FORSSTRÖM, RIIKKA: Kaunis turhuus : ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa

Riikka Forsström on kulttuurihistorian tohtori, jolta on aiemmin ilmestynyt kaksi lastenkirjaa. Monelle hän saattaa olla tuttu naistenlehtiin kirjoittamistaan asiantuntija-artikkeleista.

Kaunis turhuus on monipuolinen teos 1600- ja 1700-lukujen Ranskasta, missä elettiin todellista kulutusjuhlaa – tosin vain ylhäisön keskuudessa. Köyhät kärsivät nälkää samaan aikaan kun aatelisten peruukit tupsutettiin valkoisiksi jauholla ja naiset kylpivät parfymoidussa maidossa. Työntekijät kuolivat elohopeamyrkytykseen, kun palatseihin valmistettiin aina vain suurempia peilejä. Se kuului yhteiskuntajärjestelmään: jokaisen kuului elää ja kuluttaa säätynsä mukaan. Jotta alemmat luokat eivät rupeaisi matkimaan ylempiään, laadittiin ylellisyyslakeja, joilla säädeltiin niin vaatetusta, sisustusta kuin nautintoaineita. Loputtomiin ei tällaisia lakeja tietenkään voitu pitää yllä, kun aatelisto köyhtyi ja porvaristo rikastui. Vallankumous 1789 merkitsi lopullista niittiä ylellisyyden aikakaudelle.

Naiset olivat kulutusjuhlan kuningattaria, olivatpa he sitten kurtisaaneja tai Versaillesin valtiattaria. Tuhlaamisen katsottiin sujuvan kevytmieliseltä ja tyhjäpäiseltä olennolta luonnostaan. Naiset olivat kuitenkin tärkeitä myös kulttuurin saralla: he pitivät kirjallisia salonkeja ja kirjasivat muistiin ajan ilmiöitä henkevissä kirjeissä ja päiväkirjoissa. Naisia toimi myös keksijöinä ja muotisalonkien johtajina, vaikka heitä yleisesti pidettiinkin lähinnä miesten omaisuutena.

Riikka Forsström tietää aiheestaan paljon ja osaa ilmaista tietonsa kansanomaisessa muodossa, humoristisestikin. Teos koostuu paljolti peräperää ladelluista faktoista, mutta ne on solmittu toisiinsa sujuvasti. Jos haluaa jotain kritisoida, niin hieman liikaa teoksessa on toistoa ja (kenties alkuperäisistä teksteistä johtuen) paatosta. Kirjan runsas kuvitus tukee hyvin tekstiä.

BOYNE, JOHN: Tarkoin vartioitu talo

Tarkoin vartioitu talo -romaanissa on niin tunnelmallinen kansi, että se houkuttelee tarttumaan teokseen. Itse tarina on pettymys, jos odottaa historiallisesti luotettavaa ja kaikin puolin uskottavaa kuvausta Romanovien viimeisistä vaiheista. Romanttisena kertomuksena se on kuitenkin ihan mukava ja näppärästi rakennettu, vaikka loppuratkaisusta ei muodostu niin suurta yllätystä kuin kirjailija ehkä toivoisi. 


Vuonna 1915 maalaispoika Georgi Daniilovitš pelastaa Venäjän suurruhtinaan hengen ja saa välittömästi paikan tsaari Nikolai II:n hovissa, missä hänet määrätään tsarevitš Aleksein henkivartijaksi. Oppimaton nuori mies loksahtaa hämmästyttävän helposti tsaarin luottomieheksi ja suurruhtinatar Anastasian rakastetuksi. Hän näkee käsittämätöntä loistoa ja ylellisyyttä, mutta myös rakastavaa perhe-elämää. Boyne on onnistunut luomaan tsaariperheen jäsenistä eläviä olentoja: hyväntahtoinen ja huolestunut Nikolai, jäykkä ja yksioikoinen Aleksandra, veijarimainen Aleksei ja unelmiensa parissa huokailevat tytöt. Heidän huoletonta elämäänsä varjostaa jo synkkä pilvi, mutta he kieltäytyvät näkemästä sitä.


Toisessa aikatasossa teos sijoittuu vuoteen 1981. Iäkäs Georgi elää vaimonsa Zojan kanssa Lontoossa. Zojan sairastuminen syöpään vauhdittaa unelmien toteuttamista ja pariskunta matkustaa Suomen kautta Pietariin kokemaan vielä kerran rakkaiden muistojen tapahtumapaikat. Nykyhetkeen lomittuvat monet muistot: Pariisi maailmansotien välissä, sota-ajan Lontoo muukalaisvihoineen, perheen kokemat ilot ja surut. Kaikkea tätä Boyne kuvaa monipuolisesti ja elävästi.
Boyne on perehtynyt Venäjän historiaan ja Romanovien elämään perusteellisesti ja onnistunut siirtämään tietonsa sujuvaan kaunokirjalliseen muotoon. Kenties hänen olisi pitänyt perehtyä hieman paremmin 1980-luvun Suomeen, nyt kuvaus ei vaikuta oikein tutulta…


Annelin tekstin julkaisi Maria

HJORTH, MICHAEL & ROSENFELDT, HANS: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat monien ruotsalaisten tv-käsikirjoitusten takana, esimerkiksi Henning Mankellin teoksiin perustuvan Wallander-sarjan. Jotain Mankellin maailmasta tuntuukin siirtyneen parivaljakon esikoisdekkariin Mies joka ei ollut murhaaja: idyllinen pikkukaupunki salaisuuksineen, rikostutkimuksen psykologinen ote, henkilöiden väliset suhteet. Teoksesta on jo tehty tv-elokuva, jonka pääroolissa on – mielenkiintoista kyllä - Kurt Wallanderia esittänyt Rolf Lassgård.

Mies ei ollut mikään murhaaja.

En minä mikään murhaaja ole, hän tolkutti itselleen raahatessaan kuollutta poikaa rinnettä alas.

Jo alkulause tempaa mukaansa ja teos pitää otteessaan loppuun saakka. Kirja on rakennettu näppärästi, vaikka samanlaisia juonikuvioita on toki käytetty ennenkin. Ilahduttavaa on se, ettei tässä kirjassa mässäillä väkivallalla eikä muilla hirveyksillä, vaan panostetaan henkilökuvaukseen. Syyllistä etsiessään poliisi kaivaa ihmisten elämästä salaisuuden toisensa jälkeen, mutta ovatko kaikki salaisuudet silti yhteydessä rikokseen? Ja onko mies murhaaja vai ei?

Kirjan päähenkilö on kriminaalipsykologi Sebastian Bergman. Hän on älykäs, mutta täysin itsekeskeinen ja tunnekylmä. Kerran hänellä oli mahdollisuus parempaan, mutta tsunami pyyhkäisi onnen mennessään. Sebastian hukuttaa ahdistustaan seksiin, alkoholiin ja heikompien kiusaamiseen. Hän on todella ärsyttävä: äksyilevä, provosoiva, ilkeilevä ja nälvivä. Fyysisesti Sebastian on jo pahasti rappiolla, kun Vesteråsissa murhataan lukiolaispoika ja Ruotsin keskusrikospoliisin henkirikososaston päällikkö järjestää vanhalle ystävälleen paikan tutkijatiimissä. Sebastianin kyvyille on käyttöä viimeistään siinä vaiheessa, kun murhia alkaa tulla lisää. Hänellä on hyvät edellytykset rikollisten profiloinnissa, koska hän tunnistaa näissä itsensä – vain tapa tyydyttää tarpeita on erilainen. Sebastianin elämään liittyy myös mielenkiintoinen sivujuoni. Hänellä saattaa olla jossain aikuinen lapsi yhden yön suhteen seurauksena, mutta onko oikein ketään kohtaan ruveta etsimään tarkempia tietoja tai jopa ottaa yhteyttä?

Sebastianin lisäksi kirjassa on muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Esimerkiksi poliisikomisario Thomas Haraldsson, jonka yritteliäisyys ei tunnu millään tuottavan toivottua tulosta eikä kiitosta. Ja vielä pitäisi jaksaa kaiken aikaa harrastaa seksiä vaimon kanssa (jotta saataisiin lapsi)! Häntä kohtaan alkaa väkisinkin tuntea sympatiaa. Mukavaa on sekin, että monet kirjan naisista ovat vahvoja, itsenäisiä ja älykkäitä – Sebastianin sanoin kasvajia.

BYATT, A. S.: Lasten kirja

Dame A.S. Byattin romaani Lasten kirja on liki tuhatsivuinen järkäle. Se suorastaan pursuaa yksityiskohtia ja polveilevia juonenkäänteitä, historiallisia faktoja ja satujen symboliikkaa. Ensimmäiset sivut menevät laajan henkilögallerian opetteluun, mutta siinä auttaa onneksi kirjan alussa oleva luettelo. Kirja etenee hitaasti ja syventyy joskus poliittisiin ja historiallisiin tapahtumiin liian pitkästi, mutta silti se kiehtoo ja vetää taikamaailmaansa.

Lasten kirja sijoittuu Englantiin 1800–1900-lukujen taitteeseen. Viktoriaaninen aikakausi loppuu. Monenlaiset aatteet keräävät kannattajia: anarkismi, naisasialiike, sosialismi. Työläiset osoittavat mieltään. Maailmansota puhkeaa ja jättää jälkensä kaikkiin ihmisiin. Kuumeinen kiihko taittuu luopumiseen ja suruun. Kirja käy Englannin historian oppitunnista kertoessaan tapahtumista ja henkilöistä, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle melko vieraita. Tutuksi tulee vaikkapa Fabian-yhdistys eli maltillinen sosialistinen sivistyneistöjärjestö, johon kirjan henkilöistä varsin moni kuuluu. Fiktiivisten hahmojen rinnalla tavataan niin Oscar Wilde kuin Emmeline Pankhurst, niin William Morris kuin Bernard Shaw.

Aikuiset tuntuvat Byattin kirjassa usein melko vastuuttomilta ja kypsymättömiltä. Arkielämän ongelmien unohtamiseen ja välttämiseen he käyttävät monenlaisia pakokeinoja, joista yleisin taitaa olla erotiikka. Joillekin kirjan henkilöistä seksi on elämän sulostuttaja. Joillekin se on pakkomielle, jopa perverssiyteen asti. Joillekin se on vallan ja koston väline. Joillekin se on häpeän aihe. Joillekin se on tyydyttämätön kaipuu. Suhteiden seurauksena syntyneillä lapsilla riittää aikanaan ihmeteltävää ja identiteettikriisejä. Seksikuvauksilla ei kirjassa suinkaan mässäillä, vaan kaikki kuvataan hienovaraisesti ja usein vain viitteellisesti.

Kertomuksessa seurataan muutaman yläluokkaisen perheen elämää. Keskeisin henkilö on seitsenlapsisen perheen äiti ja kirjailijatar Olive Wellwood, jonka menneisyyteen tuntuu liittyvän monta arkaa asiaa. Hän on uppoutunut satujen maailmaan – ehkäpä hän pystyy käsittelemään ahdistustaan vain satujen sisältämän symboliikan avulla? Hän kirjoittaa jokaiselle lapselleen omaa satukirjaa, joka etenee ja muuttuu elämäntilanteiden mukaan. Jonkun lapsen kohdalla ei satu etene ollenkaan, johtuen äidin ja lapsen välille kasvaneesta kuilusta. Jonkun satu paisuu kehyksistään ulos ja julkiseksi omaisuudeksi. Romaaniin on otettu näytteitä Oliven kirjoittamista saduista; monikerroksisia, painajaismaisia ja miltei raakoja.

Henkilöistä miellyttävin on Philip Warren, joka jättää taakseen köyhän työläisperheensä ja pyrkii määrätietoisesti keramiikkataiteilijaksi. Häntä on siunattu tarkalla silmällä ja piirtäjän lahjoilla ja onneksi hän pääsee niitä myös kehittämään. Hän elää vain työlleen eikä kaipaa ihmiskosketusta. Keramiikkataiteella onkin kirjassa suuri osuus. Sekä museon esineitä että Philipin ja hänen oppimestarinsa Benedict Fluddin töitä kuvataan sellaisella tarkkuudella, että ne miltei näkee silmissään; groteskit tai hienostuneet muodot, luonnosta poimitut kuviot ja taitavat lasitukset värivivahteineen. Yhtä tarkkaan kerrotaan teatteriesityksistä, puvustuksesta ja marionettien teosta. Mitä tämä kaikki mahdollisesti symboloi? Tosielämästä irtaantumista?

Kirjailija on romaaniaan varten tehnyt valtavasti pohjatyötä, käytännön keramiikanteosta lähtien. Töitä on joutunut tekemään myös kirjan suomentaja Kersti Juva. Pystyäkseen tuomaan oikeutta kirjan kuvaamille esineille Juva on vieraillut museoissa ja käyttänyt Internetin kuvahakua, haastatellut asiantuntijoita, selvitellyt termistöä ja kirjallisia viittauksia. Yksi hauskimmista tutkimuskohteista hänellä oli kuulemma naisten vaatetus moninaisine yksityiskohtineen. Eikä muuta voi sanoa kuin sen, että teoksen kieli on täydellistä, puhdasta ja soljuvaa suomenkieltä.

TERVO, JARI: Layla

Teoksessa Layla Jari Tervo kertoo karun tarinan siitä, miten nuori istanbulilainen kurdityttö päätyy prostituoiduksi Suomeen. Aihe on mielenkiintoinen ja Tervo tuntuu tietävän siitä paljon. Hän on kuitenkin yrittänyt ottaa mukaan niin monta näkökulmaa moraalisäännöistä, maahanmuuttajuudesta ja naiskaupasta, että henkilömäärä on paisunut turhan suureksi ja jotkut tilanteet ovat jääneet hieman irrallisiksi. Sanoma ei olisi pienestä karsimisesta kärsinyt – ja sanomahan on se, että naiset ovat alistetussa asemassa, olipa yhteiskunta mikä tahansa. Tervon kieli on niin lakonista, että välillä melkein ärsyttää, mutta toisaalta se saattaa helpottaa väkivaltaisista tapahtumista lukemista. Kaiken kaikkiaan Layla on Jari Tervon parhaita teoksia.

Layla kihlataan jo neljä tuntia syntymänsä jälkeen ja vihitään avioliittoon 15-vuotiaana. Hääyön jälkeen ei lakanoissa näy verta, mikä merkitsee perheelle täydellistä kunnian menetystä. Lisäksi Layla on eräänä päivänä keskustellut nuoren turkkilaismiehen kanssa ja antanut tämän koskettaa pikkusormeaan. Tämä riittää: kuolemantuomio odottaa sekä miestä että Laylaa. Layla kuitenkin pääsee pakoon ja salakuljettajien avulla ensin Kreikkaan, sitten Berliiniin ja lopulta puhdashenkisyyden ihmemaahan Finlandiyaan (tieto puhdashenkisyydestä on peräisin Grigori Petrovin kirjasta Valkoliljojen maa). Tytön perässä kiiruhtavat painajaismaisina hänen isänsä ja isoveljensä, joiden tehtävänä on panna kunniamurha täytäntöön. Mutta kuka Laylan perheessä ajaa voimakkaimmin tytön surmaa – ja miksi? Käsitys siitä, kuka on paha ja kuka hyvä, saattaa hyvinkin vaihtua kertomuksen mittaan. Ainakin yllätyskäänteitä on tiedossa.

Prostituoitunakin Layla säilyttää sisäisen viattomuutensa ja hyvän kurditytön maailmankatsomuksen. Hän on ahdingossaan yksin, mutta henkisesti vahvana kenties sittenkin selviää. Toinen selviytyjä on Laylan turkkilainen ystävätär ja kohtalotoveri Tamara, mutta hänen selviytymiskeinonsa ovat huomattavasti järeämpiä. Kirjan kolmas naishahmo on suomalainen Helena, joka on avioerossa menettänyt poikansa huoltajuuden ja alkoholismin takia jopa oikeuden tavata tätä. Helena ryhtyy prostituoiduksi ansaitakseen nopeasti rahaa ja saadakseen siten mahdollisuuden lapsensa yksinhuoltajuuteen. Tässä romaanissa naiset ovat voimakkaita, mutta lähes kaikki miehet epämiellyttäviä ja epärehellisiä niljakkeita.

Kirja on surullinen ja ahdistava, mutta silti sen loppu lupailee hitusen toivoa.

KYRÖ, TUOMAS: Kerjäläinen ja jänis

Kerjäläinen ja jänis on muokattu romaaniksi kuunnelmasta, minkä huomaa kirjan rakenteesta. Lauseet ovat varmasti edukseen nimenomaan ääneen luettuina, sillä ne ovat hyvin lyhyitä ja nasevia ja samalla soljuvia. Päähenkilön ajatukset on kirjassa täytynyt jotenkin erottaa muusta tekstistä, mikä on ratkaistu kirjoittamalla ne kursiivilla. Ensi alkuun kirja vaikuttaa hieman näsäviisaalta ja huumorin tekeminen ihmisen hädästä ja köyhyydestä arveluttavalta, mutta lopulta tarina on aika viehättävä. Juoni on sadunomainen ja täynnä absurdeja käänteitä, mutta tekstiin on upotettu myös monenlaista viisautta ja terävää huomiota. Esimerkiksi

Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää.

Humoristinen ote ulottuu henkilöiden nimiin asti, esimerkiksi Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri on Simo Pahvi (kuka mahtaakaan olla esikuvana?).

Päähenkilö on romanialainen Vatanescu, joka myy työvoimansa kansainväliselle rikollisliigalle voidakseen ostaa pojalleen nappulakengät. Jalkapalloilijana pojalla olisi mahdollisuus saavuttaa mainetta ja vaurautta ja avustaa perhettään. Herra Vatanescu päätyy Suomeen, missä hänet määrätään kerjäämään. Kerjäläisten toiminta on organisoitua, tulosvastuullista ja valvottua ja kaikkea johtaa Suomessa kovaotteinen venäläinen Jegor Kugar. Vatanescu ei kauan kestä tilanteen epäoikeudenmukaisuutta, vaan nostattaa muut kerjäläiset kapinaan Kugaria vastaan. On pakko paeta. Kumppaninaan Vatanesculla on citykani, jonka hän on pelastanut joutumasta eläintarhaan tiikerin ruoaksi.

Matkallaan Helsingistä pohjoisen hillasoille Vatanescu tapaa monenlaisia ihmisiä. Osa on ennakkoluuloisia ja töykeitä, mutta paljon on myös auttavaisia ja sydämellisiä henkilöitä. Jänis toimii eräänlaisena mittarina: kuka hyväksyy jäniksen, se on hyvä ihminen. Byrokratia saattaa olla kylmä ja kova vähäosaista kohtaan, mutta yksilöt lämminsydämisiä. Yhteistä kieltäkään ei aina tarvita toisen ymmärtämiseen. Erilaisten sattumien ansiosta myös media tulee ennen pitkää tietoiseksi Vatanescun olemassaolosta ja se puolestaan kiinnittää poliitikkojen huomiota. Vatanescun tie vie huikeisiin korkeuksiin – ja takaa pojalle hienoakin hienommat nappulakengät.

Kerjäläinen ja jänis on aivan avoimesti versio Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi –teoksesta. Toki kirjailijat eroavat tyyliltään, mutta hengeltään he ovat lähellä toisiaan.

WATERS, SARAH: Vieras kartanossa

Sarah Waters (s. 1966) on saanut tuotannostaan lukuisia palkintoja. Britannian kirjakauppiaiden liitto on nimennyt hänet kahdesti vuoden kirjailijaksi ja kolmesti hänen teoksensa ovat olleet Man Booker – palkintoehdokkaina. Vuonna 2009 Man Booker – ehdokkaana oli Watersin historiallinen romaani Vieras kartanossa. Teos sijoittuu 1940-luvun loppupuolelle, jolloin sodan haavat ovat vielä tuoreita ja kaikesta on pulaa. Englannin yläluokka on köyhtynyt, kartanot ja maatilat ovat rapistuneet. Watersin aiemmista kirjoista poiketen Vieras kartanossa – teoksessa ei lesbolaisuudella ole suurta sijaa (jollei sitten rivien välistä päättele jotain).

Työväenluokasta lähtöisin oleva herra Faraday on kouluttautunut lääkäriksi eli hänen yhteiskunnallinen statuksensa on noussut roimasti. Tämä ei kuitenkaan miestä tyydytä, vaan häntä vaivaa nälkäinen kiinnostus äitinsä vanhaa työpaikkaa eli Hundreds Hallin kartanoa ja sen asukkaita kohtaan. Hän ei ole milloinkaan unohtanut niitä vilauksia kartanon loistokkuudesta, joita hän pikkupoikana onnistui salaa sieppaamaan, vaan on takertunut niihin pakkomielteisesti. Kohtalo tuntuukin suosivan Faradayta, sillä hänet kutsutaan vakinaisen lääkärin sijasta kartanoon potilaskäynnille. Jalkansa kerran ovenrakoon saatuaan Faraday toimii määrätietoisesti ja ujuttautuu vähän kerrassaan perheen uskotuksi henkilöksi ja tukijaksi. Kartanossa alkaa kuitenkin pian tapahtua kummia: esineet liikkuvat, outoja ääniä kuuluu ja syttyy tulipaloja. Kummitteleeko siellä? Onko itse talo ryhtynyt vainoamaan asujiaan? Vai onko kaikki mieleltään sairaiden ihmisten kuvitelmaa?

Vieras kartanossa on hyvä ajankuvaus. Yläluokka luisuu alamäkeen leuka pystyssä ja perinnäistavat säilyttäen, mutta heikkoa kohtaa ovat vaanimassa niin amerikkalaiset uusrikkaat kuin paikalliset liikemiehet. Paikoin kirja tiivistyy todella hyytäväksi kummitustarinaksi, aivan Poen malliin. Joissakin kohdin liika yksityiskohtaisuus alkaa pitkästyttää eli tiivistämisen varaa olisi ollut. Samaa aikakautta ja aihepiiriä käsittelee hieman viihteellisemmin Kate Morton romaanissaan Paluu Rivertoniin.

KOIVUKARI, TAPIO: Ariasman : kertomus valaanpyynnistä

Tapio Koivukarin kirja Ariasman sijoittuu 1600-luvun alkupuolelle Islantiin ja Baskimaalle. Kertomus perustuu tositapahtumiin, joista löytyy jopa aikalaisten muistiinpanoja. Aihe on pyörinyt Koivukarin mielessä 1990-luvulta lähtien, mutta vaatinut pitkän kypsyttelyn päästäkseen kirjaksi asti.

Baskimaalta lähtee venekuntia valaanpyyntiin Islannin vesille, koska entiset pyyntipaikat Labradorin rannikolla ovat tyhjentyneet kaloista. Yksi osatekijä tähän on ilmastonmuutos, joka on tehnyt talvista pidempiä ja kylmempiä ja sulkenut rannikot jäälauttojen taakse. Turskanpyynti olisi kalastajille helpompaa ja vaarattomampaa, mutta valaanrasvalla ja -hetuloilla voi hyvällä onnella ansaita rahat vaikka omaa taloa varten. Siksi uusia yrittäjiä riittää. Islantilaiset suhtautuvat rannoilleen yllättäen saapuviin biskajalaisiin mustapäihin aluksi myötämielisesti, koska saavat näiltä valaanlihaa puoli-ilmaiseksi. Vähitellen alkavat tunteet kuitenkin muuttua ja riitaa syntyy vaikkapa ajopuista, joita baskit tarvitsevat traanikattiloidensa polttoaineeksi ja islantilaiset veneiden materiaaliksi. Kauna ja vihamielisyys kasvavat puolin ja toisin räjähdyspisteeseen saakka.

Kirja kuvaa hyvin ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten tuhoisaa vaikutusta. Baskit suhtautuvat alentuvasti islantilaisiin, joita pitävät oppimattomina alkuasukkaina. Islantilaisethan asuvat turvemajoissa, ovat taikauskoisia ja hankkivat kapean elantonsa lampailla ja rannikkokalastuksella. Islantilaiset puolestaan näkevät baskit röyhkeinä tunkeilijoina ja ryöväreinä. Kielivaikeuksien vuoksi baskit tekevät kohtalokkaita erehdyksiä, joita nimismies Ari Magnússon eli Ariasman käyttää hyväkseen peitellessään omia virheitään. Ariasman on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen hahmo, koska hänen olettaa olevan kirjan sankari, mutta kuinka lienee?

Koivukari on asunut ja työskennellyt Islannissa, joten maan historia, kulttuuri ja kieli ovat hänelle tuttuja. Lisäksi hän tietää hämmästyttävän paljon monenlaisista asioista, esimerkiksi tynnyrinteosta jota hän kuvaa pienintä yksityiskohtaa myöten. Koivukarin tyyli on hidasta, rauhallista ja tasaista. Hän ei dramatisoi tapahtumia, vaan kuvaa niitä tavallaan ulkopuolisena. Kieli on kuin keskiajan kronikoista, täynnä vanhahtavia sanoja ja lauseenrakenteita. Silti teoksessa on myös huumoria niin itse tapahtumissa kuin niiden kuvailussa. Kirja vaatii lukijalta paljon, mutta palkitsee kyllä lopussa: päällimmäiseksi tarinassa jää uusi elämä ja toivo.

TÓIBÍN, COLM: Brooklyn

Irlantilainen Colm Tóibín on saanut teoksistaan lukuisia kirjallisuuspalkintoja. Esimerkiksi romaanista Brooklyn hän sai vuoden 2009 Costa-palkinnon (entiseltä nimeltään Whitbread-palkinto), joka on Britannian arvostetuimpia.

Brooklyn on näennäisen vaatimaton kertomus nuoren tytön kehittymisestä aikuiseksi ja vastuuntuntoiseksi naiseksi. Tyyliltään se on rauhallinen ja tasainen (ehkä liikaakin) ja välttää kaikenlaista kikkailua. Ei hypitä aikatasosta toiseen eikä käytetä montaa eri kertojaa. Koko ajan pysytään realismin rajoissa. Koska näkökulma on naisen, ei esitellä ryyppäämistä eikä väkivaltaa. Kurjuudessakaan ei kieriskellä, sillä koko ajan liikutaan ansiotyötä tekevien ihmisten parissa. Pientä huumorin pilkahtelua on siellä täällä, mutta enemmänkin olisi voinut olla.

Kirjan päähenkilö on Eilis Lacey. Hän on kiltti ja sopeutuvainen nuori nainen, vaikkakin pidättyväinen ja harkitseva. Järkeväkin. Tapahtumat ajoittuvat 1950-luvulle, jolloin moni irlantilainen hakeutuu työn perässä Englantiin. Eilisin veljetkin ovat siellä, jo perheyhteisöstä irtaantuneina. Eilis sen sijaan suuntaa kohti Yhdysvaltoja – ei omasta tahdostaan, vaan sukulaisten päätöksellä. Ihan hyppy pimeään lähtö ei ole, vaan tiedossa on kohtuullisen hyvä työpaikka, turvallinen asunto ja tutun papin lupaama henkinen tuki. Helppoa ei silti ole kokemattoman nuoren tytön lähteä kotoaan. Tóibín kuvaa herkästi Eilisin epävarmuutta ja pienoista kaunantunnetta painajaismaisen merimatkan aikana. Samoin hän kuvaa tutustumista amerikkalaiseen ihmemaahan, joka Eilisin kriittisten silmien edessä ei niin kovin ihmeelliseltä vaikuta. Vähitellen musertava koti-ikävä hellittää, työnäkymät paranevat ja sovelias nuori mies astuu kuvioihin. Juuri kun kaikki tuntuu loksahtavan sievästi paikalleen, tulee uusi muutos. Ajautuuko Eilis ratkaisuihin, joita myöhemmin joutuu katumaan?

NESSER, HÅKAN: Sukujuhlat

Sukujuhlat -teos alkaa kutkuttavasta merkkipäivästä, jolloin Hermanssonin perheen isä Karl-Erik täyttää 65 vuotta ja tytär Ebba 40 vuotta. Juhlat tosin pidetään aiottua pienimuotoisempina, koska niitä varjostaa häpeällinen skandaali: perheen poika on esiintynyt epäkorrektisti tosi-tv-ohjelmassa ja saanut lehdistöltä pilkkanimen Runkku-Robert. Syntymäpäivien jälkeisenä yönä Robert katoaa, mutta vain äiti huolestuu. Tilanne on aivan toinen kun seuraavana yönä katoaa Ebban kultapoika Henrik, Uppsalan yliopistossa opiskeleva nuorukainen. Mikä voisi yhdistää näitä tapauksia?

Håkan Nesser esittelee tässä kirjassa uuden sankarin eli italialais-ruotsalaisen rikoskonstaapelin Gunnar Barbarottin. Barbarotti on kunnollinen ja tunnollinen mies (ei alkoholi- tai väkivaltaongelmaa), joka yrittää sovittaa yhteen työn, teini-ikäisen tyttären ja uuden naissuhteen. Hän ei oikeastaan usko Jumalaan, mutta käy tämän kanssa peliä, jossa Meidän Herramme saa plus- tai miinuspisteitä sen mukaan, miten vastaa rukouksiin. Paholaisen olemassaoloon Barbarotti kyllä uskoo. Hermanssonien kohdalla pahaa tuleekin paljon vastaan, vaikka perheenjäsenet yrittävät kätkeä salaisuuksiaan parhaansa mukaan. Ei ihme, että moni on masentunut ja menettänyt elämänhalunsa. Esimerkiksi Karl-Erikin vaimo Rosemarie raahautuu päivästä toiseen unelmoiden kuolemasta, joko itsemurhasta tai aviopuolison tappamisesta.

Kirja etenee verkkaisesti ja paikoin turhan pohdiskelevasti, mutta psykologisen dekkarin ystäville tämä sopii. Kieli on hupaisan koukeroista ja miltei riehakasta – mitäpä ajatella esimerkiksi tästä:

…ei laskelmointia kalvakanvihreissä silmissä, joissa hän aikoinaan olisi halunnut kävellä paljain jaloin…

PS. Suomesta ja suomalaisista Nesser puhuu myönteisessä hengessä – taidamme nykyisin olla ruotsalaisten silmissä jotenkin myyttisiä hahmoja?