HILL, NATHAN: Wellness

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Wellness (2023)

Suomennos: Antero Tiittula

Vähävaraiset opiskelijat Elizabeth ja Jack asuvat vuonna 1993 Chicagossa kapean kujan vastakkaisilla puolilla ja tarkkailevat toisiaan salaa ikkunasta. Kun he sitten lopulta tapaavat kasvotusten, tuntuu toinen heti hengenheimolaiselta. He menevät nopeasti naimisiin ja muokkaavat suhteestaan tarinan, jota sitten kertovat itselleen ja muille ihmisille.

…se oli tarina rakkaudesta ensi silmäyksellä, kahdesta haaveilijasta, jotka löysivät toisen puoliskonsa, kahdesta orvosta jotka löysivät kotiin, kahdesta ihmisestä jotka ymmärsivät toisiaan – jotka tosissaan tajusivat toisiaan – helposti ja välittömästi.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin pariskunta alkaa suunnitella itselleen ja pojalleen Tobylle unelmien asuntoa, mutta avioliitosta tuntuu kipinä sammuneen. Jackin järkytykseksi vaimo vaatii uuteen kotiin erilliset makuuhuoneet, koska on alkanut kokea puolison huomionosoitukset takertumisena. Elizabeth kaipaa elämäänsä uudenlaista säpinää. Uutta rakastumista? Parinvaihtoa?

Silloin he eivät olleet halunneet mitään muuta kuin päästä eroon etäisyydestä, joka piti heitä loitolla toisistaan. Ja tässä he nyt olivat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hankkimassa sitä takaisin.

Elizabeth on työskennellyt Wellness-instituutissa testaamassa erinäisten hyvinvointituotteiden terveysväittämiä eli sitä, ovatko hoitoja oikeasti saaneiden ihmisten tulokset parempia kuin plasebota käyttäneellä verrokkiryhmällä. Elizabeth tulee siihen tulokseen, että tuotteiden ainoa parantavasti vaikuttava ainesosa on käyttäjän usko.

Tässäpä markkinarako! Elizabeth alkaa hoitaa ihmisiä plasebotuotteilla, koska useimmilla hänen asiakkaistaan ei ole mitään todellisia vaivoja, vaan vain liikaa aikaa. Yksi suosituimmista tuotteista on lemmenrohto. Tässä yhteydessä Elizabeth tutustuu myös ryhmään, joka uskoo positiivisen ajattelun yksinään riittävän ratkaisemaan niin raha- kuin terveysongelmatkin. Millaista itsepetoksen määrää!

Jack puolestaan arvioitiin nuorena taidemaailman tulevaisuuden toivoksi, mutta on jo aikaa jämähtänyt paikoilleen. Hän on opettanut yliopistossa taidehistoriaa vuoden sopimuksella kerrallaan, mutta nyt työpaikka on vaarassa. Yliopistossa käyttöön otetussa tehokkuusajattelussa opettajat pisteytetään sen mukaan, miten paljon heidän julkaisujaan käydään lukemassa netissä. Jack on porukan hännillä.

Happamia pihlajanmarjoja, muovattuna elämänfilosofiaksi.

Kaikkitietävä kertoja limittää nykyhetkeen tietoja Jackin ja Elizabethin lapsuudesta, koska sen vaikutus on merkittävä. Kansasin köyhillä takamailla varttuneen Jackin lapsuutta leimasi yksinäisyys ja selittämätön syyllisyydentunne. New Englandissa Elizabeth puolestaan oli ökyrikkaan perheen väheksytty ja syrjitty tyttölapsi. Kumpikin teki Chicagoon muuttaessaan pesäeron perheeseensä ja salasi lapsuuden kipeimmät asiat jopa kumppaniltaan.

Myöhemmät elämänvaiheet lupauksientäyteisestä opiskeluajasta nykyhetkeen ovat hiljalleen muovanneet Elizabethia ja Jackia uusiksi, mutta nyt he ovat hyvin ratkaisevassa kohdassa: millaisia ihmisiä he jatkossa tulevat olemaan? Jatkuuko heidän tarinansa entistä maanläheisempänä ja todempana, vailla salaisuuksien painolastia?

Nathan Hillin järkälemäinen romaani Wellness sisältää varsin vetävässä muodossa suunnattoman määrän tietoa, tarinoita ja tapahtumia. Teemoja on monia: hyvinvoinnin muuttuminen liiketoiminnaksi, uskomushoidot, positiivisuuskultti, avoin avioliitto ja salaliittoteoriat. Algoritmeja ja niiden toimintaa kirjassa selitetään kiitettävän kansantajuisesti, joskin hieman liian pitkästi.

Kirja kuvaa hienovaraisesti Elizabethin ja Jackin elämää ja muutoksia, joita ihmisissä ajan myötä tapahtuu. Kuvauksista osa hymyilyttää, osa surettaa ja osa raivostuttaa. Henkilöistä ja asioiden todellisesta luonteesta pudotellaan tietoja tipoittain, mutta lopulta erillisiltä tuntuneet juonet yhdistyvät. Yllätyksiä koetaan eikä loppukaan ole ihan odotettu. Nautittavaa luettavaa!

Lopuksi pari puhuttelevaa lausetta:

Jos takerrut liikaa siihen, mitä haluat nähdä, sinulta jää huomaamatta se mitä on oikeasti.

Usko mihin uskot, mutta usko lempeästi. Usko myötätuntoisesti. Usko uteliaasti. Usko nöyrästi. Äläkä luota koppavaan varmuuteen.

 

KÄRKI, KATJA: Evan neljä elämää

Kustantaja: Bazar 2024

Nurmeksesta kotoisin oleva ja Rovaniemellä asuva Katja Kärki (s. 1985) on koulutukseltaan äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä -opettaja sekä sanataideohjaaja. Hänen kiitetty esikoisteoksensa Jumalan huone ilmestyi vuonna 2019 ja Lappiin sijoittuva romaaninsa Eeled vuonna 2021. Kolmannessa teoksessaan Evan neljä elämää Kärki kertoo tarinan kuvanveistäjä Eva Ryynäsestä (1915–2021).

Tarinan alussa ollaan 1920-luvulla Vieremällä, missä Åsenbryggin perhe asuu Honkajärven talossa. Perheessä on viisi lasta, joista Eeva toiseksi vanhin. Eeva tarkkailee alati ympäristöään: millainen on hevosen kaulan kaari, millainen vasikan hontelo olemus, millaisia taivaan pilvet. Jo seitsenvuotiaana hän vuolee puusta ilmeikkäitä pieniä eläimiä. Sukan kutominen ei sen sijaan onnistu häneltä lainkaan.

… on vain pakko veistää ja piirtää, koska maailmassa on niin paljon kaunista ja kiinnostavaa, ja ellei sitä pääse tekemään, tuntuu kuin olisi vajaa ja sairas.

Yhdeksäntoistavuotiaana Eeva huomaa isän vanhan, lahon hakkuupölkyn piilottelevan sisällään seitsemää härkien ympäröimän kiven päällä huutavaa veljestä. Veistoksen ansiosta pelkän kansakoulun käynyt neitokainen pääsee opiskelemaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Helsinkiin. Tässä vaiheessa koko perhe vaihtaa sukunimensä Honkajärveksi.

Ateneumissa Eeva saa ystäviä ja ihailijoita. Oppilaitoksen järjestämissä suunnittelukilpailuissa hän menestyy loistavasti ja pystyy palkintorahoilla maksamaan huoneensa vuokran, mutta menettää samalla muutamia ystäväkseen luulemiaan. Eeva ei ymmärrä kilpailua ja kateutta, mutta ilkeät puheet kantautuvat kyllä ”maaseudun harrastelijan” korviin.

Rahapulasta johtuva paastoaminen ja tiukan opiskelun aiheuttama stressi väsyttävät välillä Eevan niin pahasti, että hän joutuu lepokotiin toipumaan. Juuri ennen talvisodan syttymistä hän kuitenkin saa kuvanveistäjän tutkintonsa suoritettua ja on siis todistetusti ammatti-ihminen. Kotipuolessa silti ukot ehdottelevat; ”Ruumisarkkuja jootasit veestelemään. Senhän sinä ossoot.”

Jatkosodan aikaan Eeva tapaa tulevan miehensä, luutnantti Paavo Ryynäsen, jonka silmät ovat syvät kuin suolammet. Eevan isä ilahtuu siitä, että mies on maanviljelijä. Eeva taas iloitsee miehen ymmärryksestä taidetta kohtaan. Opiskelutoverit sen sijaan paheksuvat Eevan katoamista Karjalan metsiin. Eihän siellä voi taidetta syntyä!

Lieksan Vuonislahdelle nousee kauniin luonnon keskelle pikkuhiljaa Eevan ja Paavon oma valtakunta. Pienestä saunamökistä aloitetaan ja aina rahatilanteen salliessa rakennetaan lisää. Eeva ahkeroi emäntänä, hoitaa lehmät ja kanat, poimii metsästä marjat ja sienet, auttaa peltotöissä. Kylällä juorutaan ”Paaterin noidasta”, joka kesällä kuljeskelee alasti tiluksillaan.

Viimein Paateriin valmistuu talo, jonka avarassa pirtissä Eevalla on mahdollisuus tehdä veistoksiaan. Ihmisiä saapuu kaukaakin ihmettelemään, mihin kaksi aikuista ihmistä tarvitsee niin paljon tilaa. On nimittäin käynyt niin, että Eevalle ja Paavolle ei ole siunaantunut lapsia, vaikka mitään syytä siihen ei ole löytynytkään. Ovat kuitenkin sisarusten ja naapurien lapset. Kummilapset. Eevan puusta luomat lapset.

Lapsen poski on sileä ja lämmin, pehmeä sormenpäissä. Valo osuu siihen ikkunasta ja saa sen nukan hehkumaan. Silitän ja hyväilen. Hyräilen ja hymyilen. Lapsen kasvot ovat kauniit kuin jumalan.

Suomessa taidepiirit ihannoivat vielä 1960-luvulla nonfiguratiivista ja rajoja rikkovaa taidetta. Eevan töitä pidetään niissä piireissä vanhanaikaisina ja Eevaa itseään ITE-taiteilijana. Amos Anderssonin museossa vuonna 1974 järjestetty Eva Ryynäsen retrospektiivinen näyttely ”Puusta puonnut” todistaa kuitenkin yleisön rakastavan juuri hänen tapaansa kuvata maailmaa. Menestys on valtaisa ja Evalle satelee tilauksia ulkomaita myöten.

Taiteeni on silmiin solahtavaa, se lainaa muotonsa luonnosta niin ettei ihminen aina edes ymmärrä katsovansa taidetta. Taiteeni ei riko arjen pintaa. Se ei ole särö todellisuudessa. Se on arkea, arjessa. Arkeen uinutta unta.

Tyhjilleen jäänyt navetta muuttuu Eevan ateljeeksi ja Paaterista tulee virallinen vierailukohde. Eva saa keskittyä taiteen tekemiseen, sillä hänellä on Paavo! Mies tekee moottorisahalla veistosten aihiot, teroittaa taltat, rauhoittelee turhautumiset ja valvoo, että vaimo muistaa myös syödä ja nukkua. Pariskunnan välinen kiintymys on kuvattu kauniisti, kuten myös taiteilijan luomisen palo.

Kun muut näkevät vain puun, sen syyt ja pinnan ja sileän pökkelön, tiedän sen sisällä olevan jotain muuta. Joskus sen näkee heti. Joskus sen vain tietää. Silloin sillä ei vielä ole hahmoa, muotoa tai nimeä. Käteni etsivät, hapuilevat ja tunnustelevat, ne silittävät sen esiin. Sen, minkä tiedän puussa piilevän. Se ikään kuin haluaa tulla esiin ja nähdyksi, minun kätteni kautta.

Katja Kärki korostaa loppusanoissaan, että kirjassa esiintyvä Eva on fiktiota, vaikka mukaan onkin poimittu todellisia tapahtumia. Tarina on kuitenkin varsin uskottava ja ehjä. Kaikkitietävän kertojan lisäksi näkökulmansa tarinaan tuovat Eeva itse ja henkilöistä ihanin eli Paavo sekä kyläläisten puheita sivusta kuunteleva Elina. Aivan oleellinen osa kirjan tunnelmasta syntyy vuonislahtelaisen murteen käytöstä kirjan repliikeissä.

Kuinkahan moni alkaa tämän kirjan luettuaan suunnitella matkaa Vuonislahteen katselemaan Paaterin taiteilijakotia ja ensimmäistä naisen konsanaan rakentamaa kotikirkkoa?

ARVOLA, INGEBORG: Jäämeren laulu

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Kniven i ilden (2022)

Suomennos: Aki Räsänen

Me olemme karaistuneita, yksinkertaisia metsäsuomalaisia, me liu’umme yötä vasten, hanget kannattelevat meitä, ruokaa tarvitsemme vähän. Meitä pettuleivällä ravittuja, turkiksiin puettuja pohjoissuomalaisia kutsutaan kvääneiksi, kveeneiksi…

Norjalainen Ingeborg Arvola (s. 1974) oppi lapsena isältään suomenkielisiä sanoja ja sanontoja, joita nyt hyödyntää isoisoisoäidistään Priita-Kaisa Seipäjärvestä kertovassa teoksessaan Jäämeren laulu. Norjankielisessä alkuteoksessa nuo suomenkieliset ilmaukset on kirjoitettu kursiivilla ja kursiivilla ne hieman hämmentävästi ovat myös suomennoksessa. Teos ajoittuu enimmäkseen 1860-luvulle.

Kolmekymmentäviisivuotiaalla, kauniilla ja nauravaisella Priitalla on kaksi aviotonta lasta, joilla on eri isät. Saadakseen nuoremman poikansa Heikin kastetuksi Priita alistuu kirkon kuritettavaksi ja asettuu neljänä peräkkäisenä sunnuntaina seurakunnan eteen pilkattavaksi. Suutuksissaan hän päättää lähteä Sodankylästä ja muuttaa Norjan Pykeijaan, jossa entuudestaan jo asuu Pehr-veli perheineen.

… minä hymyilen auringon, hymyilen itseni, minä väsyn harvoin, minulla on tarttuva nauru, sanovat, ajattelematon, sanovat myös. Nyt minä irtoan siitä mitä minusta sanotaan, nyt minusta tullaan sanomaan jotain muuta, toisissa paikoissa, toisia sanoja, toisia tarinoita.

Ruijaa kohti lähtee talvella hiihtämään joukko ihmisiä, mutta pian Priita ja pojat sekä perheen vähäistä omaisuutta ahkiossa vetävä Rakastan-vaadin erkanevat muista. Priita nimittäin on laajalti tunnettu isoisältään perimiensä parantajantaitojen ansiosta ja käy matkansa varrella auttamassa niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Kaksitoistavuotias Aleksi vartioi, ettei äiti haksahda häntä kosiskeleviin miehiin.

Keväällä Priitan perhe saapuu Näätämöön ja majoittuu Askan taloon odottamaan seuraavan talven lumikelejä. Saamansa avun vastineeksi Priita ja Aleksi osallistuvat riuskasti tilan töihin ja kolmevuotias Heikki ilahduttaa talon emäntää Kreetaa, joka ei pysty saamaan omia lapsia. Priitan ja tilan isännän Mikon välillä väreilee jotain, mutta kunnioituksesta Kreetaa kohtaan tunteille ei anneta valtaa.

Lopulta Priita lapsineen saapuu perille Pykeijaan. Pehr-veli oli jo valmistellut muuttoa Amerikkaan, mutta vuoden kalastuskaudesta näyttää tulevan niin tuottoisa, että lähtöä kannattaa lykätä. Aleksi hyväksytään yhteen venekunnista ja Priita ansaitsee rahaa toisaalta perkaamalla muiden naisten joukossa kaloja rannalla ja toisaalta auttamalla kärsiviä lähimmäisiään.

Priitalle olisi puolisoksi tarjolla luotettava leskimies, mutta Mikon saapuminen Pykeijaan täyttää naisen ajatukset. Lopulta molemminpuolinen kiihko vie Priitan ja Mikon toistensa syliin. Asia ei kauan pysy ympäristöltä salassa ja monet tuomitsevat Priitan. Pettynyt Aleksi pistää välit poikki äitiinsä, mutta paheksuu myös Mikkoa. Tämä surettaa Priitaa, mutta pahoille puheille rakastavaiset tuskin lotkauttavat korvaansakaan.

Maailma on suuri, niin suuri on maailma, koko taivas, kaikki meri, kaikki suot, kaikki polut, niin paljon on olemassa, mitäpä merkitsevät toisten pahat sanat, ne ovat vain osa kuhinaa, pienimpiä risuja, pieni osa kaikkea olevaa, niin paljon rakkautta ja ihoa, niin monia huulia ja silmiä… katse näyttää niin nuorelta, leikkisältä ja hilpeätä ja halusta ja ilosta säteilevältä, koska hän katsoo minua, koska tässä olemme me, koska nyt on nyt…

Mikko ja Priita kuvittelevat pystyvänsä järjestämään asiansa niin, ettei heidän suhteestaan koidu kenellekään suurempaa harmia, mutta yllättäviä ongelmia on tulossa. Kestääkö rakkaus tosipaikan edessä? Mitä enteilevät Priitan toistuvasti näkemät unet kuolleesta lapsesta?

Pikkuväki ilmoitti, että jokin tulee muuttumaan, jotain repäistään pois siitä, mitä luullaan vankaksi perustaksi. Ruskeaa vettä. Ruskeaa, sameaa vettä.

Kirjassa kerrotaan tarinoita Ruijan tapahtumista ja ihmisistä, kiistoista ja ennakkoluuloista, mutta myös yhteishengestä ja anteliaisuudesta. Kuvataan saamelaisten, talonpoikien ja kalastajien elämää ja vanhoja tapoja sekä keinoja pitää kaikkialla elävä näkymätön pikkuväki ihmisille myötämielisenä. Huumoria riittää ja oman säväyksensä kirjaan tuo eloisa kieli.

Jäämeren laulu on ensimmäinen osa Ruijan rannalla -trilogiasta. Romaani voitti Norjan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Bragen vuonna 2022 ja oli seuraavana vuonna ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon. Seuraavia osia odottelee varsin kiinnostuneena, sillä Priitan ja Mikon tulevaisuus näyttää vihjeiden perusteella sisältävän sekä iloa että surua.

 

ATWOOD, MARGARET: Vanhaa rakkautta : kertomuksia

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Old Babes in the Wood (2023)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Kanadalaisen Margaret Atwoodin (s. 1939) teos Vanhaa rakkautta sisältää viisitoista kertomusta, jotka on jaettu kolmeen osioon. Osioista ensimmäinen ja kolmas kertovat pariskunnasta nimeltään Nell ja Tig. He esiintyivät jo Atwoodin novellikokoelmassa Poikkeustiloja (2006) ja heidän esikuvinaan lienevät Margaret Atwood itse ja puolisonsa, kirjailija ja kulttuuriaktivisti Graeme Gibson (1934–2019).

Kirjan ensimmäisen osion nimeke on Tig & Nell. Se sisältää kolme kertomusta, joista kukin alkaa jostakin vuosikymmenten takaisesta muistosta ja päättyy sellaiseen nykyhetken tapahtumaan, joka on tuon muiston laukaissut. Oli luontoristeilyä varten käyty ensiapukurssi. Ol9 Provencen talon vuokraisäntä raivokohtauksineen. Oli rakas kissa, jonka kuolemaa itkiessään Nell tosiasiassa suree jo lähestyvää eroa Tigistä.

Kirjan viimeisen osion nimeke on Nell & Tig. Sen sisältämät neljä kertomusta kuvaavat Nellin elämää ja tunteita Tigin kuoleman jälkeen. Tig on poissa, mutta silti Nellille yhä vahvasti läsnä. Hänellä ovat vielä tuoreena mielessä viimeiset yhteiset kuukaudet, jolloin elämästä huolettomasti nautiskellut Tig hiljalleen katosi, mutta syvä rakkaus ei.

Hän piteli Tigiä sylissään, kun tämä nukkui. ”Älä lähde, älä lähde”, hän kuiskaili. Niin hän sanoi vain silloin, kun Tig nukkui. Jos hän sanoisi niin silloin, kun Tig oli valveilla, mitä tämä voisi siihen vastata? Heillä ei kummallakaan ollut vaikutusvaltaa siihen, Tigin vähittäiseen lähtöön. Tig tuntisi vain syyllisyyttä siitä, että oli jättämässä hänet.

Nellille leskeys merkitsee sellaisten asioiden opettelua, joista Tig on aiemmin huolehtinut. Se merkitsee pitkän yhteiselon aikana kertyneiden tavaroiden lajittelua ja päätöksiä siitä, mitä säästää ja mitä hävittää. Raastavan surun voivat herättää Tigin koulussa tekemä puulipas ja viimeinen purkki Tigin valmistamaa marmeladia. Jopa taivaan tähdet.

Kirjan toinen, kahdeksan kertomusta sisältävä osio on nimeltään Paha äitini. Samannimisessä novellissa viisitoistavuotias tytär ei uskalla olla tottelematta äitiään, koska puolittain uskoo tämän olevan noita. Luultavasti äiti vihjailee salaisista kyvyistään, koska haluaa tyttären tuntevan olonsa korkeampien voimien varjelemaksi.

Osion novelleissa on mielikuvituksen leikkiä avaruusolioita myöten, mutta ne sisältävät myös kärjekkäitä huomioita yhteiskunnasta. Osansa saavat politiikka, ilmastonmuutos, internet, nettihuijarit ja ihmisten puhelinkäyttäytyminen. Ovat menneet, nykyiset ja tulevat pandemiat. On 1960-luvun seksuaalinen vapautuminen ja 1970-luvun feminismi. Jokainen aikakausi tuhoaa vanhaa, mutta saattaa myös nostaa esiin jotain omana aikanaan hyljeksittyä ja luoda siitä jotain uutta.

Joustamattomuus on rajoittuneen mielen merkki…. Monet erehtyivät pitämään päähänpinttymiä ajatteluna.

Moni kertomuksista liittyy naisen asemaan. Tuntuu siltä, ettei nainen saisi olla liian oppinut tai hänelle käy kuten Hypatia Aleksandrialaiselle tai yliopistollisesta kaavasta poikkeavalle naistutkijalle. Kertomuksista hupaisin on Metempsykoosi eli sielun matka, missä maakotilon sielu tempautuu yhtäkkiä naisen ruumiiseen ja joutuu totuttautumaan sen kummalliseen toimintaan. Vai onko sittenkin niin, että nainen kuvittelee olevansa kotilo? Auttaisiko käynti psykiatrilla?

Atwood ryydittää kertomuksiaan toisaalta lakonisella huumorilla ja toisaalta pontevalla paisuttelulla. Kaikesta paistaa hänen laaja historian, kirjallisuuden ja luonnontieteiden tuntemuksensa. Vanheneminen voi olla pelottavaa ja masentavaa, mutta se saattaa olla myös vapauttava vaihe elämässä. Ehkä silloin ennättää nauttia arjen ohikiitävistä iloistakin.

Hänellä oli tapana sanoa, että kun vuosia kertyy tarpeeksi, voi vaikka tanssia pöydällä, jos pystyy vielä kiipeämään sille… Ei tarvitse enää vetää vatsaa sisään. Voi hölmöillä vaikka kuinka, koska vanha ihminen on joka tapauksessa hölmö.

ZIDAN, IRENE: Isäni appelsiininkukkien maasta

Kustantaja: WSOY 2024

Amira Mansurin äiti on suomalainen ja isä palestiinalainen. He muuttivat Suomeen 1980-luvulla kuvitellen tulevansa suvaitsevaiseen maahan – ja kyllähän lehdissä hehkutettiinkin sitä, miten perheessä oli yhdistetty kaksi kulttuuria. Amira kuitenkin koki kantasuomalaisesta poikkeavan ulkonäkönsä rasitteeksi: automaattisesti oletettiin, ettei hän osaa suomea eikä tunne maan tapoja. Nyt samat epäilyt kohdistuvat Amiran omiin lapsiin – jälleen pelkän ulkonäön perusteella.

Amiran sukutausta on yhtenä syynä siihen, että hänen työnsä lehden muistokirjoitusten laatijana vaihtuu toimittajaksi ulkomaanosastolle siinä vaiheessa, kun joukko palestiinalaisia tekee terrori-iskun Valtioon eli Israeliin ja Valtio vastaa täysmittaisella sodalla. Sukulaistensa avulla Amira pystyy löytämään sopivia haastateltavia artikkeleihinsa; hän on arvokas lisä lehdelle.

Amira pyrkii jutuissaan olemaan mahdollisimman puolueeton. Hän myöntää, että Valtiolla on oikeus puolustautua, kun sen kansalaisten kimppuun käydään. Hän muistuttaa kuitenkin, ettei väkivalta alueella alkanut palestiinalaisten iskusta, vaan sitä edelsi Valtion pitkä miehityskausi, Kaistaleen saarto ja Valtion siirtokuntien hivuttautuminen yhä edemmäs palestiinalaisten alueelle.

Israel on Valtio, jolla on kaikki valta. Palestiina on vain paikka siellä jossain, olemassa vain toiveena.

Israeliin liittyvät lehtijutut aiheuttavat väistämättä kriittisten kommenttien vyöryn. Pelkästään Amiran nimen perusteella ihmiset tekevät päätelmiä hänen tietämyksensä tasosta, tarkoitusperistään ja uskonnostaan. Moni korostaa, että Israel on Jumalan valittu kansa ja ”se toinen kansa” myöhemmin keksitty. Amira alkaa tuntea olevansa lehdelle rasite ja turvallisuusuhka.

Nykyhetkeen lomittuu muistoja Amiran lapsuudesta ja nuoruudesta, jonka hallitsevin hahmo oli isä. Isä leikki pienten lastensa kanssa, isä oli iloinen, isä teki herkullista ruokaa, isä selitti asioita. Koko perhe pääsi käymään sukulaisissa isän kotimaassa, joskin lapsille jäi vierailusta mieleen vain yksittäisiä tapahtumia ja tunnelmia.

Tytärten kasvaessa tilanne muuttui. Tytöt alkoivat hävetä isäänsä, joka ei hallinnut suomen kielen vivahteita, joka oli liian äänekäs ja jota vartijat seurasivat kaupassa. Isäkään ei ollut enää onnellinen muulloin kuin muiden kaukaa tulleiden miesten seurassa. Hänellä oli vaikeuksia löytää töitä ja vaimon kanssa alkoi tulla riitaa. Tyttäret eivät olleet lainkaan kiinnostuneita isänsä kielestä tai uskonnosta.

Ajattelin isää istumassa ison liikenneympyrän kupeessa huoltoasemalla iltaisin muiden kaukaa saapuneiden miesten kanssa. Heitä yhdisti kieli ja ymmärrys paikoista ja tapahtumista, joita heidän suomalaiset lapsensa, vaimonsa ja työtoverinsa eivät voineet täysin käsittää. Kieli soljui vaivattomasti ja miehet nauttivat, vaikka naapuripöydän yrmykasvoiset suomalaiset vilkuilivat kahvikuppiensa takaa.

Seitsemäntoistavuotiaana Amira matkusti yksinään tapaamaan isänsä omaisia, ennen kaikkea iäkästä isoäitiään eli sittiä. Edes Suomen passi ei auttanut, vaan hän joutui lentokentällä arabinimensä takia pitkälliseen kuulusteluun. Virkailijat saattoivat oikeasti pitää häntä mahdollisena turvallisuusuhkana Valtiolle tai sitten kyseessä oli valta-aseman näyttäminen.

Asuessaan sukulaistensa luona Rannalla Amairalle valkeni, miten monin tavoin Valtio rajoitti ja kontrolloi palestiinalaisten elämää ja miten toivottomalta tulevaisuus näiden silmissä näytti. Hän oppi hieman ymmärtämään etenkin nuorissa miehissä Valtiota kohtaan kytevää vihaa, joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä leimahtaa väkivaltaisuudeksi.

Ei Amira silti solahtanut täysin palestiinalaistenkaan joukkoon. Hänen lyhythihainen ja -helmainen kesämekkonsa aiheutti pahastusta ja pilkkaa, huivittomuutensa ja puuttuva arabiantaitonsa kummastusta. Yhä uudestaan sukulaiset joutuivat selittämään ihmisille, että Amira on ulkomaalainen eikä siksi hallitse tapoja.

Tunsin olevani vääränlainen. En oikeutettu olemaan osa isäni kansaa. Samalla koin kasvavaa ärtymystä perheeni puolesta. Oli helppoa valittaa, käskeä oppimaan kieltä ja uskontoa. Täältä käsin oli vaikeaa ymmärtää elämää vieraassa maassa, ja sitä, ettei sodan kouraa pääse pakoon, vaikka lähtisi pois.

Nyt nämä sukulaiset ovat keskellä sotaa, josta virtaa lehden toimitukseen toinen toistaan järkyttävämpiä kuvia. Amiran huoli omaisten turvallisuudesta yhdistettynä häneen itseensä kohdistuvaan raakaan maalittamiseen saa Amiran terveyden murtumaan. Psyykkisitä ongelmista ajoittain kärsinyt isä sen sijaan saa itseensä uutta puhtia. Hän muuttaa Turkkiin, koska on siellä läheistensä kanssa ainakin saman meren äärellä ja ehkä saa tuntea appelsiininkukkien tuoksunkin.

Muistan sen tuoksun varmasti vielä silloin, kun kuolen. Sen, miten tuuli puhalsi appelsiininkukkien tuoksua Välimeren rannoilla, Jaffasta asti.

Isäni appelsiinienkukkien maasta -teoksen teksti on napakkaa ja luvut lyhyitä. Kaikesta heijastuu vankka asiantuntemus ja ehkä myös Irene Zidanin (s. 1986) omat kokemukset – onhan hänenkin äitinsä suomalainen ja isänsä palestiinalaistaustainen. Hän on toiminut nimellä Aishi Zidan Lähi-idän kirjeenvaihtajana ja saanut vuonna 2018 Journalistiliiton Sananvapauden kunniastipendin.

Irene Zidanin teos kannattaa lukea, sillä se auttaa ymmärtämään hieman paremmin sitä, mikä johti Lähi-idässä tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen. Juuret ovat vuosikymmenten takana.

Jos kysyisin tarpeeksi monelta paenneelta, kidutetulta, johtajalta, kapinallissotilaalta, tappajalta, menettäneeltä, ehkä silloin ymmärtäisin jatkuvaa, monisyisen mädättävää onnettomuutta, jota kutsutaan laimeasti sodaksi.