RATINEN, SUVI: Pakolainen

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Viipurissa vuonna 1878 syntynyt Aino oli runoilija, suomentaja ja fennomaani Julius Krohnin tytär. Vuonna 1900 hän meni lyhyen tuttavuuden jälkeen naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa ja menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Lanko oli kyllä varoittanut: älä mene ulkomaalaisen kanssa naimisiin… jos menet, ei sinusta voi tulla suomalaista kirjailijaa.

Virosta Aino kuitenkin löysi uuden innoituksen kirjalliseen tuotantoonsa. Vaimon ja äidin roolit sen sijaan eivät Ainolle sopineet. Hän synnytti viisi lasta, joista yksi kuoli vain kolmen päivän iässä. Rakastumaan altis Aino uskoi löytäneensä sielunkumppaninsa Eino Leinosta ja Oskarin järkytykseksi suunnitteli hetken avioeroakin ajattelematta juurikaan lapsiaan.

Viron itsenäistyttyä Oskar oli kaksitoista vuotta suurlähettiläänä Lontoossa ja Aino pääsi suuren maailman makuun, vaikka rakkain paikka hänelle olikin Kassarin saari Hiidenmaalla. Viron itsenäisyys päättyi 1940 neuvostomiehitykseen. Se tuotti Kallaksen perheelle surua: Sulev-poika teki itsemurhan NKVD:n kuulustelujen jälkeen ja tytär Laine kuoli puna-armeijalaisen harhaluodista.

Pakolainen-teos kuvaa kronologisesti  - joskin muistojen värittämänä - Aino Kallaksen viimeisiä elinvuosia. Vuonna 1944 saksalaismiehitys on ohi ja puna-armeija vyöryy jälleen Viroon. Tuhansien muiden virolaisten tavoin myös Aino ja Oskar pakenevat maasta. Ensin he tulevat Suomeen, mistä jatkavat oman turvallisuutensa vuoksi Ruotsiin, joka on avannut ovensa pakolaisille.

Murhetta riittää. Henkisesti ja fyysisesti hauras Oskar kuolee Tukholmassa vuonna 1946. Ruotsiin lapsiensa kanssa saapunut Virve-tytär huolehtii Ainosta, mutta pelkää Viroon jääneen puolisonsa puolesta. Rahat ovat vähissä. Lisäksi ruotsalaisten myötätunto pakolaisia kohtaan on lopahtanut, kun nämä eivät rauhan tultuakaan palaa synnyinmaahansa eli Viron neuvostotasavaltaan.

   Hän tuntee, miten raivo ja kipu nousevat, ymmärtämättömyys pakolaisten asemaa kohtaan sattuu taas kuin tuttu huitaisu puukolla,

   vaikka ei ole hänen syytään, että Diakonissalaitos antaa heille pakolaisille alennusta, heitä on täällä muitakin kuin hän, josta oman maan asukkaat juoruilevat, hän tietää sen kyllä, ja tietää että herättää ihmisissä ärtymystä, koska ei osaa olla tarpeeksi nöyrä ja kiitollinen ja pidättyväinen…

Taloudellinen tilanne saa Ainon pyörtämään päätöksensä, jonka mukaan hänen vuosina 1897–1931 kirjoittamiaan päiväkirjoja saisi julkaista vasta kuoleman jälkeen. Kustantaja uskoo kirjojen menestykseen, sillä intiimit tekstit tyydyttävät varmasti lukijoiden sensaationnälkää. Valvontakomission pelossa Ainon on kuitenkin poistettava tekstistä Viroon liittyviä merkintöjä, aivan kuin koko kansaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Tilanne on ahdistava. Suomessa Aino on Viron kansalaisena todellisessa vaarassa joutua luovutetuksi venäläisille ja karkotetuksi Siperiaan, sillä Suomi on aiemmin jo luovuttanut Neuvostoliittoon joukon inkeriläisiä ja virolaisia. Toisaalta Virossa ei voida julkaista Aino Kallaksen teoksia, koska häntä pidetään suomalaisena.

Heikon kuntonsa vuoksi Aino on muiden avun varassa, mutta toivomiaan helpotuksia – esimerkiksi matalampaa sänkyä – hän joutuu suorastaan tivaamaan. Oma avuttomuus kaihertaa, mutta myös kodittomuuden tunne. Mitä on tapahtunut Viron kodille ja sinne jääneille rakkaille tavaroille? Milloin Aino voi palata Suomeen? Pääseekö hän synnyinmaahansa edes kuolemaan?

   Hän ajattelee, ettei tule koskaan kotiutumaan Tukholmaan,

   ei tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, ei pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon, ei vapaaehtoisesti sulautumaan itselle elimellisesti vieraaseen mentaliteettiin,

   Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.

Stalinin kuolema vuonna 1953 poistaa pahimman pelon. Ainokin on nyt tervetullut takaisin Suomen kansalaiseksi sekä oikeutettu ottamaan vastaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämän miljoonan markan elämäntyöpalkinnon. Taloudellisia huolia Ainolla ei enää ole, mutta lisää surua kyllä: Virve-tytär kuolee syöpään.

Aino Kallas kuoli vuonna 1956. Hänen asemansa niin Suomen kuin Vironkin kirjallisuudenhistoriassa on vakaa, mutta mitä hänen henkilökohtaisesta elämästään nykyisin muistetaan? Ratisen kirja avaa siihen aivan uuden näkymän ja herkistää ajattelemaan myös tämän hetken pakolaisten tilannetta.

Ratinen on kehittänyt Pakolainen-teokseen erikoisen tyylin: hän rytmittää pitkiä ja monipolvisia lauseita sisennyksin. Yllättävää on sekin, että näkökulma on kyllä koko ajan Ainon, mutta minämuodon sijasta teksti onkin hän-muodossa. Tällä lailla lukijan ja Ainon välille syntyy pieni - ja helpottava - etäisyys. Tunteet kyllä koskettavat, mutta eivät muserra.

Suvi Ratisen biofiktiivinen teos Pakolainen tarjoaa sekä asiantuntevan katsauksen Aino Kallaksen elämään ja tuotantoon että tunteita koskettavan tarinan. Kannattaa lukea!

WESELIUS, HANNA: Pronominit

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Matti Ruokonen

Hanna Weselius (s. 1972) on kirjailija, valokuvaaja ja taiteen tohtori, joka työskentelee valokuvataiteen yliopistolehtorina Aalto-yliopistossa. Hänen esikoisromaaninsa Alma! voitti Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon vuonna 2016 ja Tulenkantaja-palkinnon vuonna 2017. Weseliuksen neljäs romaani Pronominit oli ehdolla vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon.

Jokainen sana pullistelee potentiaalia. Jokaisella sanalla on mahdollisuus osua kohteeseensa, johonkin asiaan todellisuudessa, ja yhdistää todellisuuden asioita toisiinsa. Silloin kun sanat osuvat ja yhdistävät, kirkas ymmärryksen verkko ilmestyy hetkeksi näkyviin.

Lentokone on lähtenyt matkaan, mutta kaikki ei ole kohdillaan. Puolityhjien ruokakärryjen valikoima on outo: pikapuuropakkauksia, vanhentuneita croissanteja... Matkustajat eivät tiedä, minne ovat menossa. Lentäjiltä ei tule kuulutuksia. Vain yksi stuertti on palvelemassa lähes kahtasataa ihmistä. Osa tuoliriveistä on peitetty pressulla. Elokuvista on katsottavissa vain Titanic.

Matkustajat nimetään heidän istuinpaikkojensa perusteella. Kirjan alussa on matkustamon kartta, mutta siinä kunkin istumapaikan kohdalla on vain määritelmä siitä, mitä kyseinen matkustaja on sanonut tai tehnyt. Esimerkiksi näin: ”45 A ja 45 C Ämpärit”, koska nämä vierustoverit ovat löytäneet ämpärit yhteiseksi puheenaiheekseen. Matkustajat eivät siis ole yksilöitä, vaan lentokoneessa oleva joukko. He.

Ajattelin, että lentokone on maapallosta irrallinen metallikapseli, joka on täynnä toisistaan irrallisia ihmiskapseleita, jotka ovat kaikki täynnä tunnetta. Ajattelin, että suru, esimerkiksi, on toisaalta äärimmäisen yksityinen tunne, mutta toisaalta kaikilla samanlainen riippumatta siitä, mikä todellisuuden tapahtuma tai olosuhde sitä kenellekin aiheuttaa. Vaikka suru on äärimmäisen yksityistä, se tuntuu kaikissa kehoissa samalta, asuu vatsoissa ja käsissä.

Tässä tarinassa ei ole merkittävää se, kuka puhuu. Tärkeämpää on seurata koneessa olijoiden keskusteluja ja ajatuksia ja huomioida puheenaiheet ja ajatusten suunnat. Moni on hämmentynyt ja peloissaan ja katuu elämänsä aikana tekemiään valintoja tai ihmettelee omaa muuttunutta käytöstään. Joku ajattelee rakkaitaan, kun taas jonkun toisen mieli on täynnä vihaa.

Suurimpia matkustajia huolettavia asioita ovat pandemiat ja ekokriisit, joten voi olla, että lentokoneen epämääräinen lähtökin johtui jostakin katastrofista. Vuodenajat ovat sekaisin, kaupungit tulvivat ja metsät palavat. Varsin monessa yhteydessä mainitaan uusi sienilaji, joka leviää todella nopeasti ja jota on jo lentokoneessakin. Onko tämä merkityksellistä?

Kirjan nimi on Pronominit, ja pronomineista siinä myös puhutaan. Etenkin luvussa Kivi (tämä) pyöritellään sitä, mitä tarkoittaa pronomini ”me”. Ketkä siihen kuuluvat? Onko tämä ”me” niin voimakas, että ohittaa senkin, mitä ”minä” pitäisin oikeana? Onko kaikkitietävä kertoja ”hän” vai ”se”?  Voisinko ”minä” olla yhtä hyvin ”sinä”?

Se, että minä olen tässä, rakentaa paikan sinullekin. Sinun paikkasi ei ole ihan tässä missä minä olen mutta se on hyvin lähellä tätä, sillä tavalla rinnalla, että sinä voisit olla juuri tässä ihan yhtä hyvin kuin minäkin.

Ainoa tekstissä nimeltä mainittu henkilö on Pyry. Joku on jo vuosia yrittänyt löytää Pyryn ja satumaisen sattuman ansiosta Pyry kuulee tästä lennon aikana. Toisaalta ainoa henkilö, johon tutustuu muita paremmin, on koneen kiireinen stuertti. Hän tarkkailee ja palvelee matkustajia järkähtämättömän rauhallisesti, mutta on sisimmässään surullinen ja huolissaan.

Voi koira, voi pikku Lupita, voi ilmastoitu matkustamo täynnä ihmisiä, ettekö te ymmärrä miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Pronominit-romaani ei aukea helposti, vaan vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Aika synkkäkin se on, mutta toisaalta arvoituksellisuudessaan kiehtova ja täynnään pohdintaa vaativia lauseita ja oivalluksia. Toki löytyy myös tunnelmaa keventäviä huumorin pilkahduksia, esimerkiksi kertomus ihmisiin ja uskontoon pettyneestä piispasta joka luopuu sekä lipereistään että business-luokan paikastaan.

Kannattaa kyllä tarttua haasteeseen ja lukea Pronominit, se palkitsee!

FAGERHOLM, MONIKA: Eristystila / Kapinoivia naisia

Kustantaja: Teos 2025

Alkuteos: Döda trakten / Kvinnor i revolt (2025)

Suomennos: Hannimari Heino

Kansi: Sanna Mander

Kuohuva 1970-luku. Eri puolilla maailmaa esiintyi terrorismia, josta Euroopassa huomiota herätti etenkin vasemmistolaisen Bader-Meinhof-ryhmän toiminta Länsi-Saksassa. Oli asevarustelua ja poliittista sekasortoa, oli pakolaisia Vietnamista ja Chilestä. Oli öljykriisi. Uusia vaihtoehtoliikkeitä syntyi: ympäristöliike, New Age, punk rock ja toisen aallon feminismi.

Kesällä 1976 kahdeksantoistavuotias Alice tutustuu ikäiseensä tyttöön, jota kutsuu Honeckeriksi - viitaten ehkä DDR:n tuolloiseen opetusministeriin Margot Honeckeriin. Ystävän muistikirja jää kesän lopussa vahingossa Alicelle ja inspiroi kirjoittamaan romaania Tytöstä, joka saapuu sisäoppilaitokseen, liittyy koulun teatteriryhmään ja ajautuu valovoimaisen opettajan ja Ulrike Meinhofin kohtalon innoittaman aseelliseen iskuun kapitalistisen yhteiskunnan rakenteita vastaan. 

Romaanikäsikirjoitus limittyy Alicen omaan elämään, joka sisältää näennäisesti samankaltaisia tapahtumia. Alicekin lähtee maalta äitinsä ja sisarpuolensa luota opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, missä asuu isänsä Maxin ja tämän ”uuden” perheen luona. Perheen äiti Siri on kansainvälisen uran luonut naisasianainen, jota yhdistää Aliceen rakkaus kirjallisuutta kohtaan. Siriltä Alice oppii, että kirja voi muuttaa ihmisen elämän. 

Alicen kahdesta velipuolesta vanhempi, Michael, on lähes samanikäinen Alicen kanssa (mikä kertonee Max-isästä jotain), mutta perheen keskipiste on kuusitoistavuotias Jakob, jota yleisesti kutsutaan Prinssiksi. Hemmoteltu poika on ärsyttävän itsekeskeinen ja ylidramaattinen, mutta halutessaan varsin hurmaava. Hän esittää amatööriteatterissa Hamletia, joten Alicekin pääsee lähelle teatterimaailmaa.

Prinssi myös perustaa kavereidensa kanssa ”kaaderin”, joka murtautuu vieraisiin taloihin rellestämään ja vieläpä videoi tempauksensa. Tosiasiassa tämä saattaa olla pelkkää esitystä. Ylipäätään elämä isän luona tuntuu Alicesta porvariston hillittyä charmia kuvastavalta näytelmältä, jota hän itse katsoo sivusta. Tästä kertoo sekin, että Alice kutsuu perheen asuntoa ”nukketaloksi”.

Lopulta Alice on valmis lähtemään omille teilleen. Hän juhlii aikansa railakkaasti muiden hyväosaisten nuorten mukana, mutta lopulta sekin alkaa kyllästyttää. Missään vaiheessa Alice ei unohda romaaniprojektiaan, vaan erään merkittävän kulttuuripersoonan ohjeen mukaisesti kirjoittaa kuin pieni eläin. Siitä on tullut hänelle tapa olla maailmassa.

…kirjoittaminen on kirjoittamista, kuin matka, minän taakse jättämistä. Tai matkaamista sen mukaan, että antaa sen viedä, alati valmiina muutokseen. Itsensä unohtamista, heittäytymistä, sitä mitä ei ole kirjoitettu ei ole olemassa.

Elämä ei säästä Alicea pettymyksiltä eikä suurilta suruilta, mutta joka tapauksessa hänen esikoisromaaninsa ilmestyy - tosin vesitetyllä nimellä Sisäoppilaitoksen tyttö eikä Alicen ehdottamilla nimillä Eristystila tai Kapinoivia naisia. Jossain vaiheessa Alice tapaa Honeckerin, jonka tarinaa Alice on ilman lupaa hyödyntänyt, mutta mitä sitten tapahtuu? Siitä varmaan tietoa sarjan seuraavissa osissa.

Fagerholmin romaanin pääteemana on nuoren ihmisen kasvu aikuisuuteen. Mitkä asiat vaikuttavat nuoren tekemiin valintoihin? Mikä merkitys maailmakuvan muodostumisessa on ajan tapahtumilla? Entä jonkin ryhmän tai yksittäisen ihmisen vaikutus? Kuinka monta sellaista naista kirjassa oikeastaan on, jotka omalla tavallaan kapinoivat ahdasta naiskuvaa vastaan ja etsivät vapautta ja itsenäisyyttä?

Eristystila / Kapinoivia naisia -teos tarjoaa lukijalle palasia, joista hänen on koottava kokonaisuus. Kertoja mainitsee ohimennen ajan ilmiöitä. Hän viittaa toistuvasti tuleviin tapahtumiin palatakseen sitten taas nykyhetkeen, mutta tarjoaa joka pyörähdyksellä lukijalle hieman lisää tietoa. Kertoja myös puhuttelee lukijaa suoraan tai välittää hänelle tajunnanvirtaa. Tuloksena on taidokkaasti rakennettu ja ajatuksia herättävä kertomus nuoruudesta, kirjoittamisesta ja elämästä.

Suomenruotsalaisen Monika Fagerholmin (s. 1961) läpimurtoteos oli Kiitos kirjasta -mitalin ja Runeberg-palkinnon vuonna 1995 saanut Ihanat naiset rannalla. Vuonna 2005 Fagerholmille myönnettiin August-palkinto teoksesta Amerikkalainen tyttö ja vuonna 2020 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto teoksesta Kuka tappoi bambin? Eristystila / Kapinoivia naisia -romaani voitti vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

 

SALO, ELLI: Keräilijät

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Elli Salo on Suomen Kansallisteatterin kotikirjailijana työskentelevä kirjailija, dramaturgi ja kääntäjä. Keräilijät on hänen esikoisromaaninsa, mutta samannimisen näytelmän kantaesitys oli Kajaanin kaupunginteatterissa marraskuussa 2024. Romaani sai kunniamaininnan Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa ja on ehdolla sekä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon että Tulenkantaja-palkintoon.

Heini on arkeologi, jonka tehtävänä on paikantaa sodanaikaisia joukkohautoja Kainuusta lähellä Venäjän rajaa. Arkistosta hän on löytänyt 2000-luvun alussa kerättyä muistitietoa, jonka mukaan Lääte-nimisen kylän ympäristöön olisi haudattu useita tuhansia tunnistamattomia vainajia. Niinpä Heini matkustaa Kainuuseen ja majoittuu entisellä rajavartioasemalla sijaitsevalle Läätteen leirintäalueelle.

Oppaakseen Heini saa matkailuyritystä pyörittävän Anin, kansainvälisestikin tunnetun ja palkitun luontokuvaajan. Anin maine veti aikoinaan petokuvauksesta kiinnostuneita turisteja laumoittain Kainuuseen, kunnes Ani paloi loppuun ja alkoholisoitui. Nyt Ania ei jaksa juuri mikään enää kiinnostaa, poikkeuksena vain rajavartiolaitoksesta eläkkeellä oleva palveluskoira nimeltään Ystävä.

Kerran Ani oli ollut hoitamassa karhujenruokintaa ja sammunut suolle. Karhut olivat tulleet syömään. Mitään ei ollut käynyt, karhut olivat vain haistelleet Ania kuin raatoa, antaneet hänen maata rauhassa. Mutta turistit kopissa olivat saaneet myöhemmin vakavia traumaperäisen stressihäiriön oireita.

Anin lisäksi ainoa pysyvä asukas kylässä on Ljudmila, joka saapui Kostamuksesta avioliiton myötä Suomeen. Puolison kuoleman jälkeen hän jäi tyhjän päälle, mutta sai Anilta käyttöönsä vanhan luksusasuntovaunun. Nyt entinen kirjastonhoitaja tienaa elantonsa marjastamalla ja sienestämällä, mutta mikään ei vähennä hänen iloisuuttaan eikä puheliaisuuttaan.

”Elämässä on monta asiaa, jotka pitää hyväksyä. Hitto vaan, kun on niin iloinen luonne että ei millään masennu”, Ljudmila sanoi.

Heini sopeutuu Anin ja Ljudmilan seuraan näiden välistä pitkää ystävyyttä kunnioittaen. Jokaisella näistä kolmesta naisesta on omat surunsa ja traumansa, joista yrittää selvitä omalla tavallaan, mutta myös ystävien tuen hyväksyen. Tunnelmat aaltoilevat traagisesta koomiseen ja takaisin. Välillä heitetään roisia vitsiä, välillä muistelu hipaisee kipukohtaa.

Keräilijät-romaanissa viehättää sen yllätyksellisyys. Monipolvinen tarina saadaan aikaiseksi vaikkapa vanhasta autosta tai arabiankielisestä muistivihon sivusta. On otteita Aarne Erkki Järvisen ja Samuli Paulaharjun henkeen kirjoitetusta kuvitteellisesta eräkirjasta. On thainkielinen lääkesalvan ohje ja ukrainankielinen perinneruoan resepti. On kerrassaan hulvaton Kemppaisen kenttähaastattelu.

Salon Läätteeksi ristimän kylän historia sivuaa oikeasti Raatteen kylän historiaa. Sen kuuluisalla tiellä kaatui tuhansittain puna-armeijan sotilaita, joukossa huonosti varustautuneita ukrainalaisia. Miehet eivät välttämättä edes tienneet, missä olivat ja miksi. Heidän viimeinen leposijansa saattaa olla joukkohaudoissa, joita muistitiedon mukaan on Raatteentien ympäristössä. 

Keräilijät-romaani on lukemisen arvoinen kaikessa omintakeisuudessaan ja myös elämänmyönteisyydessään!

 

MORIARTY, LIANE: Täällä vain hetken

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Here One Moment (2024)

Suomennos: Helene Bützow

Kansi: Christopher Brand

Myöhemmin kukaan ei muista nähneensä vanhan rouvan nousevan koneeseen Hobartin lentokentällä. Mikään hänen olemuksessaan tai käyttäytymisessään ei saa hälytyskelloja soimaan eikä edes kulmakarvaa värähtämään.

Lento Hobartista kohti Sydneyä on viivytysten jälkeen viimeinkin päässyt matkaa. Matkustajat ovat saaneet syötävää ja vain pieni parkuva vauva kiristää enää hermoja. Sitten harmaatukkainen rouva nousee turistiluokan ensimmäiseltä istuinriviltä keskikäytävälle, osoittaa vuorotellen kutakin matkustajaa ja ennustaa heidän kuolinsyynsä ja kuolinikänsä.

Ihmiset reagoivat tapahtumaan eri tavoin. Jotkut eivät edes huomaa sitä. Jotkut huolestuvat naisen terveydentilasta ja hälyttävät henkilökuntaa apuun. Joitakin tilanne huvittaa. Jotkut pelästyvät, vaikka esittävätkin välinpitämätöntä. Jonkun hermot pettävät täysin. Useimmat kuitenkin unohtavat tapahtuman palattuaan kotiin.

Jatkossa seurataan muutaman sellaisen henkilön vaiheita, joiden elämä vanhan naisen ennustuksen mukaan olisi lähellä loppuaan. Tekeekö lentoemäntä Allegra itsemurhan? Kuoleeko rakennusinsinööri Leo työtapaturmassa tai juuri naimisiin mennyt Eve miehensä tappamana? Koituuko pahoinpitely väkivaltaa karttavan Ethanin kohtaloksi?  

Voiko kohtaloa vastaan taistella? Ainakin Paula yrittää sitä viemällä pienen vauvansa uimakouluun, jottei tämä hukkuisi ennustuksen mukaisesti seitsemänvuotiaana. Jotkut menevät perusteelliseen terveystarkastukseen, joku uusii palovaroittimet. Omaisetkin yrittävät keksiä keinoja pitääkseen rakkaansa elossa.

Me kaikki kuvittelemme kauheita asioita. Se on keino valmistautua tai keino suojautua. jos kuvittelen sen, se ei varmasti toteudu. Mutta juuri siinä on elämän ydin: sekä hurjimmat unelmat että pahimmat painajaiset voivat käydä toteen.

Tapahtumat saavat uuden käänteen, kun muutama ihminen kuolee vanhan rouvan ennustamalla tavalla. Kohu paisuu paisumistaan, media repii otsikoita ja somessa perustetaan keskusteluryhmiä. Laumoittain ihmisiä haluaisi rynnistää saamaan omakohtaisen ennustuksen ”Rouva Kuolemalta”, mutta kuka tämä on?

Näihin tapahtumiin limittyy hälinän aiheuttaneen naisen – Cherryn – elämäntarina. On aika ironista, että Cherryn äiti ansaitsi elantonsa selvännäkijänä, mutta matematiikasta ja todennäköisyyslaskennasta kiinnostunut tytär piti häntä pelkkänä huijarina. Miten Cherry itse ajautui ennustajaksi? Miltä hänestä tuntuu siinä vaiheessa, kun hänen ennustuksensa näyttävät käyvän toteen?

Vähitellen kohu hiipuu, kun lennon matkustajia ei enää kuolekaan ennustettuna ajankohtana. Näyttää siltä, että kaikki tapahtunut on ollut pelkkää sattumaa – vaan onko sittenkään? Yllättävän paljon hyvää kaikesta kuitenkin seuraa. Jo haudatuksi luultuja urahaaveita toteutetaan. Syntyy odottamattomia rakkaustarinoita. Vanhoja ystävyyssuhteita herätetään henkiin.

Täällä vain hetken -romaanin juoni ei ole kovin uskottava, mutta siitä huolimatta lukukokemus on hyvä. Kirjan henkilögalleria on melko laaja, joten mukaan mahtuu erilaisia tyyppejä, joiden joskus hupaisiakin ajatuksia ja huomioita Moriarty kuvailee tarkkanäköisesti. Sujuva tyyli ja lyhyet luvut vievät kertomusta vauhdilla eteenpäin.

PS. Kirjasta löytyy hyvä neuvo: ota käyttöön YHA eli löydä joka päivästä Yksi Hyvä Asia, josta olet kiitollinen.

LEIKOLA, MARKUS: Kun vedet liikkuvat

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Martti Ruokonen

Markus Leikolan romaanitrilogiasta ovat aiemmin ilmestyneet osat Uuden maailman katu (2016) ja Teidän edestänne annettu (2020). Kun vedet liikkuvat on trilogian viimeinen osa, mutta samalla itsenäinen teos, jota ymmärtääkseen ei tarvitse tuntea aikaisempia osia. Tämä osa käsittelee aikaa 1930-luvulta vuoteen 2029 kahdessa eri Kiinassa eli Manner-Kiinassa ja Taiwanilla.  

Aluksi esitellään tarinan päähenkilöt eli kaksi naista, joista kumpikin on syntynyt vuonna 1918. Heistä toinen on mantšurialainen Xiyi, joka kahdeksantoistavuotiaana lähtee kotoaan jouduttuaan joukkoraiskauksen uhriksi. Hän suuntaa Kiinan elokuvatuotannon keskukseen Shanghaihin toivoen löytävänsä sieltä jalansijan itselleen.

Xiyi saa nopeasti suojelijan, jolla on yhteyksiä teatterimaailmaan. Nuori nainen on valmis tekemään mitä vain uransa eteen ja liehuu siksi dekadenteissa piireissä tutustumassa teatteri- ja elokuva-alan ihmisiin. Yksi tärkeimmistä ystävistä on Lan Ping, josta aikanaan tulee Ruorimiehen eli Mao Zedongin neljäs vaimo nimellä Jiang Qing.

Shanghai oli yhtä kuin uusi aika. Mutta jos tahtoi pärjätä Shanghaissa, asenteen piti olla maailman kovin ja kykyjen maailman parhaat. Ja minä olin päättänyt niiden olevan.

Xiyi on opportunisti. Japanilaisten ollessa vallassa hän työskentelee heille ja heidän jälkeensä kommunisteille päästen matkustamaan jopa Amerikkaan. Lokakuussa 1949 Xiyi synnyttää tyttärensä Kuomintangin hallitsemassa Xiamenissa, mutta joutuu pakenemaan vauvan kanssa sairaalasta kommunistijoukkojen saapuessa - vaan onko lapsi varmasti hänen?

Päähenkilöistä toinen on beijingiläinen Yixi, jonka isä on korkeassa asemassa antikommunistisessa Kuomintang-liikkeessä. Numeroita rakastava Yixi opiskelee ilmatiedettä ja hänestä kehittyy huipputaitava meteorologi, joka lähetetään Amerikkaan tutustumaan komputointiin ja sen hyödyntämiseen säätilojen ennustamisessa.  

…tällainen yhteisö ihmisiä oli se mihin olin aina halunnut – ja ajattelun laatu, kaikki puhujat ja osanottajat kihelmöivän älykkäitä, eikä mitään epämääräistä älyä, vaan yhteisen päämäärän eteen valjastettua älyä, sellaista joka poukkoillessaan ja törmätessään kaltaiseensa on heti enemmän kuin osasensa, jonka summa on tuntematon, mutta aina kuitenkin vaikuttava ja merkityksellinen.

Yixi on vastuuntuntoinen nainen, joka kommunistien lähestyessä Xiamenia lokakuussa 1949 huolehtii Kuomintangin joukkojen mahdollisuuksista päästä hyvän sään aikana veneellä turvaan Pengerpoukamaan eli Taiwanin saarelle. Juuri ennen lähtöä Yixi synnyttää sairaalassa tyttövauvan, mutta ei uskalla ottaa tätä mukaansa.

Jatkossa Xiyin ja Yixin kohtalot etenevät samankaltaisina, vaikka toinen asuukin kommunistisessa Manner-Kiinassa ja toinen antikommunistisella Taiwanin saarella. Kumpikin hoitaa maansa päämiehen vaimon antamia salaisia tehtäviä ja saa siitä palkakseen etuja, mutta kumpikin joutuu myös ilman oikeudenkäyntiä pariksi vuodeksi työleirille uudelleenkoulutettavaksi. Vuonna 1989 sekä Xiyi että Yixi luopuvat toiveesta elää yhdessä tyttärensä kanssa.

Kirjan viimeinen luku sijoittuu vuoteen 2029, jolloin Kiina valmistautuu vallankumouksen 80-vuotisjuhlaan. Se on maa, jossa kansalaisten jok’ikinen teko taltioituu viranomaisten valvomiin tiedostoihin ja siirtyy pisteytysjärjestelmään. Pisteiden määrän mukaan ihmisille joko myönnetään tai heiltä poistetaan etuuksia. Tämä on pelolla hallitsemista.

Tarinan keskiössä on nuori nainen, joka äitinsä kuoleman myötä uskoo menettäneensä viimeisenkin sukulaisensa. Hän rohkaistuu kuitenkin tekemään geenitestin ja mikä yllätys: Shanghaista löytyy 111-vuotias Xiyi ja Taiwanilta samanikäinen Yixi, joista kummastakin näyttää johtavan naispuolinen linja tuohon nuoreen naiseen. Lukija saa pohtia, miten tämä on mahdollista.

Kun vedet liikkuvat -teos alkaa kertomuksella Kiinankin mytologiassa esiintyvästä vedenpaisumuksesta. Veden liikkeitä kuvataan muutenkin: ihmisten itsensä aiheuttamia tuhotulvia ja jokien uomien muuttumisia sekä luonnonvoimien mahtia sateineen, aaltoineen ja järistyksineen. Kirja päättyy hurjiin tuhon tunnelmiin.

En pelkää mitään muuta kuin sitä, että vedet lähtevät liikkeelle, pyörivät korkealla ja kun ne laskeutuvat, ei mikään ole entisellään. Eivät kalat, eivät vedet eivätkä maan eläimet, eivät kodit, pellot, eivät kalastajien veneet, eikä kenenkään elämä.

Kirjan henkilögalleria on laaja eikä länsimainen lukija kiinalaisista nimistä osaa päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Henkilöluettelo kyllä on, mutta se olisi saanut olla kirjan alussa eikä lopussa. Tietomäärältään teos on huima, mutta erityisen mielenkiintoinen on katsaus Taiwanin historiaan. Kuinka moni tietää bunun-kansasta? Vaihtuvista miehittäjistä? ”Valkoisesta terroista”?

Kun vedet liikkuvat -romaani on melkoinen järkäle eikä välttämättä vedä heti mukaansa, mutta kannattaa silti jatkaa. Leikola on onnistunut yhdistämään yksittäiset tiedot, tarinat ja henkilöt yhtenäiseksi kokonaisuudeksi hiotun kauniilla kielellä ja tyylillä. Erityisesti ilahduttaa se, että etualalle on päässyt hyvin monipuolinen joukko naisia.

Menneisyys muovautuu jatkuvasti uusiksi sen mukaan, mitä uutta siitä opimme. Ja sitä mukaa myös käsitys nykyisyydestämme. Ja tulevaisuudesta. Joten menneisyys ei ole yksi ja muuttumaton. Kaikki muuttuu. Kaikki virtaa.

JÄRVELÄ, JARI: Raiteet

Kustantaja: Tammi 2025

Kansi: Marko Taina

Jari Järvelä kuuli jo lapsena puhuttavan nälkävuosina 1866–1868 rakennetusta Luuradasta ja Kouvolan tuhonneista pommituksista talvi- ja jatkosodan aikana. Myöhemmin hän kiinnostui veripelloista, panssarijunista ja suomalaisten harharetkestä itään sekä tutustui armeija-aikanaan lähemmin Korian siltoihin. Siinä palasia Raiteet-romaaniin.

Raiteet-teos jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1868. Toistuvat katovuodet ovat pakottaneet ihmiset lähtemään kodeistaan ja viljahankintoja huonosti hoitanut valtio yrittää paikata tilannetta tarjoamalla heille hätäapuna työtä mm. Helsingistä Kouvolaan rakennettavalta rataosuudelta. Tai ehkä hyväntekijöinä esiintyvät päättäjät hyödyntävätkin halpaa työvoimaa?

Kaksitoistavuotias Amanda ja neljätoistavuotias Ilmar ovat muun perheen menehdyttyä lähteneet kerjuulle. Heidät vie ratatyömaalle vaimonsa ja poikansa menettänyt August, joka osoittautuu työmaalla monitaitoiseksi tekijäksi heikentyneestä näöstään huolimatta. Lapsetkin löytävät ratajätkien yrmeässä porukassa paikkansa.

Näkökulma on Ilmarin, mutta sisukas Amanda nousee kertomuksen päähenkilöksi. Hän kärrää miesten joukossa maata, oppii sytyttämään räjäytyspanoksia ja pitää huolta herkästä isoveljestään. Amanda aistii elämää ja kuolemaa ympärillään ja näkee tulevaan, mutta joskus hänen saamansa viestit jäävät epäselviksi.

Ratatöiden edistymistä seuraa toimittaja Mathias Mattson, joka hymistelee lehtiartikkeleissaan päättäjien toivomalla tavalla ja saa siitä kultakellon palkakseen. Vapaa-ajalla hän laatii sankaritarinaa nimeltään Kiskojen kreivi. Raiteet koituvat Mattsonin kohtaloksi, mutta hänen käsikirjoituksensa ja kultakellonsa saavat vielä kokea seikkailuja.

Rautatien rakentaminen alkeellisilla välineillä on monivaiheinen, raskas ja vaarallinen projekti. Sadoittain ihmisiä menehtyy nälkään, tauteihin ja tapaturmiin. Kuolleilla täytetään maaston notkokohdat ja tuetaan penkereet. Kymijoen ylittävä Korian silta vie monen kylmään hautaansa. Suotta ei tätä rataosuutta kutsuta Luuradaksi tai Nälkäradaksi.

Ei kuolleista tule enkeleitä, vaan junaradan täytettä.

Kirjan toinen osa sijoittuu vuoteen 1918. Tässä osassa päähenkilö on Amandan pojantytär Amalia Kuutamo, joka toimii Luurataa pitkin höyryävässä panssarijunassa tarkka-ampujana. Amalia rakentaa punaisten joukossa parempaa Suomea ja isomummi Amanda huolehtii sillä aikaa hänen kolmevuotiaasta pojastaan Voitosta.

Ja sitten kun parempi maailma olisi valmis, ja se varmasti valmistuisi, ajaisimme junalla yhdessä pitkin ja poikin sitä maailmaa, Suomi-neidon verisuonia joita rautatiet ovat, valtimoita ja laskimoita. Suomen tulevaisuus on meidän vastuullamme. Sen takia me olemme punaisia emmekä sinisiä, keltaisia, vihreitä tai valkoisia. Olemme pieniä tärkeitä punasoluja, jotka pitää veren virtaamassa ja Suomi-neidon sydämen sykkimässä. Ilman meitä neito kuolisi.

Mumminsa tavoin Amaliakin näkee unissaan enteitä tulevasta, mutta usein myös ihmisen kasvojen tilalla eläimen. Voitolla näyttää jostain syystä olevan ahvenen pää, joten hänet on ehdottomasti opetettava uimaan. Pojan opettajaksi ja varmuuden vuoksi huoltajaksikin Amalia pyytää rakastettuaan Teklaa, panssarijunan sanitääriä.

Panssarijunan pomot vaihtuvat, mutta useimmiten johtaminen on huonoa. Voimavaroja tuhlataan epäolennaisiin kohteisiin tai omia joukkoja vastaan, mitä sitten salaillaan sepitettyjen tarinoiden avulla. Kyminlinnaa puolustava naisten osasto on tehokkuudessaan aivan toista maata, vaikka kaikki päättyykin punaisten tappioon. Amalian enneuni toteutuu.

Kolmas osa kuvaa kesää 1944 Muurmannin radan syrjäisellä seisakkeella Aunuksenkannaksella. Se on hyvä asemapaikka Voitolle, jonka rampautui talvisodassa ja menetti hermojensa hallinnan Kouvolan pommituksissa. Elämä on sopivan tasaista ja raiteiden tarkistamisen ja junien vesi- ja puuvarastojen täydentämisen ohella Voitto ennättää kirjoittaa romaania.

Apunaan Voitolla on omalaatuinen asemamies Hesekiel, joka käyttää aikansa hylätyn höyryveturin korjaamiseen. Miehet eivät huolestu vähitellen hiljenevästä junaliikenteestä eivätkä lennättimen vaikenemisesta, mutta uhkaavasti esiintyneiden suomalaissotilaiden sivuraiteelle piilottaman junanvaunun he murtavat auki. Synkkä salaisuus paljastuu. Seisakkeen porukkaan liittyy Irina – tai oikeastaan Rauha.

Ja sitten on niitä päiviä kun junia ei kulje ollenkaan. Niitä päiviä on ollut viime aikoina entistä enemmän. Silloin elämäni tuntuu pelkältä syrjäiseltä sivuraiteelta, jolle olen päätynyt sillä aikaa, kun muu maailma matkustaa pääraiteella.

Suomen rintaman murtuminen valkenee seisakkeella olijoille vasta taistelun äänistä. Mistä he pystyvät erottamaan, kuka maastossa hiiviskelijöistä on omaa porukkaa ja kuka vihollinen? Kerran Voitto pelastuu ainoastaan erinomaisten uimataitojensa ansiosta, mutta turvaan seisakkeen trion vie lopulta Hesekielin korjaama vanha veturi. Uusi alku on edessä, myös pienen ihmistaimen muodossa.

Järvelä on tehnyt vuosien ajan taustatutkimusta romaaniaan varten ja upottanut sitten tiedot sulavasti itse kertomukseen. Raiteiden historia liittyy koko Suomen historiaan ja sen kipeisiin käännekohtiin, kun ihmiset yrittävät pysyä hengissä nälän, köyhyyden ja sotien keskellä. Näitä asioita ei voi kuvata ilman hirvittäviä yksityiskohtia, mutta Järvelän asiallinen ja silti vauhdikas kerrontatapa kannattelee lukijaa.

Raiteet-romaani ei kerro pelkästään miehisestä uhosta tai vallankäyttäjien kovasydämisyydestä, vaan myös ystävällisyydestä ja auttamisenhalusta, jollaista karskinkin pinnan alla saattaa piillä. Rakkaudesta eri muodoissaan. Pyyteettömästä huolenpidosta. Kirjan henkilögalleria on laaja ja monipuolinen, mutta etusijalle nousevat naiset. Erityiskiitos vielä hienoista luontokuvauksista!

Jari Järvelä (s. 1966) on ollut kahdesti Runeberg-palkintoehdokkaana ja kolmasti ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon. Raiteet-romaani saattaa hyvinkin tuoda hänelle lisää ehdokkuuksia, sillä se on hieno teos! 

AHAVA, SELJA: Hän joka syvyydet näki

Kustantaja: Gummerus 2025

Kansi: Jenni Noponen

Selja Ahava (s. 1974) oli esikoisteoksellaan Eksyneen muistikirja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana vuonna 2010. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2015 ja sai EU:n kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016. Ennen kuin mieheni katoaa (2017) sai Kaarlen palkinnon ja Nainen joka rakasti hyönteisiä (2020) Kiitos kirjasta -mitalin. Jatkaako Hän joka syvyydet näki -romaani tunnustusten sarjaa?

Kun keski-ikäinen, eronnut ja kahden lapsen äiti Liisa tapaa Henrikin, hän katsoo velvollisuudekseen kertoa olevansa suvusta, jossa ei eletä vanhaksi asti. Liisan ainoa iäkäs sukulainen on Vuokko-täti, joka hänkin elää sydäntahdistimen varassa. Ja sitten Vuokko joutuu sairaalaan.

Voin toki lähteä mukaan kuvittelemaan ryppyistä ihoa ja suunnitella sitten kun, sen jälkeen, eläkkeellä, kolmekymmentä vuotta, mutta tosiasia oli, että minun suvussani ei ehditty rypistyä.

Vuokon elämän hiipuessa Liisa alkaa miettiä, mitä kuolema oikeastaan on. Lehdestä lukemansa artikkelin perusteella hän rakentaa tarinan kahdeksanvuotiaasta tytöstä, joka aivokuolee kitarisaleikkauksen seurauksena. Tyttö kuitenkin hengittää koneen avustuksella, joten vanhemmat uskovat lapsensa vielä toipuvan ja siirtävät tämän kotiin hoidettavaksi.

Liisan kuvittelemassa tarinassa näkökulma on tytön äidin, Heidin. Hänen elämänsä täyttää Meeri-tyttären hoito; kääntely kolmen tunnin välein, ravintoliuoksen annostelu, vaipanvaihto, pesu. Heidi juttelee ja laulaa tyttärelleen, etsii merkkejä reagoinnista ympäristön tapahtumiin. Vielä viiden vuoden jälkeenkin jokainen pieni liikahdus herättää hänessä toiveikkuutta.

Minä tunnen, että Meeri kuulee minua. Minä tunnen sen yhteyden. Hänen vammansa on vain niin syvä. Mutta jossain siellä pohjalla hän kuuntelee. Minun on pakko uskoa niin. Minun on pakko.

On myös filippiiniläinen Perlah, kotimaassaan sairaanhoitajaksi kouluttautunut. Hän on tullut parempien ansioiden toivossa Suomeen ja jättänyt pienen tyttärensä kotiväen hoitoon, mutta saa Suomessa hoitaa vain lähihoitajan tehtäviä. Hän on Vuokon lempeä ja pehmeäaskelinen hoitaja, mutta Liisa kuvittelee hänet myös Meerin vierelle.

Liisan, Heidin ja Perlahin toisiinsa limittyvien ja kronologisesti etenevien kertomusten lomaan on taltioitu paljon kuolemaan liittyvää tietoa. Harvardissa vuosina 1967–1968 kokoontuneen komitean keskusteluja kuoleman määrittämisestä etenkin elinsiirtojen ja elintoimintojen ylläpidon kannalta. Kuolemaan liittyvää symboliikkaa. Vanhoja myyttejä ja tulevaisuuden utopioita kuolemattomuudesta.

Kirjassa selvitetään myös niitä käytännön toimia, joita ihmisen ruumiille tehdään eri kulttuureissa ja uskonnoissa kuoleman jälkeen. Puhetta on myös omaisten jaksamisesta – miten esimerkiksi Heidi selviää tyttärensä kuolemasta? Ironisen hauska on luku tulevaisuudesta, jossa on mahdollista viestitellä kuoleman rajan yli maksullisen sovelluksen välityksellä.

Tavoita läheisesi sen jälkeen, kun aikasi on tullut. Ainutlaatuinen Afterlife Messaging -alusta, jonka avulla voit jakaa muistoja, elämänviisautta ja rakkautta vielä poismenosi jälkeenkin. Henkilökohtaiset viestit, personoitu aikataulu ja luotettava toimitus. Pysy ikuisesti läsnä läheisillesi!

Hän joka syvyydet näki -romaani jakaantuu seitsemään osaan, joiden luvut on paljolti otsikoitu Dietrich Buxtehuden Membra Jesu Nostri -kantaatin inspiroimina: Käsille, Aivoille, Maitohampaille… Teksti liukuu kiinnostavasti mielikuvasta toiseen ja loppuu vedenpaisumukseen, jollaista on kuvattu jo Gilgamesh-eepoksessa ja Raamatussa ja joka saa nykyhetken toisintonsa Filippiineillä.

Hän joka syvyydet näki -romaanin nimi viittaa Gilgameshiin, joka yrittää saavuttaa ikuisen elämän siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänen laillaan myös Ahavan kirjan henkilöt kohtaavat elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuutensa ja yrittävät ymmärtää näitä ikiaikaisia arvoituksia. Tyhjentäviä vastauksia ei ole Ahavallakaan, mutta hänen moneen suuntaan haarautuvat pohdintansa voivat kuitenkin auttaa eteenpäin.

RÄINÄ, JENNI: Vaino

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Kirjailija ja toimittaja Jenni Räinä (s. 1980) oli mukana kirjoittamassa Metsä meidän jälkeemme -teosta, joka kritisoi Suomen metsäpolitiikkaa. Teos voitti vuonna 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Esikoisromaani Suo muistaa (2022)) puolestaan käsittelee ojitetun suon ennallistamista. Luonto on yhtenä osatekijänä myös Räinän historiallisessa romaanissa Vaino.

Suomessa elettiin 1700-luvun alkupuolella isonvihan aikaa. Etenkin Pohjois-Pohjanmaa kärsi venäläisten miehittäjien tuhovimmasta, sillä alueesta haluttiin autio suojavyöhyke ruotsalaisten hyökkäysten varalta. Talot poltettiin ja ihmiset tapettiin sukupuoleen ja ikään katsomatta. Vaaleatukkaiset lapset vietiin idän orjamarkkinoille.

Vaino-romaanissa saadaan kolmen eri henkilön näkökulmat vuoden 1715 tapahtumiin, mutta myös jokaisen omia muistoja elämän tärkeistä hetkistä ennen vainolaisten saapumista. Eniten tilaa saa kahdeksantoistavuotias Valpuri, jota läheiset kutsuvat Vapuksi. Minämuodossa puhuva Valpuri esittelee itsensä näin:

   Olen Valpuri Hansintytär, Etelä-Iistä, Räinänperältä, merenrannalta.

   Olen äitini tytär. Isäni lapsi. Hanneksen ja Matin isosisko.

   Olen Lempin lypsäjä. Tiitun rapsuttaja ja yhdeksännettätoista vuotta vanha.

   Olen nilkku.

   Olen sitkeä. Minulla on jaksavat kädet.

   Minulla on tarkka korva. Pystyn yhdistämään monet kertomukset suureksi virraksi, joka valuu minusta kohti seuraavia uomia.

Valpurin koti on pitkään säästynyt kasakoiden vierailulta, mutta vanhemmat ovat silti valmentaneet lapsiaan hyökkäyksen varalta. Kun venäläiset sitten saapuvat ja keskittyvät tihutöihinsä, onnistuvat Valpuri, häntä kaksi vuotta nuorempi Hannes ja kahdeksanvuotias Matti livahtamaan pakoon ja suuntaamaan pohjoiseen kohti isänsä turkismetsästyksessä käyttämää erämajaa.

Vaellus tiettömillä taipalilla ei ole helppoa. On epätietoisuus vanhempien kohtalosta. On nälkää ja sairautta, vaikka Valpuri onkin monitaitoiselta äidiltään oppinut etsimään ruokaa ja lääkettä luonnosta. Sitten sisko joutuu eroon veljistään ja kokee jotain, mikä kalvaa häntä pitkään. Onko hän syntinen vai viaton uhri?

Olen joutunut metsän sisään, enkä usko, että pääsen täältä enää koskaan pois. Luulin että täällä olisi musta taivas ja vallitsisi synkkä ulina mutta onkin vain avara valkoinen hiljaisuus, jonka keskellä leijun niin kuin en maailmassa olisikaan. Taivas ja maa ovat samanvärisiä ja lumen peittämiä ja sitä olen minäkin.

Toinen näkökulma on Suur-Iin nimismiehen Gustaf Lillbäckin. Mies suree sitä, ettei lähtenyt kolme vuotta aikaisemmin perheensä kanssa Ruotsiin heti, kun kasakkajoukkojen lähestymisestä alkoi kantautua tietoja. Viivyttelyn seurauksena hän menetti kolme poikaansa venäläisille. Tällä kertaa hän on jäänyt virka-asuntoonsa odottamaan kasakoita saadakseen tietoja lastensa kohtaloista.

Kolmas näkökulma on kirjoitettu erilaisella fontilla ja se kuuluu venäläisten ryöstämälle suomalaiselle pojalle. Hänet on kastettu pakolla ortodoksiksi ja samalla hän on saanut uuden isän kasakkaryhmän johtajasta sekä uuden nimen. Poika on oppinut puhumaan venäjää ja myös tappamaan ja ryöstelemään. Hänellä on valtaa määrätä ihmisten elämästä ja kuolemasta – hän on joku!

Poika on enemmän kuin hänen on koskaan annettu olla. Hän on mies eikä poika. Hän saa juodakseen viinaa niin paljon kuin haluaa ja kun hän sitä juo, häneen nousee puhdas ja valkoinen raivo. Se työntää häntä eteenpäin. Pojasta on tullut kurinpitäjä ja verojen kerääjä kuten oli tarkoituskin.

Miten poika voitiin aivopestä niin nopeasti ja niin täydellisesti? Oliko hän jo valmiiksi pahalle huokoinen, kuten hänen kasvattamiseensa osallistunut mies sanoo? Vai oliko hänellä niin voimakas itsesuojeluvaisto, että se sai hänet mukautumaan julmiin vaatimuksiin? Vai oliko hänkin sodan uhri? Millä mitalla tuomita hänet jälkikäteen?

Vaino-romaani perustuu tositapahtumiin ja asiakirjoista löytyvät myös eräiden keskeisten henkilöiden kohtalot. Räinä kuvaa yhtä Suomen hirvittävimmistä ajanjaksoista niin elävästi, että lukijankin on kohdattava sen kauheudet. Samalla voi herkistyä myös nykyhetken vastaaville tapahtumille.

Jos katsoisi tätä kaikkea latvojen yltä tai vielä korkeammalta, näkisi kai hävityksen samankaltaisuuden. Tulvan joka riepoo mukaansa rannan kasvillisuuden. Reviiriltään eksyneet hyönteiset, jotka tulevat tapetuiksi tai syödyiksi. Hämähäkit jotka levittävät verkkonsa ja odottavat, että saalis kadottaa elämänliekkinsä. Ajan joka kiertää kehää.

Räinän teksti on ilmaisuvoimaista ja soljuvaa ja paikallisväriä sille antavat pohjoisen murteen sanat ja puheenparret. Akvarellimaiset kuvaukset metsistä, virroista ja etenkin soista ovat ihastuttavia, mutta mielenkiintoa herättävät myös tiedot luonnonlääkinnästä ja rohtojen vaikutusta voimistavista vanhoista loitsuista. Vaino-romaani herättää ajatuksia ja sehän on hyvän kirjan merkki! 

RASI-KOSKINEN, MARISHA: Kesuura

Kustantaja: S&S 2025

Kansi: Jussi Karjalainen

Rasi-Koskinen teos Kesuura sijoittuu tulevaisuuteen, missä monet maapallon alueista ovat autioituneet ja tärkeät luonnonvarat loppumassa. Kirjan ydinteemana on tietoisuus, joten kirjan osatkin on nimetty nelikenttään sijoitettujen tietämisen tasojen mukaan. 1. Minkä tietää tietävänsä. 2. Mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä. 3. Mitä tietää tietämättään. 4. Mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä.

On keskikesä jossain pohjoisessa. Androidi QED on hylätyllä rautatieasemalla, minne ihmisen kuljettama auto pääsi ennen kuin siitä loppui lataus. Ihminen käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pyytää QED:iä kirjoittamaan menneisyydestään. On ehkä jokin tietty asia, joka androidin pitäisi muistaa, mutta mitään vihjettä toiveestaan ihminen ei anna.  

QED kirjoittaa. Hän vietti turvallisen lapsuuden Metsäkoillisessa vanhempiensa kanssa, kunnes meni Kouluun ja tapasi yhdeksän kaltaistaan. He olivat analogisia robotteja ilman valmiiksi koodattua tietoa, joten heidän piti itse omaksua ja oppia muistamaan asioita vähän kerrassaan. Näiden kymmenen välillä oli ainutlaatuinen yhteys. He olivat me. Eivät yksilöitä.

Se kulki kämmeniä pitkin käsivarsiin ja siitä ylös olkapäihin. Virtaus. Kymmenen sormenpäätä sormenpäitäni vasten. Niskaani vasten. Kaulaani vasten. Poskiani vasten. Kymmenen ainutlaatuista kuviota jotka yhä muistan. Ei nimeä mutta sormenpäät. Ei kasvoja mutta sormenpäät. Minun oli suljettava silmäni, koska niin täydeksi minä virtasin.

Nämä androidit olivat koe-erä. Heistä oli tehty täysin ihmisten näköisiä ja jotta he oppisivat myös käyttäytymään ihmisten tavoin, heille tuotiin kavereiksi kymmenen ihmislasta. Analogisten robottien avulla testattiin luultavasti moniakin asioita, mutta etenkin sitä, voisiko robotti kehittyä niin, ettei mikään enää erottaisi häntä ihmisestä.

Historiaan tutustuessaan androidit järkyttyivät nähdessään, miten tunteettomasti ihmiset olivat kohdelleet eläviä olentoja ja miten lyhytnäköisesti saastuttaneet ympäristöään. Ihminen on virhe, päätteleekin joku. Androidit puolestaan ryhtyvät ennallistamaan ihmisten tuhoamia alueita ja herättämään henkiin menetettyjä tai menehtymäisillään olevia kasvi- ja eläinlajeja. QED valitsi kohteekseen hyönteiset.

Olin yhtä pitkä kuin tuntemieni lajien lista. Laajenin kaikkeen mitä ja minkä tunnistin… Sen puolesta olen lyhyempi nyt. Aina kun kadotan lajin nimen, kutistun vähän, samalla tavalla kuin silloin, kun lakkaan muistamasta ja varsinkin silloin, kun tiedän unohtaneeni.

Mitä sitten tapahtui? Miten QED päätyi autioituneelle rautatieasemalle? Jotain pahaa QED on kokenut, koska hän sanoo: Nyt osaisin kertoa, mitä kipu on. Kipu on ihminen. Mutta miksi ihmiset olisivat käyneet tuntoisien olentojen kimppuun, jotka olivat itse luoneet? Erilaisuuden pelostako? Ilmankos yksi QED:in ystävistä huokaakin: Minä en koskaan halunnut olla ihminen.

QED:in menneisyyteen liittyviin teksteihin limittyvät merkinnät, joita hän ihmiseltä salassa tekee ajasta asemalla. Sävy käy koko ajan toivottomammaksi. Pelastajia ei saavu ja eloonjäämisen kannalta tärkeät perustarvikkeet alkavat loppua niin ihmiseltä kuin androidiltakin. Ihmisen kaipaaman asian QED muistaa lopulta, mutta onko sillä enää väliä? Pyrkimys oli päästä Paratiisiin, mutta edessä taitaa olla Kaatopaikka.

Asiallisena ja rauhallisena alkanut teksti muuttuu vähitellen kiihkeämmäksi. QED alkaa hapuilla sanavalinnoissaan ja yliviivattuja lauseita esiintyy yhä tiheämmin. Järkytys, suru ja tuska paisuvat paniikiksi, vaikka QED yrittääkin rauhoitella itseään. Viimeisessä luvussa ahdistus kuitenkin on jo muuttunut heiveröiseksi toiveikkuudeksi.

Suojaamme elämää ja olemme elämä, pidämme elämää yllä. Lajit jatkuvat, me jatkumme, elämä jatkuu ja antaa maailmankaikkeudelle merkityksen. Säilytämme minkä voimme ja minkä haluamme. Ja kun kuolemme, välitämme tehtävän niille jotka tulevat meidän jälkeemme… Pinnan alla olemme yhtä. Hajonnut mieli tulee meissä ehjäksi taas. Emme omista. Emme hallitse. Emme ennusta. Emme ole ikuisia. Olemme elossa ja olemme nyt. Olemme.

Kesuura ei ole nopeasti hotkaistava teos, vaan vaatii valppautta. Keitä ovat minä / me, sinä ja myöhemmin vielä hän? Kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka puhuu? Vasta lopussa selviää esimerkiksi QED:in seuralaisen sukupuoli ja tarkoitusperät. Yksityiskohdat alkavat loksahdella paikalleen, mutta varmasti löytäisi vielä paljon lisää oivallettavaa, jos kirjan lukisi uudelleen.

Rasi-Koskisen ajatuksia herättävä teos Kesuura saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2025 Finlandia-ehdokkaista! 

HARATISHVILI, NINO: Kahdeksas elämä (Brilkalle) : osat I-II

Kustantaja: Aula & Co 2024–2025

Alkuteos: Das achte Leben (Für Brilka) (2014)

Suomennos: Raija Nylander

Kansi: Laura Noponen

Vuodesta 2003 asti Saksassa elänyt ja saksaksi kirjoittava georgialaistaustainen Nino Haratishvili on voittanut teoksellaan Kahdeksas elämä useita palkintoja, esimerkiksi vuonna 2018 Bertolt Brecht -palkinnon. Suomeksi romaaninjärkäle ilmestyi kahteen osaan jaettuna. Se muodostuu kahdeksasta ”kirjasta”, joista jokainen kertoo yhden ihmisen tarinan. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta nämä ovat naisten tarinoita.

Kahdeksas elämä -teoksen kaikkitietävä kertoja on Berliinissä asuva kolmekymppinen Niza, joka tutustuttaa kaksitoistavuotiasta siskontytärtään Brilkaa georgialaisen sukunsa vaiheisiin. Hän näkee mielessään granaatinpunaisen maton, jossa jokainen lanka edustaa yhtä ihmistä ja hänen tarinaansa. Maton kuviot muodostuvat toisiinsa kietoutuvista tarinoista.

Yhtenä maton näkyvimmistä langoista on Nizan vuonna 1900 syntynyt isoisoäiti Anastasia eli Stasia. Stasian aatelista syntyperää oleva isä pääsi kondiittorinoppiin Budapestiin, perusti Georgiaan palattuaan suklaapuodin ja kehitteli kuuman juoman, jota nautiskeltiin pienillä hopealusikoilla ja joka sisälsi salaisen ainesosan.

 Sen maku oli vertaansa vailla. Nautinto muistutti henkistä hurmiota, ylimaallista kokemusta. Sitä sulautui makeaan massaan, tuli yhdeksi tämän herkullisen luomuksen kanssa, unohti ympäröivän maailman ja oli ikionnellinen.

Myöhemmin suklaatehtailija alkoi pelätä, että hänen luomuksensa saattaisi tuottaa sitä nautiskelleille onnettomuutta. Hän luovutti salaisen reseptin neljästä tyttärestään järkevimmälle eli Stasialle ja vannotti tätä olemaan hyvin varovainen juoman tarjoilussa. Mutta eihän tyttö isäänsä uskonut!

Klassista balettia opiskeleva Stasia unelmoi pääsystä Pariisiin, mutta seitsemäntoistavuotiaana hän meneekin yhtäkkiä naimisiin valkoisen kaartin yliluutnantin Simon Jašin kanssa. Pian häiden jälkeen puneisen armeijan yliluutnantiksi muuttunut Simon lähtee asemapaikkaansa eikä juuri enää vieraile kotona. Sen verran sentään, että syntyy kaksi lasta: Kostja ja Kitty.

Lankoja yhdistyy Stasian tarinaan. Yksi vahvimmista kuuluu hänen häikäisevän kauniille sisarpuolelleen Christinelle, joka nai upporikkaan miehen ja pääsee seurapiireihin. Miehen hyviin ystäviin kuuluvat eräs Josif, josta myöhemmin tulee koko maan hirmuhallitsija, ja tämän läheisin apuri ”Pieni Suuri mies”.  Uudenvuodenaattona 1927 tapahtuu jotain, joka luo varjon pitkälle tulevaan ja repii sukua hajalle.

Ehkä se oli yö, jona kohtalo ensimmäistä kertaa kiinnitti huomionsa meihin, ehkä matto olisi ilman sitä kaunis, vaatimaton ja pastellinsävyinen, ehkä voimakkaita värejä ei olisi tullutkaan mukaan, mutta ehkä se oli pelkkä sattuma, joka johdatti kaikki nämä ihmiset yhteen, tai luonnon oikku, väistämätön, nopea, julma oikku.

Koko suvun kannalta tärkeitä tekijöitä maton kuvioiden muodostumisessa ovat Stasian ystävä, tinkimätön naisasianainen Sopia Eristavi, ja hänen jälkeläisensä. Kittyn kohdalla se tarkoittaa niin rakkautta kuin tuskaa ja lopulta pakoa pois kotimaasta. Hän onnistuu kuitenkin muuttamaan kokemuksensa musiikiksi, joka koskettaa ihmisiä ympäri maailmaa. Myös aikanaan nuorta Brilkaa.

Seuraavan sukupolven näkyvin lanka on Kostjan. Hän on nuorena hyvin turhautunut ja pettynyt sukuunsa, mutta menestyy armeijassa loistavasti ja hankkii itselleen edullisia suhteita Moskovassa. Vähitellen hän kohoaa niin merkittävään asemaan, että pystyy järjestelemään monia asioita myös omaistensa eduksi. Hän on suvun johtohahmo, vaikka välit sukulaisiin pysyvätkin etäisinä.

Aviopuolisonsa Kostaja valitsee järjellä, mutta rakkautensa hän vuodattaa tyttärelleen Elenelle. Kiihkeäluontoinen Elene ei kuitenkaan täytä isänsä unelmia, vaan tekee elämästään melkoisen sekasotkun - mikä varmaan näkyy matossakin. Hänen ansiostaan kuvioon saadaan kuitenkin uusia lankoja: tyttäret Daria ja Niza. Kuvankauniista Dariasta tulee Kostjan hemmoteltu prinsessa.

Elenen nuorempaa tytärtä, huippulahjakasta Nizaa, Kostja syrjii todella karkeasti, mutta isoisoäiti Stasia ottaa tytön suojelukseensa. Arkisissa askareissa puuhaillessaan Stasia kertoo Nizalle suvun vaiheista ja paljastaa myös näkevänsä puutarhassa edesmenneitä läheisiään. Kaikki tämä painuu tytön mieleen ja siirtyy aikanaan Darian tyttärelle Brilkalle, kun 1900-luku käy kohti loppuaan.

… että minun lyhyeen, arkiseen elämäntarinaani oli jo kirjoitettu monta muuta tarinaa ja että niillä oli oma paikkansa omien ajatuksieni ja niiden muistojen rinnalla, joita keräsin ja joiden mukana kasvoin. Ja että tarinat, joita niin mielelläni lypsin Stasialta, eivät olleet satuja, jotka veivät toiseen aikaan, vaan muodostivat elämäni varsinaisen perustan.

Kahdeksas elämä -romaani pysyy rönsyilystään huolimatta kunnioitettavan hyvin kertojan hallinnassa. Siinä on ihmisiä, joita kohdataan vain ohimennen, mutta joiden vaikutus saattaa haarautua laajalle. On sivujuonia, jotka on kenties jo unohtanut, ennen kuin niiden merkitys selviää. On tapahtumien ketju, jossa pienikin asia voi sysätä liikkeelle jotain tulevaisuuden kannalta merkittävää.

Onko se sitten suklaajuoman syytä vai ei, mutta murheet tuntuvat kohtaavat kaikkia sitä nauttineita. Romaanissa on melkoinen määrä naisiin kohdistuvaa alistamista, raiskauksia ja väkivaltaa, mutta epäonni kohtaa myös miehiä. Koko ajan tuntuu olevan käynnissä rajanveto kohtalonuskon ja vapaan tahdon välillä. Kirjan loppu jää pahaenteisyydessään askarruttamaan - jääkö maton kuvio kesken?

…sinä ansaitset kahdeksannen elämän. Koska sanotaan, että luku kahdeksan samastuu ikuisuuteen, joen ikuiseen paluuseen. Lahjoitan sinulle kahdeksikkoni.

PS. Kahdeksas elämä -romaanin hauskimpia osuuksia ovat tiiviit katsaukset maailmanhistorian eri vaiheisiin. Niissä rinnastuvat ironisesti koko maailma, Neuvostoliitto / Venäjä ja Gruusia / Georgia.

 

WALDEN, ANDREV: Miehenpuolet

Kustantaja: Gummerus 2025

Alkuteos: Jävla karlar (2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Kansi: Jussi Karjalainen

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Andrev Waldenin autofiktiivinen esikoisromaani voitti arvostetun August-palkinnon vuonna 2023. Tuomariston mukaan kasvutarinassa ”keveys ja suru tasapainottelevat täydellisesti Waldenin kuvaillessa romaanin pojan yritystä tarttua olemassaoloonsa tilanteessa, jossa isähahmot muuttuvat jatkuvasti.” 

… miestä ei voi lajitella isieni joukkoon ellei hän saanut minua koskaan miettimään, pitäisikö häntä kutsua isäksi vai ei.

Vuonna 1983 seitsemänvuotias Andrev tajuaa, ettei Kasvivelho olekaan hänen oikea isänsä, vaan isäpuoli. Andrevin pikkusisko ja pikkuveli sen sijaan ovat Kasvivelhon lapsia. Mies on kaunis ja hyvällä tuulella ollessaan oikein hurmaava ja innokas opettamaan lapsillekin luontoon liittyviä asioita. Hän kuitenkin haluaa olla aina tapahtumien keskipisteenä kuin joulukuusi, jonka ympärillä muut tanssivat.

Toisinaan Kasvivelho sulkeutuu huussiin syömään sieniä ja polttamaan hullukaalin siemeniä avatakseen ovia toisiin maailmoihin. Äiti sietää miehen väkivaltaisuutta, kunnes se kohdistuu Andreviin, jonka nenä vuotaa helposti verta jo voimakkaiden tunteidenkin vaikutuksesta. Äiti muuttaa pois Andrev mukanaan. Pienemmät lapset jäävät väliaikaisesti isälleen.

Uusia isiä seuraa. On Taiteilija tai ehkä pikemminkin hänen siskonsa Pikku pilvi, jonka luokse äiti pääsee Andrevin kanssa asumaan.  On komea Varas. On kiltti Pappi, josta Andrev pitäisi, mutta joka ei kiehdo äitiä. Ovat Murhaaja ja Meloja, joista Andrev ei pidä. Äidillä lienee varsin huono miesmaku, kun suhteissa niin usein on hyväksikäyttöä, mustasukkaisuutta, alistamista ja väkivaltaa. Äiti itsekin toteaa: Miehet jumalauta. Jävla karlar.

…naiset ja lapset kuuluvat yhteen sukuun ja miehet toiseen, ja nuo kaksi sukua käyvät tuhatvuotista ja monipolvista sotaansa, jossa lepoa on vain taistelujen välillä.

Teini-iässä tämä alkaa huolettaa Andrevia. – onhan hänestä itsestäänkin tulossa mies! Lohduttavatko häntä muka äidin sanat: Ei sinusta mitään miehenpuolta tule. Sinulla on niin vahva naisellinen puoli. Toki Andrev on uhkaavia tilanteita pakoileva pelkuri, mutta ei hän sentään tytöksi tunnustaudu. Ennen kaikkea hän uskoo olevansa täysin lahjaton. Poika vailla ominaisuuksia. Sivustatarkkailijan, jolle kaikki vain tapahtuu.

Oma isä tietenkin kiinnostaa Andrevia. Äidin ylimalkaisista lausahduksista hän päättelee, että tämä on kaukaisessa maassa asuva Intiaani, joskin asiaan liittyy joitakin epäselvyyksiä. Miksi isää on kielletty ottamasta yhteyttä poikaansa? Miksi äiti nyt yhtäkkiä katsoo sen sopivaksi? Tapaamisestakin puhutaan, mutta toteutuuko se?

Tarina Andrevin isistä loppuu vuoteen 1990, kun poika on neljätoistavuotias. Seitsemän vuoden aikana hänellä on ollut seitsemän eri isää, joista kullakin on ollut omat ongelmansa ja puutteensa. Ei Andrev heitä mitenkään syyttele, vaan tuntee isiensä ansiostaan oppineensa, että miehenä olemisessa on monta eri tapaa. Ja sen, millainen ei ainakaan itse halua olla.

Andrev Walden kirjoittaakin ylistystä äidilleen. Äiti on aina läsnä lastensa elämässä ja vaikka tiheään vaihtuvat asunnot olisivat kuinka kurjia tahansa tai rahapula huutava, eivät lapset tunne oloaan turvattomiksi. Äidillä on taito luoda kauneutta ympärilleen ja saada vastoinkäymiset tuntumaan hauskalta seikkailulta. Tarinankertojakin hän on - eikä totuus ole silloin tärkeintä!

 Miehenpuolet-romaani voisi olla todella ahdistava, mutta se onkin täynnä huumoria – toisinaan mustahkoa ja toisinaan lempeän ymmärtävää. Paljolti se johtuu siitä, miten viattomasti pieni poika näkee ja kuvailee asioita, joiden oikean luonteen kirja lukeva aikuinen kyllä ymmärtää. Tarina voisi tuntua keksityltä tai liioitellulta, mutta Walden vakuuttaa kaiken kerrotun olevan täyttä totta. Hieno ja koskettava lukuelämys!

TRAN, QUYNH; Kun muut nauttivat

Kustantaja: Teos 2025

Alkuteos: När andra njuter (2025)

Suomennos: Outi Menna

Kansi: Tom Backström

Quynh Trani syntyi pakolaisleirillä Malesiassa vuonna 1989 ja saapui samana vuonna perheensä kanssa Suomeen. Hän varttui Pietarsaaressa, mutta työskentelee nykyisin psykologina Malmössä. Biskops Arnö -kirjoittajakoulussa opiskellut Tran voitti esikoisteoksellaan Varjo ja viileys Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 ja Runeberg-palkinnon vuonna 2022.

Tranin toinen romaani Kun toiset nauttivat sijoittuu Lundiin. Sen päähenkilöinä on kaksi vietnamilaistaustaista naista, kuusitoistavuotias Lana ja hänen kaksikymmentä vuotta aiemmin Ruotsiin muuttanut äitinsä Maggie. Heidän näkökulmansa vuorottelevat tarinan edetessä, joten tapahtumista ja asioista saadaan eri ikäisten ja erilaisten elämänkokemusten omaavien henkilöiden tulkinnat.

Lanalla on ollut useita poikaystäviä, kaikki joko urheilijoita tai ainakin urheilijoilta näyttäviä. Kaikki heidät Lana on jossain vaiheessa jättänyt, kun kiinnostus on lopahtanut. Tällä hetkellä tyttö on ollut jo puoli vuotta ilman poikaystävää, mutta tämä johtuu eräästä piknikistä, joka päättyi pelottavasti Lanan menettäessä yhtäkkiä hermonsa.

Tästä lähin hän ei olisi missään tekemisissä heidän kanssaan. Ei edes vilkuilisi heihin päin. Ei viestittelyä, ei bileitä. Ei katseita, ei käsiä.

Ystäviä Lanalla on kyllä runsaasti ja heidän takiaan hän yhä osallistuu tyttöjen touhuihin: poikien katsastamiseen, mielitiettyjen tapailuun ja halailun opetteluun sekä seuraavan askeleen suunnitteluun. Tosiasiassa Lana on kyllästynyt ja tuskin pystyy hillitsemään raivoaan. Yksin hän ei kuitenkaan halua jäädä, vaan tulla hyväksytyksi.

Samalla Lanan välit Maggieen kiristyvät. Äiti haluaisi osallistua tyttärensä elämään, mutta tytär kokee kysymykset yksityisyyttään loukkaavina ja sulkeutuu täysin. Kumpikin tulkitsee toista väärin ja kierre vain pahenee. Ennen kaikkea Lanaa suututtaa se, ettei äiti suostu kertomaan mitään aiemmasta elämästään. Ei edes Lanan isästä, jota kutsuu ”herkkänahkaiseksi rotaksi”.

 Mitään nöyriä kullanmuruja Lana ja ystävät eivät todellakaan ole. He etsivät seikkailuja ja kokeilevat jopa rikollista toimintaa, mutta Lana löytää innoitusta aivan yllättävältä taholta joutuessaan sattumalta runonlausuntatilaisuuteen. Miten rohkeita esiintyjät ovatkaan avatessaan tunteitaan yleisölle! Miten paljon mietittävää löytyykään joistakin runonsäkeistä!

Lanan tarinaan limittyy hänen äitinsä Maggien tarina. Tämä halusi jo nuorena päästä pois Vietnamista ja alkoi etsiä treffisivustolta luotettavan tuntuista ja tarpeeksi varakasta miestä. Löytyi Ruotsissa asuva vietnamilainen ravintoloitsija. Maggien toiveet olivat hyvin vaatimattomat, mutta puoliso ei täyttänyt niitäkään. Seurasi avioero, minkä jälkeen Maggie ei enää ole miehiä elämäänsä halunnut.

Elättääkseen itsensä ja lapsensa ja voidakseen edelleen lähettää rahaa perheelleen Vietnamiin Maggien on otettava vastaan niitä töitä, joita kouluttamattomana maahanmuuttajana voi saada. Lopulta hän tuntee päässeensä oikeaan elementtiinsä: suunnittelemaan ja emännöimään pientä japanilaista terveyskylpylää. Mielessä elää silti jatkuvasti pelko tulevaisuuden suhteen ja samalla surumielinen muisto menneisyydestä.

Myös hän on ollut nuori ja täynnä kaipuuta, mutta ne ajat ovat peruuttamattomasti takanapäin, sillä vanhetessaan ihminen oppii, että kaikki päättyy joskus, ja mitä väliä silloin on loppupeleissä yhtään millään? Kun jäljellä on vain tunne, hädin tuskin muisto, ei edes ajatukseksi laskettava (joka sentään voisi selittää jotain) vaan pikemminkin kuin salama, joka toisinaan välähtää niin kirkkaasti, että melkein tekee kipeää, vaikka muisto on enää hämärä häivähdys?

Maggie uskoo vilpittömästi olevansa Lanalle hyvä äiti. Hänhän on avarakatseinen eikä pyri rajoittamaan tyttärensä tulemisia ja menemisiä! Poikaystävät hän ottaa avosylin vastaan ja seurustelee tyttöystävien kanssa kuin olisi yksi joukosta. Varmastikin tuttavat ovat vain kateellisia hänen hienosta äiti-tytär-suhteestaan vihjaillessaan Lanan vaikeuksista hallita temperamenttiaan!

Kirjan nimi Kun muut nauttivat saattaa viitata siihen, että Maggie ja Lana tuntevat itsensä ruotsalaisessa yhteiskunnassa aina hieman erilaisiksi ja ulkopuolisiksi. He katsovat sivusta, kun muut nauttivat elämästään oikeuksistaan varmoina ja tulevaisuuteensa luottaen. Jännite kasvaa kasvamistaan, mutta kirjan loppu jättää tarinan auki – mitä siinä oikein on tapahtumassa?

Tran kuvaa henkilöitä ja tilanteita tarkasti ja monipuolisesti, mutta jättää myös lukijalle mahdollisuuden omiin tulkintoihinsa. Kieli on yhtä aikaa runollista ja asiallista, tyyli tempoltaan vaihtelevaa ja hieman painostavasta yleisilmeestä huolimatta myös humoristista. Kun muut nauttivat -romaani vahvistaa sen, että Quynh Tran on seuraamisen arvoinen kirjailija.

 

SMITH, ZADIE: Petos

Kustantaja; WSOY 2025

Alkuteos: The Fraud (2023)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Kansi: Jon Gray

Zadie Smithin romaani Petos pohjautuu Lontoossa 1870-luvulla pidettyyn oikeudenkäyntiin, jossa pyrittiin ratkaisemaan, onko itseään Roger Tichborneksi väittävä mies todella kyseinen henkilö ja siten oikeutettu baronetin arvonimeen ja mittavaan perintöön. Myös muut kirjassa mainitut henkilöt ovat suurelta osin todellisia, joskin Zadie Smith on omien tarkoitusperiensä vuoksi ottanut heidän elämänvaiheittensa suhteen joitakin vapauksia.

Näkökulma romaanissa on skotlantilaistaustaisen Eliza Touchet’n. Vuonna 1871 hän on noin kuusikymppinen lapseton leski, joka työskentelee taloudenhoitajana puolisonsa serkun William Ainsworthin luona. Elizalla ja häntä viisi vuotta nuoremmalla Williamilla on ollut rakkaussuhde, mutta kiihko on vähitellen muuttunut lämpimäksi kumppanuudeksi.

Rouva Touchet’n todellinen rakkaus oli Williamin ensimmäinen vaimo ja kolmen vanhimman tyttären äiti Frances, joka hiipui pois vain kolmekymmentäkolmevuotiaana. Tästä on kulunut nyt yli kolmekymmentä vuotta ja William on naimisissa kaksikymmentäkuusivuotiaan luku- ja kirjoitustaidottoman Sarahin kanssa, joka on Williamin nuorimman tyttären äiti.

William on tuottelias historiallisten romaanien kirjoittaja, joka kilpailee itsensä Charles Dickensin kanssa – teosta Jack Shepard myytiin jopa enemmän kuin Dickensin romaania Oliver Twist. Kansan suosiossa ovat etenkin Ainsworthin runoista muodostuneet viisut. Käsikirjoitusten esilukijana toimivan rouva Touchet’n mielestä Williamin romaanit ovat yleisesti ottaen tylsiä ja sekavia ja ideatkin muilta lainattuja, mutta sitä hän ei raaski miehelle sanoa.

Tuore rouva Ainsworth on palavasti innostunut Tichbornen tapauksesta – sisältyyhän siihen rahaa, seksiä, henkilöllisyyteen liittyviä väärinkäsityksiä ja Jamaikan kaltaisia eksoottisia paikkoja. Samankaltaisina toistuviin arkipäiviin kyllästynyt rouva Touchet puolestaan on kiinnostunut kansanjuhlaksi muuttuneen tapahtuman tarkkailusta, joten rouvat osallistuvat ahkerasti yli vuoden kestävän oikeudenkäynnin istuntoihin.

Kantajaksi kutsuttu mies jakaa ihmisten mielipiteet. Osa uskoo useastakin syystä miehen olevan Australiasta Englantiin onneaan kokeilemaan saapunut lihakauppias Arthur Orton. Mies on sivistymätön eikä osaa edes ranskaa jota sir Roger on puhunut lapsuudesta saakka, hänellä ei ole käsivarressaan tatuointia ja hän on ainakin 100 kiloa painavampi kuin sir Roger oli kadotessaan haaksirikossa kuusitoista vuotta aiemmin.

Kiihkeimmin Kantajan oikeuksia arvonimeen ja omaisuuteen puolustaa työväestö, jonka mielestä yläluokka ja rahamiehet yrittävät vain kiusata rehtiä miestä - kyllähän vieraan kielen voi unohtaa, tatuoinnin poistattaa ja kiloja kartuttaa mukavan elämän parissa. Sarahille painavin todiste ”meidän Rogerin” puolesta on se, että sir Rogerin äiti tunnisti Kantajan pojakseen ennen kuolemaansa.

Rouva Touchet pitää Kantajaa huijarina, mutta uskoo silti tämän tärkeintä todistajaa Andrew Boglea, entistä orjaa. Mies on puheissaan lähes hypnoottisen vakuuttava ja teoissaankin kunnioitusta herättävä. Hän herättää Elizassa jo unohdetuiksi luultuja tunteita, mutta jää lopulta arvoitukseksi niin Elizalle kuin lukijallekin.

Francesin kanssa Eliza oli esittänyt vahvatahtoista naisasianaista, Williamille hän oli ollut naisellinen muusa, ja ehkä jossain kuvitellussa utopiassa, tasaveroisella, yhteisellä maaperällä, hän voisi kohdata Boglen kaltaisen älykkään sielun, joka tuntui elävän siten kuin hän itse oli aina toivonut elävänsä, siis ilman harhakuvitelmia.

Tapaus saa rouva Touchet’n pohtimaan käsitettä ”totuus”. Miten ihminen päätyy siihen, mitä pitää totuutena? Valehteleeko ihminen tietoisesti itselleen, jos pitää kiinni näkemyksestään, vaikka kaikki todisteet osoittaisivat sen vääräksi?  Vai ovatko takana jotkin tiedostamattomat ja monimutkaiset syyt? Esillä ovat myös naisen turvaton asema, orjuuden poistaminen ja kotimaan tehdastyöläisten olojen kohentaminen sekä tekijänoikeudet ja rokotusvastaisuus.

Smithin teoksesta voi löytää yhtymäkohtia omaan aikaamme. Nykyäänkin media pystyy muokkaamaan ihmisten mielipiteitä ja luomaan mehukkaita skandaaleja ihan tyhjästä. Yhäkin jotkut nousevat tiedotusvälineiden ansioista ainakin hetkeksi parrasvaloihin ja kunniaan ja toiset vajoavat häpeään. Ja kansa saa huvinsa.

Petos koostuu lyhyistä luvuista, Ajanjakso vuodesta 1871 lähtien etenee kronologisesti eteenpäin, mutta siihen limittyy otteita menneisyydestä. Usein mennyt palaa mieleen jonkin tilanteen, ympäristön tai henkilön vaikutuksesta. Charles Dickensin teosten tapaan myös Petos-romaanissa on runsaasti sivujuonteita ja yhteiskunnallista kritiikkiä. Oman – ja koskettavimman – kokonaisuutensa muodostaa Andrew Boglen surullinen elämäntarina.

Zadie Smithin äänitorven rouva Touchet’n kerrontatyyli on tarkka, ironinen ja paikoin jopa piikikäs, mutta lisää väriä saadaan vielä eri yhteiskuntaluokkien edustajien puheenparsista. Irmeli Ruuska onnistuu suomennoksessaan jälleen erinomaisesti. Petos ei nouse ihan Zadie Smithin parhaiden teosten joukkoon, mutta on silti lukemisen arvoinen.

SCHLESSER, THOMAS: Monan katse

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Les yeux de Mona (2024)

Suomennos: Lotta Toivanen

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Ranskalainen Thomas Schlesser (s. 1977) työskentelee Fondation Hartung-Bergman-taidesäätiön johtajana Antibesissa ja taidehistorian professorina École Polytechnique -korkeakoulussa Pariisissa. Esikoisromaniaan Monan katse Schlesser kirjoitti kymmenen vuoden ajan, joten teoksen saavuttama kansainvälinen menestys on varmasti ollut iloinen yllätys. Elokuvaakin teoksesta suunnitellaan.

Mona on kymmenvuotias pariisilaistyttö. Hänellä on tomera äiti, joka tekee päivätyönsä henkilöstönvälitysfirmassa, mutta auttaa vapaa-ajallaan vähäosaisia. Isällä taas on vanhan tavaran kauppa, jossa Mona mielellään käy auttelemassa. Laman vuoksi divarilla menee huonosti ja isä on alkanut etsiä lohdutusta punaviinipullosta.

Eräänä päivänä Mona istuu tavanomaiseen tapaansa keittiön pöydän ääressä tekemässä matematiikanläksyjä, kun yhtäkkiä sokeutuu ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tai syytä. Minuutit kuluvat ja koko perhe panikoi, kunnes perhelääkäri onnistuu järjestämään Monalle ajan erikoislääkärille. Tytön näkö palautuu jo ennen vastaanotolle saapumista, mutta yli tunnin kestänyt sokeus on hälyttävää.

Lääkäriasemalla Monalle tehdään useana päivänä monenlaisia testejä ja kokeita magneettikuvausta myöten, mutta mitään elimellistä syytä sokeutumiselle ei löydy. Lopulta lääkäri ehdottaa varmuuden vuoksi käyntiä lastenpsykiatrilla. Tässä vaiheessa Monan äidinisä Henry päättää hoitaa asian omalla tavallaan: Monan pitää kerätä mieleensä kauneuden varantoa sokeutumisen varalta.

Muut uskovat, että ukki vie Monan joka keskiviikko terapiaan, mutta kohteenaan onkin jokin taidemuseo; Louvre, Orsay tai Beaubourg (Pompidou). Jokaisen vierailun aikana parivaljakko tutustuu vain yhteen uuteen taideteokseen, mutta siihen sitäkin perusteellisemmin. Ensi alkuun Monan keskittymiskyky on rajallinen, mutta vähitellen taiteen tutkiminen alkaa viehättää häntäkin.

Henry ja Mona ennättävät vuoden aikana tutustua viiteenkymmeneenkahteen teokseen kronologisessa järjestyksessä alkaen 1400-luvun mestareista ja päätyen lähelle nykyaikaa. Joukossa on taidehistorian suuria nimiä ja uudistajia kuten Leonardo da Vinci, William Turner, Paul Cézanne, Jackson Pollock ja Marina Abramović, mutta myös tuntemattomampia tekijöitä.

Kaikista Monan ja ukin tutkimista teoksista on kirjan liitesivuilla pieni kuva ja jokaista kuvaillaan vuorollaan suusanallisesti tavalla, jota voisi hyödyntää museossa vierailevien näkövammaisten kohdalla. Kerrotaan teoksen koko, aihe, kompositio, värien käyttö ja tunnelma. Tässä esimerkkeinä lyhyitä otteita Gustav Klimtin ja Pablo Picasson teosten kuvailuista:

Kapeissa kehyksissä hohtava teos on yhtä vihreiden täplien muodostamaa muodotonta ja perspektiivitöntä runsautta… Lehvästöt lomittuvat väriseväksi väriloistoksi: kun sitä katsoo pitkään, aiheet vuoroin katoavat, vuoroin erottuvat. (Gustav Klimt: Ruusupensaita puiden alla)

Ihmishahmot ja esineet voi toki erottaa, mutta niiden tunnistaminen vaatii pientä ponnistelua, sillä mitään ei ole maalattu pehmeästi tai realistisesti. Kaikki on särmikästä, vinksahtanutta ja kulmikasta (päät, leuat, polvet ja kyynärpäät ovat teräväkärkisiä, eivät pyöreitä) ja kaikki kylpee synkässä valossa… Makaavan mallin iho on sairaalloisen beige, ja mandoliininsoittajan hipiä on sininen ja nuttura vihreä. (Pablo Picasso: Serenadi)

Monan ja ukin keskustelut lisäävät tietoa. Ukki kertoo tyyleistä, taiteilijoista ja yhteiskunnan vaikutuksesta taiteilijoiden työhön ja nostaa esiin kiinnostavia yksityiskohtia. Mona puolestaan puhuu teosten hänessä synnyttämistä tunteista ja oivalluksista, esimerkiksi samankaltaisuuksista eri aikakausien teosten välillä.

Mona käy edelleen myös lääkärin luona tutkimuksissa, mutta mitään uutta ei ilmene. Hoitavalla lääkärillä on kuitenkin radikaali idea: hän hypnotisoi Monan palauttaakseen tämän siihen hetkeen, jolloin näkö pimeni. Näin sokeutumisen arvoitus todella lopulta ratkeaa, Mona vapautuu taakastaan ja hänen läheisensäkin kokevat iloisia yllätyksiä.

Ehkä kaikki Henryn valitsemat taideteokset eivät ole sellaisia, joita haluaisi sokeuduttaan mietiskellä, mutta Monan katse onkin tarkoitettu helppotajuiseksi oppaaksi taidehistoriaan. Se on myös kertomus Monasta ja hänen perheestään. Perheessä on paljon rakkautta, mutta myös erimielisyyksiä esimerkiksi suhteutumisessa alkoholismiin, ikääntymiseen ja eutanasiaan. Kirjan alussa Mona on vielä pikkutyttö, mutta vuotta myöhemmin jo teini, joka tietää ketä haluaisi suudella…

Monan katse -romaani tuo mieleen Jostein Gaarderin teoksen Sofian maailma, jossa seikkaillaan filosofian suuntausten parissa. Molemmat lukemisen arvoisia!

YAGI, EMI: Venus ja minä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Kyukanbi no kanojotachi (2023)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Tokiosta kotoisin oleva Emi Yagi (s. 1988) herätti laajaa kansainvälistä huomiota esikoisromaanillaan Tyhjyyspäiväkirja, jolla voitti Dazai Osamu -palkinnon. Hänen toinen romaaninsa Venus ja minä jatkaa kirjailijan omaperäistä linjaa ja tarjoaa paljon enemmän ajateltavaa kuin 105 sivua sisältävältä teokselta odottaisi.

Rika Horauchi on yliopistosta valmistunut nuori nainen, joka työskentelee pakastevarastolla. Yliopistossa Rika opiskeli latinaa Suomessa vietetyn opiskelijanvaihdon innoittamana ja sai ainoana oppilaana professorin jakamattoman huomion. Nyt professori suosittelee häntä työhön museolle – keskustelemaan kerran viikossa latinaksi kreikkalaisesta Afrodite-patsaasta Roomassa veistetyn kopion kanssa. Synnyinpaikkansa vuoksi veistos haluaa käyttää nimeä Venus.

Rika hieman arastelee työhön suostumista, mutta Venus ottaa hänet kiitollisena vastaan ja keksii Rikalle heti uuden kutsumanimenkin. Hän on nyt Hora. Venus on tuntenut itsensä tylsistyneeksi ja yksinäiseksi, sillä salin muut seitsemän jumalatarpatsasta puhuvat keskenään kreikkaa tai jotain muuta muinaiskieltä (ja hieman englantia). Horan sujuva latina siis ilahduttaa uhkeaa kaunotarta.

Hän totta vie näytti rakkauden ja kauneuden ilmentymältä. Korokkeella uhkea vartalo taipui upeaan s-kurviin. Symmetrisistä, hymyilevistä kasvoista oli huolella raavittu pois kaikki persoonalliset piirteet; niistä puuttuivat suupielten hymyrypyt ja silmäkulmien rypyt, ja toisaalta niihin oli kaiverrettu hienoinen antautuminen onnen pauloissa, mikä sai hänet näyttämään entistäkin elegantimmalta ja myyttisemmältä.

Muiden patsaiden tavoin Venuskin pystyy liikuttamaan vain päätään, mutta kuinka mieluusti hän haluaisikaan tehdä jotain! Nukkuakin! Entistä tomerammaksi muuttunut Hora tuo hänelle viihdykkeeksi musiikkia ja valokuvia maailman eri kolkista. Rakkauden jumalatar puolestaan osaa tuudittaa kuulijan lähes transsiin viekoittelevan käheällä alttoäänellään ja hyväilevillä sanoillaan.

Hora huomaa rakastuneensa jumalattareen! Hän alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta jossain kaukana, poissa museosta, jossa Venusta ahdistaa olla koko ajan katseiden ja arvioinnin kohteena. Kiusallista jumalattarelle on myös museon komean intendentin Hashibami tunkeileva omistuksenhalu. Mutta miten Venus saataisiin pois museosta?

Venus ja minä -teos kertoo myös Rikan taustasta. Hän oli lapsena hieman muista poikkeava ja jo alakouluiässä hänelle kehittyikin katseilta suojaava kuori: pitkä keltainen sadetakki, joka pysyi päällä, olipa Rikalla millaiset vaatteet hyvänsä tai ei vaatteita ollenkaan. Rika kompasteli helmoihinsa, kärsi ilmatiiviin kuoren alla hikoilusta, sai ihottumaa ja lakkasi miltei puhumasta leukaan asti vedetyn vetoketjun takia.

Käperryin sadetakkini sisään. Olisin halunnut keltaisen muovin paksunevan entisestään, kunnes mikään lämpö tai kenenkään ääni ei pääsisi läpi, jotta voisin iäksi sulkeutua sen sisään. Ja samalla odotin, että suojani olisi murrettu.

Keltaisen sadetakin paksuus ja peittävyys vaihtelevat Rikan mielentilan mukaan. Kukaan ympäröivistä ihmisistä ei tunnu näkevän takkia, paitsi pieni lapsi, joka näkee monen muunkin yllä olevat suojavarustukset: korvaläpät, maskit, hansikkaat. Ehkä koittaa vielä sellainen hetki, jolloin Rika ei enää tarvitsekaan suojaavaa kuortaan. Ainakaan itselleen.

Venus ja minä -romaanissa kaikki on unenomaista ja hieman sijoiltaan nyrjähtänyttä. Toteavaan sävyyn mainituista yksityiskohdista rakentuu hupaisia mielikuvia ja absurdit mittasuhteet saavuttavia tilanteita, mutta takana on koko ajan johdonmukainen yritys kuvata ennen kaikkea naisen osaa yhteiskunnassa, yksinäisyyttä sekä ystävyyden ja rakkauden kaipuuta. Onni voi löytyä yllättävältä taholta!

PS. Kansikuvaksi valittu Rene Magritten maalaus The Difficult Crossing kuvastaa hyvin kirjan surrealistista henkeä.

YEON SOMIN: Pieni korealainen keramiikkapaja

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: (2023)

Suomennos: Taru Salminen

Kansi: Ensee

Kolmekymppinen Jeongmin on kiukuspäissään irtisanoutunut tv-käsikirjoittajan työstä ja linnoittautunut uuteen asuntoonsa Kastanjanpiikkikylässä. Eräänä kesäisenä päivänä tarve lähteä ulos paisuu kuitenkin niin suureksi, että hän ryntää kadulle ja ensimmäiseen tielle osuvaan kahvilaan. Tosin kyseessä ei ole kahvila, vaan pieni keramiikkapaja, mutta erinomaista kahvia Jeongmin saa sieltäkin.

Ennen kuin Jeongmin ennättää tajutakaan, hänelle on aikataulu keramiikanteon opetteluun. Alku on hankalaa: ensimmäinen lautanen on muotopuoli ja seuraavat yritelmät hajoavat uunissa. Se ei kuitenkaan harmita, sillä pelkkä käsien upottaminen saveen ilman suuria tavoitteita tuottaa Jeongminille iloa. Hän myös innostuu kehittelemään aivan uudenlaista monikäyttöastiaa.

Eihän keramiikasta niin kuin ei ihmisestäkään tule täydellistä yhdellä yrittämällä. Sitä paitsi ponnistelu tekee lopputuloksesta sitäkin arvokkaamman.

Pienessä keramiikkapajassa Jeongmin pääsee osaksi samanhenkisten ihmisten yhteisöä. Pajassa käy työskentelemässä hyvin monenlaisia ihmisiä aloittelijoista ammattilaistason taitureihin ja lukiolaispojasta senioriin. Työskentelyn ohella osallistujat kahvittelevat ja ruokailevat yhdessä, mikä onkin todella harkittua ja vakavaa toimintaa. Huomiota kiinnittävät myös ihmisten muodollisen kohteliaat tavat.

Keramiikkapajassa vakinaisesti työskentelevistä kerrotaan lyhyesti ja osuvasti taustatietoja. Kaikilla on menneisyytensä joskus kipeinekin salaisuuksineen, mutta myös selkeät haaveensa. Kun kirjan tarina lähenee loppuaan, on moni kasvanut valmiiksi suuriin muutoksiin ja unelmiensa toteuttamiseen. Myös Joengmin on löytänyt jälleen itsensä – sekä karhumaisen miehen ja pienen kissan.

Suuri keramiikkakisa -tv-sarjan ansiosta Pieni korealainen keramiikkapaja -romaanissa kuvatut asiat eivät ole aivan vieraita, vaan tietää jotain savenkäsittelytekniikoista ja ainaisesta epävarmuudesta, tuleeko työ ehjänä ulos uunin 1 250 asteen kuumuudesta. Yhtä leppoisa ja hyväksyvä tunnelma on niin televisiosarjassa kuin Yeon Sominin kirjassakin. Tässä taitaa kiteytyä koko asian ydin:

Saven muovaaminen on kuin sydämen muovaamista. Mitä hartaammin möhkälemäistä ja rujoa savea muovaa ja mitä hellemmin sitä katsoo, sitä kauniimpaa ja rakkaampaa siitä tulee. Samoin käy, kun keskittyy niihin rujoihin tunteisiin, joita ei edes haluaisi kohdata. Vain katsomalla suoraan sydämeen voi nähdä, mitä siellä oikeasti on.