SHAFAK, ELIF: Kunnia

Kustantaja: Gummerus 2013

Alkuteos: Honour

Suomennos: Maria Erämaja

Ranskassa vuonna 1971 syntynyt ja myöhemmin Turkkiin muuttanut Elif Shafak on yleisön rakastama kirjailija, joka on voittanut kaikki Turkin merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot alle 30-vuotiaana. Hän on myös filosofian tohtori ja palkittu tutkija ja toimii apulaisprofessorina Arizonan yliopistossa. Vuonna 2006 Shafak sai syytteen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”, koska oli romaanissaan Kirottu Istanbul käsitellyt Armenian kansanmurhaa. Tuomiota ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön ja Shafak jatkoi arkojen aiheiden esille tuomista teoksissaan. Teoksessa Kunnia hän käsittelee naisen asemaa ja oikeuksia kurdiyhteisössä.

Kunnia –romaani liikkuu eri aikatasoissa, eri paikoissa ja eri henkilöiden elämänvaiheissa, mutta lukujen otsikoita seuraamalla pysyy kärryillä aika hyvin. Kertomus alkaa 1940-luvulta Pemben ja hänen kaksoissisarensa Jamilan syntyessä perheeseen, jossa on ennestään jo kuusi tytärtä (eikä yhtään poikaa). Eloisasta ja seikkailunhaluisesta Pembestä muodostuu kirjan keskeisin hahmo. Hän joutuu puolittain sattumalta avioliittoon, joka ei tarjoa rakkautta mutta täyttää kuitenkin joitakin suurimpia toiveita: Pembe saa poikalapsen jo 17-vuotiaana ja pääsee pois kotoa suureen maailmaan eli Lontooseen. Aviomies Adem kulkee välinpitämättömänä omia teitään eikä ole sen paremmin vaimonsa kuin lastensakaan tukena. Niinpä esikoispoika Iskender joutuu jo koulupoikana erikoiseen asemaan: toisaalta hän on äidin silmäterä joka saa tältä kaiken haluamansa ja toisaalta perheen kunnian vartija jonka on pidettävä äiti kaidalla tiellä. Ademin ylen julkiset hairahtumiset ovat hieman kiusallisia, mutteivät ryvetä perhettä, kun taas Pemben kohdalla pelkkä epäilyskin riittää. Hänen häpeänsä veisi kunnian kaikilta.

Mies, jolta oli viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies. Kaduilla ei voi enää kävellä, ellei totu tuijottamaan jalkakäytävää… Olkapäät riippuvat, kädet puristuvat nyrkkiin, silmät painuvat kuoppiinsa, ja koko olemuksesta tulee voimaton kasa, joka kutistuu entisestään jokaisen juorun myötä. Kukaan ei ota hänen puheitaan huomioon, hänen sanansa eivät ole sen arvokkaampia kuin kuivunut lanta.

Lukija arvaa kirjan alusta lähtien melko hyvin, mitä tulee tapahtumaan. Shafak ei kuitenkaan ole aivan suoraviivainen, vaan varaa loppuun yllätyksen. Kaiken kaikkiaan kirja päättyy odotettua onnellisemmin ja anteeksianto löytää sijansa. Pitkä matka on siihen mennessä kuljettu, sillä viimeiset merkinnät ovat vuodelta 1991.

Kunnian voi luokittaa viihderomaaniksi, mutta viihteen varjolla se käsittelee suuria ja arkoja asioita. Tasa-arvo (naisen ja miehen välillä, mutta myös perheenjäsenten välillä), perheväkivalta, rasismi, taikausko… Shafak ei alleviivaa asioita, vaan kertoo tarinaa jossa mystiikka sekoittuu täysin luontevasti arkielämän realismiin. Henkilöt tuntuvat uskottavilta erilaisine tunteineen ja kehitysvaiheineen. Kuinka ystävyydestä kehittyy rakkaus, kuinka ikuinen kiertolainen löytää kiinnekohdan, kuinka kovuudesta löytyy herkkyys. Tämä kirja kannattaa lukea!

WESTÖ, KJELL: Kangastus 38

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: Hägring 38
Suomennos: Liisa Ryömä

Kjell Westö (s. 1961) on palkittu mm. Finlandia-kirjallisuuspalkinnolla ja Pro Finlandia -mitalilla. Hän on Helsingin kuvaaja, suomenruotsalaisen väestönosan kuvaaja, lähihistorian kuvaaja. Näin myös teoksessa Kangastus 38.

Keskiviikkona 16. marraskuuta vuonna 1938 täsmällisyydestään tunnettu rouva Wiik ei saavu töihin. Työnantaja Claes Thune, asianajaja, on ensin ärtynyt ja sitten huolissaan. Mitä on tapahtunut? Syy selviää kirjan lopussa, mutta sitä ennen on pohjustettu tapahtumia ja kerrottu asianomaisten henkilöiden elämänvaiheista.

Thune on menettänyt kauniin vaimonsa Gabin parhaalle ystävälleen Robin Lindemarkille. Miehet kuitenkin tapaavat toisiaan perustamansa Keskiviikkokerhon puitteissa, keskustelevat ajankohtaisista asioista, tuulettavat mielipide-eroja ja ennen kaikkea nauttivat virvokkeita. Uusi konttoristi Milja Matilda Wiik tunnistaa yhden herrakerhon jäsenistä menneisyytensä painajaiseksi ja puolittain parantuneet haavat aukeavat taas. Tapahtumat lähtevät tästä kehittymään verkalleen. Westö sirottelee ennakoivia vinkkejä kertomukseen, mutta osaako niitä tulkita?

Westön henkilökuvaus on hienoa. Miehistä keskeisimmäksi nousee Thune, joka rauhantahtoisena ja surumielisenä hahmona olisi todella sympaattinen, jollei olisi niin saamaton. Tarinan naisella taas on kolme eri persoonaa, ilmeisesti vuonna 1918 saatujen traumojen seurauksena. Näistä Matilda on käytännöllinen ja hillitty ja rakastaa elokuvia. Rouva Wiik on siisti virkanainen, joka pyrkii miellyttämään kaikkia ja tekemään työnsä täydellisesti. Miljaneiti on kiihkeä, hallitsematon ja epäsiisteyteen taipuvainen. Mikä näistä persoonallisuuksista voittaa? Ja millä seurauksella?

Kirjassa on voimakas uhkan tunne. Maailmalta tulee uutisia: Espanjassa on käynnissä sisällissota, Saksa miehittää sudeettialueita ja Neuvostoliitossa kasvaa Stalinin hirmuvalta. Suomessa yllättävän moni olisi halukas soveltamaan natsien aatteita oman maan sisällä ja yllättävän moni olisi valmis katsomaan vaieten sivusta. Onko pahuus pelkästään teoissa? Toteutuuko oikeudenmukaisuus ja paha saa palkkansa?

Kangastus 38 on nimenä hieman mystinen. Se viittaa vuoteen 1938, mutta myös erääseen lauluun. Ehkä myös mielentilaan:

Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta.

Mikään ei ollut aivan todellista, kaikki mihin hän ryhtyi jäi viimeistelemättä.

Eikä maailmassa ollut kylliksi happea jotta hän jaksaisi hengittää.

PS. Westön kirjalla on jo ollut yllättäviä seuraamuksia. Kirjassa kerrotaan Helsingin Olympiastadionin avajaiskisoissa vuonna 1938 tehdystä tuomarivirheestä, jonka seurauksena 100 metrin juoksun voittanut juutalaissyntyinen juoksija jätettiin tuloslistassa neljänneksi. Ilmeisesti haluttiin miellyttää natsi-Saksasta kisaa katsomaan tulleita vieraita. Nyt Suomen Urheiluliitto on esittänyt virallisen anteeksipyynnön tapahtumasta.

LAAKSONEN, HELI: Aapine : aakkossi niil, ko ymmärtävä jo pualest sanast!

Teksti: Heli Laaksonen
Kuvitus: Elina Warsta
Kustantaja: Otava 2013

Heli Laaksosen kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Aapine on todella hauska kirja, jota voi suositella niin lapsille kuin aikuisille. Se on Suomen ensimmäinen murreaapinen ja kirjoitettu lounaismurteella - laajasti käsitettynä eli ei esimerkiksi Turun tai Rauman tai Laitilan murteella. Muilta murrealueilta tulevien ei tarvitse pelästyä, kyllä tästä kirjasta selvää ottaa ja saa iloa uudestaan ja uudestaan! Aapine on muodoltaan ihan oikea aapinen, a:sta aloitetaan ja ö:hön päädytään. Jokaisella aukeamalla on iso kirjain ja siihen liittyvä runo. Runot eivät yritäkään muodostaa mitään yhtenäistä kokonaisuutta, vaan ovat omia itsenäisiä tarinoitaan elämästä ja sattumuksista. Kaikissa on mukaansa imevä rytmi ja nokkelia oivalluksia. Osa on hilpeän hauskoja rallatuksia.

Meijä flik pustos soffalt!
Fiuuu vaa!
Nyy om pää paketis ja
flik filti al.

Flik o fiksu,
sil o färikyni fölis.
Niil voi fiksat koko maailma fiiniks.
Farkkuhaalar o mustikasinine,
taivarant o vaaliampunane,
affenfileis o jäähilei,
mererannas on kaunei kivei.

Mut mink färine o hyvä miäl?
Kerro flikal, jos hän ei tiär.

Mukana on myös hieman tummempia sävyjä, eihän elämä pelkkää hupia ole.

Mamma mankeloit.
Mää kattosi viärest.
Mamma muato ol murheline.

Mää kysysi:
Mitäs miäles?
Mamma vastas:
Mitäs mul. Pappa-vaina ain vaa.

Mää muistuti:
Pappa noukki taiva metäs mustikoi ja
sen syräme mahtu vaa yks mamma.

Mamma myhäil ko mansik.

Elina Warstan kuvitus on väreiltään ja yksityiskohdiltaan ihana. Osa kuvista on pelkistettyjä ja tyyliteltyjä. Osa taas on täynnä tutkimista vaativia yksityiskohtia – näistä ehkä parhaana esimerkkinä J-kirjain, missä jänis hoitelee ruukkupuutarhaansa niin että vesi suihkuaa. Ja on hyvä, että lokki osuu oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan, niin herra X sopii lastenkin nähtäväksi.

Kirjan lopussa on kolme pientä tarinaa aakkosensa oppineille ja aapisessa käytettyjen murresanojen selitykset (myös kenties vain turkulaisille tutut Manu ja Telle sekä Matti ja Teppo?). Viimeisenä on Pamfletti eli paasausosio, jossa Laaksonen esittelee yleisesti murteiden syntyä ja niiden säilymisen tärkeyttä sekä lounaismurteiden ominaispiirteitä ja kielioppia. Tämäkin hauskasti ja tärkeilemättä, mutta aidon intohimoisesti.

Minulle murre on arvokkain perintö, sisimmän sisin, se on ilo ja oikeus olla minä eli mää, lupa olla luonnonilmiö kuin kiuru kevätpellin yllä. Oi äidinkieli! Oi kotimaa! Oi omat ihmiset, tutut laulut, rakkaat maisemat!

PS. Aapine on saatavana myös Heli Laaksosen itsensä lukemana äänikirjana.

NIEMINEN, VEERA: Avioliittosimulaattori

Kustantaja: Tammi 2013

Veera Nieminen on syntynyt vuonna 1978 Simpeleellä Itä-Suomessa. Nyt tämä hevostalousagrologi emännöi 16 hevosen ja kahden ponin tallia Hämeessä, mirosiruttaa seudun varsoja, kirjoittaa artikkeleita ja kolumneja hevosalan lehtiin ja pitää perheen tallin blogia. Avioliittosimulaattori on hänen esikoisteoksensa, puolileikillä sanottuna ”näyttö siitä ettei Veera Nieminen ole pelkästään mäkihyppääjä Toni Niemisen vaimo”.

Eteläkarjalaisen Ainon ja varsinaissuomalaisen Jussin katseet kohtaavat messuhallissa ja kaikki on sillä selvää. Entiset heilat häviävät taivaanrannan taakse ja hevostyttö Aino karauttaa länsirannikolle tutustumaan rakastettunsa perheeseen ja perheen omistaman lypsykarjatilan elämään. Tilalla asuu vain miesporukkaa eli Jussin lisäksi Unto-isä, pikkuveli Jaakko ja isän naimaton veli Erkki. Perheen nainen – Unton vaimo ja Jussin ja Jaakon äiti – on kuollut lapsivuoteeseen ja vielä vuosienkin jälkeen suru kahlitsee perhettä. Kukaan miehistä ei halua tehdä Anitalle kuuluneita töitä (ruoanlaitto, leipominen, puutarhanhoito) eikä muuttaa Anitan suunnittelemaa sisustusta. Vilkasverinen ja puhelias Aino törmää pakoileviin katseisiin, hymyttömyyteen, pitkiin äänettömyyden hetkiin ja selittämättömiin puheisiin. Mikä on esimerkiksi trekoli?

- Niin mitä mie nyt rupeen laittamaan? Osaanks mie?
Unto kääntyy takaisin.
- Kitkee, se kysyy vähän närkästyneellä äänellä.
Nyt se puhuu japania.
- Kitkee, toistan.
Kun sanon sanan itse, tajuan että se tarkoittaa kitkeä, rikkaruohoja. Unto katsoo minua ja yrittää arvioida olenko aineissa.

Aino yrittää saada eloa miesporukkaan ehkä liiankin innokkaasti, tuntee itsensä epätoivotuksi, pahoittaa mielensä, epäilee koko suhteen onnistumista – ja kasvaa. Räiskyvän Ainon lisäksi ovat Avioliittosimulaattorin muutkin henkilöt aika mainioita. Ihana Jussi on sekoitus järkeä ja tunnetta, Unto pidättyvyyttä ja huumorintajua, Jaakko teini-iän uhmaa ja aikuismaista ymmärrystä. Ja Erkki on Erkki, äärimmäisen pedantti, tapoihinsa jumittunut ja puhumaton peräkamarinpoika, jolla kuitenkin tuntuu olevan jotain vipinää…

Avioliittosimulaattorista jää hykerryttävän hyvä olo. On hieman kohellusta ja hieman surua, paljon arkea ja paljon rakkautta. On nasevaa huumoria, eloisaa replikointia ja kielellisiä oivalluksia. Nieminen on ammentanut omista tunnelmistaan ja kommelluksistaan, mutta on lopputuloksessa ylittänyt omakohtaisuuden rajat ja luonut viihdyttävän ja elämänmakuisen paketin.

KOIVUKARI, TAPIO: Käpykaartilaiset

Kustantaja: Johnny Kniga 2013

Raumalainen Tapio Koivukari (s. 1959) on länsirannikon ja Selkämeren saariston elämänmenon kuvaaja. Uusimmassa teoksessa ”Käpykaartilaiset” kohteena ovat ne laitilalaisen pikkukylän miehet, jotka mieluummin piileskelivät metsässä kuin lähtivät jatkosodan taisteluihin ja valtaamaan Karjalaa takaisin. Tilastojen mukaan Porin ja Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiireissä oli vuonna 1941 palvelumääräystä pakoilevia keskimääräisesti enemmän kuin muualla Suomessa. Syitä saattoi olla useita, läheskään aina ei ollut kyse pelkuruudesta.

Koivukari kuvaa niitä erilaisia tunteita, joita uhkaava sota ihmisissä herättää. Nimismies Ruuben Tammivaara, AKS:n kannattaja, haluaisi olla mukana suomensukuisia heimoja taistellen yhdistämässä mutta joutuu virkansa vuoksi valvomaan järjestystä kotirintamalla.

”Melkein itkin ilosta tajutessani, että nyt oli alkamassa uusi sota. Syvä, voimantäyteinen onnentunne nousi vatsanpohjasta rintaani ja levisi jäseniini. Nyt oikaistaisiin menneen sodan häpeällinen sanelurauha, jossa perivihollinen ryösti meiltä kaistaleen parhainta Suomea, nyt korjattaisiin vihdoin ja viimein vuosisatojen vääryys, yhdistettäisiin Suomen heimo lopultakin yhden valtakunnan rajojen sisään, siksi perheeksi, joksi kansojen Luoja on sen tarkoittanut.”

Pientilallinen Einari Takavainiolla on jo sotakokemusta, sillä hän osallistui talvisotaan hevosmiehenä ja kuljetti kaatuneita ja haavoittuneita. Sama tehtävä hänelle todennäköisesti määrättäisiin uudessakin sodassa, mutta Einarilla ei ole enää halua lähteä.

”Tämä oli herrojen sota, ensinnäkin. Ja lyhyemmäksi jää, jos useammat jäävät pois, näin on miesten kesken puhuttu. Ja toisekseen, hän oli nähnyt sotaa ja sodan satoa ihan tarpeeksi. Nuorista miehistä tuli lihakimpaleita ja teurasruhoja, joita sai sitten ajella arkkuun pantaviksi… Kelpaa siinä sitten herrojen puhella komeita ja pappien siunata, kun on toiset ensin tappotöihin narrannut. Ei toista kertaa kumminkaan.”

Einari siis lähtee metsän suojiin. Muutaman samanmielisen kanssa rakennetaan korsu, eletään luonnon antimilla ja pistäydytään välillä yön pimeydessä kotiväkeä tapaamaan. Nälkä on ja vilu ja alituinen pelko päällä. Uhkana eivät ole pelkästään nimismies ja poliisit, vaan myös muut kyläläiset. Rintamalla taistelevien vaimot ja kaatuneiden lesket eivät pakoilijoita kohtaan myötätuntoa tunne, vaikka pikkukylässä on aina aiemmin puhallettu yhteiseen hiileen. Käpykaartilaisten vaimot ovat lujilla, mutta pysyvät lojaaleina miehilleen.

Henkilöt tuntuvat aidoilta eläviltä ihmisiltä. Ruuben Tammivaara vaikuttaa aluksi Suur-Suomi-aatteen sokaisemalta ja virkaintoiselta tärkeilijältä, jonka epähienotunteisuus lisää työläisten virkavaltaa kohtaan tuntemaa katkeruutta entisestään. Tapahtumien edetessä paljastuu Ruubenista muitakin puolia, surua ja rakkautta. Myös mäkitupalaisten jäyhän käytöksen alta löytyy hellyyttä – se näkyy teoissa.

Kirjan luvut on numeroitu, mutta sen lisäksi lyhyt lause kertoo luvun sisällöstä. Näkökulma on suurelta osin joko nimismies Tammivaaran tai Einarin, joilla on kummallakin oma puheäänensä. Ajankohtaa mukaillen kirjan kieli on hieman vanhahtavaa ja sitä värittävät länsirannikolle ominaiset sanat ja sanonnat. Ensi alkuun teksti voi vaikuttaa kuivalta ja niukalta, mutta siihen kätkeytyy hienovaraista huumoria. Kyläläisten repliikit ovat ihan ehtaa ”lyhyttä kieltä”.

Kirjan lopussa on liitteenä ”Hävitysohjesääntö”, jolla ohjeistettiin talonpoikia, maatyöläisiä ja metsäkaartilaisia sabotoimaan Suomen elintarviketuotantoa. Näin uskottiin sodan lyhenevän.

ALSTERDAL, TOVE: Haudattu hiljaisuudessa

Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: I tystnad begravd
Suomennos: Katriina Huttunen

Tove Alsterdal (s. 1960) on ruotsalainen toimittaja, käsikirjoittaja ja kustannustoimittaja, joka on toimittanut mm. kaikki Liza Marklundin teokset. Alsterdal vaikuttaa itsekin varsin lupaavalta jännityskirjailijalta. Jo hänen esikoisteoksensa Kadonneet oli vakuuttava, yllättävän kansainvälinen trilleri. Sen näyttämönä oli Espanja, kun taas Haudattu hiljaisuudessa tapahtuu pääosin Tornionjokilaaksossa, lumen kattamassa syrjäkylässä jossa yhä puhutaan meänkieltä. Alkusysäys trillerille on saatu kirjailijan oman enon vaiheista.

Entinen mestarihiihtäjä Lars-Erik Svanberg on vanhemmiten omaksunut jyrkän uskonnollisen näkökannan ja eristäytynyt maailmasta. Asuinsijaksi riittää kotitilan kylmä aitta. Kyläläisten huhujen mukaan Lapin Erkillä on kuitenkin rutkasti rahaa kätkettynä jonnekin. Siksikö hänet murhataan? Vai haluaako joku hänet pois tieltä? Lars-Erik ei ole suostunut myymään Rauhalan tilaa, mutta perijät luultavasti ovat halukkaampia. Roimasti ylihinnoitellun ostotarjouksen on saanut myös tukholmalaisessa hoitokodissa asuva Ingrid Hedstrand, mikä hämmästyttää suuresti Ingridin lapsia. He eivät ole koskaan kuulleet äitinsä omistamasta talosta eivätkä nytkään saa dementoituneelta vanhukselta mitään selitystä. Katrine-tytär lähtee pohjoiseen tutkimaan sukutaloa ja sen myyntimahdollisuuksia. Talosta löytyvät kirjeet ja valokuvat johdattavat hänet suvun salaisuuksien jäljille. On ollut häpeää aiheuttavia tekoja, on ollut vääriä ratkaisuja, on ollut petollisuutta. Pieniä ihmisiä ovat riepottaneet suuret voimat, sota ja poliittiset mullistukset.

Haudattu hiljaisuudessa –teoksessa uhkan tunne kasvaa kasvamistaan. Pohjoinen kylä on pimeä ja hiljainen, kylän asukkaat umpimielisiä. Entä miten kumppaninsa murhaa suunnitteleva venäläinen liikemies liittyy tapahtumiin? Katrinen tutkimukset vievät hänet Petroskoihin ja Pietariin, mutta sielläkin leijuu salailun painostava henki. Loppuratkaisu jättää asioita auki, mutta tässä tapauksessa sen hyväksyy.

GARDELL, JONAS: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Kustantaja: Johnny Kniga 2013
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar
Suomennos: Otto Lappalainen

Jonas Gardell (s. 1963) on ruotsalainen kirjailija, koomikko ja laulaja sekä suomenruotsalaisen Mark Levengoodin puoliso. Hänen trilogiansa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo omakohtaisiin kokemuksiin perustuen homoseksuaalien elämästä 1980-luvun Ruotsissa. Vuosikymmenen alussa asenteet ovat muuttumassa eikä homoseksualismia enää luokitella rikokseksi tai sairaudeksi. Yhä useampi uskaltaa tunnustaa identiteettinsä. Sitten tulee AIDS. Nuoria miehiä alkaa kuolla tautiin, joka tuhoaa immuunijärjestelmän ja aiheuttaa keuhkotulehduksia, ripulitauteja, sieni-infektioita, syöpää ja dementiaa. Tautia nimitetään ”homoseksitaudiksi” tai ”uudeksi rutoksi”. Papit, lääkärit ja lehtien päätoimittajat kiihottavat vihaa. AIDS katsotaan ansaituksi rangaistukseksi synnistä.

Trilogian ensimmäinen osa on nimeltään Rakkaus. Kirja alkaa eristetystä sairaalahuoneesta, jossa nuori mies elää viimeisiä hetkiään. Hän on Rasmus, Värmlannista Tukholman vapaampaan ilmapiiriin paennut kaunis nuorukainen. Rasmus on ollut lapsesta asti kiusattu, ulkopuolelle jätetty. Vanhemmat ovat rakastaneet ja palvoneet lastaan, mutta kieltäytyneet näkemästä tämän erilaisuutta ja hiljaista ahdistusta. Tukholmassa Rasmus alkaa heti etsiä itselleen rakastettua ja löytää lopulta Benjaminin.

”Tiedätkö yhtään, minne päin aiot lähteä?” Benjamin kysyy, yhä yhtä pehmeällä äänellä.

”En. Enpä oikeastaan”, Rasmus tunnustaa, ja silloin Benjamin näyttää yhtäkkiä tyytyväiseltä.

Aivan kuin hän olisi toivonutkin sellaista vastausta.

”No, mikäs siinä”, hän sanoo ja puhkeaa leveään hymyyn. ”En minäkään. Ehkä voimme lähteä sinne yhdessä!”

Benjamin on lapsesta asti ollut vankkumaton Jehovan todistaja, mutta samalla tuntenut itsensä irralliseksi. Vanhempien rakkautta on ohjaillut vakaumus siitä, että lasten ajatuksia ja tekemisiä täytyy varmuuden vuoksi jatkuvasti valvoa ja kontrolloida. Silti Benjaminin elämä muuttuu juuri kenttäpalveluksen aikana. Hän tapaa Paulin, Tukholman homoseksuaalien ”äiti Teresan”, ja tiedostaa ensi kertaa oman suuntauksensa. On lämminsydämisen ja anteliaan Paulin ansiota, että Benjamin ja Rasmus tutustuvat ja rakastuvat. Miten heidän suhteensa kehittyy tästä? Rasmuksen kohtalosta tiedetään, mutta miten käy Benjaminin? Kuolinvuoteen ääressä valvoo vain Paul.

Gardell kuvaa tapahtumia runollisen kauniisti ja tunteisiin vetoavasti, mutta välillä runollisuus tuntuu hieman ryöstäytyvän käsistä. Kauneudesta tulee itsetarkoitus ja varsinainen sanoma unohtuu. Toki mukana on myös tietoa homoseksuaalisuudesta ja siihen suhtautumisesta Ruotsissa sekä faktaa AIDSista. Lukijalle avautuu riipaisevasti nuorten miesten valtava rakkaudenkaipuu ja ympäristön viha tätä rakkauden muotoa kohtaan. Kirjan nimikin viittaa ihmisten tuntemaan pelkoon ja kammoon: älä koskaan pyyhi hiv-potilaan kyyneleitä ilman käsineitä.

Trilogiaan pohjautuvaa tv-sarjaa on esitetty Suomessakin.

NOUSIAINEN, INKA: Kirkkaat päivä ja ilta

Kustantaja: Siltala 2013

Inka Nousiainen (s. 1976) on kirjoittanut seitsemän romaania ja sen lisäksi sanoituksia useille tunnetuille artisteille. Hänen esikoisteoksensa, nuortenromaani Kivienkeli sai Topelius-palkinnon vuonna 1993 ja aikuistuville nuorille suunnattu romaani Kiinalaiset kengät voitti Savonia-palkinnon vuonna 1996.

Kirkkaat päivä ja ilta -romaanin ensimmäisessä luvussa vanha Edla odottelee yötä ja kuolemaa. Hän on väsynyt elämään, kaikki on valmiina lähtöä varten. Toisessa luvussa nuori palomies Viljami yrittää toipua lamaannuksesta, johon yllättävä viesti on hänet suistanut. Näiden kahden elämään palataan vielä, heidän tiensä tulevat kohtaamaan. Silloin sekä Edla että Viljami uskaltautuvat luotaamaan menneisyyttään ja tekoja, jotka ovat vieneet heiltä kyvyn avautua ja luottaa.

Varsinainen tarina ja kirjan kiinnostavin osa alkaa seuraavassa luvussa, jonka otsakkeena on Sinä päivänä kun Iida tapasi Eliaksen, häntä puri kyy. On vuosi kolmekymmentäkahdeksan ja sodan enteet tuntuvat jo. Iida on saanut opettajattaren paikan pienestä kyläkoulusta ja nauttii itsenäisyydestä ja vapautumisesta kodin kahleista. Nuori mies sillalla, vain hetken aikaa kohdattu, on jo Iidan mielessä hänen omansa.

Se, mikä Iidan sisällä siitä lähtien liikkui. Se jomotti hänen ihonsa alla ja sai kaiken ympärillä tuntumaan erityiseltä: taivaan ja veden värit, iltaisin höyryävät pellonreunat, jossain haukkuvan koiran, kaulushaikaran äänen.

Uutta tapaamista tosin joutuu odottamaan pitkään eikä kaikki mene senkään jälkeen ihan odotusten mukaan. Sota puuttuu ihmisten kohtaloihin ja lopullisen niitin lyö yllättävältä taholta tuleva petos. Rakkaus ei kuitenkaan koskaan kuole.

Nousiaisen teksti on kirkasta ja ilmeikästä. Hänellä on silmää luonnon yksityiskohdille ja erilaisille aistivaikutelmille. Unenomainen tunnelma syntyy siitä, että tapahtumien todellisesta kulusta ei saa täyttä varmuutta missään vaiheessa. Nousiainen viittaa tulevaan, ennakoi, ehdottaa erilaisia vaihtoehtoja, kääntää tapahtumajärjestystä. Henkilöistä vain Iidaa kuvataan tarkemmin, kaikki muut ovat hänen elämäänsä liittyviä sumeita hahmoja. Ihmisen elämä on sattuman kauppaa, ja sattuma puuttuu peliin tässä kirjassa useampaan otteeseen. Kaikkea ei sanota ihan suoraan, vaan lukija saa tehdä omat päätelmänsä. Kirja on sivumäärältään pieni, mutta anniltaan suuri. Sen hieman konstikas nimikin on tulkittavissa.

DESAI, KISHWAR: Postimyyntilapset

Kustantaja: Like 2013

Alkuteos: Origins of love

Suomennos: Ida Takala

Toimittaja ja kolumnisti Kishwar Desai (s. 1956) on syntynyt Intiassa, mutta asunut pitkään Lontoossa. Vuonna 2010 hän voitti esikoisromaanillaan Pimeyden lapset Costa-kirjallisuuspalkinnonpalkinnon, jonka arvosteluperiaatteissa painotetaan tyylillisten ansioiden lisäksi myös teoksen viihdyttävyyttä. Pimeyden lapset –teoksessa tutustuttiin Simran Singhiin, ponnekkaaseen sosiaalityöntekijään, joka arvoituksiin törmätessään pureutuu niihin terrierin sitkeydellä. Tätä sisukkuutta tarvitaan myös Postimyyntilapset –romaanissa. Teos on sekoitus dekkaria ja tendenssiromaania, kohteena intialaisen naisen asema. Suomennos on julkaistu yhteistyössä Suomen UNIFEM ry:n kanssa.

Monet köyhät ja lukutaidottomat intialaiset naiset ansaitsevat rahaa toimimalla sijaissynnyttäjinä länsimaisille ihmisille, jotka eivät pysty tai halua itse synnyttää. Postimyyntilapset –romaanin kuvaamassa delhiläisessä sairaalassa heille tarjotaan mukava ympäristö, terveellistä ruokaa ja koulutustakin. Jotain hämärää klinikalla tuntuu silti tapahtuvan. Pieni tyttö syntyy HIV-positiivisena, synnyttäjä katoaa ja brittiläiset vanhemmat kuolevat sairaalan kustantamalla lomamatkalla. Simran Singh ryhtyy jäljittämään orvoksi jääneen lapsen sukulaisia Englannista ja huomaa joutuneensa hengenvaaraan. Kenelle hän on uhkana ja miksi?

Sijaissynnyttäjäbisneksessä on paljon ongelmia. Synnyttäjiksi haalitaan jopa alaikäisiä ja kokemattomia tyttöjä. Naiset joutuvat synnyttämään niin tiheään tahtiin, että heidän terveytensä vaarantuu. Heillä tehdään kokeita ”tieteen nimissä”. Rahallinen hyöty menee ihan muille kuin naisille itselleen. Heidän omat lapsensa jäävät ilman äitiä. Kipeästi lasta kaipaavilta pariskunnilta kynitään hurjia summia rahaa. Alkioita käytetään muihinkin tarkoituksiin kuin mihin ne alun perin on tarkoitettu. Entä onko oikein tehdä lapsia homoille ja lesboille?

Toki Desai ymmärtää sen tuskan, jota ihminen voi tuntea halutessaan intohimoisesti lasta ja kokiessaan aina uuden epäonnistumisen. Englantilaiset Kate ja Ben ovat tästä esimerkkeinä. Kate haluaa miehensä DNA:n omaavan lapsen ja tarttuu siksi sijaissynnytyksen mahdollisuuteen miltei pakonomaisesti, ärsyttävän jääräpäisesti. Ben puolestaan on valmis harkitsemaan adoptiota. Desain myötätunto taitaa olla Benin puolella.

Miksi vaivautua tekemään lisää vauvoja maailmaan, jossa oli sankoin joukoin lapsia rakkautta ja hyvää kotia vailla?

Kirjassa on useita kertojia, aikatasoja ja paikkakuntia, rönsyjä eri suuntiin. Vasta niiden tultua tutuksi alkaa juonikin vetää. Toisena hankaloittavana tekijänä on vieraskielisten sanojen ja käsitteiden suuri määrä, vaikka ne toisaalta lisäävätkin paikallistuntua. Henkilöt ovat kiinnostavia, etenkin perinteisestä intialaisesta naiskuvasta virkistävästi poikkeava Simran. Hän on viskistä ja savukkeista pitävä suorasuu, joka nauttii sinkun itsenäisestä elämästä.

Kirjailijan loppusanojen mukaan tarina perustuu paljolti tositapahtumiin. Aihe on vakava, mutta kirjan tyyli paikoin hieman liiankin viihteellinen. Kenties näin kirja saadaan useamman ihmisen käsiin ja tietoa sijaissynnytysten karusta todellisuudesta leviämään laajemmalle. Ajatuksia Postimyyntilapset -teos joka tapauksessa herättää.

DORRESTEIN, RENATE: Hyvä äitipuoli

Kustantaja: WSOY 2013
Alkuteos: De stiefmoeder
Suomennos: Sanna van Leeuwen

Hollantilainen Renate Dorrestein (s. 1954) on lukuisia palkintoja voittanut kirjailija, jota verrataan usein amerikkalaisiin Carol Shieldsiin ja Anne Tyleriin. He kuvaavat huumorin pilke silmäkulmassa arkipäiväisiä tapahtumia, jotka kätkevät alleen yllättäviä jännitteitä ja kerrostumia. Hyvä äitipuoli –teoksessa tilanteet nähdään kolmesta eri näkökulmasta eli Clairen (äitipuolen), Axelin (aviomiehen) ja Josefienin (Axelin 16-vuotiaan tyttären) vinkkelistä.

Nelikymppinen Claire herättää ihmisissä yleensä pelonsekaista kunnioitusta, mikä johtuu toisaalta hänen itsevarmasta käytöksestään ja toisaalta huomiota herättävän suuresta koostaan. Hän tekee verenkarvaisia moderneja tilkkutöitä, joista on saamassa kansainvälisen palkinnon. Palkintomatka Englantiin osoittautuu kuitenkin pettymykseksi, johtuen paljolti Clairen mielialasta. Kotona tapahtui ennen lähtöä jotain ikävää ja aviomies Axel lausui jotain syvästi loukkaavaa – mitä se oli, se selviää vasta myöhemmin. Varmaa on kuitenkin, että Claire katsoo kaiken aikaa toimineensa hyvässä uskossa ja oikein eikä siis ole ensimmäisenä hieromassa sovintoa.

Axel puolestaan uskoo tulleensa karkeasti petetyksi. Vaimo on toiminut salakähmäisesti ja vastoin Axelin selkeitä toivomuksia. Onko koko avioliitto samalla mennyttä? Axel vaikuttaa omien ajatustensa valossa melko omahyväiseltä, joustamattomalta ja sokealta. Ainakin tytär pystyy manipuloimaan häntä täysin.

Josefien on teini-ikäinen tyttö, joka hakee huomiota ja hyväksyntää. Hänen itsetuntonsa on heikko, kenties vanhempien avioerosta johtuen. Vaikka välit Claireen ovat kunnossa, on Josefienen suurimpana unelmana saada oma äiti takaisin ja perhe taas kokoon. Josefien ei välttämättä ole tarkoituksella epärehellinen tai julma, mutta on liian itsekeskeinen huomioidakseen toisten tunteita.

Hyvä äitipuoli pohdiskelee parisuhdetta ja vanhempana oloa. Teemat ovat vakavia, mutta Dorresteinin mustasävytteinen huumori keventää otetta. Henkilöhahmot eivät ole kovin mukavia, mutta uskottavia kyllä.

Juoni on niin helposti arvattavissa, että voi päätellä kirjailijan halunneen panostaa ennen kaikkea sisältöön. Hieman yllättävä on ”helppo” loppuratkaisu, mutta hyvää viihdettä tämä kaikesta huolimatta on.