessa. Sveta levittää takkinsa nurmikolle ja menee makuulle. Seuraa maasta haikaroiden liitoa ja antaa niiden mukaan rakkaidensa sielut. Näin hän lähettää matkaan haikaroita rakastaneen opettajan äidin, baba Hristínan. Sitten Stepanída-mummonsa, jonka pitkien harmaiden hiusten pehmeä sileys tuntuu edelleen sormenpäissä. Hänen jälkeensä Sveta päästää hilpeän Marjána-mummon. Hän lähettää matkaan myös isän, joka ei koskaan oppinut rakastamaan häntä eikä elämää. Viimeiseksi lentoon lähtee hänen Dima-ystävänsä, joka ei ollut saanut elää kuin lyhyen aikaa.

Andréi ja Sveta ovat Haikara levittää siipensä -romaanin pääasialliset kertojat, mutta syvyyttä tarinaan lisäävät tiedot heidän isänsä taustasta ja 1940-luvun alkupuoliskolle sijoittuvat luvut, joissa kerrotaan saksalaisten miehitysajasta Valko-Venäjällä. Mitä nuori Stepanída koki? Oliko hänellä joskus Marjána-niminen pikkusisko? Miten opettaja Margaríta Serafímovnan äiti Hristína liittyy tarinaan?

Soudakovan tyyli on sujuvaa, kieli kaunista ja vivahteikasta ja kirjan rakenne tarkkaan harkittu. Eri aikakausina ihmisille tapahtuu samankaltaisia asioita ja historia toistaa itseään. Aina on asioita, joista vaietaan. Aina on vallanpitäjiä ja alistettuja, mutta myös vapauden puolesta taistelevia. Haikara levittää siipensä -teos elävöittää Valko-Venäjän kulttuuria, historiaa ja nykyhetkeä aivan eri tavalla kuin uutisotsikot ja tuo keskiöön tavalliset ihmiset. Siksi se on tärkeä teos.

Ja muista aina: sinä jaksat enemmän kuin uskot.

PALMGREN, REIDAR: Veli jota minulla ei ollut

 Kustantaja: Otava 2024

Muistan paljon. Olen kuitenkin unohtanut vielä enemmän. Olen unohtanut paljon junamatkasta, mutta myös sitä seuraavista tapahtumista, kohtaamastani miehestä ja meidän välillämme syntyvästä yhteydestä, sodasta, sen seurauksista ja tulevista vuosikymmenistä… Kerron kuitenkin asiat sellaisina kuin ne muistan. Kerron ne sellaisina kuin katson voivani ne kertoa. Kerron ne sellaisina kuin katson ne kertomisen arvoisiksi, ja se jolle tämä ei kelpaa, voi minun puolestani haistaa pitkän paskan ja kertoa oman tarinansa.

Veli jota minulla ei ollut -kirja alkaa vuodesta 1918, jolloin sen kertoja Axel Kannasto eli Aksu on oikeustieteen opinnot aloittanut yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Matkustaessaan Mikkeliin hän tapaa junassa lukiolaisen Urho Kekkosen, joka hänkin on jo perehtynyt oikeustieteeseen ja Axelin tavoin kutsuttu toimimaan apuna punaisten vankien oikeuskäsittelyssä. Kokemattomat nuorukaiset aiheuttavat sekasotkun, jonka seurauksena vapauteen livahtaa punaisten häikäilemätön päällikkö Lehikoinen.

Sisällissodan loputtua Axel ja Urho pääsevät Etsivän keskuspoliisin palvelukseen jahtaamaan valtakunnan vihollisia. He muodostavat työparin, jossa kovanyrkkinen ja röyhkeä Urho taiteilee lain rajamailla pyrkiessään nopeisiin ratkaisuihin ja harkitseva Axel puolestaan kokoaa hitaasti ja kärsivällisesti palapeliä, joka olisi tarpeeksi vakuuttava oikeudessa.

Aksulle Urho on kuin veli, jolle annetaan paljon anteeksi ja jonka vuoksi uhraudutaan, mutta Urholle ystäväkin on kilpailija etenkin naisasioissa. Kun Aksu vielä empii, on Urho jo hurmannut naisen, vaikkei oikeastaan olisi tästä edes kiinnostunut. Käviköhän näin Sylvinkin kohdalla? Onneksi vahvatahtoinen Sara rakastuu Aksuun ja tarjoaa mahdollisuuden onnelliseen avioliittoon – mitä Kekkosilla ei ole.

Useampikin seikka vaikuttaa siihen, ettei Axel pääse lahjakkuudestaan ja luotettavuudestaan huolimatta nousemaan urallaan. Kekkonen sen sijaan etenee askel askeleelta yhä korkeammalle. Valtaa saadessaan hän kyllä järjestää ystävälleen töitä, tarjoaa virkamiesapua ja rahaa, mutta selän takana kaivaa kuoppaa. Aksun puhdasmielisyys tuntuu häiritsevän Kekkosta:

Sinä olet aina oikeassa, silloinkin kun olet väärässä. Muistatko? Tajuatko sinä? Se sinun ongelmasi on. Et tajua olevasi väärässä, koska olet oikeassa. Mutta maailma ei piittaa siitä, oletko oikeassa vai et. Se piittaa vain siitä, kuka voittaa.

Kirjan lopussa Kekkosesta on tullut Suomen tasavallan presidentti, joka uskoo vakaasti, että vain hän pystyy pelaamaan tasaveroisena maailman mahtimiesten kanssa ja pitämään Suomen pystyssä. Urho ei tunne syyllisyyttä valheista, petoksista tai tuhotuista ihmisistä, mutta Aksu ei pysty sellaista miestä tukemaan. Ollaan merkityksellisessä kohdassa, josta alkaa hänen oma tarinansa.

Katsoin taakseni, torin poikki, kauppiaiden ohi ja Presidentinlinnaan päin. Yläkerran ikkunassa näkyi yksinäinen, kalju, silmälasipäinen mies.

Reidar Palmgrenin Veli jota minulla ei ollut -romaani on mielenkiintoinen. Toinen päähenkilöistä on Urho Kekkonen, jonka kohdalta mainitaan kyllä tärkeimmät historialliset rajapyykit, mutta joka henkilönä suodattuu Axelin silmien läpi. Hahmo solahtaa fiktiiviseen tarinaan saumattomasti ja on varsin uskottava. Aksu on kuitenkin se, jonka elämänvaiheisiin lukija eläytyy ja jolle toivoo hyvää.

Kirjan alussa kerrotut Mikkelin tapahtumat vaikuttavat jatkossakin monin tavoin henkilöiden elämään. Esimerkiksi Lehikoinen putkahtelee useammankin kerran esiin aiheuttamaan sekaannusta ja uusia kiemuroita tarinaan. Jotkut tapahtumat ovat yhtä aikaa kauheita ja omituisen humoristisia. Joskus taas liikuttuu vahvoista tunteista. Todennäköisesti tekstiin on kätketty ovelia yksityiskohtia, joita ei lukiessa huomaakaan, mutta nautinnollista lukeminen kyllä on!

NAPOLITANO, ANN: Kaunokaisia

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Hello Beautiful (2023)

Suomennos: Minna Kujamäki

William Waters ja Julia Padavano tapaavat vuonna 1978 Chicagon yliopistossa. Heidän taustansa ovat varsin erilaiset. William on melko varakkaasta perheestä, mutta viettänyt lapsuuden ja nuoruuden yksinäisenä vanhempien keskittyessä suremaan tytärtään Carolinea, joka kuoli pian Williamin syntymän jälkeen. Koripallo tuo Williamin elämään hyväksyntää ja huomiota, mutta alakulo on ennättänyt jo pesiytyä hänen sisimpäänsä.

Padavanon työläistaustaisessa perheessä taas pidetään kiinteästi yhtä, lapsille puhutaan ja heitä rakastetaan. Rose-äiti on hieman jyrkkä mielipiteissään, mutta isä Charlie hyväksyy kaikki juuri sellaisina kuin he ovat - jokainen perheen naisista on hänen kaunokaisensa. Neljästä tyttärestä Julia on ongelmien ratkoja ja Sylvie suurta rakkautta odottava haaveilija, kun taas kaksosista Emeline on hoivaaja ja Cecelia taiteilija. He ovat myös napanneet L. M. Alcottin Pikku naisia -teoksesta esikuvia itselleen.

He olivat jo jakaneet Jon keskenään. Juliassa oli Jo Marchin eloisuus ja intohimo, ja Sylviessä itsenäisyys ja rakkaus kirjoihin. Emeline ja Cecelia olivat olleet vuoroin Meg, vuoroin Amy, mutta sairaana tai muutoin pahoilla mielin ollessaan jokainen tytöistä julistautui Bethiksi. Joku meistä kuolee ensimmäisenä, he olivat sanoneet toisilleen kukin vuorollaan, ja ajatus oli puistattanut kaikkia neljää.

Eloisat Padavanot ottavat Williamin oitis perheenjäseneksi, onhan tämä kunnollinen ja raitis. Ehtymättömän tarmokas Julia näkee Williamin keinona päästä pois vanhempien luota, joiden kaltainen hän ei kiintymyksestään huolimatta tahdo olla, ja alkaa ohjailla tätä kohti omaa käsitystään ihanneaviomiehestä. William taas on kiitollinen, kun joku todella haluaa hänet ja tekee päätökset hänen puolestaan.

Julian tarkat suunnitelmat näyttävätkin etenevän kohti mieluisaa lopputulosta, mutta sitten tapahtuu asioita, jotka rikkovat perheenjäsenten välit. Jotkut pettävät heihiin kohdistuneet odotukset, Joistakin paljastuu puolia, joita muut eivät ainakaan heti voi hyväksyä. Jotkut pakenevat ongelmia kauas pois Chicagosta. Puhevälejä katkeaa. Asioita salaillaan. Jokaisen elämään jää jonkinlainen aukko, mutta yllättävästi kaikki silti löytävät ennen pitkää uuden sijansa maailmassa.

Yksi Padavanon siskoksista on kuin onkin Beth, jonka poismeno kerää toisistaan erkaantuneet perheenjäsenet uudelleen yhteen. Nyt vihdoinkin puhutaan välejä hiertäneistä asioista. Nyt uskalletaan nähdä niitäkin virheitä, joita on itse tehnyt. Nyt annetaan anteeksi toisille ja myös itselle. Löytyy surun ohella myös iloa siitä, mitä on saatu yhdessä kokea. Ja joku pääsee ensi kertaa kokemaan suvun läsnäolon ja voiman!

Yhdysvaltalaisen Ann Napolitanon teos Kaunokaisia on kerännyt paljon kiitosta, ja sekä Barack Obama että Oprah ovat valinneet sen kirjalistoilleen. Eikä syyttä, sillä kirja on sujuvasti kirjoitettu ja lämminhenkinen perheromaani, josta löytyy elämän eri kerrostumia. Tarina etenee kronologisesti helmikuusta1960 marraskuuhun 2008, mutta kertojat vaihtuvat, jolloin tapahtumiin saadaan erilaisia näkökulmia. Lukija pysyy kyllä kärryillä lukujen otsikoiden avulla.

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja sopivasti särmikkäitä: esimerkiksi Charlie on varmaankin vastuuton alkoholisti ja taivaanrannanmaalari, mutta silti monet muistavat nimenomaan hänen hyvyytensä. Tunteiden heilahdukset kuvataan tarkasti ja myötäeläen, mutta toisinaan myös pieni hymy huulilla. Kirjan loppu on ehkä liiankin sopuisa, mutta silti herää ajatus: Mitä näille ihmisille jatkossa tapahtuu? Tässä on ehkä tämän vuoden ihastuttavin lukuromaani!

LYKKE, NINA: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Vi er ikke her for å ha det morsomt

Suomennos: Sanna Manninen

Knut A. Pettersen on kuuttakymmentä lähestyvä kirjailija, jonka ainoa menestysteos ilmestyi jo kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt hän on saanut äkkinäisen kutsun Lillehammerin festivaaleille keskustelemaan aiheesta ”Uskottomuus elämässä ja kirjallisuudessa”. Knut ymmärtää kyllä olevansa jonkun korvike, mutta kirjallisuustapahtuman palkkiot ovat hyvät ja Knut on rahapulassa.

Miestä kuitenkin huolettaa se, että samaan paneelikeskusteluun tulevat osallistumaan hänen ex-vaimonsa nykyinen puoliso Terje (jota Knut vihaa) ja "Todellisuuskirjailija" eli nainen, joka viimeisimmässä romaanissaan esitteli Knutin nuorta ja epävarmaa naiskirjailijaa ahdistelevana vanhana irstailijana (mikä Knutin mielestä ei ole totta).

Mikä totuus tapahtumista sitten onkin, on Knut kirjan ilmestymisen jälkeen muuttunut mies. Hän luulee olevansa koko ajan tarkkailun kohteena ja pelkää, mitä muut hänestä ajattelevat. Sen seurauksena hän alkaa itsekin tarkkailla tekemisiään, mutta ei silti ymmärrä, mikä hänessä saa ihmiset loukkaantumaan. Hänestä tulee ärtyisä.

Tuntuu kuin hän menettäisi päivä päivältä aina vain enemmän jonkinlaista sietokykyä, jota hänellä on täytynyt olla ennen. Ihmisten ulkonäkö ja käyttäytyminen ovat alkaneet ärsyttää häntä siinä määrin, että tuntuu hankalalta mennä ulos.

Knutilla on hyvin vähän läheisiä ihmisiä. Suhde omaan isään ja ainoaan lapseen Lukasiin on etäinen – tuntuu siltä, ettei kumpikaan halua tavata Knutia. Ex-vaimo Lene on pysynyt lojaalina ystävänä ja välillä mies ihmetteleekin, miksi he aikoinaan erosivat. Jonkinlainen ystäväntapainen on naapurissa asuva Frank, joka on vuosikausia elänyt on-off-homosuhteessa perheellisen M:n kanssa.

Lillehammerissa Knut juo ihan liikaa ja nukkuu liian vähän. Paine sisimmässä kasvaa. Paneelikeskustelusta tulee mielipiteitä herättävä ja värikäs näytös, jonka aikana Knut tuntee jakaantuneensa kahteen osaan: on tavallinen Knut ja on ilmeisesti otsalohkodementiaa sairastava Knut. Kenelle mahtaa tilaisuudesta olla eniten hyötyä?

Kirjassa ruoditaan mustan huumorin keinoin kirjailijantyön eettisiä puolia. Voiko todellisesta henkilöstä kirjoittaa mitä vain, jos sanoo teoksen olevan romaani tai kirjailijan oma näkemys asiasta? Entäpä, jos mieskirjailija luonnehtisi naista samaan tapaan kuin Todellisuuskirjailija Knutia? Onko tämä #metoo-liikkeen kääntöpuoli?

Onko kirjallisuuden arvostus romahtanut? Kirjoja jaetaan kirpputoreilla ilmaiseksi. Lukiolaisen ei edellytetä lukevan teosta, josta on tekemässä esitelmää. Kulttuuriministeri vaatii provosoivaa ja myyttejä murtavaa kirjallisuutta, mutta suurta yleisöä tuntuu kiinnostavan pikemminkin paljastuksia ja seksiä sisältävä autofiktio. Knut ei ole vakuuttunut:

Tarvitaanko taas yksi valkoinen keski-ikäinen mies kertomaan meille ahdistuksestaan, huoraamisestaan ja alkoholin väärinkäytöstään?

Emme ole täällä pitämässä hauskaa -teoksen alkupuolella alkaa hieman väsyä Knutin tuskailuihin, mutta sitten sukelletaan lähes absurdeihin tilanteisiin, joissa Lykken terävän (mutta ei tuomitsevan) katseen kohteeksi joutuvat niin kirjailijat ja kustantajat kuin kulttuurityöntekijät ja kulttuurin kuluttajatkin. Ajatuksia herättävä teos!

HAUSMANN, ROMY: Verenpuna

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Perfect Day (2022)

Suomennos: Veera Kaski

Ann menetti äitinsä jo pienenä, mutta hänellä on edelleen maailman paras isä! Berliinin yliopiston suosittu ja moninkertaisesti palkittu filosofisen antropologian professori Walter Lesniak on horjumatta tukenut tytärtään (lempinimeltään Leppäkerttu eli Leppis) tämän eri kehitysvaiheissa äitiään surevasta pikkutytöstä kapinalliseksi teini-ikäiseksi ja aikuiseksi saakka.

Alati hallittu ja luotettava. Kertaakaan, yhtä ainoa kertaa elämässäni isä ei ole huutanut minulle, ei yhtään edes korottanut ääntään tai menettänyt malttiaan, puhumattakaan mistään oikuttelevan murkkunaamani läpsimisestä tai muusta käsiksi käymisestä.

Muiden berliiniläisten tavoin myös Ann on tietoinen kaupunkia kuohuttavasta rikossarjasta, jossa rusettimurhaajaksi kutsuttu henkilö on siepannut ja surmannut lukuisia 6–10-vuotiaita-pikkutyttöjä. Kolmentoista vuoden aikana on muutamaa välivuotta lukuun ottamatta kuollut yksi tyttö joka vuosi. Lasten ruumiit on löydetty punaisesta nauhasta tehtyjen rusettien avulla, joita on sidottu puiden oksiin.

Joulukuussa 2017 poliisi pidättää Walter Lesniakin rusettimurhista epäiltynä. Ann on järkyttynyt: hänen lempeä isänsä, jolla itselläänkin on tytär, ei todellakaan aiheuta sellaista tuskaa muille vanhemmille! Todisteet ovat pelkkiä aihetodisteita, mutta isä pahentaa tilannettaan kieltäytymällä puhumasta ja hänen asianajajansa tuntuu tyytyvän pyörittelemään peukaloitaan.

Annille jää vain yksi mahdollisuus: hänen itsensä on löydettävä oikea syyllinen. Kohtalollakin on sormensa pelissä, kun Ann pääsee haastattelemaan joidenkin surmansa saaneiden tyttöjen omaisia ja löytää murhaajan profiiliin sopivia henkilöitä. Apuna hänellä on Jakob, joka haluaa kirjoittaa rusettimurhaajasta lehtiartikkelin tai peräti kirjan.

Verenpuna on ennen kaikkea psykologinen tutkielma ihmismielestä. Miten ihmiset käyttäytyvät kriisitilanteissa? Mihin huhut ja väärät tulkinnat voivat johtaa? Voiko kuka tahansa ajautua tilanteeseen, jossa katsoo väkivallan oikeutetuksi?  Kirjailija sirottelee tarinaan murhaajaan liittyviä pieniä vinkkejä, mutta onnistuu silti yllättämään.

Varsinaiseen kertomukseen limittyy myös erilaisia tekstejä, jotka lisäävät sen monipuolisuutta. On Annin seitsemänvuotiaana kirjoittamia lyhyitä määritelmiä tunteista ja on Me-otsikoituja lukuja, joissa joku aikuinen lepertelee pikkutytölle. Hyytävimpiä ovat haastattelut, joissa ylimielinen murhaaja paljastaa vähitellen syyt tekoihinsa.

Romy Hausmann syntyi vuonna 1981 entisessä Itä-Saksassa. Hän työskenteli elokuvayhtiössä ja lapsensa syntymän jälkeen freelance-toimittajana. Kirjailijanura ei auennut Hausmannille ihan helposti, sillä vasta 18. käsikirjoitus löysi kustantajan, mutta Lapsikulta-trilleri osoittautui ilmestyttyään myyntimenestykseksi. Nykyisin Hausmann on yksi Saksan suosituimmista jännityskirjailijoista.