KINNUNEN, TOMMI: Pitkä aukea : rakkausromaani

Kustantaja: WSOY 2026

Kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen romaani Pitkä aukea sijoittuu samaan Kuusamon kylään ja samojen ihmisten pariin kuin Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016). Siellä ovat kätilö Maria ja hänen tyttärensä Lahja. Ovat Lahjan lapset, joista Anna ja Johannes jäävät kotiseudulle ja sokeainkoulun käynyt Helena asettuu Helsinkiin. Ovat Johanneksen vaimo Kaarina ja pariskunnan lapset Maarit, Minna, Tapio ja Tuomas.

Ollaan Johanneksen kuolinvuoteen äärellä. Ympäristöään mies ei enää hahmota, vaan uskoo vajonneensa valtameren syvyyksiin. Anna-siskon jutustelu onnistuu kuitenkin herättämään muistoja elämän varrelta: evakkovuodet, valokuvaajan työ, vaikea suhde isään ja äitiin, rakkaus vaimoon ja lapsiin. Niitä Johannes kertailee ajatuksissaan sille, joka on hänet jättänyt, mutta on yhä tärkein.

Johannes rakasti isäänsä Onnia, joka opetti lapsilleen kärsivällisyyttä ja osasi viheltää lintujen kutsuhuudot. Kun kylällä levisi tieto Onnin homoseksuaalisuudesta, syrjintä ja nimittely yltyivät niin pahoiksi, että Onni alkoi olla poissa kotoa yhä pidempiä aikoja. Johanneksen tehtäväksi lankesi toimittaa isä takaisin kotiin tai mielisairaalaan, mutta Onni halusi vain kuolla.

Katkeroitunut Lahja varmistaa, ettei Johanneksella ole taloudellista mahdollisuutta lähteä pois kotoa, mutta vaimonsa tämä valitsee itse. Tavatessaan armeijan iltalomalla tansseissa Pohjanmaan lakeuksilta kotoisin olevan Kaarinan Johannes tietää heti tämän olevan se oikea. Avoin ja välitön Kaarina halailevine sukulaisineen tuo hänen elämäänsä ensi kertaa lämpöä ja naurua.

Sinä täydennät minut ja minä sinut, niin että yhdessä olemme enemmän kuin kaksi puolikasta. Enemmän kuin kaksi puolisoa. Olemme sellaista, mihin sanat eivät yllä.

Lahja osoittaa kaikin mahdollisin tavoin, ettei hyväksy miniäänsä, mutta Kaarina löytää omat keinonsa kestää anoppinsa letkautuksia. Lapsilleen Kaarina ja Johannes onnistuvat aina tarjoamaan turvallisen ja rakastavan ympäristön, vaikka kasvavalle perheelle ei ole millään löytyä talosta omaa soppea.

Vuodet vierivät. Lapset varttuvat ja jättävät kylän taakseen. Johannes ja Kaarina kehittävät valokuvaamoa ajan vaatimusten mukaan eikä Lahjalle löydy enää sieltä töitä. Vanha rouva roikkuu sinnikkäästi kiinni elämässä ja vaatii aina vain enemmän huomiota ja huolenpitoa, mutta lopulta tulee hänenkin aikansa lähteä. Talossa koittaa vapauden ja ilon aika.

Sitten alkaa Johanneksen muisti hapertua. Mies ei enää tunne tapaamiaan ihmisiä, vaikka edelleen havainnoikin heitä valokuvaajan tarkoin silmin. Näiden havaintojen perusteella lukija kyllä tunnistaa esimerkiksi Tuomaksen, jonka kohtalo jäi Lopotti-romaanissa hieman avoimeksi. Mutta missä on Kaarina? Onko hän Johannesta vastassa, kun mereen vajonnut mies lopulta nousee rannalle ja on kokonainen ja täysin valmis?

Pitkä aukea on miehen sydämestä kumpuava rakkaustarina, jossa kiintymys, läheisyydentunne ja halu säilyvät vaikeuksienkin keskellä ja iän karttuessa. Vanhetessaan Johannes alkaa ymmärtää paremmin äitiäänkin, jonka kiukku ehkä peittikin riittämättömyydentunnetta ja pelkoa. Samalla kasvaa halukkuus antaa anteeksi ja myöntää: Parhaansa kai ne ovat yrittäneet, vaikkei se ole kaikkien kohdalla vielä kovin paljon.

Luonto on kirjassa vahvasti läsnä ja sieltä löytää Johannes rakkaudentunnustuksensakin kuvat: Kaarina on joen viistämä hiekkainen harju ja Johannes siitä kasvava petäjä ja varvut. Hienointa luontoelämystään postikortteja ammatikseen kuvaava mies ei halua rikkoa kameroiden kanssa puuhaamalla, vaan hiljentyy näyn edessä.

Aurinko on noussut ja herättänyt vastarannan tykkyisen metsän eloon. Puiden oksille juoksevat aamun kellanoranssit värit kuin kultaiset oravat, mutta joki on vielä tumma. Jostakin, en tiedä mistä, osuu pyöreille jäälautoille valo, joka värjää niistä kauimmaiset hennon vaaleanpunaisiksi, minua lähinnä olevat syvän violeteiksi. Kaiken keskelle nousee joesta pakkasusvaa ohuiksi läpikuultaviksi kiehkuroiksi.

Pitkä aukea -romaanin alussa ja lopussa teksti muistuttaa muodoltaan runoa, sillä muutamalle sivulle tai koko aukeamallekin levittäytyy vain yksi lause. Näin tämä ihmisen kokoinen tarina sulkeutuu kauniisti. Lukijan olo on herkistynyt, mutta samalla onnellinen: taas on saanut nauttia Kinnusen vivahteikkaasta kielestä ja monikerroksista lauseista sekä huumorin pilkahduksista!

Tommi Kinnunen on ollut neljä kertaa ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon ja tässä on kyllä aineksia viidenteen ehdokkuuteen.

KNAPP, FLORENCE: Nimet

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: The Names (2025)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Kansi: Eva Navarro Quijano

Englantilaisen Florence Knappin esikoisromaani Nimet kertoo kolme eri versiota eräästä perheestä. Kaikissa versioissa lähtökohta on sama. Kaunis irlantilaistaustainen balettitanssija Cora ja komea lääkäri Gordon tapaavat ja menevät jo viiden kuukauden seurustelun jälkeen naimisiin. Pian heille syntyy tytär Maia. Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin, sillä hurmaava seuramies Gordon on kotona väkivaltainen ja sadistinen hirviö.

Varsinaiset tarinat alkavat vuodesta 1987, jolloin Cora ja yhdeksänvuotias Maia käyvät rekisteritoimistossa ilmoittamassa Maian pikkuveljen nimen. Sukupolvien perinteen mukaan nimen pitäisi olla isän mukaan Gordon, mutta Coralla ja Maialla on omat suosikkinsa. Rekisteröintipäivän jälkeen perheen elämään palataan seitsemän vuoden välein aina koronavuoteen 2022 asti.

Cora ei ole koskaan pitänyt Gordon-nimestä. Siitä, miten se alkaa pirstoutuvalla äänteellä, joka tuo mieleen rusentuva, kovan karamellin, ja päättyy tömähdykseen, aivan kuin joku paiskaisi maahan urheilukassin.

Ensimmäisessä versiossa poika saa Maian ehdotuksesta nimen Bear. Jo matkalla rekisteritoimistosta takaisin kotiin Coraa alkaa pelottaa eikä pelko ole turhaa. Kuullessaan pojan nimen Gordon saa silmittömän raivonpuuskan, jonka seurauksena yksi ihminen kuolee ja Gordon joutuu vankilaan.

Tapahtuneen jälkeen Cora ei pysty enää luottamaan miehiin. Aikuistuva Maia puolestaan pohtii, johtuuko hänen rakastumisensa naisiin siitä, että hän on syntynyt lesboksi vai siitä, että pelkää miesten olevan kuin isä. Bear noudattaa nimensä merkityksiä ja on aikuisenakin halattava, rohkea ja vakaa.

Toisessa versiossa Cora ilmoittaa rekisteriin pojan nimeksi sen, josta itse on aina pitänyt: Julian eli taivasisä. Vakuuttelut siitä, että nimi juhlistaisi Gordonin isyyttä ovat turhia, mutta Cora kestää rangaistuksensa pystyssä päin ja varmana ratkaisustaan.

Gordon tappaa Coran, kun Julian on viisivuotias. Maia ja Julian muuttavat Irlantiin äidinäitinsä Sílbhen luo ja yhteydet Englantiin katkeavat. Perhetragedia hankaloittaa kuitenkin pitkään sekä Julianin että Maian rakkauselämää, sillä etenkin Julian pelkää perineensä isältään huonot geenit.

Kolmannessa versiossa poika rekisteröidään isänsä tahdon mukaisesti Gordoniksi, mutta Cora jää masennuksensa takia tälle etäiseksi. Poika palvoo isäänsä ja yrittää herättää huomiota kertomalla äidistään isän ahnehtimia törkeitä valheita. Nuoruudenihastuksensa kohdalla Gordon käyttäytyy yhtä tökerösti ja on vähällä turmella tytön koko elämän.

Cora yrittää lastensa vuoksi kestää iskut ja potkut, mitätöinnin ja kontrolloinnin. Hän kyllä pakenee useampaan kertaan, mutta palaa aina takaisin luottaen kauniisiin lupauksiin ja hetken hellyydenosoituksiin. Tuskinpa hän tajuaa, mihin kaikkeen mies pystyy asemansakin ansiosta.

Toiveita. Haaveita. Sitten piinaa ja pettymystä. Uhrautumista jonkin lopulta saavuttamattoman asian vuoksi.

Maia on tietoinen äitinsä tilanteesta, mutta pelkää aikuisenakin isäänsä niin paljon, ettei uskalla tehdä mitään. Gordon puolestaan aikuistuu vasta koettuaan täydellisen romahduksen. Hänen ja isä-Gordonin kohtaloita verrataan vanhaan myyttiin, jonka mukaan Saturnus söi poikansa, mutta tuli lopulta heistä yhden voittamaksi. Olisiko Gordon nuoremmasta samaan?

Vaikuttaisiko pojan nimi tosiaan ratkaisevasti hänen elämäänsä? Eikö ennemminkin merkitystä ole sillä, miten pitkään poika elää isänsä vaikutuspiirissä? Myös Coran käytös vaikuttaa: taisteleeko hän vai lamaantuuko. Samoja henkilöitä tulee vastaan kaikissa versioissa, mutta heidän merkityksensä vaihtelee. Esimerkiksi Sílbhe-mummin kohdalla ero on varsin suuri.

Knapp kuvaa riipaisevasti perhettä, jossa isän väkivaltaisuus ohjaa kaikkien elämää ja vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteenkin. Gordon vanhemman toimintaa selitetään sillä, että hän itsekin on sukupolvesta toiseen jatkuneen käyttäytymismallin uhri, mutta olisihan hänellä ollut monessa kohtaa vapaus valita toisin.

Aihe on raskas, mutta kirjailija on tuonut joka versioon myös toiveikkuutta. Luvut ovat lyhyitä ja keskittyvä henkilöiden elämän tärkeimpiin käänteisiin, joten eri versiot pysyvät toisistaan erillään melko hyvin. Toisinaan joutuu jännittämään henkilöiden puolesta ja ehkä hieman itkemäänkin. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos on kyseessä!

KÄHKÖNEN, SIRPA: Marius

Kustantaja: Siltala 2026

Kansi: Jenni Saari

Lili on kuusikymppinen runoilija, taiteilija ja puutarhuri, jolla on Helsingissä vuokrapalstalla puutarha ja pieni maja. Kumppaninaan hänellä on iäkäs koira nimeltään Rauha. Kahden viikon ajan Lilillä oli apurina puutarhan kasvien inventoinnissa nuori ranskalainen Marius, mutta eilisiltana tuo aika päättyi.

Tänä elokuisena aamuna Lili herää Mariusta kaivaten. Puutarhassa vallitsee kypsän kesän runsaus. Ruusut, hajuherneet ja apilat tuoksuvat. Omenia putoilee puusta. Nuori herra Kottarainen on oppinut matkimaan Mariuksen viheltelyä. Rauha löytää Mariuksen huivin eikä suostu luopumaan siitä.

Oli käynyt niin, että noiden kahden viikon aikana Lili rakastui Mariukseen. Tunsi seksuaalista poltetta, mutta olisi tyytynyt pelkkään nuoren miehen katseluunkin. Nämä tunteet tulivat puheeksi, kun Lili pelkäsi käyttäytyneensä epäasiallisesti, mutta Marius hoiti tilanteen hienotunteisesti. Lilin murhetta se ei silti vähennä.

Tietämättään hän vain oli ottanut vastaan toisen ihmisen koko energian, voiman, ilon – ja surunkin, jonkin sellaisen yksinäisyyden, jonka hän tunnisti ilman sanoja, välittömästi. Ja tahtomattaankin joutunut toisen fyysisen olemuksen vetovoiman piiriin, se oli tietenkin suuri onnettomuus.

Nyt Lilin on totuttava siihen, ettei Marius enää tule, ja täytettävä päivät jollakin muulla. Ensimmäiseksi hän pyöräilee Merihakaan saunomaan, uppoutumaan hetkeksi ajattomuuteen. Ja sitten Marius viestittää, että saattaa ehkä piipahtaa illalla hakemaan huivinsa takaisin!

 Lili valmistautuu tapaamiseen. Kerää iltapalaa varten satoa puutarhasta: kesäkurpitsoita, tomaatteja, perunoita, villiyrttejä.  Hän kastelee, kitkee ja karsii. Samalla hänen ajatuksensa vaeltelevat menneessä. Lapsuudessa viisaan ja monitaitoisen isoäidin ja yksinäisten tätien luona, nuoruuden kulkurielämässä, äitiydessä, ystävissä.

Kummallista kuinka vähän ylipäätään muisti. Kirkkaiden kohtien ympärillä oli paljon sameaa, ajat kuroutuivat yhteen, muisti teki synteesejä.

Kipein muisteltava on Shakespearen tuntija Peter Quince, joka Helsingissä vieraillessaan hurmasi ujon poninhäntätytön. Lili tapasi Quincen uudelleen matkallaan Ranskassa ja koki tämän kanssa huumaavan seksisuhteen, herra Silkkipään herättämän kyltymättömän himon. Rakastua Lili ei kuitenkaan olisi saanut, se ajoi miehen pakosalle.

Lopulta Lili omistautui täysillä taiteen tekemiseen. Se oli oikea ratkaisu: mitenkään muuten hän ei olisi saanut yhtä suurta vapautta kuin ankaran muusansa palveluksessa. Runoja syntyi ja suurimpana taideteoksena Ina-ystävän kanssa kartanon maille rakennettu tuoksujen ja elämysten Yön puutarha, joka oli omistettu sukupuolitautisairaalaan aikoinaan suljetuille naisille. Nyt Ina on vakavasti sairas eikä Lili yksinään pysty pitämään istutuksia kunnossa.

Ilta tummuu. Marius ei tule. Lili sytyttää puutarhan kynttilälyhdyt ja kohottaa Bachin sellomusiikin säestämänä maljan nuorelle itselleen. Hän tietää päiviensä määrän olevan jo rajallinen, mutta toivoo pystyvänsä kohtaamaan tulevaisuuden ilman pelkoa. Moni tärkeä ihminen on jo poissa ja nyt Lili heittää hyvästit myös vanhalle ystävälleen Paulille, jonka läsnäolon on ahdistuksen hetkinään yhä aika ajoin tuntenut.

Marius-romaani on ulkoasultaan silmiähivelevän kaunis. Tunnelmaltaan se on haikea ja mietiskelevä, mutta ei silti ilman huumoria. Lukija saa paljon enemmän kuin kirjan kokoon nähden odottaisikaan: kokonaisen elämäntarinan sekä pohdiskelua naiseuteen liittyvistä vaatimuksista, vanhenemisesta, rakkaudesta ja taiteesta. Aisteja puhutteleva herkkä ja tyylikäs teos!

PS. Ilkikurinen teko Kähköseltä nimetä kirjan Shakespeare-tutkija Peter Quinceksi Kesäyön unelma -näytelmässä esiintyvän amatöörikäsikirjoittajan mukaan.            

 

EIKA, JONAS: Korkea taivas

Kustantaja: Kosmos 2026

Alkuteos: Åben himmel (2024)

Suomennos: Kari Koski

Kansi: Nina Andelin

Liège vuonna 1233. Pyhän Katariinan talossa elää pieni joukko begiineiksi kutsuttuja naisia, joihin Kirkon edustajat ja monet kaupunkilaisista suhtautuvat epäluuloisesti tai vihaten. Nämä naiset eivät ole halunneet mennä naimisiin eivätkä luostariin – voivatko he todella olla niin siveitä ja hurskaita kuin esittävät? Ovatko he sittenkin kerettiläisiä tai vääriä profeettoja?

Emmekö me ole vain uskovia naisia, jotka elämme yhdessä nöyryydessä ja köyhyydessä, omasta sadostamme ja käsiemme työstä? Emmekö me ole vain maanviljelijöitä, lääkäreitä, opettajia, kutojattaria ja seppiä?... Emmekö me suorita tuntirukouksiamme aamulla, keskipäivällä ja illalla ja tee niiden välisestä ajasta keskeytymättömän rukouksen?

Naiset ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia, mutta tavoitteena on kuitenkin elää yhdenvertaisina ja kaikki työt jakaen. Nyt yksi pitkäaikaisista begiininaisista, kuusikymmentäkaksivuotias Clarisse, on alkanut yhä enemmän eristäytyä muista. Hän saa jatkuvasti näkyjä ihmisiä kohtaavista kovista ajoista, mutta myös Kristuksesta johon haluaisi sulautua kokonaan.  

Ikävöin niin sitä, että haluni kantaisi hedelmää ja että voisin ymmärtää ja maistaa rakastettuni kokonaisuudessaan, jotta hän voisi kantaa hedelmää yhdessä kanssani ja me voisimme olla yhtä, erottamattomina.

Lopulta Clarisse lähtee omille teilleen voidakseen omistautua henkiselle hurmokselleen. Ryhmänvetäjän rooli annetaan Idalle, joka on Clarisselta saanut aikoinaan tehtäväkseen kirjata pergamentille talon ja kaupungin tapahtumia. Vähitellen Ida alkaa merkitä muistiin myös omia ajatuksiaan ja hiljalleen muotoutuvia uskonkäsityksiään.

Ida huomaa monen naisen tuntevan Neitsyt Marian läheisemmäksi ja saavutettavammaksi kuin Jumalan ja alkaa uskoa, että Neitsyt ja Kristus ovat yhtä. Eikö Kristus saanut oppia äidiltään kuten lapset yleensäkin? Halki teoksen polveileva ”Marian elämä” -tarina on riemastuttava, sillä se esittää Raamatun henkilöt enkeleitä myöten hyvin inhimillisinä.

Sitten kaupungissa aletaan puuhata suurisuuntaista rakennushanketta: seudun begiineille tarkoitettua asuinaluetta taloineen, puistoineen, kutomoineen. Eikö olisikin mukavaa asua yhdessä satojen naisten kanssa tarvitsematta pelätä miehiä ja vainoa? Mutta toisaalta: naiset aidattaisiin sotilaiden valvomien muurien taakse…

Suurin osa naisista muuttaa uuteen asuinyhteisöön, mutta osa – Ida heidän joukossaan – asettuu muurien ulkopuolelle itsenäiseen Neitsyt Marian taloon. Ida yrittää viedä yhteisönsä uudelleen apostolien aikaan korostamalla yhteistä työntekoa, siunaamalla leivän aterialla ja julistamalla Sanaa. Se on vaarallista ja Ida itsekin tuntee kuin hän hautoisi hyvin suurta munaa, joka hyvin helposti voidaan tallata rikki, jos Kirkko saa siitä vihiä.

Vuoden 1234 keväällä tapahtumien vauhti kiihtyy pääsiäisen lähestyessä. Kristuksen toista tulemista odotellaan. Clarisse viettää hääjuhlia taivaallisen ylkänsä kanssa ja tulee kuolemansa jälkeen ehkä julistetuksi autuaaksi. Idaan kohdistuneet uhat olivat todellisia, mutta nyt hän ratsastaa Jeesuksen esimerkkiä mukaillen kaupunkiin, onneksi ei sentään kuolemaan.

Korkea taivas perustuu historiallisiin tosiasioihin. Begiiniyhteisöjä on todella ollut olemassa, samaten heihin kohdistuneita vainoja. Uskonto kuului 1200-luvun elämään oleellisena osana, joten kirjassa on paljon hengellistä pohdintaa – ja siihen liittyen politiikkaakin. Toisaalta Korkea taivas -romaanissa on spekulatiivisen fiktion piirteitä: naiset näkevät näkyjä ja kokevat miltei seksuaalista hurmiota Kristusta ajatellessaan.

Teoksen keskeisenä teemana on erilaisuuden pelko, joka voi purkautua väkivaltaisuutena totutuista normeista poikkeavia yksilöitä tai yhteisöjä kohtaan. Etenkin vaarassa ovat naiset, jotka rohkenevat ajatella omilla aivoillaan eivätkä kaipaa miehiä elämäänsä. Teoksen naiskirjo on runsas ja värikäs ja joidenkin kohdalla jää kyllä pohdiskelemaan heidän todellisia motiivejaan.

Korkea taivas käsittää yli 700 sivua, mutta Kari Kosken suomennos vie tarinaa hyvin eteenpäin.. Paikoin teos on raskassoutuinen, paikoin hieman etova ja paikoin mukaansa tempaava. Siinä on mielenkiintoista tietoa 1200-luvun kansantavoista ja -uskomuksista, kuvauksia luonnosta ja rakennuksista, pyhimystaruja ja kirkollisia riittejä. Hieman jännitystäkin. Herää myös ajatus: paljonko ihminen on muuttunut vuosisatojen aikana?

Tanskalainen kirjailija Jonas Eika (s. 1991) on tunnettu omaperäisestä ja kokeellisesta tyylistään. Hän nousi kansainväliseen tietoisuuteen vuonna 2019 voitettuaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon novellikokoelmallaan Auringon jälkeen (2023, Kosmos).