DORRESTEIN, RENATE: Hyvä äitipuoli

Kustantaja: WSOY 2013
Alkuteos: De stiefmoeder
Suomennos: Sanna van Leeuwen

Hollantilainen Renate Dorrestein (s. 1954) on lukuisia palkintoja voittanut kirjailija, jota verrataan usein amerikkalaisiin Carol Shieldsiin ja Anne Tyleriin. He kuvaavat huumorin pilke silmäkulmassa arkipäiväisiä tapahtumia, jotka kätkevät alleen yllättäviä jännitteitä ja kerrostumia. Hyvä äitipuoli –teoksessa tilanteet nähdään kolmesta eri näkökulmasta eli Clairen (äitipuolen), Axelin (aviomiehen) ja Josefienin (Axelin 16-vuotiaan tyttären) vinkkelistä.

Nelikymppinen Claire herättää ihmisissä yleensä pelonsekaista kunnioitusta, mikä johtuu toisaalta hänen itsevarmasta käytöksestään ja toisaalta huomiota herättävän suuresta koostaan. Hän tekee verenkarvaisia moderneja tilkkutöitä, joista on saamassa kansainvälisen palkinnon. Palkintomatka Englantiin osoittautuu kuitenkin pettymykseksi, johtuen paljolti Clairen mielialasta. Kotona tapahtui ennen lähtöä jotain ikävää ja aviomies Axel lausui jotain syvästi loukkaavaa – mitä se oli, se selviää vasta myöhemmin. Varmaa on kuitenkin, että Claire katsoo kaiken aikaa toimineensa hyvässä uskossa ja oikein eikä siis ole ensimmäisenä hieromassa sovintoa.

Axel puolestaan uskoo tulleensa karkeasti petetyksi. Vaimo on toiminut salakähmäisesti ja vastoin Axelin selkeitä toivomuksia. Onko koko avioliitto samalla mennyttä? Axel vaikuttaa omien ajatustensa valossa melko omahyväiseltä, joustamattomalta ja sokealta. Ainakin tytär pystyy manipuloimaan häntä täysin.

Josefien on teini-ikäinen tyttö, joka hakee huomiota ja hyväksyntää. Hänen itsetuntonsa on heikko, kenties vanhempien avioerosta johtuen. Vaikka välit Claireen ovat kunnossa, on Josefienen suurimpana unelmana saada oma äiti takaisin ja perhe taas kokoon. Josefien ei välttämättä ole tarkoituksella epärehellinen tai julma, mutta on liian itsekeskeinen huomioidakseen toisten tunteita.

Hyvä äitipuoli pohdiskelee parisuhdetta ja vanhempana oloa. Teemat ovat vakavia, mutta Dorresteinin mustasävytteinen huumori keventää otetta. Henkilöhahmot eivät ole kovin mukavia, mutta uskottavia kyllä.

Juoni on niin helposti arvattavissa, että voi päätellä kirjailijan halunneen panostaa ennen kaikkea sisältöön. Hieman yllättävä on ”helppo” loppuratkaisu, mutta hyvää viihdettä tämä kaikesta huolimatta on.

BREKKE, JØRGEN: Uneton

Kustantaja: Johnny Kniga 2013
Alkuteos: Drømmeløs
Suomennos: Päivi Kivelä

Jørgen Brekke (s. 1968) on norjalainen journalisti ja kirjailija. Hän asuu Trondheimissa, joka on myös hänen teostensa näyttämönä. Esikoisteos Armon piiri ilmestyi suomeksi 2011 ja tutustutti lukijat komisario Odd Singsakeriin sekä hänen työtovereihinsa.

Uneton -teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuonna 1767 köyhä trubaduuri säveltää arkkiveisun, jonka avulla uskoo saavuttavansa mainetta ja mammonaa. Kyseessä on surumielinen kehtolaulu, joka kuulemma saa kenet tahansa nukahtamaan ja näkemään kauniita unia. Nuorukainen päätyy kuitenkin murhattuna autiolle rannalle ja Trondheimin poliisimestarilla Nils Bayerilla on edessään melkoinen työ tapauksen selvittämisessä. Bayer on terävä ja intuitiivinen mies, vaikka juokin liikaa ja vastaavasti syö liian vähän. Nuoren miehen kuolema osoittautuu lopulta odotettua suuremmaksi tragediaksi.

Nykyajan eli vuoden 2011 tapahtumaketju alkaa, kun nuori nainen löydetään kuolleena lumesta. Hänen rinnallaan soittorasia soittaa outoa, kiehtovaa sävelmää. Myöhemmin siepataan nuori tyttö ja taas kuullaan tuo tuntematon kehtolaulu. Aivoleikkauksesta toipuva Odd Singsaker on kovilla, etenkin kun kotona nousee esiin yllättäviä ongelmia. Epäluotettava muisti mutkistaa asioita, mutta lopulta löytyy se palanen, jolla kylmähermoinen rikollinen saadaan kiinni.

Välillä hypätään murhaajan ajatuksiin. Hänen lapsuudessaan on tapahtunut traumatisoivia asioita, vaikka hän näennäisesti on jättänyt kaiken taakseen ja menestynyt. Hän kärsii unettomuudesta ja toivoo kehtolaulun avulla saavansa nukkua rauhassa edes hetken. Mutta miksi siepata ja murhata ihmisiä? Ainakin murhaajan päässä surisee kärpänen:

Nyt kallossa asuva kärpänen heräsi kunnolla ja alkoi surrata villisti ympäriinsä. Niin se toisinaan teki. Sitten se alkoi törmäillä tiettyä kohtaa vasten. Pomppi pomppimistaan. Kuin olisi painellut kuumeisesti jotakin. Hän nousi ja antoi kärpäsen ohjata kulkuaan keittiön poikki. Ei tarvinnut kuin seurata sitä. Se vei häntä mukanaan. Pää veti muuta ruumista.

Kärpäsiä riittääkin niin 1700-luvun Trondheimissa kuin nykyajassa, talvisessa kaupungissa. Mitä ne mahtavat symboloida? Teos on taiten rakennettu ja uskottava, juoni pitää otteessaan. Myös kuvaus 1700-luvun Trondheimista vaikuttaa luotettavalta.

HOSSEINI, KHALED: Ja vuoret kaikuivat

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: And the mountains echoed
Suomennos: Katariina Kaila

Khaled Hosseini syntyi Kabulissa vuonna 1965 diplomaattiperheeseen. Työtehtävien ansiosta perhe oli Pariisissa, kun Neuvostoliitto miehitti Afganistanin vuonna 1978. Poliittinen turvapaikka järjestyi Yhdysvalloista ja paluu kotimaahan tapahtui vasta 27 vuotta myöhemmin. Hosseini on asunut Kaliforniassa vuodesta 1980 lähtien, opiskellut biologiaa ja lääketiedettä ja työskennellyt sisätautilääkärinä. Nykyisin hän toimii YK:n hyväntahdonlähettiläänä ja avustaa perustamansa järjestön kautta afganistanilaisia pakolaisia. Hosseinin teokset ovat saaneet mainetta ja kiitosta ympäri maailmaa, niin myös esikoisromaanista Leijapoika tehty elokuva.

Ja vuoret kaikuivat –teoksen lukija joutuu paljolti itse hahmottamaan kokonaisuuksia ja yhdistelemään asioita. Kertojia on useita, joten samaan tapahtumaan saatetaan saada useampia näkökulmia. Henkilöitä on paljon, mutta jokin asia kaikkia yhdistää – usein sukulaisuussuhde, mutta joissakin tapauksissa vain välillinen kosketus jonkun toisen henkilön kautta. Tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä 1950-luvulta 2010-luvulle, vaan valokiila kohdistuu vuoronperään eri henkilöiden ratkaiseviin elämänvaiheisiin. Alussa keskeiseltä vaikuttanut hahmo katoaa kuvioista kunnes palaa aivan kirjan loppupuolella uudestaan tapahtumiin mukaan. Jonkun henkilön kohdalla taas miettii, onko hän mahdollisesti esiintynyt jo aiemmin jollakin muulla nimellä. Joidenkin henkilöiden elämä imaisee mukaansa ja heihin haluaisi syventyä paremmin; riipaisee kun heidät joutuu hyvästelemään ehkä lopullisesti seuraavan kohteen aloittaessa tarinansa.

Kirja alkaa siitä, että köyhtynyt maalaisperhe joutuu antamaan taaperoikäisen tyttären vauraaseen kaupunkilaisperheeseen kasvatiksi. Tytön tie vie Pariisiin ja Yhdysvaltoihin, lapsuuden muistot katoavat ja vain outo tyhjyyden tunne jää muistuttamaan kadotetusta ihmissuhteesta eli rakkaasta isoveljestä. Toinen tarina sijoittuu Kreikkaan ja kertoo myös perheestään erotetusta tytöstä. Hänen kohdallaan ei ole kyse rahapulasta, vaan ulkonäön turmelleesta vammasta, jota oma äiti ei voi kestää. Hosseini yrittää ehkä ilmaista, ettei kukaan elä irrallaan muusta maailmasta. Kaikkien elämään vaikuttavat historia, politiikka ja kulttuuri, mutta myös omat ja muiden tekemät ratkaisut. On eroamisia ja yhdistymisiä. On mahdollisuus auttamiseen ja hyvyyteen, mutta myös itsekkyyteen, välinpitämättömyyteen ja julmuuteen. Kaikki kärjistyy sotien runtelemassa Afganistanissa.

Hosseini kirjoittaa kauniisti, mutta ei kaunistellen. Hän vetoaa kaikkiin aisteihin runsailla yksityiskohdilla, mutta tarpeeksi väljästi jotta mielikuvitukselle jää tilaa. Hän vetoaa tunteisiin, mutta ei paisuttele. Ja vuoret kaikuivat -teos ei ainakaan ensi lukemisella puhutellut samalla tavalla kuin Hosseinin aiemmat romaanit, mutta jäi silti alitajuntaan pyörimään.

Väärin tekemisen ja oikein tekemisen käsitteiden tuolla puolen on niitty.

Tapaan sinut siellä.

Jalaluddin Rumi (1207–1273, persialainen runoilija)

PS. Johtuneeko Hosseinin lääkärintaustasta se, että kirjan henkilöistä moni on vakavasti sairas? On syöpää, reumaa, ms-tautia, vammoja…

BARREAU, NICOLAS: Rakkausromaanin resepti

Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Das Lächeln der Frauen
Suomennos: Veera Kaski

Nicolas Barreau (s. 1980) on opiskellut Sorbonnen yliopistossa historiaa ja romantiikkaa ja työskennellyt pariisilaisessa kirjakaupassa. Teoksensa ranskalainen Barreau kirjoittaa hieman yllättäen saksaksi, mikä selittyy äidinpuoleisilla saksalaisilla sukujuurilla. Maailmanlaajuista menestystä tuli järjestyksessä toisella teoksella Rakkausromaanin resepti, jossa sekä kirjakaupalla että kielikysymyksillä on merkittävä rooli.

Aurélie on perinyt isältään Pariisin keskustassa sijaitsevan Le Temps des Cerises –ravintolan ja menu d’amourin reseptin (ohjeet kirjan lopussa). Eräänä päivänä kohtalo puuttuu 32-vuotiaan Aurélien elämään. Rakastetun hylkäämänä hän vaeltelee sateessa pitkin katuja ja poikkeaa tunnelmalliseen kirjakauppaan. Siellä käteen osuu romaani, jonka sankaritar muistuttaa häntä itseään viimeistä piirtoa myöten ja jossa tapahtumapaikkana on nimeltä mainiten hänen oma ravintolansa. Aurélie ei ole lukuihmisiä, mutta tämä kirja tempaa hänet mukaansa, saa itkemään ja nauramaan ja itse asiassa unohtamaan petollisen rakastetunkin. Kirjan kirjoittaja on kansiliepeen mukaan ranskalaiseen ruokaan ja Pariisiin ihastunut englantilainen Robert Miller, komea mies joka asustelee maaseudulle eristäytyneenä koiransa kanssa. Aurélie haluaa kiittää kirjoittajaa, joka on niin ratkaisevasti vaikuttanut hänen elämäänsä, ja ottaa sen vuoksi yhteyttä kirjan ranskalaiseen kustantajaan. Näin hänen elämäänsä saapuu nuori kustannustoimittaja André.

Tapahtumista kertovat vuoron perään Aurélie ja André, joten kummankin näkemykset asioista tulevat lukijan tietoon. Andrélla on salaisuus, jota hän ei voi paljastaa ja joka sysää hänet yhä syvemmälle väärinkäsitysten suohon. Miten hän selviää kiperästä tilanteesta? Hahmona André on sympaattinen ja myötätuntoa herättävä, kun taas Aurélie jää etäisemmäksi ja hieman ärsyttäväksikin. Andrén välityksellä lukija pääsee tutustumaan myös kustannustoimintaan ja kirjailijan työhön.

   Minulla on teoria, jonka mukaan kirjoja kirjoittavat ja tarinoita kertovat ihmiset voidaan jakaa kolmeen luokkaan.

   Ensimmäiset kirjoittavat vain ja ainoastaan itsestään – heitä kuuluu maailmankirjallisuuden suurimpiin nimiin.

   Toisilla on kadehdittava kyky keksiä tarinoita. He istuvat junassa, katsovat ulos ikkunasta, ja yhtäkkiä heillä on idea.

   Ja sitten on vielä kolmas ryhmä, niin sanotut impressionistit kirjailijoiden joukossa. Heillä on lahja löytää tarinoita.

   He kulkevat silmät avoimina maailman halki ja poimivat tilanteita, tunnelmia ja pikku kohtauksia kuin kirsikoita puusta.

Kirja on kepeä ja hauska, ranskalaisella tavalla elegantti. Tapahtumia ei paisutella ylettömästi, vaan tietynlainen todellisuudentaju säilyy. Kirjasta jää sopivan kesäinen ja hyvä mieli.

KIBLER, JULIE: Matkalla kotiin

Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Calling me home
Suomennos: Riie Heikkilä

Amerikkalaisen Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin tuo mieleen Kathryn Stockettin mainetta saavuttaneen teoksen Piiat, vaikka näkökulma onkin aivan toinen. Kiblerin teos on myös viihteellisempi.

Matkalla kotiin liikkuu kahdessa aikatasossa. Nykyajassa kertoja on tummaihoinen kampaaja Dorrie, joka suostuu viemään 90-vuotiaan (valkoisen) asiakkaansa ja ystävänsä Isabellen Teksasista Cincinnatiin hautajaisiin. Matka taittuu Isabellen vanhalla luksusautolla ja kestää kauan. Jotta Dorrie pysyisi vireessä, alkaa Isabelle kertoilla nuoruudestaan 1940- luvun Kentuckyssa, jossa rotuerottelu oli yhä voimissaan. Keskiluokkaiseen ja hieman nousukasmaiseen perheeseen kuulunut Isabelle rakastui syvästi taloudenhoitajan poikaan, tummaihoiseen Robertiin. Robert ei ymmärrettävistä syistä suinkaan helposti uskaltautunut suhteeseen, mutta itsepäinen Isabelle vei tahtonsa perille. Yhteistä onnea ei nuorille kuitenkaan suotu.

Kirja on viihdyttävä ja mukaansatempaava lukuromaani. Isabellen ja Robertin tarina on sen mielenkiintoisin osa, mutta Dorrienkin osuudella on merkityksensä. Hänen kokemuksensa todistavat, etteivät rotuennakkoluulot ole hävinneet vieläkään kokonaan. Ne todistavat myös, että onneen on tartuttava silloin kun se on tarjolla. Ja sen, että lämmin ystävyys voi syntyä eri-ikäisten ja eritaustaisten ihmisten välille.

Matkalla kotiin sisältää suuria tunteita, joihin lukijakin voi osallistua. Henkilöt ovat uskottavia ja tarpeeksi särmikkäitä. Isabelle ei ole pyhimys, mutta hänessä on uskollisuutta, rohkeutta ja lujuutta. Ei voi olla reagoimatta eräiden henkilöiden tietoiseen halpamaisuuteen häntä kohtaan eikä toisten hyvää tarkoittavaan juonitteluun, ei eräiden itsensä uhraavaan urheuteen. Monet juonen käänteet pystyy arvaamaan ennakolta, mutta toki yllätyksiäkin on. Kirjan loppu on itkettävä

DE LA MOTTE, ANDERS: Peli

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: [Geim]
Suomennos: Maija Kauhanen

Anders De la Motte (s. 1971) on entinen poliisi. Hän on työskennellyt turvallisuuspäällikkönä yhdessä maailman suurimmista IT-yrityksistä ja toimii nykyään kirjailijantyönsä ohella kansainvälisenä turvallisuuskonsulttina. De la Motten teos Peli voitti vuonna 2010 Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisdekkarin palkinnon. Kirja tarjoaa sisäpiiriläisen näkökulman IT-maailmaan ja sosiaalisen median kulisseihin, mutta on tarpeeksi helppolukuinen IT-alaa tuntemattomallekin. Peli on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta sarjasta.

Henrik Petterson eli HP on laiska ja töitä vieroksuva nuorukainen. Hän elää mieluummin siskonsa tai ystäviensä siivellä, bailaa, juo, nai ja pelaa tietokoneella. Varastelukaan ei ole vierasta. Eräänä aamuna metron penkillä nököttää erikoisen näköinen kännykkä eikä HP tietenkään voi vastustaa kiusausta – uudenmallisesta kosketusnäyttöpuhelimesta luulisi saavan hyvän hinnan. Puhelin ei kylläkään tunnu toimivan, kunnes yhtäkkiä näytölle ilmaantuu teksti:

Wanna play a game? YES or NO?

Kyllä-vastaus tuo näytölle toimintaohjeen, helpon tehtävän. HP epäilee ensin että kyseessä on pila, mutta eipä taida ollakaan. Tehtävistä kuvatut videot leviävät verkossa ja saavat kommentteja. Pisteitä kertyy ja rahaa tulee niiden perusteella. HP suorastaan humaltuu ihailusta ja suosiosta ja haluaa aina vain ylemmäs taulukossa. Kenellekään ulkopuoliselle ei Pelistä saa kertoa mitään, se on Rule Number One, mutta entä sitten kun tehtävä koskee HP:n omaa siskoa? Rebecca-sisko on kaiken lisäksi poliisi…

Kirja on ajan hermolla aihepiirinsä suhteen. Kuvaus on niin vakuuttavaa, että lukija menee siihen täysillä mukaan ja joutuu lopussa kelaamaan asioita hieman hämmentyneenä uudestaan. Kirjan kieli on nykyaikaista slangienglannin sekaista puhekieltä ja siksi värikästä. Henkilöhahmot ongelmineen ja ristiriitaisine tunteineen vaikuttavat aidoilta. Mielenkiintoinen tuttavuus!

ALKESEJEV, TIIT: Pyhiinvaellus : kertomus ensimmäisestä ristiretkestä

Kustantaja: Sammakko
Alkuteos: Palveränd
Suomennos: Hannu Oittinen

Virolainen Tiit Aleksejev (s. 1968) on saanut historioitsijan koulutuksen Tarton yliopistossa ja toiminut diplomaattina Pariisissa ja Brysselissä. Vuonna 2010 Aleksejev voitti Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon ristiretkeläisten vaiheita käsittelevällä teoksella Pyhiinvaellus. Taustojen kartoitus vei lähes kymmenen vuotta, mutta niinpä tuloksena onkin todentuntuinen romaani, jota voisi verrata vaikkapa Mika Waltarin ja Umberto Econ teoksiin. Jatkoa Pyhiinvaellukseen lienee tulossa, sillä ristiretkeläiset ovat kirjan loppuessa vasta valloittaneet Antiokian. Jerusalemiin on vielä matkaa.

Kirjan kertoja on provencelaisen luostarin puutarhuri Dieter, joka ”joskus aikoinaan oli eräs toinen”. Kertomuksen aikana selviää, kuka hän oli ja miksi hän muuttui. Kirja noudattaa toisaalta dokumenttiromaanin muotoa, mutta on myös veijariromaani. Se on matkakuvaus, mutta myös terävä näkemys ristiretken takana piilevistä poliittisista ja kaupallisista intresseistä. ”Jumalan sotajoukot” on sekalainen kokoelma ihmisiä, jotka eivät suinkaan aina etene sovussa eteenpäin.

Kirjassa on ronskeja miesten puheita ja tekoja, mutta myös yllättävän herkkä rakkaustarina. Ystävyyttä on kuvattu kauniisti. Uuvuttavaa vaellusta ja verisiä taisteluja keventää huumori. Dieter ei itse näe niitä enteitä ja ihmeitä, joista kuulee puhuttavan ja joita kronikoitsijat kirjaavat muistiin tulevien sukupolvien luettavaksi. Ovatko tiedot ristiretkistä siis valhetta?

Pyhiinvaellus on seikkailutarina, joka imaisee mukaansa. Se voi myös lisätä lukijan tietoutta erään aikakauden tapahtumista, aatemaailmasta ja kulttuureista. Kirjan lopussa on selvennyksiä käsitteistä, sanastoa ja ensimmäisen ristiretken kronologia vuosilta 1095–1098. Kirjan henkilöt eivät ole kirkasotsaisia sankareita, vaan tavallisia ihmisiä, jotka muuttuvat olosuhteiden puristuksessa.

Saatanan legioona, ajattelin: italialainen, frankki, provencelainen, juutalainen. Kaikki valmiina hyökkäämään: tuli, tuhka ja kipinät, summa summarum, raks-raks. Päämäärän nimessä, joka tosin ei ollut ihan se mistä papit hourivat. Päämäärä oli itse asia: olkapäitä kiristävät nahkahihnat, kahtaalta ristinmerkkinä pakottavat teräslehti ja jousenkaari, aavikkotuuli, korvissa humiseva veri, jano, vielä kovempi jano, ja yhä kasvava levottomuus: nyt, nyt, nyt? Pelko että elossa olemisen tunne ei tästä enää vahvistu. Oivallus että vahvistuu sittenkin. Se onkin päämäärä, ajattelin, koko loppuelämän ajan kestävä, katkeava, hiuskarvan varassa roikkuva.

FOENKINOS, DAVID: Yhden elämän muistot

Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Les souvenirs
Suomennos: Pirjo Thorel

Ranskalainen David Foenkinos (s. 1974) on palkittu kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän tuli tunnetuksi teoksellaan Nainen jonka nimi on Nathalie, joka käsitteli aviopuolison kuoleman jälkeistä musertavaa surua ja siitä toipumista. Myös teoksessa Yhden elämän muistot puhutaan erosta, luopumisesta ja uuteen alkuun kypsymisestä.

Patrick on nuori mies, joka unelmoi oman rakastetun löytämisestä ja kirjailijan urasta. Pienen hotellin yöportieerina olisi aikaa kirjoittaa, mutta innoitusta puuttuu. Suvun piirissä tapahtuu monenlaisia mullistuksia, jotka stressaavat. Sodista kunnialla selvinnyt isoisä kuolee turhan tapaturman seurauksena ja lapset toimittavat isoäidin puolipakolla vanhainkotiin. Isän ja äidin suhde rakoilee. Rakkaus ei etene tunnustelevaa katsetta pidemmälle.

Käänne tapahtuu siinä vaiheessa, kun isoäiti suuttuu jälkeläisiinsä. Hänen itsenäisyyttään on loukattu ja selän takana päätetty hänelle merkityksellisistä asioista. Isoäiti karkaa vanhainkodista, mutta Patrick onnistuu (yllättävänkin?) helposti seuraamaan jälkiä Le Havreen. Isoäidin parhaat muistot lapsuudesta ja kouluvuosista sijoittuvat juuri Le Havreen ja nyt on mahdollisuus niiden verestämiseen. Patrick saa kokea yhdessä isoäitinsä kanssa muutamia kuulaan onnen hetkiä ja löytää ehkä elämänsä naisenkin. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei onni eikä murhe.

Kirja rakentuu Patrickin kertomasta tarinasta, johon on limitetty eri henkilöiden muistoja elämän käännekohdista. Osa on tarinaan liittyviä tai muuten kuvitteellisia henkilöitä, mutta on myös kuuluisia henkilöitä kuten Friedrich Nietzsche, Alois Alzheimer, Serge Gainsborough ja Yasunari Kawabata. Jokainen muisto liittyy jotenkin sitä edeltäneeseen lukuun ja niiden odottaminen tuokin lukemiseen oman jännityksensä ja ilonsa.

Yhden elämän muistot on lempeä ja hieman surumielinen perheromaani. Ranskalaisille kirjailijoille tyypilliseen tapaan ilkikurinen huumori keventää muuten vakavaa tarinaa ja saavuttaa jopa absurdeja mittasuhteita. Kirjan viesti on se, että ihmissuhteita tulee hoitaa joka hetki ja asiat selvitellä ajallaan. Muuten tilaisuus on ehkä ikuisiksi ajoiksi menetetty.

LINDGREN, MINNA: Kuolema Ehtoolehdossa

Kustantaja: Teos 2013

Minna Lindgren (s. 1963) on koulutukseltaan musiikkitieteilijä. Ennen vapaaksi toimittajaksi jäämistään hän toimi pitkään Yleisradiossa erilaisissa tehtävissä ja sai mm. Kirkon tiedonvälityspalkinnon vuonna 2007 projektista Jumalainen heinäkuu. Vuonna 2009 Lindgren kirjoitti Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen artikkelin siitä, miten hänen isänsä toivomus saada kuolla ilman viivytyksiä ja turhaa hoitoa oli kaatua hoitokodin ja sairaalan byrokratiaan. Tästä artikkelista Lindgren sai Bonniersin suuren journalistipalkinnon. Kuolema Ehtoolehdossa -teos lienee saanut alkunsa näistä kokemuksista.

Ehtoolehto on helsinkiläinen palvelutalo, jossa alkaa tapahtua kummia. Yksi miesasukas raiskataan suihkussa. Rakastettu nuori kokki Tero kuolee ja toinen työntekijä irtisanotaan. Asukkaiden huoneista viedään tavaroita ja pankkitileiltä velotetaan omituisia maksuja. Tässä riittää ihmeteltävää, etenkin hyväkuntoisella ja suhteellisen selväjärkisellä ydinporukalla. Yksi jäsenistä on 94-vuotias Siiri Kettunen, jonka välityksellä lukija tutustuu henkilöihin ja tapahtumiin.

Siirin lempihuveja on matkustella raitiovaunulla ristiin rastiin, katsella ihmisiä ja rakennuksia. Hän tietää Helsingissä kaikkien tärkeimpien rakennusten arkkitehdit ja omaa vankan mielipiteen talojen kauneusarvoista. Myös jokainen raitiovaunulinja saa häneltä arvosanan tunnelmansa perusteella. Siirin ystävätär on iloluontoinen Irma, joka pitää punaviinistä ja laulamisesta. Porukkaan kuuluu vielä entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa, joka huolehtii kaikkien oikeaoppisesta kielenkäytöstä ja järjestelmällisyydestä. On myös entinen diplomaatti, joka liehittelee Siiriä (ja muitakin naisia).

Palvelutalossa huhut kiertävät. Henkilökunta tuntuu elävän omissa maailmoissaan ja turvautuvan aina vain runsaskätisempään lääkkeiden annosteluun. Yhä useampi asukkaista muuttuu sekavaksi ja joutuu suljetulle dementiaosastolle (mikä useimpien mielestä on paljon pelottavampi asia kuin kuolema). Siinä vaiheessa kun Irmakin ajautuu sairaalakierteeseen, on Siirin ja Anna-Liisan mitta täysi. Onneksi rouvia auttelee Teron hautajaisissa bongattu Mika, joka kaljustaan ja nahkatakistaan huolimatta on ihan oikea enkeli.

Mitä Ehtoolehdossa sitten tapahtuu? Siitä ei ole täyttä varmuutta Kuolema Ehtoolehdossa luokitellaan dekkariksi, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Pikemminkin se on vanhustenhuoltoon kohdistuva kritiikki, jossa osansa saavat niin viranomaiset kuin lähiomaiset. Paikoin teos on miltei ahdistava, mutta onneksi reippaat vanhukset osaavat ottaa ilon irti elämästä. Syö ja juo sitä, mistä nautit! Unohda mokat! Rakasta!

kirjan loputtuakaan, koska kertoja-Siirin muisti ja ymmärrys eivät täysin riitä kokonaiskuvan hahmottamiseen.

BJÖRK, MARJA: Poika

Kustantaja: Like 2013

Marja Björk (s. 1958) on helsinkiläinen vapaa kirjailija. Björkin teemoja ovat sukupuolisuus, salailu ja häpeä – niin myös teoksessa Poika, joka perustuu hänen oman poikansa kokemuksiin.

Marion on lapsesta asti tuntenut olevansa poika poikien joukossa. Hän pukeutuu ja käyttäytyy kuin poika. Tokaluokkalaisena hän rökittää kuudesluokkalaisen pojan ja on rakastunut Heidiin. Viidesluokkalaisena hän rukoilee muuttuvansa pojaksi myös ulkoisesti ja on ahdistunut kun kroppa muuttuukin aina vain enemmän naisen kropaksi. Seiskalla hänestä tulee Makke ja hän pääsee jengin jäseneksi. On yllättävää, miten positiivisesti luokkatoverit suhtautuvat Makken poikkeavuuteen. Asia on tiedossa, mutta ei herätä sen kummempaa keskustelua eikä kiusantekoa. Lisätukea saa joiltakin ymmärtäväisiltä opettajilta ja vaikkapa rintaliivien myyjältä. Silti joskus ajatus leikittelee itsemurhallakin.

Kosketin ison tammen runkoa ja katselin latvoja. Runko tuntui kuhmuraiselta. Ylhäällä sillä oli tissit ja käsivarret, jotka kurkottivat kohti taivasta, se suhisi ja kahisi kevyesti kuin kaunis tyttö kulkiessaan ohi. Alhaalta se oli vankka ja paksureitinen niin kuin mies. Tuntui, että se puu oli ainoa ihminen, joka ymmärsi minua.

Makke opiskelee metallialaa, on putkimiehenä ja vartijana ja lopulta asfalttimiehenä. Tyttöystäviä on ja seksikokemuksia. Omaiset ihmettelevät, raivoavat ja yrittävät pakottaa Makkea oikeana pitämäänsä muottiin. Tietenkin he haluavat suojella toista loukkauksilta ja pettymyksiltä, mutta toisaalta he myös häpeävät erilaisuutta. Etenkin äiti heittelehtii tunneskaalan laidasta laitaan, mikä taas hämmentää Makkea. Välillä äidiltä saa asiallista tukea ja ymmärrystä ja välillä taas hysteeristä herjausta ja uhkailua. Jollakin lailla kaikki muuttuu käsitettävämmäksi kun löytyy sellainen määritelmä kuin transsukupuolisuus. Tie mieheksi käy Makken kohdalla vaikeimman kautta, mutta ehkä se vahvistaa.

Björk kirjoittaa asiallisesti ja paisuttelematta. Kertoja on Makke itse, joten kielikin on nuoren suuhun sopivaa. Lisää ulottuvuutta kirjaan tuo sen omakohtaisuus, joka näkyy Makken kohdalla, mutta myös äidin tunteissa ja reaktioissa.