GRIMALDI, VIRGINIE: Hyvä elämä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Une belle vie (2023)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

On vuosi 2022. Noin nelikymppiset siskokset Emma ja Agathe matkustavat Baskimaalle viettääkseen viikon mimmun eli isoäidin talossa. Tämä on viimeinen mahdollisuus viipyä mimmulassa ennen sen tyhjentämistä, sillä mimmun kuoleman jälkeen taloon ovat tulossa uudet omistajat. Siskokset eivät ole tavanneet viiteen vuoteen, joten selviteltäviä asioita on paljon, vaikka vanha läheisyys löytyykin nopeasti.

Viisi vuotta me elimme yksikön ensimmäisessä persoonassa. Henkäyksen ajaksi tiemme erkanivat ja etenivät irrallaan, rinnakkain. Ne viisi vuotta toivat meidät takaisin yhteen. Olisimme voineet muuttua niin paljon, ettemme olisi enää tunteneet toisiamme, tai pysyä tismalleen samanlaisina ja inhota toisiamme, mutta aloimme heti askeltaa taas yhtä jalkaa. Meidän välisemme side on niin vahva, että se kestää riidat ja erot…

Isosisko Emma on lapsesta asti ollut vastuuntuntoinen ja järkevä. Hän on järjestelmällinen lähes kontrollifriikkiyteen asti – kauppalistassakin ostokset jaettuina osioihin! Hän nauttii työstään alakoulun opettajana ja rakastaa kovasti miestään ja kahta lastaan. Silti viikko Baskimaalla on hänelle eräänlainen hengähdystauko.

Emmaa viisi vuotta nuorempi Agathe on toista maata. Hän seilaa vahvojen tunteiden viemänä milloin ylös ja milloin alas. Hyvässä vedossa ollessaan hän on seurueen riehakas keskipiste, joka heittäytyy täysillä kaikkeen uuteen, mutta seuraavana hetkenä onkin jo kyllästynyt ja masentunut. Tällä hetkellä Agathen elämä näyttää kuitenkin tasaantuneen ja työ ikäihmisten sosiaaliohjaajana hänelle sopivalta.

Siskosten lomaviikko on täynnä tapahtumien ja ihmissuhteiden muistelua, naurunräkätystä ja huonoja vitsejä, mutta myös äkisti syttyneitä riitoja ja sanoja, jotka satuttavat koska kumpikin tuntee toisen niin hyvin. Aina päästään ennen pitkää sopuun, mutta silti on vaistottavissa jotain pinnan alla piilevää. Jotain, mistä on vaikea puhua.

Nykyhetkeen limittyy siskosten elämää Agathen syntymästä lähtien. Tyttöjen isä kuoli hyvin varhain auto-onnettomuudessa eikä äiti osannut käsitellä yksinhuoltajuuttaan. Lapset oppivat pelkäämään yhtäkkisiä raivonpuuskia, joiden aikana tuttu äiti tuntui katoavan jonnekin ulottumattomiin. Etenkin herkkä Agathe alkoi kärsiä erilaisista peloista ja unettomuudesta.

Emma ja Agathe olivat lapsina ja nuorina lähes erottamattomia. He tukivat ja lohduttivat toisiaan elämän kolhuissa, pettymyksissä ja sydänsuruissa ja kostivat loukkaajille toistensa puolesta. Mikä sitten lopulta johti peräti viiden vuoden hiljaisuuteen? Siitä on puhuttava lomaviikon aikana ja jostakin muustakin tärkeästä asiasta. Ja sitten käy ilmi, että mimmullakin on ollut salaisuuksia!

Virginie Grimaldi kirjoittaa sisaruuden voimasta, siskosten välisestä siteestä ja kyvystä antaa toisilleen anteeksi. Hän puhuu vaikeista asioista kuten sukupolvelta toiselle jatkuneista käyttäytymismalleista, mielenterveydestä, perheväkivallasta, alkoholismista ja lapsettomuudesta, mutta aina lempeästi ja huumoria viljellen. Millaista sitten on hyvä elämä? Emma ja Agathe uskovat, että heidän on.

Millään muulla ei loppujen lopuksi olekaan väliä kuin sillä, että tekee itselleen paikan jonkun sydämeen ja ottaa muita omaa sydämeensä…

 

TEIGE, TRUDE: Isoäiti tanssi sateessa

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Mormor danset i regnet (2015)

Suomennos: Saara Kurkela

Kansikuva: Ville Laihonen

Norjalaisen toimittajan, kirjailijan ja televisiojuontajan Trude Teigen (s. 1960) teos Isoäiti tanssi sateessa on romaani, mutta saanut innoitusta todellisista tapahtumista. Kirja oli Norjan bestsellerlistalla vielä seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen ja herätti kiivasta keskustelua saksalaisten kanssa seurustelleiden norjalaisten naisten kohtelusta. Tämä johti valtion viralliseen anteeksipyyntöön.

Nykyhetkeen sijoittuvan osuuden päähenkilö on Juni, jonka tarina on surullisen yleinen. Nuori Juni rakastui komeaan, rikkaaseen ja hurmaavaan Jahniin, mutta havaitsikin ajautuneensa perheväkivallan uhriksi. Lapulta Juni pakenee miehensä luota – ja huomaa sitten olevansa raskaana. Haluaako hän pitää lapsen – siitä Juni ei ole lainkaan varma.

Lukioikään asti Juni asui mumminsa ja vaarinsa kanssa saaressa. Tekla-mummin ja Konrad-vaarin välillä vallitsi lapsenkin havaitsema suuri ja lämmin kiintymys ja sopu. Mummi oli värikäs henkilö, joka maalasi värikylläisiä tauluja ja käytti enimmäkseen punaisia mekkoja. Erikoisinta hänessä oli tapa lähteä sateella tanssimaan ulos puutarhaan.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Mummin kuoleman jälkeen taloon muutti hänen tyttärensä ja Junin äiti Lilla. Lilla oli kaunis ja tyylikäs nainen, mutta jostain syystä hyvin katkeroitunut. Jo lukioaikana Juni ymmärsi äitinsä käyttävän liikaa alkoholia ja ajan myötä tilanne vain paheni. Aneluista huolimatta Lilla ei missään vaiheessa suostunut kertomaan, kuka tai millainen Junin isä oli.

Nyt myös Lilla on kuollut ja saaren taloon asettuu tulevaisuuttaan miettimään Juni. Tavaroita järjestellessään ja sotkuja siivotessaan hän löytää vanhoja asiakirjoja, jotka hämmentävät häntä: oliko Lilla syntynyt ennen mummin ja vaarin vihkimistä? Valokuva nuoresta Teklasta säteilemässä saksalaisen sotilaan rinnalla hämmentää lisää. Onko mummikin salannut tärkeitä osia elämästään?

Meillä kaikilla on varmasti salaisuuksia – isoja tai pieniä. Joskus valehtelemme, koska haluamme pitää ne salassa muilta. Ja itseltämme. Tai vältämme totuuden kertomista, mikä sekin on eräänlaista valehtelua. Useimmiten ihmisten salaisuudet vaikuttavat vain heihin itseensä. Ne ovat vain asioita, joita he eivät halua muiden tietävän. Mutta on myös salaisuuksia, joiden paljastuminen vaikuttaa muiden elämään.

Junin tutkimuksiin mumminsa menneisyydestä limittyy Teklan oma tarina. Kesäkuussa 1945 hän on 19-vuotias ja seurustellut salaa saksalaissotilaan Otto Adlerin kanssa. Suhde paljastuu tytön järkyttyneelle perheelle juuri, kun juhlitaan Norjan vapautumista miehityksestä, Teklaa kielletään ehdottomasti enää tapaamasta Ottoa, mutta rakastunut neitokainen lähtee mieluummin tämän mukana Saksaan, missä odottavat rikas perhe ja komeat tilukset hevosineen.

Paikan päällä unelmat romahtavat. Saksa on raunioina ja ihmiset taistelevat pysyäkseen hengissä. Tekla joutuu kokemaan (yllättävän vähän tunnetun) Demminin murhenäytelmän jälkimainingit. Hän näkee hirveitä asioita ja hänelle tehdään hirveitä asioita. Hän joutuu kohtaamaan surua, menetystä ja luopumista. Hän päättää, ettei koskaan kerro näistä asioista.

… jos kukaan ei saisi tietää, totuus olisi olemassa ainoastaan hänen sisällään. Ajan myötä siitä tulisi kuin tumman pullon pohjalle jäänyttä sakkaa, joka pysyy näkymättömissä, kunhan sitä ei kaadeta ulos.

Teklaa pitää pystyssä määrätietoinen pyrkimys päästä takaisin Norjaan, vaikka tie osoittautuukin yllättävän vaikeaksi ja mutkikkaaksi. Onneksi pahuuden keskeltä löytyy myös hyviä ihmisiä, jotka jakavat tarvitseville vähästäänkin. Jotka hoitavat Teklaa sairauden, kivun ja masennuksen hetkinä. Ja joku opettaa hänet tanssimaan sateessa.

Isoäiti tanssi sateessa -teos on rakenteeltaan hyvä. Teklan ja Junin tarinat kulkevat rinta rinnan, lukija saa vähän kerrassaan asioita tietoonsa ja kaikki mielessä heränneet kysymykset saavat lopulta myös vastauksensa. Teklan kokemukset Saksassa ovat kirjan mielenkiintoisinta antia, sillä aiheesta ei ole juuri romaaneja kirjoitettu.

Junin osuus on kertomuksen kannalta tärkeä, mutta miksi kirjailija ei ole antanut hänen selvitä omilla avuillaan? Nyt hän tukeutuu naapurustoon muuttaneeseen Georgiin, joka tekee historian väitöskirjaa ja on uskomattoman ihana ja ymmärtäväinen. Romanssihan siitä syntyy! Tämä hieman tekemällä tehty kuvio ei kuitenkaan vähennä kirjan merkitystä. Kannattaa ottaa selvää, miksi isoäiti tanssi sateessa!

KINCAID, JAMAICA: Äitini omaelämäkerta

Kustantaja: S&S 2025

Alkuteos: Autobiography of My Mother (1996)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Elaine Potter Richardson syntyi vuonna 1949 karibialaisella Antiguan saarella. Ensimmäistä teostaan kirjoittaessaan hän otti itselleen nimen Jamaica Kincaid ikään kuin erottamaan uutta elämänvaihetta entisestä. Romaaneissaan hän sivuaa aina jotenkin Karibian saaristoa ja vahvatahtoista äitiään, mutta Äitini omaelämäkerta -teoksessa pääsee ääneen Dominicalla asuva Xuela Claudia Richardson itse.

Äitini omaelämäkerta -teoksessa toistuu lause: Äiti kuoli sillä hetkellä kun synnyin. Äidittömyydestä tuli Xuelan elämän keskeisin tekijä: siitä versoivat koko elämän mittaiset yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteet. Kaipauksesta kertoivat unet, joissa nuori Xuela näkee taivaasta tyttärensä luo laskeutuvan äitinsä.

Äiti laskeutui tikkaita, uudestaan ja uudestaan, kerran toisensa jälkeen, pelkät kantapäät ja valkoinen helma näkyvissä, hän laskeutui ja laskeutui, uudestaan ja uudestaan. Katsoin häntä unessani koko yön. En nähnyt hänen kasvojaan. En ollut pettynyt.

Xuelan isä pitää tyttärestään huolta omalla tavallaan. Hän vie vastasyntyneen perheen pyykeistä huolehtivalle Eunice-mamalle, joka vielä imettää omaa lastaan. Hän pistää tytön kouluun, mikä saarella on melko harvinaista. Hän ottaa teini-ikää lähestyvän Xuelan kotiinsa mentyään uudelleen naimisiin. Hän siirtää neitokaisen ystäväperheen kotiin, pois vihamielisen äitipuolen ulottuvilta.

Lapsena ja nuorena Xuela ei saa osakseen rakkautta eikä hyväksyntää. Häntä halveksitaan, koska hänen äitinsä oli yksi viimeisimmistä alueen alkuperäiskansan edustajista eli karibi-intiaani. Häntä vieroksutaan, koska hän on älykäs ja nopea oppimaan. Häntä pidetään taakkana tai kilpailijana. Niinpä Xuelakaan ei opi rakastamaan lähimmäisiään, mutta yrittää sentään rakastaa itseään.

Opin rakastamaan itseäni uhmakkaasti, epätoivosta, sillä muuta ei ollut. Sellainen rakkaus on välttävää: se kelpaa muttei ole parasta mahdollista…

Viisitoistavuotiaana Xuela tutustuu isän ystävän luona seksiin ja huomaa pitävänsä siitä. Suhde sinällään ei kosketa hänen tunteitaan, sillä Xuela ei pidä rakastajastaan eikä sääli tämän vaimoa, mutta kokee nyt omaavansa valtaa toisiin nähden. Kun Xuela huomaa olevansa raskaana, hän teettää abortin ja muuttaa sen jälkeen omilleen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Xuela ottaa elämänsä omiin käsiinsä.

Siitä että puhuin tilanteestani, itselleni ja muille, tuli jotain mitä olen tehnyt siitä pitäen aina. Juuri sillä tavalla tulin äärimmäisen tietoiseksi itsestäni, kiinnostuin omista tarpeistani ja niiden täyttämisestä, tulin tietoiseksi omista murheistani ja omista iloistani.

Xuela kertoo hyvin lakoniseen sävyyn kokemistaan asioista. Kuvauksissa korostuvat fyysiset tuntemukset kuten kivut ja hajut, mutta aina välillä pilkahtaa myös sisimmässä piilevä viha ja kaipuu. Kuvaus ei kaihda rumuutta, mutta silti ote on miltei runollinen. Suurinta kauneuselämystä Xuelalle tuottaa saaren aistikylläinen luonto, johon kietoutuu yliluonnollisuuteen viittavia tarinoita.

Xuelan äiti kuului kukistettuun kansaan, mutta muitakin saarelaisia luokitellaan esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he oikeaa englantia vai saaren kieltä eli murteellista ranskaa. Ihonvärilläkin on merkitystä, sillä valkoinen rotu edustaa valloittajia ja ylivaltaa. Xuela ei kuulu valloittajiin, mutta ei kyllä alistettuihinkaan. Hänen kohtalonsa herättää myötätuntoa, mutta kovin miellyttävää henkilöä hänestä ei taida kehittyä.

Tämä on ollut kertomus äitini elämästä yhtä paljon kuin minun elämästäni, ja silti se on kertomus niiden lasten elämästä, joita en saanut… Tämä kertomus on kertomus ihmisestä, jonka ei koskaan sallittu olla, ja kertomus ihmisestä, joksi en päästänyt itseäni kasvamaan.

HAWKINS, PAULA: Sininen hetki

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: The Blue Hour (2024)

Suomennos: Oona Nyström

Koronasulun jälkeen Lontoon Tate Modernissa avataan viisi vuotta aiemmin kuolleen Vanessa Chapmanin maalauksia, keramiikkaa ja veistoksia esittelevä näyttely, mutta yhtäkkiä syntyy ongelma: asiantuntijan mukaan erään installaation yhtenä materiaalina saattaa olla ihmisen luu. Raja II -niminen keramiikkaa ja löytömateriaaleja yhdistelevä teos vedetään pois näyttelystä ja selvitystyöt alkavat.

Paine kohdistuu Fairburn-säätiöön, joka on lainannut teokset taidemuseolle, ja erityisesti säätiön intendenttiin James Beckeriin. Väite ihmisluusta tuntuu järjettömältä, mutta asiaan liittyy eräs huolestuttava seikka: Vanessan ”tunnetusti uskoton” aviomies Julian katosi vuonna 2002 jäljettömiin vierailtuaan vaimonsa luona Erisin saarella. Saarelta pääsee Skotlannin mantereelle vain vuoroveden armoilla olevaa pengertietä pitkin.

Becker ihailee suuresti Vanessa Chapmania, jonka elämään ja tuotantoon on hyvin perehtynyt. Vanessalla oli kuitenkin hankalan ihmisen maine, sillä hän piti kaikkea muuta turhana taiteen tekemisen rinnalla. Kauniilla taiteilijalla riitti ihailijoita, mutta oma vapaus merkitsi hänelle enemmän kuin ystävyys tai rakkaus. Yksi hylätyistä rakastajista oli galleristi ja Fairburnin johtaja Douglas Lennox. Siksikö Vanessa testamenttasi taiteellisen jäämistönsä säätiölle?

Douglas Lennoxin kuoltua säätiön on ottanut vastuulleen hänen poikansa Sebastian, joka on Beckerin ystävä. Tilanteen tekee arkaluonteiseksi se, että Beckerin vaimo Helena oli jo menossa naimisiin Sebastianin kanssa, kun päättikin valita puolisokseen Jamesin. Kaikki käyttäytyvät sivistyneesti, mutta Becker on silti epävarma onnensa kestämisestä. Onhan hänen taustansa työväestössä, kun muut taas ovat yläluokkaa.

Helena on lähes kahdeksannella kuulla raskaana ja vaimon jättäminen edes pariksi päiväksi huolettaa Beckeriä. Hän ymmärtää kuitenkin Tate Modernissa syntyneen tilanteen vaativan sitä, mistä on jo pitkään unelmoinutkin: matkustamista Erisin saarelle haastattelemaan Vanessa Chapmanin testamentin toimeenpanijaa Grace Haswellia, joka oli taiteilijan pitkäaikainen ystävä ja loppuvaiheissa myös omaishoitaja ja joka peri tämän talon.

Fairburnin ja Haswellin välit tulehtuivat, kun Douglas väitti Haswellin jättäneen toimittamatta säätiölle useita Chapmanin töitä ja likimain syytti tätä varkaudesta – testamentin mukaanhan Gracelle ei kuulunut ainuttakaan Vanessan teosta. Puhutaan oikeustoimista, mutta Becker toivoo ystävällisen puheen auttavan uhkailuja paremmin. Gracen vihamielisyys talttuukin nopeasti, kun Becker vihjaa hänen olevan kullanarvoinen tietolähde, mutta onko kaikki Gracen kertoma totta?

Kirja etenee aluksi hitaasti ja keskittyy lähinnä esittelemään tarinan henkilöitä ja vallitsevaa tilannetta, mutta loppua kohti vauhti kiihtyy. Aina välillä luulee olevansa perillä asioista, mutta sitten seuraakin uusi käänne. Tunnelma muuttuu pahaenteiseksi ja uhkaavaksi, kun menneisyyden salat alkavat toinen toisensa jälkeen paljastua, mutta missä vaara piileskelee?

Nykyhetkessä etenevään tarinaan lomittuu otteita Vanessa Chapmanin päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta. Niissä kuvataan, miten myrskyisä meri, vaihtelevat sääolot ja jylhä luonto vaikuttivat taiteilijan teoksiin ja ajatuksiin. Teokset puolestaan on kuvattu niin, että niiden luulisi olevan oikeasti olemassa. Tekstit paljastavat myös taidemaailman nurjia puolia, mutta päällimmäiseksi jää rakkaus taidetta kohtaan.

Taide on perintö, se on turvasatama. Se rauhoittaa, lohduttaa, kiihottaa. Se on työtä. Se on sitä, mitä tekee päivät pitkät. Se on tapa selvittää ajatuksia, tapa ymmärtää maailmaa. Se on mahdollisuus aloittaa alusta, luoda nahka, kostaa, rakastua. Olla hyvä. Elää pitkään.

DA COSTA, MÉLISSA: Toivoa versovat päivät

Kustantaja: Tammi 2025

Alkuteos: Les Lendemains (2020)

Suomennos: Saana Rusi

Kansi: © Eevaliina Rusanen / Tammi

Kolmekymppisellä Amandella kaikki on hyvin. Hän on kahdeksannella kuulla raskaana ja viimeistelee suloista lastenhuonetta odotellessaan Lyonin kulttuuri- ja nuorisokeskuksessa työskentelevää Beniä (Benjaminia) takaisin kotiin. Puolison sijasta saapuu suruviesti: Ben on kuollut. Järkytys käynnistää synnytyksen ja sairaalan henkilökunnan ponnisteluista huolimatta Manon-vauva kuolee.

Sairaalasta päästyään Amande haluaa vain paeta kaupungin kesää, aurinkoa ja iloisia ihmislaumoja. Ajomatkan päässä Lyonista löytyy auvergnelaisen kylän liepeiltä omassa yksinäisyydessään nököttävä vuokramökki. Sinne Amande vetäytyy ikkunaluukkujen taakse pimeään, vaeltelemaan öisin unettomana ympäriinsä. Kellon hän on poistanut seinältä – mikään ei saa viestiä, että aika jatkaa kulumista, että elämää on yhä.

Miten ihmiset sen tekevät? Kuinka he jatkavat elämäänsä, kun maailma on romahtanut? Palaavat muutaman päivän päästä töihin, asuvat samassa asunnossa kuin ennenkin, kulkevat samoja katuja…

Maailma ei kuitenkaan unohda Amandea. Yhteyttä on pidettävä Benin herttaisiin vanhempiin ja ajoittain omaan äitiinkin, joka patistaa tytärtään menemään mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. Amanden vuokraamassa talossa kuolemaansa asti asuneen Lucie Huguesin tytär Julie käy hakemassa äitinsä tavaroita ja jättää Amanden tutkittavaksi äidin päiväkirjoja ja kalentereita.

Muistiinpanot saavat Amanden kiinnostumaan villiintyneestä puutarhasta, joka piti rouva Huguesia elämässä kiinni aviomiehen kuoleman jälkeen. Ehkäpä Amandekin löytää lohtua ryhtyessään kunnostamaan vihannestarhaa – ainakin hän vihdoinkin poistuu talosta. Rouva Huguesin listojen innoittamana hän alkaa antaa itselleen yksi kerrallaan erilaisia tehtäviä.

Ensimmäinen tehtävä: Päästä sisään. Amande antaa kodin laihalle kulkukissalle, vaikka on aiemmin hieman pelännyt eläimiä. Hän suostuu ottamaan vastaan Lyonin nuorisokeskuksen bändikaverukset, jotka haluavat jotenkin muistaa hyvää ohjaajansa Beniä. Samalla Amande päästää sisään myös menneisyyden erilaisine muistoineen.

Toinen tehtävä: Löydä juhlahetket. Sehän onnistuu kyllä! On täysikuun juhlaa kynttilöin koristellussa puutarhassa. On Benin veljen ja tämän vaimon esikoisen syntymän kunniaksi värikkäin nauhoin ja tuulikelloin koristeltu puu. On kevään saapumisen juhla puutarhan tuottaminen kukkineen. Aina löytyy jotain kiitoksen aihetta. 

Kolmas tehtävä: Jaa toisten kanssa. Amande alkaa olla niin vahva, että pystyy vuorostaan tukemaan Benin vanhempia, jotka eivät jättäneet Amandea yksin surun ensi hetkinä. Pelkkä hiljainen työskentely puutarhassa rinta rinnan voi auttaa masentunutta ja vielä enemmän oman salaisen hiljentymispaikan luovuttaminen toisen käyttöön.

Neljäs ja viimeinen tehtävä: Päästä irti. Amande luopuu nyt sellaisista asioista, jotka eivät enää tunnu oikeilta, ja antaa rohkeasti mahdollisuuden aivan uusille ja yllättäville ideoille. Suru Benin ja Manonin kuolemasta ei katoa, mutta se ei enää himmennä rakkautta elämää kohtaan, koska me muistamme valon, jonka jätit jälkeesi.

Toivoa versovat päivät -romaani ei ole liian melodramaattinen, vaan kertoo lempeästi suuresta surusta, surun eri vaiheista ja rakkaudesta elämää kohtaan. Kirjailija luottaa vahvasti puutarhanhoidon ja luonnon parantavaan voimaa, mutta tietää myös sen, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ja ehkä lemmikkieläimen.

Mèlissa Da Costa (s. 1990) otti viime vuonna Ranskan myydyimmän kirjailijan tittelin dekkarikirjailija Guillaume Mussolta, joka oli kaksitoista edellistä vuotta ykköspaikalla. Kriitikot eivät ole Da Costan teoksia juuri noteeranneet, mutta lukijoiden tunteita ne ovat koskettaneet – kuten kirjailija on halunnutkin.