YAGI, EMI: Venus ja minä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Kyukanbi no kanojotachi (2023)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Tokiosta kotoisin oleva Emi Yagi (s. 1988) herätti laajaa kansainvälistä huomiota esikoisromaanillaan Tyhjyyspäiväkirja, jolla voitti Dazai Osamu -palkinnon. Hänen toinen romaaninsa Venus ja minä jatkaa kirjailijan omaperäistä linjaa ja tarjoaa paljon enemmän ajateltavaa kuin 105 sivua sisältävältä teokselta odottaisi.

Rika Horauchi on yliopistosta valmistunut nuori nainen, joka työskentelee pakastevarastolla. Yliopistossa Rika opiskeli latinaa Suomessa vietetyn opiskelijanvaihdon innoittamana ja sai ainoana oppilaana professorin jakamattoman huomion. Nyt professori suosittelee häntä työhön museolle – keskustelemaan kerran viikossa latinaksi kreikkalaisesta Afrodite-patsaasta Roomassa veistetyn kopion kanssa. Synnyinpaikkansa vuoksi veistos haluaa käyttää nimeä Venus.

Rika hieman arastelee työhön suostumista, mutta Venus ottaa hänet kiitollisena vastaan ja keksii Rikalle heti uuden kutsumanimenkin. Hän on nyt Hora. Venus on tuntenut itsensä tylsistyneeksi ja yksinäiseksi, sillä salin muut seitsemän jumalatarpatsasta puhuvat keskenään kreikkaa tai jotain muuta muinaiskieltä (ja hieman englantia). Horan sujuva latina siis ilahduttaa uhkeaa kaunotarta.

Hän totta vie näytti rakkauden ja kauneuden ilmentymältä. Korokkeella uhkea vartalo taipui upeaan s-kurviin. Symmetrisistä, hymyilevistä kasvoista oli huolella raavittu pois kaikki persoonalliset piirteet; niistä puuttuivat suupielten hymyrypyt ja silmäkulmien rypyt, ja toisaalta niihin oli kaiverrettu hienoinen antautuminen onnen pauloissa, mikä sai hänet näyttämään entistäkin elegantimmalta ja myyttisemmältä.

Muiden patsaiden tavoin Venuskin pystyy liikuttamaan vain päätään, mutta kuinka mieluusti hän haluaisikaan tehdä jotain! Nukkuakin! Entistä tomerammaksi muuttunut Hora tuo hänelle viihdykkeeksi musiikkia ja valokuvia maailman eri kolkista. Rakkauden jumalatar puolestaan osaa tuudittaa kuulijan lähes transsiin viekoittelevan käheällä alttoäänellään ja hyväilevillä sanoillaan.

Hora huomaa rakastuneensa jumalattareen! Hän alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta jossain kaukana, poissa museosta, jossa Venusta ahdistaa olla koko ajan katseiden ja arvioinnin kohteena. Kiusallista jumalattarelle on myös museon komean intendentin Hashibami tunkeileva omistuksenhalu. Mutta miten Venus saataisiin pois museosta?

Venus ja minä -teos kertoo myös Rikan taustasta. Hän oli lapsena hieman muista poikkeava ja jo alakouluiässä hänelle kehittyikin katseilta suojaava kuori: pitkä keltainen sadetakki, joka pysyi päällä, olipa Rikalla millaiset vaatteet hyvänsä tai ei vaatteita ollenkaan. Rika kompasteli helmoihinsa, kärsi ilmatiiviin kuoren alla hikoilusta, sai ihottumaa ja lakkasi miltei puhumasta leukaan asti vedetyn vetoketjun takia.

Käperryin sadetakkini sisään. Olisin halunnut keltaisen muovin paksunevan entisestään, kunnes mikään lämpö tai kenenkään ääni ei pääsisi läpi, jotta voisin iäksi sulkeutua sen sisään. Ja samalla odotin, että suojani olisi murrettu.

Keltaisen sadetakin paksuus ja peittävyys vaihtelevat Rikan mielentilan mukaan. Kukaan ympäröivistä ihmisistä ei tunnu näkevän takkia, paitsi pieni lapsi, joka näkee monen muunkin yllä olevat suojavarustukset: korvaläpät, maskit, hansikkaat. Ehkä koittaa vielä sellainen hetki, jolloin Rika ei enää tarvitsekaan suojaavaa kuortaan. Ainakaan itselleen.

Venus ja minä -romaanissa kaikki on unenomaista ja hieman sijoiltaan nyrjähtänyttä. Toteavaan sävyyn mainituista yksityiskohdista rakentuu hupaisia mielikuvia ja absurdit mittasuhteet saavuttavia tilanteita, mutta takana on koko ajan johdonmukainen yritys kuvata ennen kaikkea naisen osaa yhteiskunnassa, yksinäisyyttä sekä ystävyyden ja rakkauden kaipuuta. Onni voi löytyä yllättävältä taholta!

PS. Kansikuvaksi valittu Rene Magritten maalaus The Difficult Crossing kuvastaa hyvin kirjan surrealistista henkeä.

YEON SOMIN: Pieni korealainen keramiikkapaja

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: (2023)

Suomennos: Taru Salminen

Kansi: Ensee

Kolmekymppinen Jeongmin on kiukuspäissään irtisanoutunut tv-käsikirjoittajan työstä ja linnoittautunut uuteen asuntoonsa Kastanjanpiikkikylässä. Eräänä kesäisenä päivänä tarve lähteä ulos paisuu kuitenkin niin suureksi, että hän ryntää kadulle ja ensimmäiseen tielle osuvaan kahvilaan. Tosin kyseessä ei ole kahvila, vaan pieni keramiikkapaja, mutta erinomaista kahvia Jeongmin saa sieltäkin.

Ennen kuin Jeongmin ennättää tajutakaan, hänelle on aikataulu keramiikanteon opetteluun. Alku on hankalaa: ensimmäinen lautanen on muotopuoli ja seuraavat yritelmät hajoavat uunissa. Se ei kuitenkaan harmita, sillä pelkkä käsien upottaminen saveen ilman suuria tavoitteita tuottaa Jeongminille iloa. Hän myös innostuu kehittelemään aivan uudenlaista monikäyttöastiaa.

Eihän keramiikasta niin kuin ei ihmisestäkään tule täydellistä yhdellä yrittämällä. Sitä paitsi ponnistelu tekee lopputuloksesta sitäkin arvokkaamman.

Pienessä keramiikkapajassa Jeongmin pääsee osaksi samanhenkisten ihmisten yhteisöä. Pajassa käy työskentelemässä hyvin monenlaisia ihmisiä aloittelijoista ammattilaistason taitureihin ja lukiolaispojasta senioriin. Työskentelyn ohella osallistujat kahvittelevat ja ruokailevat yhdessä, mikä onkin todella harkittua ja vakavaa toimintaa. Huomiota kiinnittävät myös ihmisten muodollisen kohteliaat tavat.

Keramiikkapajassa vakinaisesti työskentelevistä kerrotaan lyhyesti ja osuvasti taustatietoja. Kaikilla on menneisyytensä joskus kipeinekin salaisuuksineen, mutta myös selkeät haaveensa. Kun kirjan tarina lähenee loppuaan, on moni kasvanut valmiiksi suuriin muutoksiin ja unelmiensa toteuttamiseen. Myös Joengmin on löytänyt jälleen itsensä – sekä karhumaisen miehen ja pienen kissan.

Suuri keramiikkakisa -tv-sarjan ansiosta Pieni korealainen keramiikkapaja -romaanissa kuvatut asiat eivät ole aivan vieraita, vaan tietää jotain savenkäsittelytekniikoista ja ainaisesta epävarmuudesta, tuleeko työ ehjänä ulos uunin 1 250 asteen kuumuudesta. Yhtä leppoisa ja hyväksyvä tunnelma on niin televisiosarjassa kuin Yeon Sominin kirjassakin. Tässä taitaa kiteytyä koko asian ydin:

Saven muovaaminen on kuin sydämen muovaamista. Mitä hartaammin möhkälemäistä ja rujoa savea muovaa ja mitä hellemmin sitä katsoo, sitä kauniimpaa ja rakkaampaa siitä tulee. Samoin käy, kun keskittyy niihin rujoihin tunteisiin, joita ei edes haluaisi kohdata. Vain katsomalla suoraan sydämeen voi nähdä, mitä siellä oikeasti on.

ITKONEN, JUHA: Huomenna kerron kaiken

Kustantaja: Gummerus 2025

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kun sukeltaa menneisyyteensä, kun todella heittäytyy tai sitten vain ajautuu ei ainoastaan muistamaan vaan muistelemaan, ei välttämättä päädy lähemmäs totuutta vaan päinvastoin kauemmas siitä. On mahdotonta tavoittaa elettyä elämää sellaisenaan, mieli jäsentää sen kohtauksiksi, ja jos kohtauksia laittaa peräkkäin, syntyy väistämättä tarina.

Juha Itkosen romaani Huomenna kerron kaiken on Lassen ja Marjan tarina. Tosin sen ainoa kertoja on yli seitsemänkymppinen Lasse ja Marjan ääni kuuluu vain hänen välityksellään, joten ei ole ihan varmaa, miten luotettavaa kaikki kerrottu on. Lasse itsekin välillä epäröi muistikuviensa parissa ja tahattomien unohduksien lisäksi saattaa mukana olla myös tahallisia.

Helsinkiläinen Lasse oli akateemisen perheen poika ja työskenteli itsekin dosenttina yliopistossa. Hän tunsi kuitenkin olevansa eksyksissä kosteiden iltojen ja suhdesotkujen keskellä. Tilanne muuttui, kun Lasse irtaantui yliopistomaailmasta, ryhtyi antikvariaatin pitäjäksi ja sai vastuuta ja rajoja. Lassen lempimusiikkia oli ja on yhä Ludwig van Beethovenin 13. jousikvartetosta osa Cavatina.

Lassen lapsuus ei ollut helppo vaikean isäsuhteen vuoksi ja hänen sisimpäänsä patoutui paljon surua ja kiukkua. Ehkä tästä syystä Lasse ei halunnut sitoutua kehenkään, vaan oli täysin tyytyväinen vaihtuviin kumppaneihin, joista omalla tavallaan välittikin. Hän piti itseään kilttinä, mutta oli oikeasti aika ylimielinen – muka naisten ymmärtämisessä taitavampi kuin useimmat sukupuolensa edustajat!

Kemiläisestä työläisperheestä Helsinkiin saapuneella Marjallekin oli painolastia: isän itsemurha, äidin alkoholinkäyttö, turvattomuus. Hän tapasi Lassen yliopistolla, mutta lyhyttä suhdetta tuskin saattoi kutsua seurusteluksi. Provinssista tullut Marja ei Lassen mielestä ollut hänen tasoaan – mielikuunneltavakin Abbaa! Hylätyksi tuleminen teki silti kipeää.

Kuluu yli kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Marja ja Lasse 1990-luvun loppupuolella tapaavat uudelleen. Nyt Marja on tyylikäs seurapiirirouva ja kahden aikuisen pojan äiti, jonka mies on korkeassa asemassa Suomen ylivoimaisesti merkittävimmässä yrityksessä. On optiomiljoonia ja hulppea talo Haukilahdessa. Pariskunta on kuitenkin eroamassa Marjan vaatimuksesta.

Lähes viisikymppisten Marjan ja Lassen seksi on tajunnan räjäyttävää eikä pariskunta ole saada tarpeeksi toisistaan. Jossain vaiheessa Marja alkaa toivoa tilanteen selkiyttämistä, mutta Lasse ei ole valmis ajattelemaan elämäänsä yhtään nykyhetkeä pidemmälle. Ehkä siksi kestää aikansa, ennen kuin hän raottaa edes hieman menneisyytensä ikäviä puolia.

Mutta milloin sinä aiot paljastaa itsesi minulle? Milloin sinä aiot kertoa minulle kaiken?... Ehkä huomenna, minä vastasin. Huomenna kerron kaiken.

Sitten teknokupla puhkeaa ja Marjan huoli perheestään kasvaa. Samalla kasvaa Lassen mustasukkaisuus. Kertoja on aika ajoin viitannut johonkin tulevaan järkyttävään tapahtumaan ja draamaa onkin luvassa. Jälleen asioita, joista Lasse ei pysty kertomaan Marjalle ja jotka johtavat etääntymiseen. Kirja kuitenkin päättyy sanoihin: Huomenna kerron kaiken. Ehkä Lasse seitsemänkymppisenä vihdoinkin uskaltaa!

Huomenna kerron kaiken -teos on tunnelmaltaan kaunis ja surumielinen. Kirjan rakenteen ansiosta mielenkiinto säilyy, vaikka puhutaankin aivan tavallisista ihmisistä ja heidän arjestaan. Henkilöistä lämpimimmin jää ajattelemaan Lassen apulaista Hanssonia, joka vuosien kuluessa kehittyy huikeasti. Kirjaa on helppo ja joutuisa lukea, mutta se sisältää myös suuria kysymyksiä. Miksi ihmisestä tulee sellainen kuin tulee? Tarvitseeko kestävä suhde tekojen lisäksi myös sanoja?

Tässä vielä muutamia Huomenna kerron kaiken -teoksesta poimittuja ajatuksia:

… ihmiselämä on kehdosta hautaan jatkuva tietämättömyyden tila, jonka keskellä teemme mielestämme rationaalisia valintojamme.

Ymmärrys omista teoistaan ja toimintansa motiiveista, siinä määrin kuin sitä ylipäätään on, tulee elämässä aina liian myöhään, vasta kun teot on jo tehty. Sitä ei voi muuttaa. Sille ei mahda mitään. Tämä koskee meitä kaikkia, poikkeuksetta: vahinko on jo tapahtunut.

Rakastava ihminen on suojaton, mutta hän kuitenkin rakastaa. Häntä rakastetaan. Ehkä riippuvuus on rakkautta, mitä muuta se edes voisi olla, ihminen tulee riippuvaiseksi asioista, joita rakastaa. Kaikesta sellaisesta, mikä tuottaa iloa ja onnea ja lohtua tällä tarkoituksettomalla vaelluksella kahden hiljaisuuden välissä.

Mikään ei koskaan ole samanlaista, ei samalla tavalla täydellistä kuin jokin täydellinen aikanaan oli, ja jos jää kiinni täydellisyyden muistoon, uudet onnellisetkin kokemukset värjäytyvät sen sameilla sävyillä niin kuin valkopyykin sekaan unohtunut punainen sukka värjää koko koneellisen.

…yhä vahvemmin minusta tuntuu siltä että kosketus on kaikki. Kaikkein tärkein asia, suurinta ja ihmeellisintä mitä ihmiselämässä on. Ilman kosketusta ihmiset lakastuvat kuin kukat ilman vettä. Kuihtuvat ja kuolevat sisäisesti, muuttuvat kärttyisiksi ja vihaisiksi ja käyvät kiinni toistensa kurkkuihin. Vihaksi kuviteltu tunne on oikeasti vain yksinäisyyttä ja ahdistusta. Se syntyy kosketuksen puutteesta…

KENNEDY, LOUISE: Rikkomuksia

Kustantaja: S&S 2025

Alkuteos: Trespasses (2022)

Suomennos: Maija Heikinheimo

Kansi: Lauren Peters-Collaer

Belfast vuonna 1975. Arkipäivää ovat yhdistynyttä Irlantia tavoittelevien katolisten ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa pysymistä kannattavien protestanttien väliset väkivaltaisuudet. Pommi-iskut ja poliittiset murhat. Muureihin kirjoitetut iskulauseet. Englannista värvättyjen sotilaiden ylimitoitettu reagointi. Tämä on taustana kirjan rakkaustarinalle.

Cushla Lavery on kaksikymmentäneljävuotias katolilaistyttö. Hän työskentelee päivisin alakoulun opettajana ja auttaa iltaisin perheen omistamassa pubissa,  jonka ilmapiirin Cushlan veli pitää niin neutraalina, että sillä viihtyvät sekä katoliset kanta-asiakkaat että brittisotilaat. Cushla huolehtii myös pahasti alkoholisoituneesta äidistään.

Eräänä iltana pubiin saapuu Michael Agnew. Jotain tapahtuu heti ensisilmäyksellä Cushlan ja Michaelin välillä, vaikka oikeastaan ei pitäisi. Michael nimittäin on noin viisikymppinen perheenisä, jolla on vaimo ja lähes aikuinen poika. Lisäksi hän on britti ja protestantti – tosin ei kiihkoilija, vaan valmis asianajajana puolustamaan myös poliittisista rikoksista syytettyjä katolilaisia.

Cushla ja Michael alkavat tapailla, eivät avoimesti mutta eivät täysin salassakaan. Michaelin seurassa Cushla tuntee edes hetken olevansa vapaa uskonnostaan ja sen asettamista vaatimuksista, eikä häntä hirveästi häiritse Michaelin ystävien epäilevä tai huvittunut suhtautuminen. Michaelille puolestaan Cushla on ihme eikä suinkaan ”pala tuoretta lihaa”.

Jumala sai tämän aikaan, tiedätkös, Michael sanoi. Toi sinut eteeni, vaikka minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa.

Koulussa Cushla ottaa siipiensä suojaan Davy McGeow’n, jota muut oppilaat syrjivät. Davyn isän on nuorisojoukko pahoinpidellyt puolikuoliaaksi ja kahdeksantoistavuotiaan isoveli Tommyn unelmat opiskelusta ovat vaihtumassa kansalaisaktivismiin. Cushlan yritys helpottaa perheen tilannetta kääntyy itseään vastaan, mutta Davyn sisimpään hän sentään onnistuu istuttamaan hieman toivoa.

Tarinan alusta asti aavistaa kyllä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan, mutta silti uhka alkaa lisääntyä lähes huomaamattomasti. Vääristä päätöksistä ja valinnoista ja pienistä lipsahduksista paisuu vähitellen kohtalokas vyöry, jossa jokainen traaginen tapahtuma johtaa uuteen. Mitä henkilöiden varsinaiset rikkomukset sitten ovatkaan…

Louise Kennedy kuvaa ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia niin osuvin yksityiskohdin, että lukijankin solahtaa tarinaan mukaan kaikkien aistiensa voimalla. Kirja todistaa siitä, että vaikeinakin aikoina säilyvät myötätunto, ystävyys, rakkaus ja huumori. Rikkomuksia on helppolukuinen ja vetävä teos, mutta saattaa myös yllyttää etsimään lisää tietoa Pohjois-Irlannin historiasta.

Irlantilaisen Louise Kennedyn (s. 1966 tai 1967) esikoisromaani Rikkomuksia on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.  Ennen kirjailijaksi ryhtymistään Kennedy työskenteli lähes 30 vuotta ravintola-alalla. Osallistuminen yliopistossa luovan kirjoittamisen kurssille ja syöpään sairastuminen rohkaisivat uudelle uralle.