TAMMINEN, PETRI: Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tammisen teos Muita hyviä ominaisuuksia sisältää parikymmentä lyhyttä juttua. Tamminen kirjoittaa hyvin avoimesti omasta elämästään, mutta tunteeko hän todella itsensä näin epäonnistuneeksi? Ei onnistumisia aviopuolisona, ei isänä, ei kirjailijana? Aina vain noloja tilanteita ja häpeän hetkiä!

Tamminen kuvaa elämää nimenomaan miehen kannalta. Ollaan arjen askareissa perheen parissa, toimittajan ominaisuudessa kirjallisia esikuvia haastattelemassa, seminaareissa eri puolilla Eurooppaa. Yritetään pärjätä lamaannuttavan ujouden kanssa ja elää miehelle tarkoitettujen normien mukaan eli salataan niin ilon tunteet kuin surutkin. Henkilökohtaisista tuntemuksista näkökulmaa laajennetaan kaikkea suomalaisuutta ilmentämään: ”Suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika.” Naisten koetaan olevan aivan eri planeetalta eli elävän, tuntevan ja käyttäytyvän täysin ennakoimattomalla tavalla.

Kirjan jutuista voisi nostaa esille kertomuksen Tammisen isästä, joka joutuu keskelle ryöstöyritystä viedessään veikkauskuponkia kioskille - eipä äijä paljon hätkähdä. Kirjan kieli on herkullista. Lakoninen teksti piilottaa sisäänsä paljon huumoria ja lempeitä oivalluksia.

MANKELL, HENNING: Savuna ilmaan

Henning Mankellin kirjoittama tv-sarja Labyrinten esitettiin vuonna 2000 Ruotsin televisiossa ja samana vuonna julkaistiin tähän sarjaan perustuva romaani. Nyt teos ilmestyy suomeksi nimellä Savuna ilmaan.

Kirja koostuu nopeasti vaihtuvista elokuvamaisista kohtauksista. Luvuista lyhyimmät ovat muutaman rivin mittaisia ja pisimmätkin vain pari sivua. Teos on nopealukuinen ja säilyttää hyvin jännittävyytensä loppuun saakka, missä auttaa esimerkiksi se, että lukija tietää koko ajan enemmän kuin kirjan henkilöt.

Savuna ilmaan alkaa kuvauksella Bengt Ingemarsson -nimisen henkilön salamyhkäisestä paosta pois Ruotsista. Seuraavaksi siirrytään vuosia eteenpäin tilanteeseen, jossa meren luodolta löytyy vanha pääkallo. Nuori naissyyttäjä Louise Rehnström kiinnostuu asiasta. Onko pääkallo Ingemarssonin, jonka suurisuuntaiset suunnitelmat ja liiketoimet jättivät aikoinaan jälkeensä paljon pettyneitä ja velkaantuneita? Louisen tutkimusten tielle kasaantuu kuitenkin koko ajan esteitä ja omituisia sekaannuksia. Vaikuttaa siltä, että on olemassa salaliitto, johon kuuluu hyvin korkeassa asemassa olevia henkilöitä – jopa Louisen lähimpien ihmisten joukosta.

Mankell käsittelee ajankohtaista aihetta eli talousrikollisuutta ja hänen sävynsä on katkera. Lainsäädäntö tuntuu aina tarjoavan porsaanreikiä tarpeeksi ovelille; vain pikkurikolliset jäävät kiinni. Juoni on hyvä, mutta miksi Louise-parasta on tehty niin moniongelmainen?

BEAUTIFUL BLOGGER AWARD

Kiitos Lumikille kauniista palkinnosta! Valitettavasti olen hieman hidas hämäläinen näissä asioissa, joten kesti kuukauden saada aikaiseksi jatkaa palkintoa eteenpäin. Jätän nuo seitsemän tunnustusta salaperäisyyden varjoon (eipä ole juuri tunnustettavakaan...). Koska en seuraa blogeja juuri lainkaan, lähetän jatkotunnustuksen vain yhdelle eli omalle pomolleni! Karrin blogi

JALONEN, OLLI: Poikakirja

Olli Jalosen Poikakirja kuvaa elämää pienessä kaupungissa 1960-luvulla. Onkohan teos hieman omaelämäkerrallinen, kun minäkertojakin on nimeltään Olli ja tapahtumaympäristö suuresti Hämeenlinnaa muistuttava?

Murrosikää lähestyvä Olli tarkkailee maailmaa oman kokemuksensa valossa, usein syvempiä merkityksiä ymmärtämättä. Lukija pystyy kyllä vähitellen muodostamaan näistä palasista jonkinlaisen kokonaiskuvan, mutta kärsivällisyyttä se vaatii. Ollin perhe on maltillisesti vasemmistolainen työläisperhe, jonka arki ja juhla pyörivät tiettyjen rituaalien mukaan ja kohtuutta noudattaen. Sopusointu rupeaa rakoilemaan, kun huoli lapsista kasvaa. Miten käy perheen autistisen kuopuksen, joka vajoaa yhä syvemmälle omiin maailmoihinsa? Miten käy poikien perään olevan siskon?

Koulupäiviä hallitsee opettaja, johon sota on jättänyt jälkensä niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kylmäävää on lukea, miten hän sallii heikkojen kiusaamisen ja vieläpä rankaisee uhria ja tämän puolustajia. Pojista useimmat kuitenkin kunnioittavat kurinpitäjää ihan eri tavalla kuin toverillista suhdetta tavoittelevaa opettajaa eivätkä kyseenalaista sotilaallista ”miesautomaattiohjelmaa”. Voiko tilanne päättyä muuhun kuin murhenäytelmään?

Vapaa-aikana pojat sotivat keskenään ja pamauttelevat omatekoisia pommeja edes vahingoista viisastumatta. Tyttöihin otetaan varovasti kontaktia. Olli oppii kaiken aikaa jotakin ja pukee päätelmänsä herkullisen naiiviin muotoon: ”Näin minä opin että maailman ajassakin on katkiviiva ja se voi olla juuri nyt.” tai ”Näin minä opin maailmasta, että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.”

Jalonen on aikamoinen sanataituri, jonka tekstistä löytyy monia eri tasoja ja koukuttavia yksityiskohtia. Huumori ja tragedia kulkevat käsi kädessä ja ovat koskettavia juuri siksi, että näkökulma pysyy koko ajan nuoren ja viattoman ihmisen näkökulmana.

LEHTOLAINEN, LEENA: Minne tytöt kadonneet

Leena Lehtolaiselta ilmestyi viimevuotisen Henkivartija-teoksen jälkeen taas Maria Kallio – dekkari. Minne tytöt kadonneet käsittelee samaa ajankohtaista asiaa kuin Anja Snellmanin Parvekejumalat eli Suomeen muuttaneiden musliminaisten asemaa.

Maria Kallio tutustuu kouluttamiensa naispoliisien elämään Afganistanissa ja näkee saksalaisen kollegansa kuolevan pommi-iskussa. Kotimaahan palattuaan hän suostuu johtamaan Espoon poliisin uutta yksikköä, joka tutkii epätyypillisiä rikoksia. Ensimmäisenä selviteltäviksi tulevat kolmen nuoren muslimitytön katoamiset ja neljännen murha. Onko tapauksilla muuta yhteistä kuin se, että kaikki ovat osallistuneet tytöille suunnatun kerhon toimintaan? Tutkimuksia vaikeuttaa muslimiyhteisön sulkeutuneisuus. Etenkin vanhempi polvi noudattaa tiukasti oman uskontonsa ja kulttuurinsa säännöksiä eikä aina edes ymmärrä Suomen lainsäädännön koskevan myös heitä. Tämä suututtaa monia suomalaisia, joiden mielestä ”maassa pitää elää maan tavalla”. Miten pitkälle fanaatikot ovat valmiita menemään?

Tapahtumat kuvataan Maria Kallion silmin. Hän yrittää olla objektiivinen toisaalta maahanmuuttajien epäluuloisuuden ja toisaalta heidän kunniantuntonsa suhteen. Samalla hän yrittää tasapainoilla valtaväestön vaatimusten keskellä, kun osa suomalaisista syyttää poliisia maahanmuuttajien suosimisesta ja osa rasismista. Oman ongelmansa muodostaa sosiaalinen media, joka levittää huhuja ja kiihotusta salamannopeasti ja saattaa vaikeuttaa pahasti poliisin työtä.

Lehtolainen kuvaa ihmisiä, tunnelmia ja tilanteita elämäntuntuisesti ja hallitsee etenkin luontevan replikoinnin. Juonen suhteen kirja ei ole aivan onnistunut, sillä tutkittava murha ratkeaa melko varhaisessa vaiheessa ja jännite latistuu sen jälkeen. Toki lopussa on aikamoista rähinää, kun Afganistanissa koetut tapahtumat saavat jatkoa Suomessa, mutta oikein uskottavaa se ei ole. Tarkoitus lienee osoittaa, ettei Suomikaan enää ole lintukoto erillään muun maailman pahuudesta.

NESBØ, JO: Panssarisydän

Jo Nesbøn uusin suomennettu teos Panssarisydän on kahdeksas osa Harry Hole – sarjasta. Jokainen osa on ollut edeltäjäänsä raaempi ja murhatavat edellistä erikoisempia, mutta vaaditaanko nykylukijan säväyttämiseen todella näin paljon verta ja kidutusta? Panssarisydämen juoni on kuitenkin ovelasti kehitelty pienintä yksityiskohtaa myöten ja vie herpaantumatta mukanaan, vaikka teoksessa on yli 600 sivua. Lukija uskoo melko varhaisessa vaiheessa tietävänsä syyllisen, mutta mahtaakohan kirjailija huijata?

Harry Hole on Norjan poliisikunnan nerokkain murhatapausten ratkaisija ja ainoa, jolla on kokemusta myös sarjamurhaajasta. Nyt näyttää uusi sarjamurhaaja olevan liikkeellä, mutta Harry piileskelee Hongkongin huumekortteleissa pahaa oloaan hukuttamassa. Tarvitaan melkoista taivuttelua, ennen kuin Harry suostuu palaamaan töihin – huomatakseen joutuneensa valtataistelun pelinappulaksi. Hänen päättäväisyyttään eivät kuitenkaan enää petokset ja uhkailut horjuta.

Harry Holen alakuloinen ja ristiriitainen hahmo on kiinnostava. Harry ei tavoittele mainetta eikä kunniaa itselleen, vaan pitää pääasiana rikollisten kiinnisaamista. Hänelle ei ole merkitystä sillä, onko syyllinen yhteiskunnan pohjasakkaa vai sen kermaa vai peräti virkatoveri. Moni poliisi on langennut tavoitellessaan valtaa, rahaa ja rakkautta, mutta mikä lienee oikeamielisen Harryn heikko kohta?

PS. Ennen loistavaa rikoskirjailijan uraa Jo Nesbø toimi pörssimeklarina ja oli yksi Norjan tunnetuimmista rockmuusikoista. Kokemusta eri aloilta siis on…

RAITASUO, ILKKA & SILTALA, TERHI: Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan teos kertoo naisesta, joka vietti yli 50 vuotta elämästään mielisairaalassa suuruusharhan vallassa ja pystyi silti ilahduttamaan kanssaihmisiään monin eri tavoin. Kellokosken prinsessa – teos ei ehkä ole kaunokirjallisesti merkittävä, mutta sisällöltään mielenkiintoinen esitellessään myötätuntoisesti ja myötäeläen erään erikoisen elämäntarinan ja samalla myös palan suomalaisen mielenterveystyön historiasta.

Anna Lappalainen syntyi Kuopiossa vuonna 1896. Kaksivuotiaana hänet sijoitettiin kasvattiperheeseen, koska äiti ei puolison kuoltua pystynyt yksin elättämään kaikkia lapsiaan. Anna reagoi tähän muutokseen levottomalla käytöksellä ja uhmakkuudella, mikä puolestaan johti kasvattikotien tiheään vaihtumiseen. Suhteet omaan perheeseen jäivät kireiksi ja loppuivat myöhemmin kokonaan. Avioliitto 15 vuotta vanhemman miehen kanssa epäonnistui ja jätti jälkeensä vain nimen – Anna Lappalaisesta tuli Anna Svedholm. Elantonsa Anna ansaitsi ensin ravintolalaulajana ja myöhemmin hierojana, mutta joutui toistuvasti sairaalahoitoon harhojen ja levottomuuden takia. Pysyvästi mielisairaala oli Annan kotina 40-vuotiaasta 91-vuotiaaksi asti.

Ehkäpä rikkinäiset elämänvaiheet ja turvattomuus aiheuttivat Annan suuruudenharhan: hän kuvitteli olevansa englantilainen prinsessa, jonka korppikotka oli ryöstänyt Suomeen. Hän piti Kellokosken sairaalaa kesäpalatsinaan, sen hoitohenkilökuntaa palvelusväkenään ja läheisen kylän asukkaita alamaisinaan. Suosikki-ihmisilleen hän soi arvonimiä, jotka myös muisti erehtymättä. Kyläläiset puolestaan suhtautuivat Annaan luontevasti ja ymmärtäen – heille hän oli Prinsessa ja sen kutsumanimen omaksuivat lopulta muutkin.

Nykyään Prinsessan kohdalla puhuttaisiin luultavasti skitsoaffektiivisesta häiriöstä, mutta omana aikana diagnoosi oli skitsofrenia. Häneen kokeiltiin lähes kaikkia 1900-luvulla kehiteltyjä hoitomenetelmiä lobotomiaa lukuun ottamatta eli insuliinihoitoa, malarian istuttamista, sähköshokkeja ja eristämistä. Näistä asioista lukeminen on todella järkyttävää. Onneksi 1970-luvulla hoitotavat muuttuivat inhimillisemmiksi ja Prinsessaa rauhoiteltiin lääkkeillä vain erityisen levottomina jaksoina. Muuten hän sai liikkua vapaasti jopa ulkomaita myöten.

Arto Halosen ohjaama elokuva Prinsessa perustuu Ilkka Raitasuon muistiinpanoihin. Se sai ensi-iltansa elokuussa 2010.

NICOLL, ANDREW: Rouva Agathen rakkaus

Skotlantilaisen Andrew Nicollin esikoisteos Rouva Agathen rakkaus valittiin Skotlannissa vuoden 2008 parhaaksi romaaniksi ja se nousi aikamoiseksi menestykseksi muuallakin maailmassa. Kirjan viehätys piilee paljolti siinä, että sitä on mahdotonta lokeroida. Alku muistuttaa surrealistista satua, sitten seuraa vanhanaikaisen haikea rakkaustarina ja lopuksi siirrytään synkkään mysteeriin. Kaikkia tekstin yksityiskohtia ei välttämättä noteeraakaan. Esimerkiksi paikannimet ovat jostain syystä kielitieteellisiä termejä: Dot (= piste), Umlaut (= äänteenmukautus), Dash (= ajatusviiva)…

Rouva Agathen rakkaus leijuu ajan ja paikan tuolla puolen. Kuvauksen perusteella se sijoittuu Baltian saarelle vaikeakulkuisen vesireitin taakse, mutta Dotin kaupunki raitiovaunuineen, hienostuneine kahviloineen ja oopperoineen muistuttaa silti vanhaa eurooppalaista kulttuurikeskusta. Kirjoituskoneet ja lankapuhelimet ovat käytössä ja postikortit kuljettavat viestejä. Elämän tahti on verkkaista ja ihmiset tuntevat toisensa. Kaikkea tarkkailee ja hallitsee parrakas naispyhimys Walpurnia. Paratiisista ei kuitenkaan ole kyse, vaan pimeä puoli löytyy täältäkin.

Dotin pormestari Tibo Krovic, jota oikeudenmukaisuutensa vuoksi kutsutaan hyväksi, rakastaa tulisesti uhkeaa sihteeriään Agathe Stopakia. Hän joutuu kuitenkin salaamaan tunteensa, sillä ihana Agathe on naimisissa. Kovin suoraviivaisesti tästä ongelmasta ei selvitä, vaan vuosia kuluu ja lopulta tarvitaan noitakonsteja ja ihmetekoja.

Rouva Agathen rakkaus etenee tapahtumiensa puolesta paikoin melko hitaasti, mutta kuohuttaa koko ajan suuria tunteita. Nicoll hallitsee hienosti tyylivaihtelut ja oudot juonenkäänteet. Tämä kirja sopii sellaiselle, joka pitää esimerkiksi Pienestä suklaapuodista.

HALTTUNEN, ELINA: Äidiltä tyttärille - reseptilaatikon aarteita, aterioita ja tarinoita

Elina Halttunen sai idean keittokirjaansa, kun tyttäret alkoivat soitella reseptien perään. Äidiltä tyttärille -teokseen hän otti vain perheen hyväksymät ja ajan mittaan parhaiksi kehitellyt ruokaohjeet. Ateriakokonaisuuksia on 26 ja ne on jaoteltu vuodenaikojen mukaan; on ”Sadonkorjuupäivällinen” ja ”Talven viimeinen menu”, on ”Hellepäivän lounas” ja ”Hyvästit kesälle” ja jopa ”Dagen efter – menu”. Reseptejä on kerätty lippusista ja lappusista, kerjätty ystäviltä, kaiveltu mielen perukoilta. Kirjallisuusluettelo on vaikuttava.

Jotkut reseptit vaikuttavat suuritöisiltä ja niiden ainesosat hankalasti saatavilta ainakin muualla kuin Helsingissä: kania, saksanhirveä, peuraa, sorsaa, ankkaa, hanhea, ostereita, jokiravun pyrstöjä… Onneksi mukana on myös perinteisiä ruokia: äidin lihapullia, lohikeittoa, Janssonin kiusausta, raparperipiirakkaa ja pannukakkua. Kokeilla voisi vaikkapa Saaran bataattilaatikkoa, samettista hernekeittoa tai vadelmaunelma-jälkiruokaa. Reseptit kannustavat suosimaan sesonkituotteita ja lähiruokaa. Alkoholia lorautellaan mausteeksi ahkerasti.

Kirja sisältää myös perhetarinoita, mikä saattaa kiinnostaa sellaista lukijaa, joka ei niin resepteistä välitä. Selviää, kuinka laihasta ja ruokahaluttomasta tytöstä tuli herkkusuu ja kokki, kuinka äiti hurmasi isän omenapiirakalla ja isä teki vaikutuksen äitiin valmistamalla Cour de filet provençalen (äidin bravuuri siihen aikaan oli nakkilaatikko). On taiteilijaperheen arkea ja juhlaa, elämää kaupungissa ja maalla. Valokuvia perheen albumeista.

SNELLMAN, ANJA: Parvekejumalat

Anja Snellmanin uusin romaani Parvekejumalat sijoittuu Helsinkiin Virtasaaren (Vuosaaren?) kaupunginosaan. Aiheena on ensinnäkin islamilaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys, jossa kummankin kulttuurin edustajat lukkiutuvat omiin ennakkoluuloihinsa. Toiseksi kyseessä on vanhempien ja lasten välinen ongelma: aikuiset eivät tarjoa tukea eivätkä turvaa nuorelle ihmiselle sen paremmin suomalaisessa perheessä kuin somalisuvussa. Kolmantena on Snellmanille tyypillinen miesten ja naisten vastakkainasettelu: miehillä on valtaa ja naisilla velvollisuuksia. Naissukupuoleen perustuvaa alistamista ja julmuutta on myös tasa-arvon ihannemaassa Suomessa, vaikka täällä ei sukupuolielimiä leikelläkään.

Anis Muumin on somaliperheen murrosikäinen tytär, joka unelmoi farkuista, huulipunasta, bileistä ja poikaystävästä. Hän on älykäs ja tiedonhaluinen ja kiinnostunut esimerkiksi ilmastonmuutoksesta. Kuitenkin perinteet (Koordinaatisto) edellyttävät, että Anis pysyttelee siveästi kotona ja liikkuu kaupungilla vain veljiensä vahtimana. Hänellä ei ole mitään määräysvaltaa omaan ruumiiseensa eikä elämäänsä. Snellman kuvaa uskottavasti ja myötäeläen Aniksen kaipuuta saada elää kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret ja olla sillä tavoin näkymätön.

Alla Pohjola on suomalaisen taiteilijaperheen tytär, jolle valinnanvapaudesta on tullut vankila. Hän on saanut kenenkään estämättä kokeilla kaikkea ja kokemuksissaan vammautunut niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Islamiin kääntyminen merkitsee hänelle paluuta kotiin eli turvaa ja puhdistumista, kaapuun pukeutuminen taas vapauttavaa näkymättömyyttä. Allasta tulee ensin Alla-Zahra ja lopulta pelkästään Zahra. Valitettavasti hänen hahmonsa jää aika etäiseksi ja hänen tekojensa motiivit kyseenalaisiksi.

Parvekejumalat-nimi tulee kirjalle ennen kaikkea sen traagisesta loppuratkaisusta, mutta saattaa viitata myös Aniksen isän ammattiin parvekkeiden lasittajana tai Aniksen haluun oleilla parvekkeella. Aniksen isän kommentti: ”Parveke on turhan maallisen rihkaman tarjotin – paitsi silloin kun sinne laitetaan silmä joka katsoo Mekkaan.”

Romaani koostuu lyhyistä luvuista, joissa seurataan vuorotellen Anista ja Alla-Zahraa. Elävä ja herkullinen henkilökuva syntyy siinä ohessa myös Allan yliboheemista ja ylisallivasta äidistä. Snellman kirjoittaa vetävästi ja rakentaa juonen taitavasti. Ehkä hän hieman kärjistää, mutta se ei vähennä teoksen koskettavuutta.