SHIBLI, ADANIA: Sivuseikka

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Tafşīl thānawī (2017)

Suomennos: Sampsa Peltonen

Palestiinalaistaustainen Adania Shibli oli kolmannella romaanillaan Sivuseikka National Book Award – ja International Booker Prize -finalisti. Hänen oli tarkoitus saada lokakuussa 2023 Frankfurtin kirjamessuilla LitPromin jakama kirjallisuuspalkinto, mutta tilaisuus peruttiin Hamasin hyökättyä Israeliin. Useat kirjailijat ja kustantamot kritisoivat päätöstä, jota pitivät yrityksenä vaientaa palestiinalaisääni. Toisaalta on niitäkin, jotka ovat arvostelleet tapaa, jolla Shibli kuvaa teoksessaan israelilaisia.

Sivuseikka-romaanissa on vain 104 sivua, mutta sen lukeminen jättää suuren jäljen. Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä eletään Israelin valtion perustamisen jälkeistä aikaa, elokuuta vuonna 1949. Joukko sotilaita on rakentamassa leiriä Negevin autiomaassa. Heidän tehtävänään on estää Egyptistä tulevia soluttautujia ylittämästä rajaa ja puhdistaa alue arabeista noudattaen sanontaa ”tapa sinä ensin se, joka aikoo sinut tappaa”.

Heti ensimmäisenä yönä joukko-osaston upseeria puree jokin hyönteinen. mutta hän ei anna tulehtuvan haavan estää päivittäisi rutiinejaan. Joka päivä toistuvat miehen puhdistautumistoimet. Joka päivä joukot ajelevat auringon paahteessa hiekkadyynien keskellä. Eräänä päivänä koiran haukunta johdattaa joukot keitaalle, jolla lepotaukoa viettäneet ihmiset ja kamelit ammutaan. Vain nuori tyttö tuodaan sotilasleiriin. Räksyttävä koira seuraa perässä.

Voihan olla, että huononevan vointinsa vuoksi mies ei pysty ajattelemaan selkeästi, mutta toiminta on joka tapauksessa sekavaa. Ensin mies kieltää ketään kajoamasta tyttöön, mutta kun raiskauksia kuitenkin tehdään, hän ei jakele rangaistuksia. Hän taitaa pikemminkin kokea tytön olemassaolon leirissä häiriötekijänä, mikä oikeuttaa tämän tappamiseen ja hautaamiseen aavikolle.

Hiekka imi välinpitämättömänä tytön päästä pulppuavan veren. Keskipäivän auringon säteet tuntuivat kohdistuvan kimppuna tytön paljaisiin pakaroihin, jotka olivat aivan saman väriset kuin hiekka.

Sivuseikka-romaanin ensimmäisessä osassa näkökulma on upseerin. Kylmäävä tunne syntyy siitä, että hän kuvaa vain sotilaiden tekoja muttei lainkaan heidän tunteitaan. Tyttökin on miehille vain hetken hupi, kuin esine, sillä vihollisiksi katsotut eivät heidän silmissään ole ihmisiä lainkaan.

Kirjan toinen osa sijoittuu 2010-luvun puoliväliin. Päähenkilö on nuori nainen, joka on saanut työpaikan palestiinalaisten hallinnoimalla A-alueella. Eräänä aamuna hän lukee lehtiartikkelin israelilaisten sotilaiden raiskaamasta ja tappamasta beduiinitytöstä ja kiinnostuu aiheesta, koska on syntynyt tarkalleen neljännesvuosisata kyseisen tapahtuman jälkeen. Se on sivuseikka, mutta synnyttää tunteen kohtalonyhteydestä..

Ehkäpä juuri tämä sivuseikka on kaikkein olennaisin avain koko siihen täydelliseen totuuteen, jota lehtijuttu ei tavoita, koska se jättää huomiotta tarinasta tytön näkökulman.

Nainen tietää toimivansa usein epärationaalisesti ikään kuin ei ymmärtäisi, mitä rajoja hänen ei kannata ylittää. Nyt hän päättää lähteä tutkimaan, löytäisikö beduiinitytöstä lisää tietoa arkistolähteistä ja rikospaikalta. Yhdeltä työtoverilta nainen saa lainaksi henkilökortin, joka oikeuttaa liikkumaan C-alueella asti, ja toinen auttaa häntä vuokraamaan oikeanlaisilla rekisterikilvillä varustetun auton. Matkalla hän tulee puhumaan englantia ja käyttämään mahdollisimman kansainvälistä nimeä.

Jo ensimmäinen tarkastuspiste saa naisen ahdistumaan niin, että hän olisi valmis tekemään U-käännöksen ja palaamaan kotiin. Sähläys kuitenkin kiinnittäisi sotilaiden huomiota, joten naisen on jatkettava matkaa, vaikka on täysin poissa tolaltaan. Onneksi ennen tarkastusta pieni tyttö sai väkisin myytyä naiselle pari purukumipakkausta – purkan jäystäminen pelottavissa tilanteissa helpottaa paniikkia.

Apunaan naisella on erilaisia karttoja. Yhdestä näkee, millainen Palestiina oli vuoteen 1948 asti, ja toisesta tiet ja asutuskeskukset Israelin viranomaisten näkökulmasta. Kolmanteen on merkitty alueiden rajat, Israelin pystyttämä muuri ja armeijan tarkastuspisteet. Ajaessaan kohti Jaffaa nainen huomaa, miten hänelle aiemmin niin tutut seudut ovat vuosien poissaolon aikana muuttuneet - kaikki palestiinalaisuus on kitketty pois. 

Israelilaiskartan alle jäävät kyräilemään muut mukaan ottamani kartat, kuten se, joka kuvaa Palestiinaa ennen vuotta 1948, mutta nyt en avaa sitä. Olen kuullut riittävästi juttuja tältä seudulta kotoisin olevilta ihmisiltä, että tiedän, miten paljon Jaffan ympäristössä aina Askaloniin asti oli kyliä ja kaupunkeja, eikä edes niin kauan sitten, ennen kuin ne hävitettiin jäljettömiin.

Loppujen lopuksi vierailut museossa, arkistossa tai beduiinitytön oletetulla kuolinpaikalla eivät lisää millään lailla naisen tietoutta itse tytöstä. Kuitenkaan hän ei saa lähdettyä pois alueelta, vaan ajelee umpimähkää ympäriinsä surullisen kuuluisan Rafahin ympäristössä. Onkohan hän taas ylittämässä rajaa, jota ei pitäisi?

Nainen on Sivuseikka-teoksen toisen osan minäkertoja Hän on runsassanainen ja rönsyilevä, tunteikas ja kokonaisuuden sijasta sivuseikkoihin huomionsa kiinnittävä. Hänen kohdallaan on riipaisevaa, miten arkipäiväisiksi ovat palestiinalaisille muuttuneet väkivallan äänet ja näyt. Vähentäkö turtumus tervettä varovaisuudentunnetta?

Pyssynpauke, partioautojen sireenien ulvonta, joskus myös taistelukopterien ja hävittäjien jyrinä ja tulitus, ja heti niiden jälkeen ambulanssien huuto, edustavat enää - sen lisäksi että niiden jälkeen alkaa aina uutisten erikoislähetys – vain samanarvoista äänimaisemaa kuin niiden kanssa kilpaileva koiran haukku.

Tietyt pienet asiat – sivuseikat - yhdistävät romaanin osia. Yhteistä ovat auringon armoton paahde, auton nostattamat pölypilvet, bensiinin katku ja jäljet hiekassa. Miehen tavoin nainenkin tapaa räksyttävän koiran ja osuu kamelien luo keitaalle. Jopa hiekalla makaava nainen paljaine pakaroineen löytyy kummastakin osasta. Vaan toteutuuko kummankaan kohdalla iskulause: Tykki ei voita, ihminen voittaa.

Adania Shibli syntyi Palestiinassa vuonna 1974. Hän opiskeli media-alaa ja kulttuurintutkimusta eri yliopistoissa Palestiinassa ja Isossa-Britanniassa ja väitteli tohtoriksi Itä-Lontoon yliopistosta. Nykyisin hän toimii tutkijana Berliinissä ja jakaa aikansa Berliinin ja Jerusalemin kesken. Shibli on julkaissut esseitä, novelleja ja näytelmiä sekä kolme romaania, joista viimeisimpänä Sivuseikan.

HIGASHINO, KEIGO: Pahan asialla

Kustantaja: Punainen Silakka 2024

Alkuteos: Akui (2001)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Palkittu kirjailija Kunihiko Hidaka on muuttamassa Kanadaan uuden vaimonsa, kustannustoimittaja Rien kanssa. Heitä käy hyvästelemässä lastenkirjailija Osamu Nonoguchi, joka tunsi Hidakan jo lapsena ja uudisti ystävyyden miesten tavattua taas aikuisina aikuisina. Illalla Nonoguchi matkustaa Hidakan kutsusta vielä uudestaan tämän luo ja löytää ystävänsä murhattuna.

Minun olisi kirjoitettava kokemukseni ylös. Halusin tallentaa muistiin kaikki dramaattiset tapahtumat, jotka liittyivät ystäväni kuolemaan. Päätin jatkaa kirjoittamistani aina siihen asti, että totuus paljastuisi.

Nonoguchin muistiinpanot kiinnostavat myös murhaa tutkivaa rikosetsivä Kagaa. Nonoguchille etsivän tapaaminen on yllätys, sillä miehet olivat muutama vuosi aiemmin opettajina samassa koulussa ja nyt siis kumpikin aivan uusilla urilla. Kaga löytää muistiinpanoista asioita, joiden pohjalta päättelee todennäköisen tapahtumaketjun. Yksi ratkaiseva seikka on tietokoneelle ajastettu faksin lähettäminen – edistyksellinen toiminto 1990-luvun alussa.

Etsivä Kaga uskoo, että Nonoguchi on hänen etsimänsä murhaaja. Aikansa väisteltyään tämä tunnustaakin olevansa syyllinen, mutta kieltäytyy ehdottomasti paljastamasta motiivia tekoonsa. Tästä Pahan asialla -teos oikeastaan vasta alkaakin, kun lukija saa seurata Kagan kaivautumista yhä syvemmälle sekä Hidakan että Nonoguchin taustoihin, elämään ja persoonaan löytääkseen selityksen murhalle.

Etsinnöissä paljastuu asioita, joiden perusteella Hidakan suhde Nonoguchiin saattoikin olla ihan erilainen kuin on uskottu. Onko pelattu kieroa peliä, johon yhtenä osana on liittynyt Hidakan ensimmäisen vaimon kohtalo? Mediassa leviää huhuja ja mielipiteet vellovat. Loppujen lopuksi muuan pienen pieni yksityiskohta paljastaa etsivä Kagalle, mikä on totuus ja kuka on ollut pahan asialla.

Pahan asialla kuuluu cozy crime -dekkareihin. Rikos on vain lähtökohta ja tärkein osuus on teon ratkaiseminen keskittymällä viime kädessä sen psykologiseen puoleen. Juoni on yllätyksellinen ja ovela ja etsivä Kaga oikein mukava uusi tuttavuus harmaiden aivosolujen käyttäjänä. Alan klassikko Agatha Christie tulee teosta lukiessa mieleen, mutta hyvällä tavalla.

Raisa Porrasmaa tuntee hyvin japanilaisen kulttuurin ominaispiirteet ja osaa suomennoksissaan avata niitä hienovaraisesti lukijoillekin. Japanilainen kirjallisuusmaailma on ihan omanlaisensa jo siinäkin suhteessa, että monet teokset ilmestyvät ensin jatkokertomuksena lehdissä. Mitä kaikkea sitten tapahtuukaan kulissien takana?

Keigo Higashino (s. 1958) syntyi ja kasvoi Osakassa. Hän opiskeli sähköinsinööriksi, mutta jättäytyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi, kun hänen esikoisteoksensa voitti parhaan uuden dekkarin palkinnon vuonna 1985. Keigo Higashino on kirjoittanut lukuisia dekkareita, romaaneja ja lastenkirjoja, joiden pohjalta on tehty useita elokuvia ja tv-sarjoja. Pahan asialla on neljäs häneltä suomennettu teos.

 

ANYURU, JOHANNES: Ixelles

Kustantaja: S&S 2024

Alkuteos: Ixelles (2022)

Suomennos: Outi Menna

Ugandalaisen isän ja ruotsalaisen äidin poika Johannes Anyuru (s. 1979) on romaani- ja näytelmäkirjailija sekä runoilija. Hän on ollut ehdolla arvostetun August-palkinnon saajaksi neljä kertaa ja voitti palkinnon vuonna 2017 dystopiallaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin. Romaani Ixelles on kolmas Anyurulta suomennettu teos.

Ruth asuu kymmenvuotiaan poikansa Emin kanssa merenrantatalossa Ixellesin hienostokaupunginosassa Belgiassa. Hän työskentelee agentuurissa, jolta asiakkaat saavat apua yleisen mielipiteen muokkaamisessa haluttuun suuntaan tai mediassa julkaistavien uutisten sisältöön vaikuttamisessa. Ruthin työnä on laatia tarinoita, luoda valehenkilöitä ja etsiä niihin sopivat näyttelijät. Hän on taitava, mistä kertoo kova palkkakin.

Vuosien varrella hän on luonut ääniä jotka ovat vakuuttaneet poliitikkoja lakimuutoksista ja investoinneista, ääniä jotka ovat saaneet taidemarkkinat hullaantumaan uusista tähdistä…

Lapsuutensa ja nuoruutensa Ruth kuitenkin vietti aivan toisenlaisessa ympäristössä. Antwerpenin lähiössä, jota postinumeron mukaan kutsutaan 2070:ksi ja jota asuttavat maahanmuuttajat, köyhät ja rikolliset. Siellä asuu edelleen Ruthin äiti; Kongosta saapunut pakolainen, alkoholisti ja uhkapeluri. Nyt 2070:n alueelta aiotaan purkaa rakennuksia uusien liikennejärjestelyjen tieltä ja Ruthin tehtävänä on muokata asukkaiden mielipiteitä niin, etteivät he vastustaisi purkusuunnitelmaa.

Äitinsä luona käydessään Ruth kuulee huhuja kultaisesta cd-levystä, jolla kuvataan väkivallan ulkopuolella olevaa paikkaa nimeltä ei-minkään osasto ja jonne 2070:n nuoretkin olisivat tervetulleita.  Ruth saa levyn käsiinsä ja tunnistaa puhujan äänen: Mion, joka oli Ruthin rakastettu ja Emin isä. Mion, joka puukotettiin kävelytunnelissa kuoliaaksi kymmenen vuotta sitten. Mutta puhuja ei voi olla Mio, sillä hän ei ikinä olisi jättänyt Ruthia selviytymään yksinään!

Aallot vyöryy halkeilleiden katujen yli. Pärskyy ovista sisään. Ja kun ne kääntyy ja vetäytyy takaisin, tuntuu kuin niiden mukana menisi kokonainen ihmiselämä – lastensuojeluilmoitukset ja tapaamiset sossun työntekijöiden kanssa, hasis- ja pilleripussit, ahdistuksen vallassa valvotut yöt. Kaikki katoaa aaltoihin… Mä odotan sua täällä. Veli.

Muiden 2070:n nuorukaisten tavoin myös arabipoika Mio (Muhammed) häiriköi ja tappeli, sillä väkivalta oli aina kuulunut hänen elämäänsä. Muiden tavoin hänkin ryösteli, toimi huumediilerinä ja käytti huumeita. Miossa oli kuitenkin myös jotain muuta, hellyyttä tai ehkä sisäistä valoa. Tai vapaudenkaipuuta – uneksihan hän joskus muuttuvansa linnuksi.

Mustaihoinen Ruth puolestaan oli palkittu runotyttö. Monen muun nuoren tavoin kirjasto oli Ruthin turvakeidas ja siellä hän myös tutustui 17-vuotiaana Mioon. Ruth uskaltautui seikkailemaan ja Mio unelmoimaan elämästä Ruthin kanssa jossain muualla kuin 2070:ssä, mutta Ruthista tulikin yksinhuoltajaäiti ja Miosta marttyyri, jonka kuva maalattiin kirjaston ulkoseinälle.

Ruth ei ole halunnut kertoa pojalleen totuutta Mion elämästä ja kuolemasta, mutta Em on alkanut kysellä. Oliko isä hyväntekijä, kuten jotkut sanovat? Vai oliko hän paha? Em on yksinäinen poika, joka purkaa tunteitaan roolipeleihin ja näkee öisin painajaisia ikkunan takaa tuijottavasta hahmosta. Ja nyt Em on tavannut miehen, joka on antanut hänelle lahjaksi linnunsulkakokoelman. Mio keräili ja osteli itselleen sulkia, mutta ei tuo mies voi olla Mio!

Ixelles kertoo lähiöstä, jonka asukkaat tuntevat jääneensä jumiin paikkaan, jossa ei ole tulevaisuudennäkymiä eikä toivoa ja jossa liian moni nuori poika kuolee jengien välienselvittelyissä. Nuo pojat esittävät kovaa ja uhmakasta, mutta sisimmässään he haluaisivat tulla hyväksytyiksi ja saada tukea. Onneksi on ihmisiä, jotka yrittävät nostattaa alueen ihmisten yhteishenkeä. Onneksi on kirjasto ja islaminuskoisilla myös viisaan imaamin johtama moskeija.

Ixelles-romaanissa on keskeisissä rooleissa kaksi henkilöä, jotka yrittävät vaikuttaa muihin ihmisiin kertomusten voimalla. Ruthin asiakkaat ovat varakkaita ja heidän päämääränään on useimmiten saavuttaa hänen avullaan kaupallista- tai poliittista menestystä. Kuinka eettisesti oikeaa se sitten aina onkaan? Kultaisella cd-levyllä puhuva henkilö taas haluaa tuoda tulevaisuudenuskoa ja toivoa kaikkein huonoimmassa asemassa oleville.

Mies sanoo, ettei järjestelmän ulkopuolella ole mitään vaan kaikki on osa järjestelmää, jopa kapinointi sitä vastaan, mutta että täkäläisillä nuorilla, varastetuilla mopoilla ajavilla nuorilla ja vanhemmilla vanhanaikaisine uskontoineen on ainoastaan juuri se - ei mitään. Meillä ei ole mitään. Ja ei-mitään on ainoa, joka voi kaataa järjestelmän – sanaleikki, jonka varaan on rakennettu kokonainen maailmankuva.

Anyurun kaunis ja runollinen kieli luo tarinaan haikean pohjavireen. Toisiinsa sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys, tosi ja kuvitelmat. Näkökulmia on useita, mutta lukujen otsikot kertovat, kenestä on kulloinkin kyse. Kultaa-otsikon alta löytyy kultaiselle cd-levylle tallennettu teksti ja lisäksi on lukuja, jotka kuvaavat vanhemman eli Ruthin ja pelintekijän eli Emin suhdetta. Outi Menna on suomennoksessaan tavoittanut kaikki vivahteet.

Vaikka Ixelles sijoittuukin jonnekin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, ovat sen käsittelemät asiat jo nyt olemassa yhteiskunnassamme: ihmisryhmien välinen eriytyminen, maahanmuuttajat, sopeutumattomuus, rasismi, väkivalta ja huumeet. Pelottavaa on se, mihin päädytään, jos mitään ei tehdä. Tämä kirja kannattaa lukea!

TEIR, PHILIP: Elokuun varjot

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Eftermiddag i augusti (2024)

Suomennos käsikirjoituksesta: Jaana Nikula

Ehkä kirjailijalla ei kerta kaikkiaan ole valinnanvaraa, vaan hänen on kaiken aikaa oltava uskollinen totuudelle ja juuri se – pyrkimys kuvailla maailmaa sellaisena kuin miltä se hänestä näyttää – ajaa häntä eteenpäin.

Elokuun varjot -teoksen alkuluvussa ajatuksia omasta työstään selvittelee kirjailija, joka hyvinkin saattaisi olla Philip Teir itse. Hän on matkalla Suomeen ja hautajaisiin, mutta lukija tietää vasta koko kirjan luettuaan, mikä tilanteeseen on johtanut ja keitä tarinaan liittyy. Kirjailija pohtii, millaisen näkökulman monien mahdollisten joukosta kertomukseen valitsisi, ja pohdiskelun tulos selviää nyt.

Ollaan Pietarsaaressa 1990-luvun alkupuolella. Keski-ikää lähentelevät Mona ja Mick ovat asuneet omakotitalossaan muutaman vuoden ja järjestävät nyt grilli-illan naapureilleen, vaikka se ei alueella ole ollut tapana. Mick työskentelee laivalla ja on paljon poissa kotoa, mutta Mona hoitaa kodin ja lapset, tekee päivätyötä ala-asteen luokanopettajana ja toimii vapaa-aikanaan vielä kirjallisuuslehden päätoimittajanakin.

Mickin parannellessa krapulaansa Mona syventyy täysillä juhlien valmisteluun. Pikkutarkasti ja hitaasti valmistuu hänen elämänsä upein kermavaahdolla kuorrutettu mansikkatäytekakku, joka lumoaa yhdeksänvuotiaan Josefin-tyttären niin, ettei hän malta syödä mitään muuta herkkupalaa odotellessaan. Ja sitten koirat hotkivat koko komeuden ja vieraat joutuvat tyytymään kaupasta otettuihin kekseihin!

… hän oli nauttinut tietäessään, ettei ollut nalkuttava vaimo, joka purnaa heti kun mies pitää hauskaa kavereineen, hän ei ollut niitä, jotka kitisevät koko ajan, hän oli sitä vastoin moderni nainen joka luki moderneja feministikirjailijoita ja osasi keskittyä omaan päiväänsä antamatta muiden pilata sitä, hänellä oli ylpeytensä, oma sisäinen onnensa…Mutta nyt hän ei saanutkaan olla se nainen, joka on päättänyt nauttia ja myös osoittaa sen, sitä roolia hänelle ei oltu suotu.

Perheen kaksitoistavuotias poika Robert on ystävystynyt luokkatoverinsa Jacobin kanssa, jonka äiti on jättänyt perheensä ja muuttanut Kööpenhaminaan. Ehkäpä siksi Jacob on rakastunut kauniiseen Monaan ja käyttää eri tekosyitä voidakseen olla tämän lähellä. Jotain tuntee Monakin, mutta onko se pelkkää sääliä? Ainakin Robert alkaa miettiä, olisiko Jacob Monalle parempi poika kuin hän itse.

Minusta tuntuu, että sinä havaitsit perheessämme jotain mikä minulta jäi huomaamatta. Viihdyit meillä niin hyvin, että ajattelin joskus, pitäisikö meidän vaihtaa perhettä.

Jossain vaiheessa Jacob muuttaa fammunsa ja paapansa luokse. Robert ihailee Jacobin fammua, joka hänen mielestään on cool. Fammu esimerkiksi taistelee Kosovosta Suomeen paenneen albaaniperheen puolesta ja jopa piilottaa perheen lapset viranomaisilta. Yksi noista lapsista on Besim, Robertin ja Jacobin ikätoveri, joka osaa jo puhaltaa täydellisiä savurenkaita – iso meriitti! 

Josefin on kurinalainen opinnoissaan, mutta poikakolmikko keskittyy lähinnä rock-musiikkiin, päihteisiin ja runkkaamiseen. Heistä kenelläkään ei ole ihannekotia: Jacobin perhe on hajonnut, Robertin ja Josefinin vanhemmat ovat kykenemättömiä tukemaan lapsiaan, ja Besimin perheelle on jäänyt pakolaisen status. Silti jotkut heistä menestyvät jopa kansainvälisesti, kun taas joku luopuu leikistä kokonaan.

Elokuun varjot -romaani päättyy Jacobin ja Monan tapaamiseen hautajaisten jälkeen. Ilmassa on haikeutta. Jokin aikakausi on juuri päättynyt ja varhaisvuosista mieleen rakkaana jäänyt paikka jäämässä taakse.

”Minulla oli varmaan niin kiire kasvaa aikuiseksi, että kaikki sai silloin valtavan merkityksen. Aikuisena olen sitten muistellut tätä puutarhaa jonkinlaisena alkupisteenä.”

Mona oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Usko minua, sellaisia paikkoja tulee lisää.”

Teir kuvaa asialliseen sävyyn pienen kaupungin ilmapiiriä ja ihmisiä: mitä kaikkea näennäisesti tasaisen arjen keskellä tapahtuukaan! Pienistä yksityiskohdista paljastuu koko elämään liittyvää symboliikkaa kuten esimerkiksi Monan huolella hoitamaa puutarhaa varjostavasta kuivuneesta puusta, jota Mick ei saa kaadettua.

Elokuun varjot ei sovi vauhdikkaista tapahtumista ja ilotulitusmaisesta tekstistä pitäville, mutta sen hillityssä tyylissä on oma viehätyksensä. Sitä voi myös verrata toisen pietarsaarelaisen kirjailijan eli Lars Sundin romaaniin Vaasan prinsessa.