RAUHALA, PAULIINA: Taivaslaulu

Kustantaja: Gummerus 2013

Oululaisen äidinkielenopettajan Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on vuoden 2013 puhutuimpia romaaneja osin lestadiolaisuuteen liittyvän sisältönsä vuoksi, mutta myös kaunokirjallisten ansioittensa takia. Kirjailija on itse kasvanut lestadiolaisuuteen, joten hän tuntee aihepiirin hyvin. Taivaslaulu ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen eikä myöskään kenenkään toisen tarina, vaan fiktiivinen kertomus.

Vilja ja Aleksi ovat tavatessaan nuoria opiskelijoita, joiden maailma on lupauksia täynnä. Roihuavaa rakkautta pidätellään häihin asti, jotta sitten voitaisiin nauttia läheisyydestä luvallisesti ja häpeilemättä. Yhdeksän kuukauden kuluttua syntyy perheen esikoinen, riemuisa tapaus. Kuusi vuotta myöhemmin lapsia on neljä, uusi raskaus alullaan ja riemu kadonnut. Miten naiset oikein jaksavat toimia vanhalestadiolaisuuden vaatimina synnytyskoneina vuodesta toiseen? Vilja ei jaksa, vaikka häntä lohdutetaan näin:

Selviäminen on helpompaa, jos ajattelee enemmän välietappeja kuin lopullista maalia. Kun jaksan tämän raskauden. Kun tämä vauva täyttää vuoden. Kun pärjään tämän päivän ja viikon. Naisen biologiassa on myös oma viisaus. Kun uusi vauva syntyy melko pian, ei äiti ehdi liikaa paapoa taaperoa vaan tämä oppii itsenäistymään sopivasti.

Taivaslaulussa sukelletaan vuoronperään Viljan ja Aleksin ajatuksiin, jolloin kummankin näkökanta tapahtumien suhteen käy selväksi. Etenkin masennuksensa kanssa kamppaileva Vilja tulee lähelle, niin hienovaraisesti kirjailija osaa kuvata hänen vähittäistä murtumistaan ja elämänhalun ehtymistä. Aleksi on sympaattinen hahmo, ei toki täydellinen mutta rohkea ja lempeä. Kummankin välityksellä nostetaan esiin jokin vanhalestadiolaisuuteen liittyvä epäkohta – ei kuitenkaan kiihkoillen, vaan hyvin asiallisesti. Uskoa itsessään ei arvostella, vaan ihmisten (= miesten) siihen lisäämää tulkintaa. Viljan ja Aleksin tekemästä ratkaisusta voisi kenties olla esikuvaa muillekin.

Kirjan kieli on vaihtelevaa ja kaunista, mutta paikoin jo sisältöä syövän runsasta. Tekstiin on ujutettu virsien, runojen ja laulujen säkeitä, joiden alkuperä mainitaan kirjan lopussa. Siinä vyöryy kalevalamittaa, barbiekieltä ja korkeaaveisua. On lasten viatonta ihmetystä ja hupaisan suorasukaisia kysymyksiä. On tuskaisaa tulivuorenpurkausta ja kevään iloista keveyttä.

Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhonsa ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.

HOTAKAINEN, KARI: Luonnon laki

Kustantaja: Siltala 2013

Suomen nykykirjailijoista rakastetuimpia on Kari Hotakainen (s. 1957). Hän aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja siirtyi lasten- ja nuortenkirjojen kautta romaaneihin. Varsinainen menestysteos oli vuonna 2002 ilmestynyt romaani Juoksuhaudantie, joka voitti sekä Finlandia-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Teoksesta tehtiin myös elokuva. Vuonna 2012 Hotakainen lokaantui vakavasti kolarissa, jossa kuoli kaksi ihmistä. Silloin hänestä tuli ”eloonjäänyt”, ihan omaan ihmislajiinsa kuuluva yksilö.

Eloonjääneet muistuttavat vauvoja. Vauva on vanhan näköinen, vaikka on uusi. Kurttuinen ja verinen ihminen tuo tietoa tuonpuoleisesta. Eloonjääneet ovat käyneet jossain ja tulleet takaisin. Tämä ei tarkoita, että niillä olisi jotain älykästä ja uutta kerrottavaa, mutta jotain niihin on siellä tarttunut.

Luonnon laki -teosta Hotakainen rupesi suunnittelemaan jo sairaalassa. Kirjan ensimmäinen kokonaisuus kertoo maalämpöyrittäjä Rautalasta, joka kursitaan kokoon auto-onnettomuuden jälkeen. Tässä Hotakainen on hyödyntänyt omia kokemuksiaan hetkistä heti onnettomuuden jälkeen, lääketokkuraisista päivistä leikkauksesta toivuttaessa ja hitaasta paranemisprosessista. Sairaalassa kaikki saavat apua riippumatta sosiaalisesta statuksesta ja taloudellisesta tilanteesta. Verovaroilla kustannetaan Rautalankin kymmeniä tuhansia euroja maksava hoito, mikä saa veronkiertoa järjestelmällisesti harrastaneen miehen omantunnon kolkuttamaan.

Kirjan toisessa osiossa aletaan puhua palveluiden leikkauksista ja hyvinvointivaltion murenemisesta. Omaishoidon tukea vähennetään, sairaanhoitajia irtisanotaan, tyky-toiminnasta luovutaan, yritystuet lakkautetaan ja kirjastonkäyttö muutetaan maksulliseksi. Rautalankin perheeseen tämä tulee vaikuttamaan, sillä hänen isänsä toimii omaishoitajana pyörätuoliin aivoverenvuodon jäljiltä joutuneelle vaimolleen. Onko idealismiin enää varaa? Totuuden edessä on etenkin Rautalan tytär, joka pitää huolta minkeistä muttei isovanhemmistaan ja vastustaa talouskasvua mutta haluaa silti kaikki mahdolliset palvelut.

Unet ja houreet sekoittuvat absurdilla tavalla todellisuuteen, eikä aina ole tietoa kummassa ollaan. Kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena Rautala seurustelee niin Bob Dylanin kuin Äiti Teresan kanssa ja teatteriesitystä odotteleva isä saa neuvoja Aleksis Kiveltä. Hotakainen on tunnettu kauniisti etenevästä kielestään ja aforismia muistuttavista lauseistaan. Esimerkiksi:

Vanhus on paperilla kevyt, lattialla raskas.

Hyvä on helpompi olla välimatkan päästä.

Ollako vai eikö olla? Olla. Kyllä se pitäisi prinssinkin tietää, että pakko on olla. Vain nuorella miehellä on kanttia mokomia kysellä.

Kirja on jaoteltu kolmeen osaan: raskaus, supistukset ja synnytys. Itsestään selvästi tämä viittaa Rautalan raskaana olevaan Mira-tyttäreen, mutta epäsuorasti ehkä myös Rautalan itsensä uudelleensyntymään kolarin jälkeen. Aivan sujuvasti eivät osat toisiinsa liity, mutta niiden erilaiset tunnelmat saattavat olla tarkkaan harkittuja. Turhalta lisältä tuntuu sen sijaan kirjan loppupuolella kuvioihin ilmaantuva Rauhalan sierraleonelainen kummipoika, huumediileri. Ehkä juonta olisi pitänyt kehitellä vielä eteenpäin, jotta hänen merkityksensä olisi selvinnyt? Kaiken kaikkiaan Luonnon laki on kyllä tuttua ja taattua Hotakaista.

ATKINSON, KATE: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: When will there be good news?
Suomennos: Kaisa Kattelus

Englantilainen Kate Atkinson (s. 1951) voitti vuonna 1995 arvostetun Whitbread-palkinnon esikoisromaanillaan Museon kulisseissa ja sai vuonna 2012 brittiläisen ritarikunnan arvonimen MBE koko siihenastisesta kirjallisesta tuotannostaan. Viimeisimpänä Atkinsonilta on ilmestynyt ”kirjallisten” rikosromaanien sarja, josta Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas osa. Edelliset osat olivat Ihan tavallisena päivänä (suomeksi 2011) ja Kaikkein vähäpätöisin asia (2012).

Jackson Brodie on entinen rikoskomisario ja nykyinen yksityisetsivä (tai konsultti, oman määritelmän mukaan). Perittyään suuren omaisuuden eräältä asiakkaaltaan Jacksonilla on varaa valita tehtävänsä, ainakin teoriassa. Tosiasiassa tehtävät törmäävät Jacksoniin. Tällä kertaa hän on matkalla Skotlannissa, nousee väärään junaan ja joutuu useita kuolonuhreja vaatineeseen onnettomuuteen. Siitä alkaa hahmottua kuvio, joka yhdistää näennäisesti täysin vieraita ihmisiä toisiinsa. Taustalla on kolmekymmentä vuotta aiemmin sattunut veriteko, jossa Andrew Decker -niminen mies pelkästä mielenjohteesta murhasi naisen ja tämän kaksi lasta. Yksi lapsista onnistui pakenemaan. Nyt hän on menestyvä lääkäri, epämääräisiä liiketoimia harrastavan miehen vaimo ja pienen lapsen äiti. Miksi hän katoaa jäljettömiin heti, kun tulee tieto Andrew Deckerin vapautumisesta?

Ihmisten kohtalot sivuavat toisiaan, tiet erkaantuvat ja yhtyvät taas. Jokainen päätös ja jokainen teko vaikuttaa toisten elämään yllättävällä tavalla. Kohtalonsa kanssa kompuroiva Jackson on siitä hyvä esimerkki, sympaattinen hahmo jolle toivoo hyvää. Ainakin se viesti Atkinsonilla on: tartu tilaisuuteen, puhu asiat selviksi ajallaan!

Atkinsonin kieli on soljuvan kevyttä ja kaunista. Hän taitaa sekä kielellisen huumorin että tilannekomiikan.

”Kuka minä olen?” Jackson kysyi. Hän kuulosti amatöörifilosofilta, mutta kysymys ei ollut metafyysinen. Kuka hän ihan oikeasti oli?

”Nimesi on Andrew Decker”, hoitaja sanoi.

”Ihanko totta?” Jackson sanoi. Nimi kilautti pikkuruista kelloa jossakin hänen hylättyjen muistojensa sopukoissa, mutta hänellä ei ollut siihen minkäänlaista suhdetta. Hän ei tuntenut olevansa Andrew Decker, mutta ei hän toisaalta tuntenut olevansa kukaan muukaan. ”Mistä tiedät?”

”Takintaskussa oli lompakko”, hoitaja sanoi.

HAAHTELA, JOEL: Tähtikirkas, lumivalkea

Kustantaja: Otava 2013

Lääkäri-kirjailija Joel Haahtela (s. 1972) on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana, vuonna 2003 romaanilla Elena ja vuonna 2010 romaanilla Katoamispiste. Tähtikirkas, lumivalkea on hänen yhdeksäs teoksensa.

Suurin osa Tähtikirkas, lumivalkea -teoksesta koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Päiväkirjoja on ilmeisesti ollut alun perin enemmän, mutta vain osa niistä on säilynyt jälkipolvien tutkittavaksi. Lukija saa siis melko suppean otoksen kirjoittajan elämästä ja moni tärkeä elämänvaihe jää epämääräisen viittauksen varaan. Siitä voi sitten yrittää hahmottaa tapahtumia, joihin tarjoutuu vain tämä yksi ainoa näkökulma.

Päiväkirjojen ensimmäinen kokonaisuus käsittelee vuotta 1889 Pariisissa, jonne nuori ylioppilas on karkotettu kotimaastaan Suomesta. Myöhemmin selviää miksi. Päiväkirja on tämän nuoren miehen (Leon) tapa pitää lähellään jotakuta rakasta ja ikuisesti menetettyä. Muuten hän on kuin unissakulkija, jonka ohi elämä ja muut ihmiset lipuvat jälkeä jättämättä. Ainoastaan impressionistien näyttely herättää tässä amatööritaiteilijassa lyhyen innostuksen puuskan, mutta sekin laantuu. Liian myöhäistä.

Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.

Seuraavissa jaksoissa kirjoittaja on ensin reportterina Berliinissä, myöhemmin masennuksesta toipumassa Kaukoidässä ja viimeiseksi Bernburgin mielisairaalassa Saksassa. Ulkopuoliset tapahtumat eivät häntä missään vaiheessa kiinnosta eikä maailmansodankaan syttyminen ansaitse päiväkirjassa paria lausetta enempää. Päällimmäisenä aiheena on aina oma itse, oma melankolia ja pettymys. Itsekeskeisyys lisääntyy entisestään vuosien myötä, nuoruuden rakastettukin unohtuu ja kirjoittaja setvii vain omia tunteitaan ja vaikutelmiaan. Viimeiset merkinnät ovat pelkkiä kirjain- ja sanasommitelmia eli kielikin on menettänyt merkityksensä. Leon elämän loppuvaiheesta kertoo hänen lapsenlapsenlapsensa Tähtikirkas, lumivalkea -kirjan viimeisessä luvussa ja se on yllätyksellinen, joskin täysin perusteltu.

Haahtelan lause on hiottu täydelliseksi, niukkuudessaan ilmaisuvoimaiseksi ja monikerroksiseksi. Rakenteeltaankin Tähtikirkas, lumivalkea on viimeiseen asti mietitty. Alussa päiväkirjamerkinnät ovat runsaita, täynnä vähäpätöisiä arkisia yksityiskohtia. Siitä teksti vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin, kunnes jäljellä ovat pelkät kuviot. Perhonen on esiintynyt Haahtelan tuotannossa tärkeässä roolissa ennenkin, ehkäpä symboloimassa sitä miten pienellä teolla voi olla kohtalokkaat ja suuret vaikutukset.

Kun kerran jättää maailman, siihen ei voi palata. Oksa ei huoli takaisin kerran pudonnutta omenaa.

PS. Ei ole vielä Haahtelalta tullut Elenan voittanutta teosta!

SHAFAK, ELIF: Kunnia

Kustantaja: Gummerus 2013

Alkuteos: Honour

Suomennos: Maria Erämaja

Ranskassa vuonna 1971 syntynyt ja myöhemmin Turkkiin muuttanut Elif Shafak on yleisön rakastama kirjailija, joka on voittanut kaikki Turkin merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot alle 30-vuotiaana. Hän on myös filosofian tohtori ja palkittu tutkija ja toimii apulaisprofessorina Arizonan yliopistossa. Vuonna 2006 Shafak sai syytteen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”, koska oli romaanissaan Kirottu Istanbul käsitellyt Armenian kansanmurhaa. Tuomiota ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön ja Shafak jatkoi arkojen aiheiden esille tuomista teoksissaan. Teoksessa Kunnia hän käsittelee naisen asemaa ja oikeuksia kurdiyhteisössä.

Kunnia –romaani liikkuu eri aikatasoissa, eri paikoissa ja eri henkilöiden elämänvaiheissa, mutta lukujen otsikoita seuraamalla pysyy kärryillä aika hyvin. Kertomus alkaa 1940-luvulta Pemben ja hänen kaksoissisarensa Jamilan syntyessä perheeseen, jossa on ennestään jo kuusi tytärtä (eikä yhtään poikaa). Eloisasta ja seikkailunhaluisesta Pembestä muodostuu kirjan keskeisin hahmo. Hän joutuu puolittain sattumalta avioliittoon, joka ei tarjoa rakkautta mutta täyttää kuitenkin joitakin suurimpia toiveita: Pembe saa poikalapsen jo 17-vuotiaana ja pääsee pois kotoa suureen maailmaan eli Lontooseen. Aviomies Adem kulkee välinpitämättömänä omia teitään eikä ole sen paremmin vaimonsa kuin lastensakaan tukena. Niinpä esikoispoika Iskender joutuu jo koulupoikana erikoiseen asemaan: toisaalta hän on äidin silmäterä joka saa tältä kaiken haluamansa ja toisaalta perheen kunnian vartija jonka on pidettävä äiti kaidalla tiellä. Ademin ylen julkiset hairahtumiset ovat hieman kiusallisia, mutteivät ryvetä perhettä, kun taas Pemben kohdalla pelkkä epäilyskin riittää. Hänen häpeänsä veisi kunnian kaikilta.

Mies, jolta oli viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies. Kaduilla ei voi enää kävellä, ellei totu tuijottamaan jalkakäytävää… Olkapäät riippuvat, kädet puristuvat nyrkkiin, silmät painuvat kuoppiinsa, ja koko olemuksesta tulee voimaton kasa, joka kutistuu entisestään jokaisen juorun myötä. Kukaan ei ota hänen puheitaan huomioon, hänen sanansa eivät ole sen arvokkaampia kuin kuivunut lanta.

Lukija arvaa kirjan alusta lähtien melko hyvin, mitä tulee tapahtumaan. Shafak ei kuitenkaan ole aivan suoraviivainen, vaan varaa loppuun yllätyksen. Kaiken kaikkiaan kirja päättyy odotettua onnellisemmin ja anteeksianto löytää sijansa. Pitkä matka on siihen mennessä kuljettu, sillä viimeiset merkinnät ovat vuodelta 1991.

Kunnian voi luokittaa viihderomaaniksi, mutta viihteen varjolla se käsittelee suuria ja arkoja asioita. Tasa-arvo (naisen ja miehen välillä, mutta myös perheenjäsenten välillä), perheväkivalta, rasismi, taikausko… Shafak ei alleviivaa asioita, vaan kertoo tarinaa jossa mystiikka sekoittuu täysin luontevasti arkielämän realismiin. Henkilöt tuntuvat uskottavilta erilaisine tunteineen ja kehitysvaiheineen. Kuinka ystävyydestä kehittyy rakkaus, kuinka ikuinen kiertolainen löytää kiinnekohdan, kuinka kovuudesta löytyy herkkyys. Tämä kirja kannattaa lukea!

WESTÖ, KJELL: Kangastus 38

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: Hägring 38
Suomennos: Liisa Ryömä

Kjell Westö (s. 1961) on palkittu mm. Finlandia-kirjallisuuspalkinnolla ja Pro Finlandia -mitalilla. Hän on Helsingin kuvaaja, suomenruotsalaisen väestönosan kuvaaja, lähihistorian kuvaaja. Näin myös teoksessa Kangastus 38.

Keskiviikkona 16. marraskuuta vuonna 1938 täsmällisyydestään tunnettu rouva Wiik ei saavu töihin. Työnantaja Claes Thune, asianajaja, on ensin ärtynyt ja sitten huolissaan. Mitä on tapahtunut? Syy selviää kirjan lopussa, mutta sitä ennen on pohjustettu tapahtumia ja kerrottu asianomaisten henkilöiden elämänvaiheista.

Thune on menettänyt kauniin vaimonsa Gabin parhaalle ystävälleen Robin Lindemarkille. Miehet kuitenkin tapaavat toisiaan perustamansa Keskiviikkokerhon puitteissa, keskustelevat ajankohtaisista asioista, tuulettavat mielipide-eroja ja ennen kaikkea nauttivat virvokkeita. Uusi konttoristi Milja Matilda Wiik tunnistaa yhden herrakerhon jäsenistä menneisyytensä painajaiseksi ja puolittain parantuneet haavat aukeavat taas. Tapahtumat lähtevät tästä kehittymään verkalleen. Westö sirottelee ennakoivia vinkkejä kertomukseen, mutta osaako niitä tulkita?

Westön henkilökuvaus on hienoa. Miehistä keskeisimmäksi nousee Thune, joka rauhantahtoisena ja surumielisenä hahmona olisi todella sympaattinen, jollei olisi niin saamaton. Tarinan naisella taas on kolme eri persoonaa, ilmeisesti vuonna 1918 saatujen traumojen seurauksena. Näistä Matilda on käytännöllinen ja hillitty ja rakastaa elokuvia. Rouva Wiik on siisti virkanainen, joka pyrkii miellyttämään kaikkia ja tekemään työnsä täydellisesti. Miljaneiti on kiihkeä, hallitsematon ja epäsiisteyteen taipuvainen. Mikä näistä persoonallisuuksista voittaa? Ja millä seurauksella?

Kirjassa on voimakas uhkan tunne. Maailmalta tulee uutisia: Espanjassa on käynnissä sisällissota, Saksa miehittää sudeettialueita ja Neuvostoliitossa kasvaa Stalinin hirmuvalta. Suomessa yllättävän moni olisi halukas soveltamaan natsien aatteita oman maan sisällä ja yllättävän moni olisi valmis katsomaan vaieten sivusta. Onko pahuus pelkästään teoissa? Toteutuuko oikeudenmukaisuus ja paha saa palkkansa?

Kangastus 38 on nimenä hieman mystinen. Se viittaa vuoteen 1938, mutta myös erääseen lauluun. Ehkä myös mielentilaan:

Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta.

Mikään ei ollut aivan todellista, kaikki mihin hän ryhtyi jäi viimeistelemättä.

Eikä maailmassa ollut kylliksi happea jotta hän jaksaisi hengittää.

PS. Westön kirjalla on jo ollut yllättäviä seuraamuksia. Kirjassa kerrotaan Helsingin Olympiastadionin avajaiskisoissa vuonna 1938 tehdystä tuomarivirheestä, jonka seurauksena 100 metrin juoksun voittanut juutalaissyntyinen juoksija jätettiin tuloslistassa neljänneksi. Ilmeisesti haluttiin miellyttää natsi-Saksasta kisaa katsomaan tulleita vieraita. Nyt Suomen Urheiluliitto on esittänyt virallisen anteeksipyynnön tapahtumasta.

LAAKSONEN, HELI: Aapine : aakkossi niil, ko ymmärtävä jo pualest sanast!

Teksti: Heli Laaksonen
Kuvitus: Elina Warsta
Kustantaja: Otava 2013

Heli Laaksosen kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Aapine on todella hauska kirja, jota voi suositella niin lapsille kuin aikuisille. Se on Suomen ensimmäinen murreaapinen ja kirjoitettu lounaismurteella - laajasti käsitettynä eli ei esimerkiksi Turun tai Rauman tai Laitilan murteella. Muilta murrealueilta tulevien ei tarvitse pelästyä, kyllä tästä kirjasta selvää ottaa ja saa iloa uudestaan ja uudestaan! Aapine on muodoltaan ihan oikea aapinen, a:sta aloitetaan ja ö:hön päädytään. Jokaisella aukeamalla on iso kirjain ja siihen liittyvä runo. Runot eivät yritäkään muodostaa mitään yhtenäistä kokonaisuutta, vaan ovat omia itsenäisiä tarinoitaan elämästä ja sattumuksista. Kaikissa on mukaansa imevä rytmi ja nokkelia oivalluksia. Osa on hilpeän hauskoja rallatuksia.

Meijä flik pustos soffalt!
Fiuuu vaa!
Nyy om pää paketis ja
flik filti al.

Flik o fiksu,
sil o färikyni fölis.
Niil voi fiksat koko maailma fiiniks.
Farkkuhaalar o mustikasinine,
taivarant o vaaliampunane,
affenfileis o jäähilei,
mererannas on kaunei kivei.

Mut mink färine o hyvä miäl?
Kerro flikal, jos hän ei tiär.

Mukana on myös hieman tummempia sävyjä, eihän elämä pelkkää hupia ole.

Mamma mankeloit.
Mää kattosi viärest.
Mamma muato ol murheline.

Mää kysysi:
Mitäs miäles?
Mamma vastas:
Mitäs mul. Pappa-vaina ain vaa.

Mää muistuti:
Pappa noukki taiva metäs mustikoi ja
sen syräme mahtu vaa yks mamma.

Mamma myhäil ko mansik.

Elina Warstan kuvitus on väreiltään ja yksityiskohdiltaan ihana. Osa kuvista on pelkistettyjä ja tyyliteltyjä. Osa taas on täynnä tutkimista vaativia yksityiskohtia – näistä ehkä parhaana esimerkkinä J-kirjain, missä jänis hoitelee ruukkupuutarhaansa niin että vesi suihkuaa. Ja on hyvä, että lokki osuu oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan, niin herra X sopii lastenkin nähtäväksi.

Kirjan lopussa on kolme pientä tarinaa aakkosensa oppineille ja aapisessa käytettyjen murresanojen selitykset (myös kenties vain turkulaisille tutut Manu ja Telle sekä Matti ja Teppo?). Viimeisenä on Pamfletti eli paasausosio, jossa Laaksonen esittelee yleisesti murteiden syntyä ja niiden säilymisen tärkeyttä sekä lounaismurteiden ominaispiirteitä ja kielioppia. Tämäkin hauskasti ja tärkeilemättä, mutta aidon intohimoisesti.

Minulle murre on arvokkain perintö, sisimmän sisin, se on ilo ja oikeus olla minä eli mää, lupa olla luonnonilmiö kuin kiuru kevätpellin yllä. Oi äidinkieli! Oi kotimaa! Oi omat ihmiset, tutut laulut, rakkaat maisemat!

PS. Aapine on saatavana myös Heli Laaksosen itsensä lukemana äänikirjana.

NIEMINEN, VEERA: Avioliittosimulaattori

Kustantaja: Tammi 2013

Veera Nieminen on syntynyt vuonna 1978 Simpeleellä Itä-Suomessa. Nyt tämä hevostalousagrologi emännöi 16 hevosen ja kahden ponin tallia Hämeessä, mirosiruttaa seudun varsoja, kirjoittaa artikkeleita ja kolumneja hevosalan lehtiin ja pitää perheen tallin blogia. Avioliittosimulaattori on hänen esikoisteoksensa, puolileikillä sanottuna ”näyttö siitä ettei Veera Nieminen ole pelkästään mäkihyppääjä Toni Niemisen vaimo”.

Eteläkarjalaisen Ainon ja varsinaissuomalaisen Jussin katseet kohtaavat messuhallissa ja kaikki on sillä selvää. Entiset heilat häviävät taivaanrannan taakse ja hevostyttö Aino karauttaa länsirannikolle tutustumaan rakastettunsa perheeseen ja perheen omistaman lypsykarjatilan elämään. Tilalla asuu vain miesporukkaa eli Jussin lisäksi Unto-isä, pikkuveli Jaakko ja isän naimaton veli Erkki. Perheen nainen – Unton vaimo ja Jussin ja Jaakon äiti – on kuollut lapsivuoteeseen ja vielä vuosienkin jälkeen suru kahlitsee perhettä. Kukaan miehistä ei halua tehdä Anitalle kuuluneita töitä (ruoanlaitto, leipominen, puutarhanhoito) eikä muuttaa Anitan suunnittelemaa sisustusta. Vilkasverinen ja puhelias Aino törmää pakoileviin katseisiin, hymyttömyyteen, pitkiin äänettömyyden hetkiin ja selittämättömiin puheisiin. Mikä on esimerkiksi trekoli?

- Niin mitä mie nyt rupeen laittamaan? Osaanks mie?
Unto kääntyy takaisin.
- Kitkee, se kysyy vähän närkästyneellä äänellä.
Nyt se puhuu japania.
- Kitkee, toistan.
Kun sanon sanan itse, tajuan että se tarkoittaa kitkeä, rikkaruohoja. Unto katsoo minua ja yrittää arvioida olenko aineissa.

Aino yrittää saada eloa miesporukkaan ehkä liiankin innokkaasti, tuntee itsensä epätoivotuksi, pahoittaa mielensä, epäilee koko suhteen onnistumista – ja kasvaa. Räiskyvän Ainon lisäksi ovat Avioliittosimulaattorin muutkin henkilöt aika mainioita. Ihana Jussi on sekoitus järkeä ja tunnetta, Unto pidättyvyyttä ja huumorintajua, Jaakko teini-iän uhmaa ja aikuismaista ymmärrystä. Ja Erkki on Erkki, äärimmäisen pedantti, tapoihinsa jumittunut ja puhumaton peräkamarinpoika, jolla kuitenkin tuntuu olevan jotain vipinää…

Avioliittosimulaattorista jää hykerryttävän hyvä olo. On hieman kohellusta ja hieman surua, paljon arkea ja paljon rakkautta. On nasevaa huumoria, eloisaa replikointia ja kielellisiä oivalluksia. Nieminen on ammentanut omista tunnelmistaan ja kommelluksistaan, mutta on lopputuloksessa ylittänyt omakohtaisuuden rajat ja luonut viihdyttävän ja elämänmakuisen paketin.

KOIVUKARI, TAPIO: Käpykaartilaiset

Kustantaja: Johnny Kniga 2013

Raumalainen Tapio Koivukari (s. 1959) on länsirannikon ja Selkämeren saariston elämänmenon kuvaaja. Uusimmassa teoksessa ”Käpykaartilaiset” kohteena ovat ne laitilalaisen pikkukylän miehet, jotka mieluummin piileskelivät metsässä kuin lähtivät jatkosodan taisteluihin ja valtaamaan Karjalaa takaisin. Tilastojen mukaan Porin ja Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiireissä oli vuonna 1941 palvelumääräystä pakoilevia keskimääräisesti enemmän kuin muualla Suomessa. Syitä saattoi olla useita, läheskään aina ei ollut kyse pelkuruudesta.

Koivukari kuvaa niitä erilaisia tunteita, joita uhkaava sota ihmisissä herättää. Nimismies Ruuben Tammivaara, AKS:n kannattaja, haluaisi olla mukana suomensukuisia heimoja taistellen yhdistämässä mutta joutuu virkansa vuoksi valvomaan järjestystä kotirintamalla.

”Melkein itkin ilosta tajutessani, että nyt oli alkamassa uusi sota. Syvä, voimantäyteinen onnentunne nousi vatsanpohjasta rintaani ja levisi jäseniini. Nyt oikaistaisiin menneen sodan häpeällinen sanelurauha, jossa perivihollinen ryösti meiltä kaistaleen parhainta Suomea, nyt korjattaisiin vihdoin ja viimein vuosisatojen vääryys, yhdistettäisiin Suomen heimo lopultakin yhden valtakunnan rajojen sisään, siksi perheeksi, joksi kansojen Luoja on sen tarkoittanut.”

Pientilallinen Einari Takavainiolla on jo sotakokemusta, sillä hän osallistui talvisotaan hevosmiehenä ja kuljetti kaatuneita ja haavoittuneita. Sama tehtävä hänelle todennäköisesti määrättäisiin uudessakin sodassa, mutta Einarilla ei ole enää halua lähteä.

”Tämä oli herrojen sota, ensinnäkin. Ja lyhyemmäksi jää, jos useammat jäävät pois, näin on miesten kesken puhuttu. Ja toisekseen, hän oli nähnyt sotaa ja sodan satoa ihan tarpeeksi. Nuorista miehistä tuli lihakimpaleita ja teurasruhoja, joita sai sitten ajella arkkuun pantaviksi… Kelpaa siinä sitten herrojen puhella komeita ja pappien siunata, kun on toiset ensin tappotöihin narrannut. Ei toista kertaa kumminkaan.”

Einari siis lähtee metsän suojiin. Muutaman samanmielisen kanssa rakennetaan korsu, eletään luonnon antimilla ja pistäydytään välillä yön pimeydessä kotiväkeä tapaamaan. Nälkä on ja vilu ja alituinen pelko päällä. Uhkana eivät ole pelkästään nimismies ja poliisit, vaan myös muut kyläläiset. Rintamalla taistelevien vaimot ja kaatuneiden lesket eivät pakoilijoita kohtaan myötätuntoa tunne, vaikka pikkukylässä on aina aiemmin puhallettu yhteiseen hiileen. Käpykaartilaisten vaimot ovat lujilla, mutta pysyvät lojaaleina miehilleen.

Henkilöt tuntuvat aidoilta eläviltä ihmisiltä. Ruuben Tammivaara vaikuttaa aluksi Suur-Suomi-aatteen sokaisemalta ja virkaintoiselta tärkeilijältä, jonka epähienotunteisuus lisää työläisten virkavaltaa kohtaan tuntemaa katkeruutta entisestään. Tapahtumien edetessä paljastuu Ruubenista muitakin puolia, surua ja rakkautta. Myös mäkitupalaisten jäyhän käytöksen alta löytyy hellyyttä – se näkyy teoissa.

Kirjan luvut on numeroitu, mutta sen lisäksi lyhyt lause kertoo luvun sisällöstä. Näkökulma on suurelta osin joko nimismies Tammivaaran tai Einarin, joilla on kummallakin oma puheäänensä. Ajankohtaa mukaillen kirjan kieli on hieman vanhahtavaa ja sitä värittävät länsirannikolle ominaiset sanat ja sanonnat. Ensi alkuun teksti voi vaikuttaa kuivalta ja niukalta, mutta siihen kätkeytyy hienovaraista huumoria. Kyläläisten repliikit ovat ihan ehtaa ”lyhyttä kieltä”.

Kirjan lopussa on liitteenä ”Hävitysohjesääntö”, jolla ohjeistettiin talonpoikia, maatyöläisiä ja metsäkaartilaisia sabotoimaan Suomen elintarviketuotantoa. Näin uskottiin sodan lyhenevän.

ALSTERDAL, TOVE: Haudattu hiljaisuudessa

Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: I tystnad begravd
Suomennos: Katriina Huttunen

Tove Alsterdal (s. 1960) on ruotsalainen toimittaja, käsikirjoittaja ja kustannustoimittaja, joka on toimittanut mm. kaikki Liza Marklundin teokset. Alsterdal vaikuttaa itsekin varsin lupaavalta jännityskirjailijalta. Jo hänen esikoisteoksensa Kadonneet oli vakuuttava, yllättävän kansainvälinen trilleri. Sen näyttämönä oli Espanja, kun taas Haudattu hiljaisuudessa tapahtuu pääosin Tornionjokilaaksossa, lumen kattamassa syrjäkylässä jossa yhä puhutaan meänkieltä. Alkusysäys trillerille on saatu kirjailijan oman enon vaiheista.

Entinen mestarihiihtäjä Lars-Erik Svanberg on vanhemmiten omaksunut jyrkän uskonnollisen näkökannan ja eristäytynyt maailmasta. Asuinsijaksi riittää kotitilan kylmä aitta. Kyläläisten huhujen mukaan Lapin Erkillä on kuitenkin rutkasti rahaa kätkettynä jonnekin. Siksikö hänet murhataan? Vai haluaako joku hänet pois tieltä? Lars-Erik ei ole suostunut myymään Rauhalan tilaa, mutta perijät luultavasti ovat halukkaampia. Roimasti ylihinnoitellun ostotarjouksen on saanut myös tukholmalaisessa hoitokodissa asuva Ingrid Hedstrand, mikä hämmästyttää suuresti Ingridin lapsia. He eivät ole koskaan kuulleet äitinsä omistamasta talosta eivätkä nytkään saa dementoituneelta vanhukselta mitään selitystä. Katrine-tytär lähtee pohjoiseen tutkimaan sukutaloa ja sen myyntimahdollisuuksia. Talosta löytyvät kirjeet ja valokuvat johdattavat hänet suvun salaisuuksien jäljille. On ollut häpeää aiheuttavia tekoja, on ollut vääriä ratkaisuja, on ollut petollisuutta. Pieniä ihmisiä ovat riepottaneet suuret voimat, sota ja poliittiset mullistukset.

Haudattu hiljaisuudessa –teoksessa uhkan tunne kasvaa kasvamistaan. Pohjoinen kylä on pimeä ja hiljainen, kylän asukkaat umpimielisiä. Entä miten kumppaninsa murhaa suunnitteleva venäläinen liikemies liittyy tapahtumiin? Katrinen tutkimukset vievät hänet Petroskoihin ja Pietariin, mutta sielläkin leijuu salailun painostava henki. Loppuratkaisu jättää asioita auki, mutta tässä tapauksessa sen hyväksyy.