HAYES, TERRY: Vaeltaja

Kustantaja: Bazar 2015

Alkuteos. I am Pilgrim

Suomennos: Sami Rouhento

Englantilaissyntyinen Terry Hayes (s. 1951) loi menestyksekkään uran ensin toimittajana ja myöhemmin elokuvakäsikirjoittajana ja tuottajana. Hayesin kynästä ovat lähtöisin mm. elokuvat Mad Max, Rasvatyyni ja Vertical Limit. Vaeltaja on hänen esikoisromaaninsa ja tietenkin menestys. Se voitti National Book Award -palkinnon parhaana trillerinä ja sen elokuvaoikeuksista käytiin hurjaa huutokauppaa, jonka MGM-studio lopulta voitti.

Kirjan alussa nuhjuisesta newyorkilaishotellista löytyy nuoren naisen ruumis, josta on poistettu kaikki tuntomerkit.  Murhan tekotapa on otettu suoraan rikostutkinnan tekniikkaa käsittelevästä oppikirjasta, jonka takana piilee hyvin salaperäinen mies. Hän on monen eri roolin ja henkilöllisyyden suojassa toiminut salainen agentti eikä hänen todellista nimeään tiedä kukaan. Ne harvat, jotka hänestä jotain tietävät, määrittelevät hänet maailman parhaaksi tiedusteluagentiksi. Terävyytensä, rohkeutensa ja kestävyytensä puolesta hän muistuttaakin James Bondia, jolta puuttuvat ihmeelliset tekniset vempaimet. Hän on alle nelikymppisenä vetäytynyt jo eläkkeelle, mutta ottaa haasteen vastaan, kun murharyhmän komisario Ben Bradley kutsuu hänet hätiin. Pian murhatapauksen edelle astuu kuitenkin jotain paljon hälyttävämpää: Yhdysvaltoja uhkaa tuhoisa epidemia. Johtolankoja on vähän, mutta Vaeltaja lähtee niitä kerimään.

Vaeltajaa vastassa on yhtä älykäs ja yhtä salaperäinen mies, Saraseeni. Hän on kostoretkellä kaikkia niitä vastaan, jotka katsoo syypäiksi katkeriin elämänkokemuksiinsa ja myös kaikkia niitä vastaan, jotka ovat luopuneet oikeasta islaminuskosta. Suunnitelmien hiominen ja toteuttaminen on vienyt vuosikymmeniä, mutta lopulta Saraseenilla on käytössään pirullisen täydellinen ja tappava ase. Onko hänellä myös onni puolellaan?

Sivuja Vaeltajassa on yli 800, mutta aika nopealukuinen se on silti. Vaeltaja-hahmon kohdalla siirtyillään ajallisesti nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin, kun taas Saraseenin tarina etenee kronologisesti hyppäyksittäin. Samalla näiden kahden kertomukset limittyvät mielenkiintoisella tavalla toisiinsa. Henkilöt eivät onneksi ole aivan yli-ihmisiä, vaan heissä on myös inhimillisiä heikkouksia. Saraseenin toimintaa ymmärretään hänen elämänvaiheittensa vuoksi ja toisaalta Vaeltajan menneisyydestä paljastetaan synkkiä salaisuuksia eli kumpikaan ei ole yksipuolisesti paha tai hyvä.

Kukaan ei ajattele mielellään kohdanneensa parempana, ei varsinkaan tiedusteluagentti, joka on valittu ja koulutettu olemaan taistelukentällä lyömätön, mutta sitä minä kuitenkin sisimmässäni pelkäsin saapuessani lentoasemalle. On myös myönnettävä, että kun kiersimme Saraseenin kanssa seuraavien viikkojen aikana yhä pienempiä kehiä toistemme ympärillä, mikään näkemäni ei saanut tätä tunnetta häviämään. Hän olisi voinut valita minkä tahansa työn ja olla jokaisessa omaa luokkaansa.

Maantieteellisesti kirjassa liikutaan varsin laajalla alueella Saudi-Arabiasta Afganistaniin, Libanonista Saksaan ja Yhdysvalloista Turkkiin. Toimintaa riittää ja jännitys tiivistyy tiivistymistään. Hayes sirottelee tekstiin paljon vihjauksia ja ennakointeja, joiden toteutumista voi sitten odotella ja kokea aikamoisia yllätyksiäkin. Kaikki kuvataan niin uskottavasti, että tuntuu vain ajan kysymykseltä, koska tämä kaikki tapahtuu oikeasti. Pelottavaa on sekin, mitä kaikkea tietoa Saraseeni onnistuu kaivamaan internetistä ja käyttämään hyväkseen. Vaeltaja on herkkua trillereistä pitäville.

DOERR, ANTHONY: Kaikki se valo jota emme näe

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: All the light we cannot see

Suomennos: Hanna Tarkka

Miksi me sanomme näkyvää valoa? Sanomme sitä väriksi. Mutta sähkömagneettinen spektri päättyy toisessa suunnassa nollaan ja toisessa äärettömyyteen, joten matemaattisesti, lapset, oikeastaan kaikki valo on näkymätöntä.

Valosta ja sen puuttumisesta kertoo Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe. Vuonna 1934 pimeys on Euroopassa jo nousemassa, mutta harvapa sitä tajuaa. Kirjan päähenkilöistä ranskalainen Marie-Laure LeBlanc on tuolloin kuusivuotias ja saksalainen Werner Pfennig seitsemän. Näiden kahden kertomukset limittyvät toisiinsa ja tiet lähenevät, kunnes yhtyvät elokuun alussa vuonna 1944 Saint-Malossa, vanhassa ranskalaisessa merenrantakaupungissa. Muitakin kertojia kirjassa on, mutta heitä tarvitaan lähinnä tarkentamaan taustoja ja tuomaan lukija kirjan lopussa nykyaikaan.

Äiditön Marie-Laure menettää näkönsä kuusivuotiaana, mutta ihanista ihanin isä opettaa kärsivällisesti ja kekseliäästi tytön selviämään omatoimisesti. Apuna hän käyttää esimerkiksi lähiympäristöstä rakentamaansa pienoismallia. Marie-Laure tunnustelee ympäristöään, kuuntelee ja haistelee, piirtää päässään karttoja.

Hänen mielikuvituksessaan ja unissaan kaikella on värinsä… Isästä säteilee tuhansia värejä, opaalinhohtoa, mansikanpunaista, syvää punaruskeaa, villiä vihreää; isästä uhoaa öljyn ja metallin haju, kuin lukon haittalevy liukuisi paikoilleen, kun hän liikkuu avainniput kilisten. Hän on oliivinvihreä puhuessaan osaston esimiehelle, oranssi ja yhä oranssimpi puhuessaan kasvihuoneiden mademoiselle Fleurylle ja kirkkaanpunainen yrittäessään laittaa ruokaa. Iltaisin hän hohtaa safiirinvärisenä, kun hän istuu höyläpenkin ääressä ja hyräilee lähes kuulumattomasti savukkeenpätkän hehkuessa prismaattisen sinisenä.

Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä, joten Marie-Laure saa tutustua omalla tavallaan museon kokoelmiin ja löytää elinikäisen intohimonsa: kotilot. Museon tärkeimmästä aarteesta hänelle vain kuiskaillaan. Liekkien meri -niminen sininen timantti on monen oven ja lukon takana, sillä tarinoiden mukaan siihen liittyy kirous: kiven omistaja elää ikuisesti, mutta kaikkia hänelle rakkaita ihmisiä kohtaa onnettomuus onnettomuuden perään. Saksalaisten miehittäjien lähestyessä Pariisia isä tyttärineen pakenee Saint-Malon kaupunkiin mukanaan jalokivi, ehkä aito timantti, ehkä jäljennös.

Viidensadan kilometrin päässä valkotukkainen, pienikokoinen Werner varttuu siskonsa kanssa orpokodissa Essenin hiilikaivosalueella. Jo seitsenvuotiaana hän onnistuu kokoamaan radion, joka vastaanottaa lähetyksiä eri puolilta maailmaa. Kuunnella saisi vain kansallissosialistien propagandakanavia, mutta Werneriin tekee suurimman vaikutuksen ranskalainen ääni, joka kertoo lapsille luonnon ihmeistä, esimerkiksi valosta. Ilmeisen lahjakkuutensa ansiosta Werner pääsee 14-vuotiaana Valtakunnalliseen poliittiseen koulutusinstituuttiin, minne lähtee mielellään – ei vakaumuksesta, vaan välttyäkseen joutumasta kaivokseen jossa isä on kuollut.

He rynnivät yhdessä sisään porteista, hotkivat paistettuja kananmunia ruokasalissa, marssivat kaikki yhdessä neliöpihan poikki, suorittavat nimenhuudon, tervehtivät lippua, ampuvat kivääreillä, uivat ja kärsivät yhdessä. Heistä jokainen on savikimpale, ja tanakka, kiiltäväihoinen komendantti on keraamikko, joka dreijaa heistä neljäsataa täsmälleen samanlaista pyttyä.

Werner ahdistuu aikaa myöten yhä enemmän näkemästään epäinhimillisyydestä ja myös omasta pelkuruudestaan vääryyksien edessä. Sotaan on lempeän Wernerinkin silti mentävä, paikallistamaan laittomia radiolähetyksiä Puolassa, Venäjällä, Itävallassa ja lopulta myös Ranskassa, San-Malon alueella.

Kaikki se valo jota emme näe on antoisa lukuromaani, joka vie vastustamattomasti mukanaan. Ehkä se johtuu toisiinsa limittyvien lukujen keveästä lyhyydestä, ehkä oivaltavasta kielestä. Nuoriin päähenkilöihin kiintyy nopeasti, mutta myös aikuisissa on koskettavia tyyppejä, joiden toivoisi selviytyvän sodan kurimuksesta. Jännityksen kohteita on itse asiassa useampiakin ja tunnelma tiivistyy hetki hetkeltä kun monet pienet sattumukset liittyvät toisiinsa. Kaikki on hyvin uskottavaa, myös sodan herättämät tunteet ja teot. Hyytävimpiä jaksoja ovat varmaan kuvaukset siitä, miten saksalaiseen eliittikouluun pyrkivien rotupuhtaus mitataan ja kouluun päässeiden kestokyky pistetään säälimättä koetukselle – varsinkin kun ne kerrotaan niin lempeän kauniilla kielellä. Kaikki ei käy hyvin, mutta murheenkin keskellä kimmeltää toivo.

Amerikkalainen Anthony Doerr (s. 1973) aloitti kirjoittamisen kahdeksanvuotiaana ja julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2002. Kaikki se valo jota emme näe oli työn alla kymmenen vuotta, mutta osoittautuikin sitten menestysteokseksi ja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2015.

GO, JUSTIN: Katoava aika

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: The steady running of the hour

Suomennos: Anna Lönnroth

Japanilaisen isän ja amerikkalaisen äidin lapsi Justin Go syntyi 1980-luvun alussa Los Angelesissa ja opiskeli historiaa Berkeleyn yliopistossa. Opintojen jälkeinen tutustuminen Eurooppaan reppureissaajana jätti kaipauksen, jota työ asianajotoimistossa ei pystynyt tyydyttämään. Viiden vuoden jälkeen Go suuntasikin Berliiniin elämään rahattoman kirjailijan elämää ja valmistelemaan esikoisteostaan. Vuosien työn tuloksena ilmestynyt Katoava aika oli kansainvälinen menestys.

Katoava aika alkaa asianajotoimiston kirjeestä, jossa nuorta kalifornialaista Tristania kehotetaan selvittämään, keitä hänen isoäitinsä vanhemmat ovat oikeasti olleet. Suunnaton omaisuus on luvassa, jos Tristan pystyy luotettavasti todistamaan isoäitinsä olleen Mount Everestillä vuonna 1924 kuolleen vuorikiipeilijä Ashley Walsinghamin tytär. Tutkimukset hänen on tehtävä täysin salassa ja nopeasti, sillä kahdeksankymmenen vuoden määräaika on kulumassa umpeen. Tristan heittäytyy yllättävän auliisti vaeltelemaan vähäisten johtolankojen perässä ympäri Eurooppaa: vanha kirje vie Ranskaan tai Berliiniin, arkistoista löytynyt merkintä Ruotsiin ja vanha koru Islantiin. Tuntuu kuin uusi tieto löytyisi aina sopivasti juuri silloin, kun usko onnistumiseen on hiipumassa, mutta käykö niistä mikään todisteeksi? Asianajotoimisto hoputtaa, aika kuluu. Tristan alkaa kysellä itseltään, miksi hän on paneutunut etsintöihin niin intohimoisesti. Onko kyseessä pikemminkin oman identiteetin selvittäminen kuin raha? Merkitseekö tiedon perässä juokseminen enemmän kuin orastavan rakkauden vaaliminen?

Tristanin matkaan limittyy taidokkaasti tarina menneisyydestä. Näkökulma siellä on toisaalta Ashley Walsinghamin ja toisaalta hänen rakastettunsa Imogenin; he kertovat mitä todella tapahtui. Ashley toki pitää Imogenia hienoimpana asiana elämässään, mutta rakkauden kanssa taistelevat velvollisuus sotilaana, jännityksenkaipuu ja tarve oman minän etsintään. Jälkikäteen voi vain miettiä, tuliko tehtyä oikeita valintoja ja asetettua oikeita asioita etusijalle.

Mutta miksi minä kiipeän? Kaikki kiinnostukseni maineeseen jälkipolvien keskuudessa tai kunnian keräämiseen maalleni hautautuivat kauan sitten Empress-linnakkeeseen. Enkä voi puolustella sitä tiedon hankinnalla – en näe, miksi Everestiä pitäisi tutkia sen enempää kuin mitä tahansa muuta meitä ympäröivää tuntematonta maakaitaletta. En voi edes vedota rakkauteen alpinismia kohtaa, koska emme ole vielä kiivenneet yhtään. Täällä me vaellamme ja kärsimme, vaellamme ja palelemme, eikä etenemisemme ole kiinni taidoistamme kallion ja köysien kanssa, vaan kyvystämme kestää vastoinkäymisiä.

Omat kipeät valintansa joutuu myös Imogen tekemään. Katkaistako välit Ashleyn kanssa kokonaan, jos tälle on tärkeämpää taistella joukkuetovereidensa kanssa rintamalla kuin olla rakastettunsa tukena? Irtaantuako myös omasta perheestään ja ryhtyä elämään itsellisen naisen elämää?

Katoava aika -romaanissa aikatasojen ja näkökulmien jatkuva vaihtuminen ei haittaa, vaan siirtymiset päinvastoin tukevat ja rikastuttavat toisiaan. Voi matkustaa Tristanin mukana paikasta toiseen ja aavistella, mitä siellä pari sukupolvea aiemmin on tapahtunut. Ensimmäisen maailmansodan tulihelvetti, jossa miehiä kuolee kuin kärpäsiä muutaman mutaisen metrin takia. Pieni saari Ruotsissa. Tulen ja tuulen Islanti. Jään ja lumen Everest. Justin Go kuvaa kaikkea historioitsijan luotettavuudella ja maailmanmatkaajan vivahdetajulla ja saa aikaiseksi mukaansatempaavan tarinan.

SUSI, PAULIINA: Takaikkuna

Kustantaja: Tammi 2015

Vantaalainen kirjailija Pauliina Susi (s. 1968) on käsitellyt teoksissaan naisen näkökulmasta katsottuna ajankohtaisia asioita kuten ruuhkavuosia ja pyramidihuijauksia. Suden viidennessä romaanissa Takaikkuna aiheena on nettistalkkaus.

Kirjan nimi Takaikkuna vie heti ajatukset Alfred Hitchcockin klassikkoelokuvaan, jossa kipsatun jalan vuoksi kotiinsa jumittunut uutisvalokuvaaja alkaa aikansa kuluksi seurata naapurin tekemisiä. Myös Suden kirjassa joku tirkistelee muiden elämää, mutta hänen menetelmänsä ovat uudenlaiset. Land-o on omien sanojensa mukaan ”pimeän puolen liero”, joka onnistuu ujuttautumaan salatuimpiinkin tiedostoihin, seuraamaan kohteidensa elämää reaaliajassa ja myös halutessaan puuttumaan asioihin. Stalkkaus on Land-on ikioma harrastus, mutta varsinaiselta työltään hän on ”louhija” eli epätoivottujen tietojen poistaja bittiavaruudesta. Salaista ja laitonta toimintaa tietenkin ja siksi tuottoisaa.

   Näen lävitsesi. Tämän lauseen hän lanseeraisi mielellään liiketoimintansa motoksi firmansa kotisivuilla. Se olisi komea myös käyntikorteissa ja paperiesitteessä, jollakin sikatylyllä fontilla.

   Menestyksen salaisuus? Erikoistuminen.

   Erikoisala? Kipu. Pelko. Sielun haavat. Nepä ne.

   Onnistumisprosentti? Sata. Lähityön paras tarttumispinta.

Suden kirjassa on paljon viittauksia myös George Lucasin Tähtien sota -elokuviin. Land-o on ottanut nimimerkkinsä kenraali Lando Calrissianin mukaan, joka ensin pettää ja sitten pelastaa Han Solon ja prinsessa Leian. Omaa prinsessaa Land-okin on etsimässä ja sellaisen hän uskoo löytäneensä Leia Laineesta. Leia on yksinhuoltaja, sosiaalityöntekijä ja vasta perustetun ProMen-järjestön toiminnanjohtaja, jonka lennähtää koko Suomen tietoisuuteen esiinnyttyään television kohuohjelmassa. Syynä on ProMen-hankkeen tarkoitusperä: tuen tarjoaminen miehille, joille prostituoitujen luona käyminen on muodostunut pakkomielteeksi. Sosiaalisessa mediassa sinkoilevat vihapuheet eikä Leia säästy törkeiltä henkilökohtaisuuksilta. Arkeen ilmaantuu yllättäviä harmeja ja pelottavia asioita eikä avuttoman oloinen Leia enää tiedä, kehen voisi luottaa.

Muitakin henkilöitä on vaikuttamassa tapahtumien kulkuun ja yhteydet heidän välillään kulkevat ristiin rastiin. Tuore oikeusministeri ja suurperheen isä Tarmo Häkkilä sysää yhden tapahtumaketjun liikkeelle mokaamalla netissä ja yrittämällä sitten pelastautua skandaalilta ”louhijan” avustuksella: kaikki linkit ja videotallenteet äkkiä pois netin syövereistä. Yhdyshenkilönä hääräävällä Häkkilän erityisavustajalla Valtti Nymanilla on kylmät hermot, mutta entä aikeet? Leian teini-ikäisellä tyttärellä Viivillä taas on salainen suunnitelma Ruotsin-risteilyllä, mutta vaaniiko häntä yllätys?

Takaikkuna on sujuvasti etenevä trilleri, joka onnistuu puuttumaan some-maailman ongelmiin terävästi ja monipuolisesti ja silti säilyttämään kepeän otteensa. Yllätyskäänteitä tuottavat puhtaat sattumukset, joita kukaan ei osaa ennakoida, mutta myös eri tekijöiden puuttuminen peliin. Etenkin kirjan loppupuolella vauhti on hurja ja jännitys miltei piinaavaa, kun henkilöiden todelliset luonteet ja tarkoitusperät alkavat paljastua. Vainoharhaisuudelta ei tämän kirjan luettuaan voi välttyä: mitä kaikkea tietoa minusta välittyy netin kautta ja kenelle? Olenko turvassa?