Kustantaja: WSOY 2025
Kansi: Ville Laihonen
Minna Rytisalon kirja Sylvia alkaa nimihenkilön
esittelyllä. Sylvia Petronella Antoinette van der Moer syntyi Haagissa vuonna
1923, menetti isänsä parivuotiaana ja eli sen jälkeen äitinsä ja sisarensa
kanssa hyvin vaatimattomissa oloissa. Toisen maailmansodan jälkeen Sylvia lähti
maailmalle ja avioitui 1946 yhdysvaltalaisen free lance -toimittajan kanssa. Liitto
päättyi eroon 1948, mutta Sylvia jatkoi matkustelua.
Helsinkiin Sylvia saapui kesäkuussa 1949 ja eleli amerikkalaisen
toimittajan roolissa seurapiireissä, kunnes hotelli teki rikosilmoituksen
maksamattomista maksuista. Petronellaksi muuttunut seikkailijatar lähti
hankaluuksia pakoon Lappiin ja vaelsi geologi Klaus Säynäjärven mukana
Lemmenjoelle toimiakseen kullankaivajien leirissä kokkina. Suojelupoliisi
kuitenkin tavoitti Petronellan ja kuljetti Helsinkiin kuulusteluihin. Hänet
karkotettiin Suomesta lokakuussa 1949.
Hän on ollut aivan tavallinen tyttö, ei hän ole tehnyt
mitään mainetekoja tai mitään, miksi olisi jäänyt historiaan. Miksi hänet yhä
muistetaan?
Faktojen jälkeen kirjassa seuraa fiktio. Millainen nainen Sylvia
oikein oli? Kertomukset seuraavat toisiaan, kun Sylvia tapaa ihmisiä eri
puolilla maailmaa aina erinimisenä ja eri elämäntarinalla varustettuna. Hän tietää, että maailmassa menestyvät ne,
jotka osaavat valita oikeat tarinat, joten seurasta riippuu, onko Sylvia paronitar,
leski tai sotasankari.
Sylviassa on sellaista itsevarmuutta ja säteilyä, että
ihmiset harvoin kyseenalaistavat hänen tarinoitaan. Hän itse taas ei katso
toimivansa väärin hyväuskoisia petkuttaessaan, koska se on hänelle ainoa
tapa selvitä päivästä toiseen. Tuskinpa kenenkään kukkaro kevenee liikaa
sinä lyhyenä aikana, jonka Petronella yhdessä paikassa viipyy!
Ei ole mikään iso synti, että joku voileipä, kananmuna
tai maitolasillinen on jäänyt maksamatta tai hotellihuone kuittaamatta.
Kertomukset Sylvian ja ihmisten kohtaamisista ovat kuin
novelleja romaanin sisällä; selkeitä kokonaisuuksia, joista paljastuvat
kummankin osapuolen ajatukset. Niihin limittyvät Petronellan kokemukset Lapissa, missä avarat maisemat vaikuttavat maailmaa nähneeseen seikkailijaan todella voimakkaasti ja
saavat hänet nöyränä tutkiskelemaan omaa itseään. Tämä on kirjan kauneinta
antia.
…minä katson niin kauas etten elämässäni koskaan ennen,
ja kutistun sen kaiken edessä. Maisema on avartunut valtavaksi. On pakko
istuutua. Olen hiekanjyvä tai vaivaiskoivun pyöreä lehti. Ei ihminen saa
maailmaan minkäänlaista merkkiä tai muistoa jätettyä, ja kuollessaan jokainen
katoaa jäljettömiin.
Klaus Säynäjärvestä Petronella löytää ystävän. Mies suhtautuu
naiseen asiallisesti eikä tuomitse tätä, vaikka näkeekin keksittyjen tarinoiden
läpi. Yhteinen huumori löytyy. Kullankaivajat puolestaan mieltyvät kauniiseen
ja eloisaan Petronellaan niin paljon, että tarjoutuvat maksamaan tämän velat
voidakseen pitää kaunottaren luonaan. Tämä kuitenkin katoaa jäljettömiin kuin
aave.
Muuhun tekstiin kietoutuu vielä Supon edustajan Tapio Korhosen kronologialtaan takaperoisesti etenevä selostus Petronellan hakumatkasta Lapista Helsinkiin. Korhonen ei usko Petronellasta mitään hyvää, vaan pitää tämän jokaista sanaa ja elettä todisteena kavaluudesta. Väärällä nimellä ja ilman passia matkustava nainen on varmasti vakooja! Ehkä moni muukin suomalainen ajatteli tuolloin samoin.
Sylvian tarina ei lopu karkotukseen. Hän eli viimeiset
vuotensa Yhdysvalloissa, missä kuoli 90 vuoden iässä tammikuussa 2014. Hän ei
kuitenkaan unohtanut Lappia, vaan toivoi ennen kuolemaansa, että hänen tuhkansa
levitettäisiin Lemmenjoelle. Kesällä 2014 tytär toteutti äitinsä toiveen ja toi
tuhkat Lemmenjoelle ja Inarin hautausmaalle. Petronella palasi ystäviensä luo.
Kullankaivajat puolestaan eivät koskaan unohtaneet kaunista
Petronellaansa, vaan nimesivät hänen mukaansa Lemmenjoen läheiset tunturit
Petronellan kukkuloiksi. Näin nuoresta naisesta muodostui yksi Lapin
kultamaiden legendoista, jonka lumoa Rytisalon taidokkaasti rakennettu teos ei
vähennä.
Onko sattumaa, mihin on syntynyt, millaisiin oloihin ja
keneksi, mitä lopulta voi valita vai voiko mitään? Onko ihmisen oltava kuin
tervapääsky, vai voiko valita myös pysähtymisen?
Olin aina ajatellut, että voisin valita kaikki vaihtoehdot, mutta nyt olen ymmärtänyt, että jokainen valinta on myös valitsematta jättämistä.
