BAUER, BELINDA: Tappajan katse

Shipcott on pieni syrjäinen kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja ehkä juuri siksi elävät kutakuinkin sovussa keskenään. Nuori aluepoliisi Jonas Holly ei ole koskaan joutunut selvittelemään autovarkautta pahempaa rikosta (ja silloinkin syyllinen on jo etukäteen tiedossa), joten vanhan halvaantuneen naisen murha järkyttää hänet perin pohjin. Jonas ei edes pääse osallistumaan tapauksen tutkintaan, koska tahtomattaan loukkaa murharyhmän päällikköä. Tämä päällikkö, John Marvel, on melkoinen öykkäri ja arka arvostaan. Hän inhoaa maaseutua ja rakastaa viinaa. Hän on pikkumainen, pahasuinen ja jääräpäinen. Silti hänestäkin löytyy ripaus inhimillisyyttä ja jopa intuitiota.

Jonas puolestaan vaikuttaa miltei liian hyvältä ollakseen totta. Hän on luopunut lupaavasta urasta pystyäkseen hoitamaan nopeasti etenevään MS-tautiin sairastunutta vaimoaan. Hän pitää tahdonvoimalla itsensä rauhallisena Marvelin provosoinnista huolimatta, jotta voisi jäädä toimeensa suojelemaan kyläläisiä. Jonas-parka ei kuitenkaan pysty ”hoitamaan hommia”, vaan ajautuu epäonnistumisesta toiseen. Vainoharhaisuutta lisäävät nimettömät viestit, joissa Jonasta ensin ivaillaan ja sitten jo uhkaillaan. Onnistuisiko hän tunnistamaan tappajan katseen perusteella?

Henkilöhahmoista mielenkiintoisin on Jonaksen vaimo Lucy, joka parissa vuodessa on muuttunut urheilullisesta nuoresta naisesta avuttomaksi (ja vihaiseksi) rammaksi. Lucy sinnittelee arjessa vain rakastamansa miehen vuoksi, muuten hän olisi valmis kuolemaan. Kotitilanne stressaa jo ennestäänkin ahdistunutta Jonasta. MS-taudin vaikutus koko perheen elämään on kuvattu asiantuntevasti, niin fyysiset oireet ja tunteiden ailahtelut kuin arjen selviytymiskeinotkin.

Tappajan katse on hyytävä tunnelmaltaan, mitä vielä lisää talvisen luonnon ilmeikäs kuvaus. Murhaaja liikkuu kylässä kuin varjo ja näkee kaiken jääden itse pimentoon. Loppuratkaisu on odottamaton ja kauhistuttava. Hieman pitkitetty tarina tosin on ja pientä epätarkkuutta on lipsahtanut mukaan, mutta se ei kuitenkaan kokonaisuutta haittaa.

KYRÖ, TUOMAS: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -tarinakokoelmassa on paljon puhetta ruoasta. Aiemmasta teoksesta tuttu 80-vuotias mies elelee yksinään, vaimo on dementoituneena vuodeosastolla ja poika perheineen varsin kaukana. Kotiavustajat vaihtuvat ja ovat usein kiireisiä ja kärttyisiä (yksi avustaja kyllä ennätti jutella ja kahvitella, mutta hänet otettiin pois). Valmiiksi pakattu ruoka ei vanhukselle maita, vaan hän kaipaa hyvistä kotimaisista aineksista hellyydellä kypsytettyä vanhanajan ruokaa – sellaista mitä vaimo vuosikausia valmisti asiasta sen kummemmin numeroa tekemättä. Mies päättää ruveta itse kokkaamaan. Ensimmäinen yritys ruskeakastikkeen valmistamisessa epäonnistuu täydellisesti, mutta kenties ei olisi kannattanut katsoa samaan aikaan televisiosta Holmenkollenin kisoja? Tohtori Kivinkinen onneksi saapuu paikalle näyttämään kädestä pitäen eri työvaiheita, mutta hänkin pilaa hyvän kastikkeen sokerilla, ketsupilla ja sitruunalla. Kirjastosta luulisi keittokirjoja löytyvän, mutta eipä ole siellä helppoja perusreseptejä perunaa suosivalle ihmiselle. Vaimon kokoamasta reseptikansiosta koituu pelastus ja vähitellen alkaa valmistua oikeaoppista karjalanpaistia, makkarasoppaa, makaroonilaatikkoa, ruisleipää ja räiskälettä.

Mielensäpahoittaja on ilman muuta oikealla asialla kannustaessaan kaikkia lähiruoan suosimiseen. Miksi syödä maissihiutaleita, kun mitä erilaisimpia puuroja on olemassa? Miksi syödä kalapuikkoja (= keltaiseen röpelöön piilotettua perkausjätettä), kun on järvissä kuhaa ja muikkua? Miksi syödä valmista pikaruokaa (= laiskuusruokaa), kun munukas valmistuu muutamassa minuutissa? Sodan kokeneen silmin myös ilmainen kouluruoka on ylellisyyttä, josta kannattaisi olla kiitollinen.

Kyllä en minä mieltäni pahoittanut tämän kirjan kanssa, vaikka se ensin hieman laimealta vaikuttikin. Eivät nyt muodostaneet aina hyvää kokonaisuutta tutut tyylikeinot elikkä toistuva alkulause ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin…”, siihen liitetty yllättävä väite, väitteen perustelu ja P.S. Entäpä sellaiset sanaväännökset kuin ”kookkakoola” tai ”spakutti”? Kyrön sanataituruus, yllätyksellisyys ja hiljainen huumori ovat kuitenkin ennallaan ja osuvat kohteeseensa. Kuvaliite hauskoine teksteineen kirjan puolessavälissä on piristävä ja monen kohdalla varmasti myös muistoja herättävä: vanhoja kansanomaisia työtapoja, tv-kokkeja, reseptikortteja. Kirjan viimeinen kappale nousee suorastaan korkeuksiin:

    Kyllä ei tämä ruljanssi ikinä pääty. Ei, vaikka ihmisen kierto päättyy. Yhtenä kappaleena taikka kokonaisena lajina. Niin kauan kuin on auringon valoa ja taivaasta tulee vettä maahan ja multa muhinoi eikä ikipakkanen iske, joku eliö ja olento täällä kiertää, toistaan syö, hedelmänsä kypsyttää tai kasvattaa mukulansa mullan alle. Itsestään toiselle jakaa. 
   Sillä viisiin menee elämä.

CLEEVES, ANN: Kuolonkukkia

Brittiläiseltä Ann Cleevesiltä on aiemmin suomennettu komisario Jimmy Perezistä kertova neliosainen Shetlanti-sarja. Nyt on vuorossa hänen Vera Stanhope –sarjansa, jota jostakin syystä on alettu suomentaa kolmannesta osasta. Ehkä siksi, että Kuolonkukkia –teokseen pohjautuva draamaelokuva esitetään myös Suomen televisiossa.

Komisario Vera Stanhope on keski-ikäinen naispoliisi, joka kärsii melko normaaleista ongelmista. Hän on yksinäinen ja sortuu siksi juomaan hieman liikaa, hän myös syö liikaa ja on homssuinen olemukseltaan. Hän on aina hieman puolustuskannalla ja ensimmäisenä irvailemassa itseään, jotta kukaan muu ei sitä tekisi. Työtovereiden mielestä Vera on lannistava, omapäinen ja kärsimätön, mutta myös ihailtavan uuttera ja tarkkavainuinen. Epäiltyihin Vera suhtautuu huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin työtovereihinsa.

Tarina lähtee kehittymään eräästä aamuyöstä, jolloin yksinhuoltaja Julie Armstrong palaa juhlista kotiin ja löytää 16-vuotiaan poikansa kuolleena kylpyammeesta. Mystistä kyllä, tuoksuva vesi on peitelty päivänkakkaroilla, punaisilla unikoilla ja suurilla sinisillä kukkasilla. Luke on ollut hidasoppinen ja hyväuskoinen nuorukainen, jonka ainoa tosiystävä on hukkunut epäselvissä olosuhteissa. Luke on kaiken aikaa syyttänyt tapahtuneesta itseään, joten hänen kuolemaansa pidetään ensi alkuun tunnontuskien aiheuttamana itsemurhana. Tutkimukset kuitenkin paljastavat, että Luke on kuristettu ennen ammeeseen asettelua. Muutaman päivän päästä löytyy nuoren naisen ruumis majakan lähellä olevasta vuorovesilammikosta ja myös tässä tapauksessa veden pinnalla kelluu erilaisia kukkia. Miksi tällainen lavastus? Onko murhattujen taustassa jokin yhdistävä tekijä?

Epäiltyjen piiri vaikuttaa alusta alkaen melko rajoitetulta. Neljän lintuja bongaavan miehen oudolla tavalla risteilevät ystävyys- ja rakkaussuhteet paljastuvat vähitellen ja motiiveja murhatöihin löytyy runsaasti. Mutta kuka pystyy näin makaabereihin tekoihin? Vasta Julien tyttären katoaminen tuo ratkaisun avaimet, mutta onnistutaanko hänet pelastamaan ajoissa?

Cleeves kehittelee juonta taitavasti ja pitää yllä jännitystä loppuun saakka. Etenkin Veran henkilöhahmo on mainio – hänessä on piirteitä, jotka useimmiten yhdistetään miespuolisiin kollegoihin.

SAHLBERG, ASKO: Häväistyt

Asko Sahlbergin romaani Häväistyt liikkuu tarkemmin määrittelemättömässä ajassa ja paikassa. Annetuista vinkeistä voisi päätellä, että ollaan 1900-luvun alkupuolella: köyhät mellakoivat kaupungeissa ja heille järjestetään rautateiden rakennusta hätäaputyönä, mutta toisaalta puhelin ja autot ovat jo aika yleisiä. Sinällään historiallisella kiinnekohdalla ei ole tarinan kannalta suurta merkitystä.

Mies, nainen ja poika lähtevät kotoaan aamun kalvaassa valossa, jotensakin salamyhkäisesti. Lukijalle syntyy oitis tietynlaisia käsityksiä henkilöistä ja heidän suhteistaan, mutta kaikki ei taida olla ihan niin suoraviivaista. Mitä henkilöt pakenevat? Miksi he piileskelevät? Tapahtumien todellinen kulku selviää vasta kirjan lopussa ja sisältää useita yllätyksiä.

Miksi kirjan nimi on Häväistyt? Onko sen henkilöillä mitään todellista syytä katsoa olevansa häväistyjä? Eivätkö he ole itse sotkeneet asioita ja toimineet tyhmästi? Eivätkö he ole tulkinneet väärin ihmisiä ja heidän tarkoitusperiään? Se, minkä he ovat kokeneet pilkkana, onkin ehkä tarkoitettu kannustamaan. Se, minkä he ovat ottaneet vastaan avuliaisuutena, on ehkä ollut laskelmointia. Pystyvätkö henkilöt edes kasvamaan tarinan edetessä?

Kirjan kieli on kuvailevaa, kaunista ja yllätyksellistä. Nasevien ja erikoisten adjektiivien käyttäjänä Asko Sahlbergia voisi verrata vaikkapa Rosa Liksomiin.

He alkoivat lähestyä kylää. Vain pitkä mutka ja sen takainen risteys ja kylä kaatuisi maisemaan: reunoiltaan rispaantunut talorykelmä, jonka keskiössä kauppa ja pankki ja joitakin muita rakennuksia ja huoneistoja, joissa ihmisille tarjoutui mahdollisuus kyllästyä päivä päivältä enemmän toisiinsa.

Henkilöiden replikointi on riemastuttavan ironista, mutta itse tapahtumissakin saattaa olla humoristisia piirteitä.

”Tai jospa kettu rikkoi verkon”, vanha isä sanoi, ”ja kanat otti nokkiinsa ja tappoi ketun.”
”Sen kun alta etsiskellä kuollutta kettua”, uusi isä sanoi.
”Turha vaiva”, vanha isä sanoi. ”Nämä on niin äkäisiä kanoja, että ne on varmasti jo ajat sitten syöneet sen ja vielä piruuttaan pitäneet sille hautajaiset.”

DIFFENBAUGH, VANESSA: Kukkien kieli

Omat vanhemmat ovat hylänneet Victorian jo vauvana ja samanlaisella hylkäyslinjalla ovat jatkaneet myöhemmin lukuisat sijaisvanhemmat. Victoria on 12-vuotiaana ehtinyt olla kokeella yli kolmessakymmenessä sijaiskodissa, joissa kohtelu on parhaimmillaan ollut välinpitämätöntä ja pahimmillaan täydellisen sadistista. Koulunkäyntikin on lisännyt riittämättömyyden tunnetta. Koulut ovat vaihtuneet tiuhaan ja opit ovat siksi jääneet sirpaleisiksi, luokkatoverit ovat olleet vihamielisiä ja opettajat etäisiä. Vähitellen Victoria on kasvattanut suojakseen kovan kuoren ja vastoin todellista luonnettaan heittäytynyt röyhkeäksi, uhmakkaaksi ja piittaamattomaksi. Tytön viimeinen mahdollisuus päästä adoptiolapseksi koittaa, kun hänet sijoitetaan viinitilaa pitävän naimattoman Elizabethin luo. Alku näyttää lupaavalta, sillä sekä Elisabethia että Victoriaa kiinnostaa viktoriaaniselta ajalta periytyvä tapa ilmaista tunteitaan kukkasilla. Jotakin hirveää kuitenkin tapahtuu ja tiet eroavat. Jäljelle jäävät katumus ja kaipaus.

Kukkien kieli -romaanissa vuorottelevat nykypäivä ja menneisyys, mutta silti kaikki tapahtumat tuntuvat leijuvan tosiajasta irrallaan (mikä itse asiassa vain lisää kirjan viehätystä). Victorian menneisyys erilaisissa sijais- ja ryhmäkodeissa esittäytyy miltei dickensmäisen synkkänä eikä 18-vuotiaana oman onnensa nojaan joutuvan nuoren tulevaisuus vaikuta juurikaan valoisammalta. Elizabethilta opitut taidot kukkien käsittelijänä avaavat kuitenkin Victorialle odottamattomia mahdollisuuksia. Sitten löytyy vielä henkilö, joka hallitsee samanlaisen kukilla puhumisen taidon kuin Victoriakin…

Kukkien kieli on viihdyttävä rakkausromaani, mutta siinä on myös asiaa. Erityisen viehättävää on syvä perehtyneisyys kukkien kieleen, jota hyödynnetään mitä erilaisimmissa tilanteissa ja joka tuntuu taianomaisesti myös tehoavan. Kirjan lopussa on vielä Diffenbaughin kokoama sanakirja kukista ja niiden merkityksistä – eli siitä vaan ajatusta hyödyntämään!

Yhdysvaltalainen Vanessa Diffenbaugh on vetänyt pienituloisten asuinalueella taide- ja kirjoittamispiirejä sekä toiminut puolisonsa kanssa usean nuoren mentorina ja sijaisvanhempana. Sen lisäksi hän on perustanut Camellia Network –verkoston, jonka tavoitteena on tukea koulukodista aikuistuvia nuoria. Verkoston nimeen kamelia valikoitui, koska se kukkien kielellä tarkoittaa: kohtaloni on sinun käsissäsi. Minä puolestani ojennan lukijoilleni lumikellokimpun!

LIPASTI, ROOPE: Rajanaapuri

Roope Lipasti (s. 1970) on tullut tunnetuksi Turun Sanomien ja Kotivinkin kolumnistina sekä lastenkirjailijana. Hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa Rajanaapuri valittiin satojen ehdokkaiden joukosta Berliinin elokuvajuhlien helmikuiseen Breakfast & Books – tapahtumaan, jossa esiteltiin kymmenen projektia kansainvälisille elokuvatuottajille. Rajanaapuriin suhtauduttiin innostuneesti ja sen synopsista pyydettiin useisiin tuotantoyhtiöihin muun muassa Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan, Saksaan, Ranskaan ja Italiaan.

Lipasti on humoristi, jonka sukulaissieluja ovat esimerkiksi Tuomas Kyrö, Arto Paasilinna ja Veikko Huovinen. Hän leikittelee kielellä ja herättää pelkillä sanankäänteillä hupaisia mielikuvia, vaikkakin ajoittain tuo leikittely saattaa tuntua hieman tarkoitushakuiselta ja tekemällä tehdyltä. Lisää naurunaihetta Lipasti löytää hallitsemattomasti etenevistä tilanteista ja kahden täysin erilaisen naapuruksen vastakkainasettelusta.

Rajanaapureista toinen on leskeksi jäänyt ja lapseton historianopettaja, järjestyksen mies ja hieman tosikko. Hän tarkastelee kesälomansa joutilaisuudessa hämmästyneenä ja hieman ylenkatseellisena naapuriperheen touhuilua, jossa ei ole järjestelmällisyyden häivääkään. Opettaja trimmaa nurmikkonsa miltei viivaimen kanssa, mutta naapurin puolella ruohon annetaan peittää kesken jääneitä tai epäonnistuneita rakennusprojekteja. Opettaja turvautuu jopa kiikareihin, jotta näkisi paremmin rajan toiselle puolelle. Uteliaisuuttaan vai yksinäisyyttään?

Naapurin miehellä on viehättävä vaimo ja kuusi lasta, mutta he tuntuvat olevan sivuosassa miehen elämässä. Miehen ajatukset liikkuvat alati erilaisissa tee-se-itse-projekteissa, joissa ei työn määrää eikä itse asiassa rahaakaan säästetä. Joskus hankkeet jäävät valitettavasti kesken (kenties suuruudenhulluutensa vuoksi) eikä työn jälki parhaimmillaankaan ole priimaa, mutta se ei miestä stressaa. Hänessä säilyy lapsenomainen innostus, mielikuvituksen palo ja hyväntuulisuus. Mutta onko hänen aherruksensa pakoa jostakin?

Kumpaakin miestä voi hyvällä syyllä pitää hieman pakkomielteisenä, vaikka päähänpinttymät ilmenevätkin varsin erilaisissa muodoissa. Luonteiden ja taustojen erilaisuudesta huolimatta miesten välille syntyy kesän aikana vahva luottamus, joka lähenee ystävyyttä. He pystyvät käymään keskusteluja monenlaisista mieltä painavista asioista, kuten naisista, perhe-elämästä, ikääntymisestä ja kuolemasta. Näiden pohdintojen ansiosta kirja ei jää pelkäksi kevyeksi hupailuksi, vaan siinä on myös syvyyttä ja vakavuutta. Lämminhenkisyys ja ihmisusko ovat kenties vanhanaikaisia asioita, mutta kyllä ne kovasti ilahduttavat.

Asioita ei yleensä kannata kiinnittää kovin tiukasti, koska kohta ne joutuu kumminkin repimään irti. Vain ihmisiin kannattaa kiinnittyä tiukkaan, niin että tietää missä seisoo.

SWÄRD, ANNE: Kesällä kerran

Anne Swärdin esikoisteos Kesällä kerran ilmestyi vuonna 2003 ja pääsi heti August-palkintoehdokkaaksi. Suomeksi se saatiin hieman viiveellä vuonna 2012, itse asiassa vasta sen jälkeen kun Swärdin kolmas romaani Viimeiseen hengenvetoon suomennettiin vuonna 2011 ja todettiin menestykseksi.

Kirjan nykyhetki ajoittuu muutamaan helteiseen viikkoon, mutta henkilöiden muistot ulottuvat kauas taaksepäin. Tuolloin heidän muodostamansa perhe - isä, äiti ja kaksi poikaa – eli suhteellisen sopusointuista elämää. Äiti toivoi salaa tytärtä ja saikin, mutta peräti oudolla tavalla. Parin kuukauden ikäinen vauva ilmaantui jostain, aviomies (ja todennäköisesti myös tämän lapsen isä) pakeni tilannetta muuttamalla pois ja vaimo joutui yksinään ottamaan vastuun lapsesta. Tyttöä alettiin kutsua puolittain leikkimielellä Kajksi, koska hänen paitaansa oli kirjailtu sanat ”Kaj Angelika”. Elämä tuntui jatkuvan normaalisti, mutta pinnan alla haavat tulehtuivat ja tunteet vääristyivät.

Ratkaisujen kesä koittaa 22 vuotta myöhemmin. Kaj on aikuinen, mutta tarvitsee jatkuvaa silmälläpitoa, jottei vahingoittaisi itseään. Hän rakastaa uimista niin paljon, ettei pysty lopettamaan. Hän rakastaa erilaisten asioiden keräilyä, viimeisimpänä intohimonaan kärpäset. Ennen kaikkea Kaj rakastaa velipuoltaan Kristiania, mustasukkaisesti ja vaativasti. Kristian on lapsesta asti pitänyt Kajsta huolta ja mukautunut kaikkiin oikkuihin, mutta Kaj ei voi sietää heikkoutta. Onko hänen julmuutensa ja väkivaltaisuutensa kuitenkaan tietoista? Puuttuuko hänen persoonastaan myötätunto ja herkkyys?

Eivät perheessä kaikki muutkaan jäsenet ihan normaaleilta vaikuta. Jack-isä haluaa saada tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä ja kiukuttelee kuin lapsi, jos kohtaa vastustusta. Lapsista vanhimpaan eli Jensiin suhtautuvat aikuisetkin pelonsekaisella varovaisuudella, sillä hillitön ja tuhoisa raivonpuuska saattaa syttyä mistä yllykkeestä tahansa. Jensille arkinen aherrus ja vastuu perheestä eivät sovi, mutta kukaan ei silti saa astua hänen reviirilleen. Eniten vihamielisyyttä hänessä herättää Kristian, kenties syystäkin…

Kesällä kerran – teoksessa kukin henkilöistä on vuorollaan äänessä ja otsikot auttavat lukijaa pysymään tilanteen tasalla. Kuumat kesäpäivät yhdistyvät pakahduttaviin tunteisiin, jotka etsivät purkautumistietä ja saattavat olla todella vaarallisia. Swärd kuvaa tyylikkäästi pinnan alla muhivaa myllerrystä ja kasvavaa jännitettä. Kajn keräämät kärpäsetkin symboloivat jotain, mutta mitä?

LAPLANTE, ALICE: Hämärän huoneet

Jennifer White on aikanaan ollut huippuluokan käsikirurgi, mutta nyt hieman päälle 60-vuotiaana hän on Alzheimer-potilas. Hän pystyy vielä asumaan omassa kodissaan ympärivuorokautisen avustajan tukemana, mutta selkeät hetket vähenevät. Ajoittain omat lapsetkin tuntuvat vierailta, jopa epäluuloa herättäviltä. Muut päättävät Jenniferin elämästä, tekemisistä ja liikkumisista, hän voi vain raivota avuttomana tai yrittää oveluudella saavuttaa haluamansa.

Amanda O’Toole on Jenniferin pitkäaikainen naapuri (kolmen talon päässä) ja läheinen ystävä sekä Jenniferin lasten aulis tukihenkilö. Amanda löydetään kuolleena kotoaan ja mikä omituisinta: häneltä on poistettu neljä sormea suurta ammattitaitoa vaativalla tavalla. Epäilykset kohdistuvat vääjäämättä Jenniferiin, mutta miten mitään pystytään todistamaan? Löytyykö Jenniferin epäluotettavasta muistista jossain vaiheessa oikea tieto?

Jokin kalvaa. Se on juuri ja juuri ulottumattomissa. Jokin joka puistattaa. Jokin verinen, mutta vastustukseni edessä taipumaton. Tämä synkkä häpeä. Tuska, liian yksinäinen kantaa.

Lukija seuraa tapahtumia pääosin Jenniferin havaintojen ja ajatusten kautta. Alzheimerin tautia sairastava ei pysty enää kaikkia näkemiään ja kuulemiaan asioita tulkitsemaan, mutta lukijalle ne kertovat paljon. Mukana on myös otteita muistikirjasta, johon Jenniferin lisäksi ystävät ja omaiset kirjaavat päivittäin ylös tapahtumia ja huomioita sekä mieleen tulleita muistoja. Kaikista henkilöistä paljastuu epämiellyttäviä piirteitä, myös Amandasta. Kehen voi luottaa? Pyrkivätkö kaikki vain hyötymään Jenniferin tilasta?

Alice LaPlante kuvaa esikoisromaanissaan uskottavasti muistisairaan ihmisen elämää ja häilyviä mielenliikkeitä. Kaikista henkilöistä muodostuu yllättävän monipuolinen ja elävä vaikutelma, vaikka heihin tutustutaan pelkästään Jenniferin välityksellä. Trillerinäkin Hämärän huoneet toimii hyvin ja jännitystä riittää loppuun saakka.

KETTU, KATJA: Kätilö

Nainen on ”vikasilimä, punikkiäpärä”. Hänen äitinsä on kuollut synnytyksessä ja isä luultavasti teloitettu vuonna 1918. Häneen suhtaudutaan paikkakunnalla ristiriitaisin tuntein – toisaalta kunnioittaen, toisaalta halveksuen. Hänellä on auttamisen lahja sekä kätilönä että yrtit tuntevana kansanparantajajana, mutta ei vientiä avioliittoon. Kun hän näkee SS-upseeri Johann Angelhurstin, hän päättää välittömästi: ”Tuon miehen mie haluan.” Rakkaus lähentelee pakkomiellettä häikäilemättömyydessään ja horjumattomuudessaan.

Mies on suomalaisen äidin ja saksalaisen jääkärin jälkeläinen. Hän on paatoksellisen isänmaallinen ja halveksuu isäänsä, jonka epäluulo kansallissosialismia kohtaan vaikuttaa heikkoudelta. Mutta onko Johann eli Johannes vahva itsekään? Miksi muistot Ukrainan Babi Jarissa vuonna 1941 tapahtuneista joukkoteloituksista ahdistavat vuosia myöhemminkin mielipuolisuuden rajoille? Naisten kanssa pelehtiminen on yksi keino työntää painajaisia taaemmaksi, mutta voisiko Villisilmä tarjota Johannekselle pysyvän rauhan?

Kirja koostuu Kätilön, Johanneksen ja salaperäisen Kuolleen Miehen puheenvuoroista, jolloin yhteen ja samaan tapahtumaan saatetaan saada useampi näkökulma. Jokaisen luvun otsakkeessa on päiväys, johon kannattaa kiinnittää huomiota – niiden avulla tapahtumien oikea järjestys pysyy hallinnassa. Lähinnä on kyse vuosista 1944–1945, joiden aikana saksalaiset muuttuivat hyödyllisistä aseveljistä vihollisiksi ja Lapin tuhoajiksi. Tapahtumapaikkoina ovat Petsamossa Parkkinan kylä ja Titovkan vankileiri sekä outo Kuolleen miehen vuono, jonka sijaintia ei magneettisen säteilyn vuoksi pysty paikantamaan (omiaan vakoilijoille).

Kätilö – romaanissa kiehtoo ennen kaikkea pohjoisen verevä kieli, jossa sana sanotaan sellaisena kuin se on. Se kuvaa hajut, maut, äänet ja ennen kaikkea kosketuksen toisinaan runollisesti ja toisinaan miltei inhorealistisesti. Siinä on myös yllättävää huumoria.

Kaiken tietämäni olen oppinut sodan viime kuukausina mulkun ja verisen mullan kautta. Sen tiesin ennestään, että syntymän hetkellä pääsee meistä kaikista välilihanmakuinen parku. Nyt tiedän, että eläessä ehtii meistä kaikista monta kyyneltä vierua, monta porua ja itkuvirttä ulvotella ja että ihminen itkee niin juoksuhaudassa kuin Wehrmachtin esikunnassakin, Kuolajärven Motti-teltoissa, vähän väliä, joskus iloonsa ja joskus suruunsa ja joskus malkaa silmässään tai kiväärinpiippua ohimollaan muuten vain, ja sillä kyynelten mitalla on jokainen tällä pallolla kituvainen Jumalan edessä kelvollinen elämään.

Katja Kettu on Rovaniemeltä kotoisin oleva kirjailija ja kolumnisti sekä Turun taideakatemiasta valmistunut animaatio-ohjaaja. Esikoisteos Surujenkerääjä (2005) voitti Tampereen yliopiston Teema-ainejärjestön jakaman Tiiliskivipalkinnon ja Kätilö – romaani vuoden 2012 Runeberg-palkinnon. Kätilö oli myös vuoden 2011 myydyimpiä teoksia Suomessa. Todenmakuinen ja monikerroksinen romaani on vaatinut varmasti valtavasti pohjatyötä, mutta niin siihen on sitten saatukin mukaan monta sotaan liittyvää ilmiötä: ideologiat, vastarintaliike, vakoilu puolin ja toisin, vankileirien kauheus. Tämä kirja jää mieleen pitkäksi aikaa.

ROSMAN, ANN: Noitavasara

Marstrandin idyllinen merenrantakylä kokee järkytyksen. Koululaisryhmä törmää muinaisen uhrikiven äärellä naisen päättömään ruumiiseen ja vanha rouva löytää upeasta puutarhastaan irrallisen pään – eivätkä nämä ruumiinosat kuulu yhteen! Kohta löydetään lisää surmattuja naisia, aina johonkin historiallisesti merkittävään paikkaan sijoitettuina. Poliiseille alkaa kuvio selvitä: murhat matkivat 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien kuolintapoja. Onko tällä jotain yhteyttä keskiaikaan eläytyviin roolipelaajiin, joita tuntuu olevan aina siellä, missä tapahtuu? Vai ovatko yliluonnolliset voimat liikkeellä – outoja aistimuksia ainakin tunnetaan paikka paikoin.

Nykyhetkeen limittyy takaumia 1950-luvun lopulta. Pieni poika elää vankina kellarissa, nälissään ja pahoinpideltynä. Hän on ilmeisesti avioton lapsi, niin vähäpätöinen ettei hänelle ole annettu edes nimeä. Tuskin hänen kohtalostaan tässä kerrottaisiin, ellei hän liittyisi jollakin tapaa murhiin…

Sotkuista ja omituista murhavyyhtiä tutkivat jo Rosmanin Majakkamestarin tytär – kirjasta (2010) tutuksi tulleet henkilöt. Veneeseensä asumaan muuttanut rikoskonstaapeli Karin Adler hälytetään töihin kesken kesäloman ja hän joutuu pohtimaan omia ihmissuhteitaan työongelmien ohessa. Suurena apuna murhien ratkaisemisessa on uupumuksen takia sairauslomalle jäänyt it-konsultti Sara, joka innostuu penkomaan Marstrandin historiaa etenkin noitavainojen ajoilta. Saran välityksellä kirjailija voi myös esittää kriittisen näkemyksensä työterveysviranomaisista; kiireisiä, välinpitämättömiä, kyvyttömiä eläytymään toisen ihmisen asemaan..

Ruotsalainen Ann Rosman (s. 1973) asuu itsekin Marstrandissa ja tietää paljon niin purjehduksesta kuin kotiseutunsa historiasta. Monilla Noitavasarassa kerrotuilla esineillä, asioilla ja henkilöillä onkin vastineensa todellisuudessa. Rosman aloitti kirjoittamisen jäätyään äitiyslomalle it-konsultin työstä ja sai heti kiitosta sujuvasta ja rohkeasta tarinankehittelystä ja kielenkäytöstä. Joissakin suhteissa hän tuo mieleen toisen ruotsalaisen dekkaristin Camilla Läckbergin, joka hänkin pyrkii teoksissaan osoittamaan, miten monin tavoin menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen.