KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Ystäväni Rasputin

Kustantaja: WSOY 2013

Juha-Pekka Koskinen (s. 1968) on ensimmäinen suomalainen kirjailija, jonka kirjojen ensimmäinen luku on ollut ladattavissa ilmaiseksi kirjailijan kotisivuilta. Hänen kahdeksas romaaninsa Ystäväni Rasputin on vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Tapahtumat alkavat kesäkuusta 1911, jolloin orvoksi jäänyt Vasili-poika joutuu munkki Grigori Jefimovitš Rasputinin oppipojaksi. Hän pääsee isäntänsä mukana kaikkialle, myös tsaarin hoviin, missä rakastuu välittömästi suurruhtinatar Anastasiaan. Kenties hän saa hieman vastakaikuakin? Rasputin taas on Vasilin silmissä arvoituksellinen hahmo. Mies on miltei lukutaidoton, mutta hypnotisoi saarnatessaan kuulijakuntansa täysin. Hän on irstailijan maineessa, mutta elää kuin askeetti (ainakin Vasilin seurassa). Omin silmin Vasili näkee Rasputinin seisauttavan kruununperijä Aleksein verenvuodon ja omin korvin hän kuulee Rasputinin ennustuksia, jotka käyvät toteen.

Jossain vaiheessa tapahtuu muutos ja Rasputin alkaa elää kuin viimeistä päivää. Hän tulkitsee hlystiläistä oppia niin, että on ensin tehtävä syntiä jotta voisi sen jälkeen kokea Jumalan armon ja anteeksiantamuksen. Toisaalta Rasputinilla on saattanut nousta maine päähän – onhan keisarinna Aleksandra tullut hänestä täysin riippuvaiseksi jopa hallitusasioissa, kuten henkilövalinnoissa. Vasili puolestaan on ajautunut sosialistien pariin. Hän kuvittelee sinisilmäisesti, että vallankumouksessa ei käy kuinkaan sen paremmin keisariperheelle kuin Rasputinille. Eli Romanovit toimitetaan turvallisesti Englantiin ja Rasputin karkotetaan maan syrjäisimpään kolkkaan… Toisin käy, mutta vielä viime hetkellä Vasili yrittää pelastaa Anastasian. Suunnitelmakin on tosi hyvä.

Varsinainen kertomus loppuu 17. heinäkuuta 1918 eli tsaariperheen kuolinyöhön. Kirjan viimeinen luku tapahtuu syyskuussa 1942 Stalingradissa ja vastaa joihinkin auki jääneisiin arvoituksiin. Hieman enemmän olisi Koskinen voinut kertoa Vasilin vaiheista, tapauksiin jää ärsyttävä aukko.

Ystäväni Rasputin -teoksessa historia tulee eläväksi ja saa osittain uusia tulkintojakin. Hyvin Koskinen kuvaa Vasilin kehittymistä hämmentyneestä maalaispojasta kielitaitoiseksi ja itsenäiseksi nuoreksi mieheksi. Myös Rasputinin ristiriitainen hahmo jää kiehtomaan.

PELO, RIIKKA: Jokapäiväinen elämämme

Kustantaja: Teos 2013

Riikka Pelon (s. 1972) esikoisromaani Taivaankantaja voitti Tiiliskivi-palkinnon vuonna 2006 ja oli ehdokkaana sekä Runeberg- kirjallisuuspalkintoon että Vuoden kristillinen kirja -palkintoon. Pelon toinen teos Jokapäiväinen elämämme on vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta (1892–1941) ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista (1912–1975). Liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuonna 1923 ollaan Prahan lähistöllä, jonne valkoisia tukenut perhe on paennut vallankumouksen jälkeen. Äiti ja tytär kirjoittavat yhdessä kirjaa ja samalla kouluikäinen Alja (Ariadna) pitää huolta epäkäytännöllisestä äidistään. Jossain vaiheessa Alja väsyy, tahtoo olla tavallinen lapsi eikä mikään tuleva huippuprosaisti. Siihen loppuu Marinan äidinrakkaus. Näkökulma näihin tapahtumiin on paljolti Marinan.

Toinen aikataso kattaa vuodet 1939–1941. Kertojana on Alja, joka on päässyt takaisin kotimaahan paikattuaan epäilyttävää taustaansa toimimalla Pariisissa salaisen poliisin tarkkailijana ja raportoijana. Hän uskoo täysin uuteen, uljaaseen Neuvostoliittoon, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, tyytyväisiä ja kylläisiä. Unelmana on päästä taideakatemiaan, mutta alkuun lähdetään lehden toimittajana. Marina seuraa aikanaan perässä, varsin arvostelevana, epäluuloisena ja katkerana. Alja häpeää äitiään, pitää hulluna, mutta kumpi onkaan oikeassa?

Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Ensi tuntuma Marinasta ei ole kovin suotuisa, hän vaikuttaa kärttyisältä, takertuvalta ja holtittomalta, tavattoman itsekeskeiseltä. Myöhemmin häntä oppii arvostamaan ja ymmärtämään – eikä hänen äidinrakkaudessakaan vikaa ole. Hän vain haluaisi rutistaa lapsensa lahjakkuuden esille vaikka väkisin, koska ei itse ole saanut tukea omalta äidiltään. Lapsuudesta kumpuaa myös suunnaton rakkauden kaipuu, jonka kohteena ovat niin miehet kuin naiset. Alja taas tuntuu kovalta ja päämäärätietoiselta nuorelta naiselta, joka lankeaa teinityttömäiseen ihastukseen. Muisto rakkaudesta kantaa hänet vankileirin koettelemusten yli ja lopulta alkaa hahmottua ajatus kirjasta, jossa äidin ja tyttären äänet kietoutuvat yhteen.

tähtikirkas yö, paratiisin omenankukat
           kuuletko sen täällä, luissasi ja ohimoissasi
näin sanat syntyvät, näin rytmi
           säe niin kuin silmäsi, tähtikirkkaat
  ja syvän veden siniset, tummaa
iloa täynnä

Jokapäiväinen elämämme -teosta ei voi lukea kiireisesti ahmien, koska sen jokainen sana on punnittu ja tarpeellinen. Teksti on paikoin tunteesta pakahtumaisillaan ja lauseet vyöryvät pitkinä ja runsaina. Paikoin se muuttuu proosarunoksi, kuin Aljan kynästä virranneeksi. Kaikesta huokuu melankolinen ja fatalistinen tunnelma, jonka yhdistää venäläisyyteen. Stalinin aikaan liittyvä pelon ja epäluulon ilmapiiri on käsin kosketeltava; mikä tahansa sana tai teko voidaan kääntää ihmistä vastaan, kuka tahansa voi joutua teloitetuksi ilman oikeudenkäyntiä. Kaiken tämän omaksuminen on varmaan vaatinut todella mittavaa taustatyötä ja heittäytymistä. Yksi lukemista hankaloittava tekijä on vielä venäläinen tapa käyttää henkilönimiä. Ariadnasta tulee Alja, Samuil Davidovitšista Mulja. Entä kuka tunnettu kirjailija onkaan Borja eli Boris Leonodovitš?

Pelon kirjan rytmi jää sykkimään alitajuntaan ja henkilöiden kohtalot askarruttamaan. Hieno lukukokemus!

SAHLBERG, ASKO: Herodes

Kustantaja: WSOY 2013

Asko Sahlberg (s. 1964) oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2001 romaanilla Eksyneet (Hannu Raittila voitti silloin teoksella Canal Grande) ja vuonna 2004 romaanilla Tammilehto. Nyt hän on kolmannen kerran ehdolla palkintoon, tällä kertaa historiallisella romaanilla Herodes.

Herodes on todellinen tiiliskivi, lähes 700 sivua. Se poikkeaa Sahlbergin aikaisemmista teoksista, jotka ovat olleet tiiviitä, tiheätunnelmallisia ja osuvan sanankäytön helmiä. Herodes on yksityiskohdissa viipyilevä lavea kertomus, jossa huumorin leiskahduksia löytyy lähinnä henkilöiden repliikeistä. Ne ovatkin sitten aika ronskeja. Teoksesta tulevat väistämättä mieleen Mika Waltarin suuret historialliset romaanit (esimerkiksi Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset), vaikka tyyli ja näkökulma ovatkin erilaiset. Sahlberg on vakavampi, ihmisen sisimpään kurottautuva.

Kirjan päähenkilö on Herodes Antipas (20 eaa. – 39 jaa.), joka hallitsi neljännesruhtinaana Galilean ja Perean maakuntia Johannes Kastajan ja Jeesuksen aikaan. Hänet kuvataan pohjimmaltaan sympaattiseksi mieheksi. Nuorena hän on miltei sinisilmäisen viaton ja haaveellinen ja murehtii esimerkiksi naisten alistettua asemaa, köyhien kurjuutta ja sotien aiheuttamaa tuhoa. Valtaan hänellä ei ole vetoa, mutta ruhtinas hänestä olosuhteiden seurauksena kuitenkin tulee. Sen jälkeen huolet ja pelot ovat jatkuvina seuralaisina eivätkä suinkaan turhaan, sillä vallantavoittelijoita löytyy Roomasta, muista alueen pikkuruhtinaista ja omasta perhepiiristä. Myrkyttäjäkin on liikkeellä. Kostonhalua! Vihaa! Syyllisen etsintää! Sitten vähitellen luopumista, tyyntä kohtaloon alistumista, valmistautumista kuolemaan ja jopa anteeksiantoon.

Ihminen kuvittelee omistavansa kaikenlaista, vaikka hän ei itse asiassa omista mitään. Hän ei omista edes aikaansa.

Romaani on jaettu kolmeen ”kirjaan”, joista ensimmäisessä ja kolmannessa on äänessä Herodes itse. Toinen kirja koostuu Herodeksen läheisimmän neuvonantajan Joosafatin muistiinpanoista. Näillä erilaisilla näkökulmilla teokseen saadaan lisää ulottuvuutta ja uskottavuutta. Rappeutuva Rooman valtakunta elää irstailujen, orgioiden ja perversioiden pyörteessä, keisarit muuttuvat yhä hullummiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Kaikki pelkäävät jotakin. Laajan valtakunnan koossapitäminen vaatii valpasta tarkkailua ja jokaisen saarnaajan epäilemistä kapinaan kiihottajaksi. Näin myös Johannes ja Jeshua seuraajineen joutuvat vallanpitäjien kuulusteltaviksi ja nuhdeltaviksi. Ylväs ja karismaattinen Johannes jättää Herodekseen syvän jäljen ja ikuisen katumuksen tämän surmauttamisesta. Jeshua sen sijaan on hänestä nopeasti unohdettava väärä profeetta, lyhyenläntä ja länkisäärinen mitättömyys.

Laajuudestaan huolimatta Herodes on helppolukuinen. Se ei kikkaile turhaan, vaan kuljettaa vakaasti tarinaa eteenpäin. Herodeksen elämänkaari pohjautuu historiallisiin tosiasioihin, mutta tulkinta miehen luonteesta ja henkisestä kehittymisestä on Sahlbergin omaa. Siinä sivussa kirjailija onnistuu kritisoimaan historian varjolla nykyaikaakin: suurkaupunkeja, veroja, tuhlausta, pinnallisuutta… Omahyväinen papisto ja tapauskonnollisuus saavat osansa.

Ongelma on siinä, että ihmiset puhuvat uskosta, mutta tarkoittavat järkähtämätöntä tietämystä. Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota… Suon mielelläni jokaiselle hänen uskonsa, mutta jos siitä seuraa sietämätöntä kopeutta ja ainaisia väkivaltaisuuksia…

RAITTILA, HANNU: Terminaali

Kustantaja: Siltala 2013

Hannu Raittila (s. 1956) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2001 teoksellaan Canal Grande. Nyt hän on vuoden 2013 ehdokkaana romaanilla Terminaali.

Kaksi koulutyttöä alkaa 1990-luvulla oleskella Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Ajan myötä he suorastaan kotiutuvat, oppivat paikat ja systeemit ja saavat ystäviä kenttähenkilökunnasta. Tytöt ovat Twin Peaks -televisiosarjan mukaan ottaneet nokkelasti uudet nimet: Paula Lampenista tulee Laura Palmen ja Sara-ystävästä Lara. Maailmalle he onnistuvat ujuttautumaan 9/11-terrori-iskuja seuranneessa kaaoksessa. Tutuksi tulevat syrjäiset ja erikoiset lentokentät ja toiset hengailijat. Sara kyllästyy pian ja palaa kotiin, mutta Laura ajautuu radikaalipiireihin. Hän katoaa ja kontaktit perheeseen katkeavat vuosikausiksi.

Miksi ala-asteikäiset tytöt oleskelevat lentokentällä ja miten se onnistuu? Se selviää vähitellen. Saran yksinhuoltajaäiti on moniongelmainen sekakäyttäjä ja Lauran äiti kiireinen uutistoimittaja, jonka lapsi on pikaisesti solmitun ja pikaisesti puretun avioliiton tulosta. Vastuuta tytöistä ei kanna kukaan aikuinen, mutta eikös mahdollisimman suuri itsenäisyys ole lapselle vain hyväksi? Näin ainakin itseään puolustelee Paulan / Lauran äiti.

Terminaali-romaanin nykyhetki kattaa ajanjakson helmikuusta 2010 juhannukseen 2012 ja epilogi vielä tulevaisuudennäkymän vuodelta 2017. Kronologisesti etenevää tarinaa kertovat Sara, Lauran äiti Pirjo Lampen ja isä Johan Lampen. Heitä yhdistää halu löytää Laura, joka ilmeisesti on joutunut pahoihin vaikeuksiin, ja tarve paikata epäonnistumista vanhempana ja ystävänä. Varsinaisen etsimistyön suorittaa Johan, joka pystyy hyödyntämään asemaansa merivoimien kommodorina. Matka vie ympäri maailmaa epämääräisten vihjeiden ja oletusten perässä.

Kirjassa on myös otteita 1990-luvun päiväkirjoista ja teinityttöjen lentokenttähengailua tutkivasta tieteellisestä julkaisusta, joka taitaa olla Raittilan omaa käsialaa ja paremminkin parodia kuin vakavasti otettava tutkimus. Lisäksi monet kirjan henkilöistä puhkeavat esitelmöimään mitä erilaisimmista aiheista: lintukannoista lentokenttien lähellä, tähtien avulla navigoinnista, todellisista elintasopakolaisista, niveljalkaisten merkityksestä… Ehkä vähempikin tietojen esittely olisi riittänyt?

Terminaali vaatii paneutumista, jotta vaihtuvat kertojat ja aikatasot pystyy hahmottamaan. Teoksessa on myös hieman liikaa pituutta ja hieman liikaa asiaa eli karsiminen olisi ollut paikallaan. Silti jännitys kasvaa kuin huomaamatta ja monet pienet yksityiskohdat nivoutuvat lopulta sujuvasti yhteen. Jokainen joutuu lähelle maailman tapahtumia, mutta kodiksi maailma on liian suuri ja turvaton.

STEDMAN, M. L.: Valo valtameren yllä

Kustantaja: Karisto 2013
Alkuteos: The Light Between Oceans
Suomennos: Leena Perttula

Karisto on parin vuoden ajan julkaissut Lupaus-sarjaa, johon on valittu ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Australialaissyntyinen Margot L. Stedman valloitti kriitikot ja lukijat ympäri maailmaa esikoisromaanillaan Valo valtameren yllä, joten hän luontuu hyvin tähän sarjaan. Teos on hyvin elokuvallinen – ei siis ihme, että elokuvaoikeudet on jo myyty.

Tom Sherbournella ei ole ollut helppoa. Lapsuus äidittömänä, suhteettoman ankaran isän kanssa. Värväytyminen nuorena vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan, helvetilliset olosuhteet ja kuoleman läsnäolo. Syyllisyydentunne siitä, että on itse selviytynyt vahingoittumattomana ja jopa palkittuna sankarina. Määräys majakanvartijaksi Lounais-Australian rannikolla sijaitsevalle kaukaiselle Janus Rockin saarelle, jonne yhteysalus saapuu kolmen kuukauden välein.

Myrskyjen tuivertamasta saaresta tulee paratiisi, kun nauravainen ja eloisa Isabel suostuu Tomin vaimoksi. Isabelille ei kuitenkaan pitemmän päälle riitä pelkkä aviomies, vaan hän kaipaa pakkomielteisesti lasta. Toistuvat keskenmenot murtavat hänet itsemurhan partaalle, kunnes Jumala näyttää armahtavan. Meri tuo rantaan soutuveneen, jossa on kuollut mies ja elävä tyttövauva. Tomin velvollisuuksiin kuuluisi tehdä tapahtumasta heti virallinen ilmoitus, mutta Isabel taivuttaa hänet odottamaan ja lopulta esittelemään lapsen pariskunnan omana. Tomia kaihertaa jatkuva syyllisyydentunne, mutta hän ei voi tuhota sitä onnea ja rauhaa jonka Isabel on viimeinkin saavuttanut. Jossain kuitenkin harhailee surun riuduttama nainen odottaen edes jotain tietoa merelle kadonneesta aviomiehestään ja vauvastaan. Saako hän milloinkaan lastaan takaisin? Miten käy Isabelin, jos hän joutuu luopumaan tytöstä? Loppuratkaisun odottaminen suorastaan jännittää!

Valo valtameren yllä on kauniisti kirjoitettu lukuromaani, lempeä ja liikuttava. Siinä on odottamatonta sanallista huumoria myös vakavista asioista puhuttaessa, mikä toisaalta saattaa vaikuttaa hieman pinnalliselta. Henkilökuvaus on suurimmalta osalta uskottavaa eikä uskomatontakaan voi tuomita; ihminen on aika ristiriitainen tapaus kun tunteet ottavat vallan. Luonnon kuvaajana Stedman on erinomainen, etenkin meren voima on selkeästi aistittavissa:

On hetkiä, jolloin meri ei ole meri - ei sineä, ei edes vettä vaan väkivaltainen räjähdys energiaa ja vaaraa: verenhimoa sellaisessa mittakaavassa, johon vain jumalat kykenevät. Meri paiskaa itsensä saarta vasten, lennättää pärskeitä majakkatornin huipun yli, puree paloja rantakalliosta. Ja meren ääni on petoeläimen karjuntaa, pedon, jonka raivo ei tunne rajoja. Sellaisina öinä majakkaa tarvitaan eniten.

Majakka ja meri ovat mielikuvitusta kiehtovia asioita, mutta niitä käytetään myös symboleina. Janus Rockin majakka ohjaa laivoja turvalliselle reitille kahden valtameren välissä, mutta ei valaise allaan olevaa saarta, jossa oikeaa tietä etsii kaksi kovin erilaista ihmistä. Mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin? Miten toimia tilanteessa, jossa jokainen ratkaisu haavoittaa jotakuta? Miten tehdä ratkaisu, kun tunteet vellovat ja raastavat ihmistä eri suuntiin? Kirjailija kuvaa kaikkia osapuolia ymmärtäväisesti eikä lukijakaan pysty asettumaan ehdottomasti kenenkään puolelle. Vaikka Valo valtameren yllä ei olekaan täydellinen, on se silti mukava lukukokemus. Muistiin painuu aforisminomaisia lauseita:

Täysikuu hivuttautuu taivaalle kuin vastapaino, jota laskeva aurinko hilaa ylös. Jokainen loppu on jonkin alku.

…miestä, joka matkaa tekee, ovat muovanneet jokainen päivä ja jokainen kohdattu ihminen. Arvet ovat vain yhdenlaista muistia.

BOYNE, JOHN: Kuudes mies

Kustantaja: Bazar 2013
Alkuteos: The Absolutist
Suomennos: Laura Beck

Irlantilainen kirjailija John Boyne (s. 1971) saavutti maailmanlaajuista menestystä natsi-Saksaan sijoittuvalla romaanilla Poika raidallisessa pyjamassa (suomeksi 2008), josta tehtiin elokuvakin. Lisäksi Boynelta on suomennettu meriseikkailu Kapina laivalla (2009), Romanovien viimeisiä vaiheita kuvaava Tarkoin vartioitu talo (2011), lastenromaani Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (2011) ja nyt viimeisimpänä ensimmäiseen maailmansotaan ajoittuva Kuudes mies.

Kirjan minäkertoja on 21-vuotias Tristan Sadler, joka lähti 17-vuotiaana (alaikäisenä) sotimaan isänmaallisen innostuksen vallassa. Niistä kahdestakymmenestä nuoresta miehestä, joista koulutusleirillä muokattiin sotilaita, palasi elävänä vain Tristan ja ”eräs joka tuli hulluksi”. Eikä Tristankaan oikeastaan koskaan palannut.

Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen.

Kertomuksessa eletään vuoroin sotavuotta 1916 ja vuoroin vuotta 1919, jolloin Tristan matkustaa Norwichiin tapaamaan sodassa kuolleen ystävänsä sisarta. Alun alkaen on selvää, että Tristania painaa raskas syyllisyyden taakka, vaikka sen syy paljastuukin tuskastuttavan hitaasti.

Jos etsin synninpäästöä, sellaista ei ollut saatavilla. Jos ymmärtämystä, ei ollut ketään joka olisi sitä voinut tarjota. Jos anteeksiantoa, en ansainnut sitä.

Ystävän eli Will Bancroftin kuolemaan liittyy jotain äärimmäisen häpeällistä: hänet on teloitettu pelkurina, ”valkoisen sulan miehenä”. Tässä on Kuudes mies –romaanin keskeinen kysymys: kuka on oikeasti pelkuri? Onko se aseistakieltäytyjä, jonka omatunto ei salli tappamista mutta kuitenkin toimimisen esimerkiksi paarinkantajana? Onko se absoluuttipasifisti, joka on menettänyt uskonsa sodan moraaliseen oikeutukseen eikä halua osallistua sotimiseen pienimmälläkään tavalla? Onko se mies, joka ei halua oman rauhansa vuoksi puuttua näkemiinsä vääriin tekoihin?

Boyne kuvaa sodan kauhuja kaunistelematta. Mudan keskellä ryömivät nuoret miehet nälän ja tautien ahdistamina, menettävät tovereita viereltään, pelkäävät, turtuvat, kovettuvat tai murtuvat. Hädän keskellä he etsivät ystävää ja lohtua, mutta miten pitkälle on silloinkaan oikeus mennä? Osoittaa Boynen taidokkuutta kirjoittajana, ettei Kuudes mies käy missään vaiheessa ihan liian ahdistavaksi. Hän osaa tehdä henkilöistään eläviä, moniulotteisia. Sekä Will että Tristan muuttuvat näkemänsä ja kokemansa myötä, mutta heidän lopullisiin ratkaisuihinsa vaikuttavat kuitenkin lapsuudessa ja nuoruudessa saadut opit. On suuri ero siinä, onko perheen nujertama ja hylkäämä vai kaikkien ihailema ja rakastama. Kuudes mies on vaikuttava tarina kaikessa karussa konstailemattomuudessaan. Loppuratkaisu yllättää täydellisesti. Siihen viittaa myös kirjan suomenkielinen nimi, jonka osuvuuden ymmärtää vasta kirjan luettuaan.

PS. Miten pitkälle kirjan juonta saa paljastaa takakannessa? Ainakin Kuudes mies kannattaisi lukea kylmiltään, ilman mitään ennakkokäsityksiä.

RAUHALA, PAULIINA: Taivaslaulu

Kustantaja: Gummerus 2013

Oululaisen äidinkielenopettajan Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on vuoden 2013 puhutuimpia romaaneja osin lestadiolaisuuteen liittyvän sisältönsä vuoksi, mutta myös kaunokirjallisten ansioittensa takia. Kirjailija on itse kasvanut lestadiolaisuuteen, joten hän tuntee aihepiirin hyvin. Taivaslaulu ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen eikä myöskään kenenkään toisen tarina, vaan fiktiivinen kertomus.

Vilja ja Aleksi ovat tavatessaan nuoria opiskelijoita, joiden maailma on lupauksia täynnä. Roihuavaa rakkautta pidätellään häihin asti, jotta sitten voitaisiin nauttia läheisyydestä luvallisesti ja häpeilemättä. Yhdeksän kuukauden kuluttua syntyy perheen esikoinen, riemuisa tapaus. Kuusi vuotta myöhemmin lapsia on neljä, uusi raskaus alullaan ja riemu kadonnut. Miten naiset oikein jaksavat toimia vanhalestadiolaisuuden vaatimina synnytyskoneina vuodesta toiseen? Vilja ei jaksa, vaikka häntä lohdutetaan näin:

Selviäminen on helpompaa, jos ajattelee enemmän välietappeja kuin lopullista maalia. Kun jaksan tämän raskauden. Kun tämä vauva täyttää vuoden. Kun pärjään tämän päivän ja viikon. Naisen biologiassa on myös oma viisaus. Kun uusi vauva syntyy melko pian, ei äiti ehdi liikaa paapoa taaperoa vaan tämä oppii itsenäistymään sopivasti.

Taivaslaulussa sukelletaan vuoronperään Viljan ja Aleksin ajatuksiin, jolloin kummankin näkökanta tapahtumien suhteen käy selväksi. Etenkin masennuksensa kanssa kamppaileva Vilja tulee lähelle, niin hienovaraisesti kirjailija osaa kuvata hänen vähittäistä murtumistaan ja elämänhalun ehtymistä. Aleksi on sympaattinen hahmo, ei toki täydellinen mutta rohkea ja lempeä. Kummankin välityksellä nostetaan esiin jokin vanhalestadiolaisuuteen liittyvä epäkohta – ei kuitenkaan kiihkoillen, vaan hyvin asiallisesti. Uskoa itsessään ei arvostella, vaan ihmisten (= miesten) siihen lisäämää tulkintaa. Viljan ja Aleksin tekemästä ratkaisusta voisi kenties olla esikuvaa muillekin.

Kirjan kieli on vaihtelevaa ja kaunista, mutta paikoin jo sisältöä syövän runsasta. Tekstiin on ujutettu virsien, runojen ja laulujen säkeitä, joiden alkuperä mainitaan kirjan lopussa. Siinä vyöryy kalevalamittaa, barbiekieltä ja korkeaaveisua. On lasten viatonta ihmetystä ja hupaisan suorasukaisia kysymyksiä. On tuskaisaa tulivuorenpurkausta ja kevään iloista keveyttä.

Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhonsa ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.

HOTAKAINEN, KARI: Luonnon laki

Kustantaja: Siltala 2013

Suomen nykykirjailijoista rakastetuimpia on Kari Hotakainen (s. 1957). Hän aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja siirtyi lasten- ja nuortenkirjojen kautta romaaneihin. Varsinainen menestysteos oli vuonna 2002 ilmestynyt romaani Juoksuhaudantie, joka voitti sekä Finlandia-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Teoksesta tehtiin myös elokuva. Vuonna 2012 Hotakainen lokaantui vakavasti kolarissa, jossa kuoli kaksi ihmistä. Silloin hänestä tuli ”eloonjäänyt”, ihan omaan ihmislajiinsa kuuluva yksilö.

Eloonjääneet muistuttavat vauvoja. Vauva on vanhan näköinen, vaikka on uusi. Kurttuinen ja verinen ihminen tuo tietoa tuonpuoleisesta. Eloonjääneet ovat käyneet jossain ja tulleet takaisin. Tämä ei tarkoita, että niillä olisi jotain älykästä ja uutta kerrottavaa, mutta jotain niihin on siellä tarttunut.

Luonnon laki -teosta Hotakainen rupesi suunnittelemaan jo sairaalassa. Kirjan ensimmäinen kokonaisuus kertoo maalämpöyrittäjä Rautalasta, joka kursitaan kokoon auto-onnettomuuden jälkeen. Tässä Hotakainen on hyödyntänyt omia kokemuksiaan hetkistä heti onnettomuuden jälkeen, lääketokkuraisista päivistä leikkauksesta toivuttaessa ja hitaasta paranemisprosessista. Sairaalassa kaikki saavat apua riippumatta sosiaalisesta statuksesta ja taloudellisesta tilanteesta. Verovaroilla kustannetaan Rautalankin kymmeniä tuhansia euroja maksava hoito, mikä saa veronkiertoa järjestelmällisesti harrastaneen miehen omantunnon kolkuttamaan.

Kirjan toisessa osiossa aletaan puhua palveluiden leikkauksista ja hyvinvointivaltion murenemisesta. Omaishoidon tukea vähennetään, sairaanhoitajia irtisanotaan, tyky-toiminnasta luovutaan, yritystuet lakkautetaan ja kirjastonkäyttö muutetaan maksulliseksi. Rautalankin perheeseen tämä tulee vaikuttamaan, sillä hänen isänsä toimii omaishoitajana pyörätuoliin aivoverenvuodon jäljiltä joutuneelle vaimolleen. Onko idealismiin enää varaa? Totuuden edessä on etenkin Rautalan tytär, joka pitää huolta minkeistä muttei isovanhemmistaan ja vastustaa talouskasvua mutta haluaa silti kaikki mahdolliset palvelut.

Unet ja houreet sekoittuvat absurdilla tavalla todellisuuteen, eikä aina ole tietoa kummassa ollaan. Kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena Rautala seurustelee niin Bob Dylanin kuin Äiti Teresan kanssa ja teatteriesitystä odotteleva isä saa neuvoja Aleksis Kiveltä. Hotakainen on tunnettu kauniisti etenevästä kielestään ja aforismia muistuttavista lauseistaan. Esimerkiksi:

Vanhus on paperilla kevyt, lattialla raskas.

Hyvä on helpompi olla välimatkan päästä.

Ollako vai eikö olla? Olla. Kyllä se pitäisi prinssinkin tietää, että pakko on olla. Vain nuorella miehellä on kanttia mokomia kysellä.

Kirja on jaoteltu kolmeen osaan: raskaus, supistukset ja synnytys. Itsestään selvästi tämä viittaa Rautalan raskaana olevaan Mira-tyttäreen, mutta epäsuorasti ehkä myös Rautalan itsensä uudelleensyntymään kolarin jälkeen. Aivan sujuvasti eivät osat toisiinsa liity, mutta niiden erilaiset tunnelmat saattavat olla tarkkaan harkittuja. Turhalta lisältä tuntuu sen sijaan kirjan loppupuolella kuvioihin ilmaantuva Rauhalan sierraleonelainen kummipoika, huumediileri. Ehkä juonta olisi pitänyt kehitellä vielä eteenpäin, jotta hänen merkityksensä olisi selvinnyt? Kaiken kaikkiaan Luonnon laki on kyllä tuttua ja taattua Hotakaista.

ATKINSON, KATE: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: When will there be good news?
Suomennos: Kaisa Kattelus

Englantilainen Kate Atkinson (s. 1951) voitti vuonna 1995 arvostetun Whitbread-palkinnon esikoisromaanillaan Museon kulisseissa ja sai vuonna 2012 brittiläisen ritarikunnan arvonimen MBE koko siihenastisesta kirjallisesta tuotannostaan. Viimeisimpänä Atkinsonilta on ilmestynyt ”kirjallisten” rikosromaanien sarja, josta Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas osa. Edelliset osat olivat Ihan tavallisena päivänä (suomeksi 2011) ja Kaikkein vähäpätöisin asia (2012).

Jackson Brodie on entinen rikoskomisario ja nykyinen yksityisetsivä (tai konsultti, oman määritelmän mukaan). Perittyään suuren omaisuuden eräältä asiakkaaltaan Jacksonilla on varaa valita tehtävänsä, ainakin teoriassa. Tosiasiassa tehtävät törmäävät Jacksoniin. Tällä kertaa hän on matkalla Skotlannissa, nousee väärään junaan ja joutuu useita kuolonuhreja vaatineeseen onnettomuuteen. Siitä alkaa hahmottua kuvio, joka yhdistää näennäisesti täysin vieraita ihmisiä toisiinsa. Taustalla on kolmekymmentä vuotta aiemmin sattunut veriteko, jossa Andrew Decker -niminen mies pelkästä mielenjohteesta murhasi naisen ja tämän kaksi lasta. Yksi lapsista onnistui pakenemaan. Nyt hän on menestyvä lääkäri, epämääräisiä liiketoimia harrastavan miehen vaimo ja pienen lapsen äiti. Miksi hän katoaa jäljettömiin heti, kun tulee tieto Andrew Deckerin vapautumisesta?

Ihmisten kohtalot sivuavat toisiaan, tiet erkaantuvat ja yhtyvät taas. Jokainen päätös ja jokainen teko vaikuttaa toisten elämään yllättävällä tavalla. Kohtalonsa kanssa kompuroiva Jackson on siitä hyvä esimerkki, sympaattinen hahmo jolle toivoo hyvää. Ainakin se viesti Atkinsonilla on: tartu tilaisuuteen, puhu asiat selviksi ajallaan!

Atkinsonin kieli on soljuvan kevyttä ja kaunista. Hän taitaa sekä kielellisen huumorin että tilannekomiikan.

”Kuka minä olen?” Jackson kysyi. Hän kuulosti amatöörifilosofilta, mutta kysymys ei ollut metafyysinen. Kuka hän ihan oikeasti oli?

”Nimesi on Andrew Decker”, hoitaja sanoi.

”Ihanko totta?” Jackson sanoi. Nimi kilautti pikkuruista kelloa jossakin hänen hylättyjen muistojensa sopukoissa, mutta hänellä ei ollut siihen minkäänlaista suhdetta. Hän ei tuntenut olevansa Andrew Decker, mutta ei hän toisaalta tuntenut olevansa kukaan muukaan. ”Mistä tiedät?”

”Takintaskussa oli lompakko”, hoitaja sanoi.

HAAHTELA, JOEL: Tähtikirkas, lumivalkea

Kustantaja: Otava 2013

Lääkäri-kirjailija Joel Haahtela (s. 1972) on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana, vuonna 2003 romaanilla Elena ja vuonna 2010 romaanilla Katoamispiste. Tähtikirkas, lumivalkea on hänen yhdeksäs teoksensa.

Suurin osa Tähtikirkas, lumivalkea -teoksesta koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Päiväkirjoja on ilmeisesti ollut alun perin enemmän, mutta vain osa niistä on säilynyt jälkipolvien tutkittavaksi. Lukija saa siis melko suppean otoksen kirjoittajan elämästä ja moni tärkeä elämänvaihe jää epämääräisen viittauksen varaan. Siitä voi sitten yrittää hahmottaa tapahtumia, joihin tarjoutuu vain tämä yksi ainoa näkökulma.

Päiväkirjojen ensimmäinen kokonaisuus käsittelee vuotta 1889 Pariisissa, jonne nuori ylioppilas on karkotettu kotimaastaan Suomesta. Myöhemmin selviää miksi. Päiväkirja on tämän nuoren miehen (Leon) tapa pitää lähellään jotakuta rakasta ja ikuisesti menetettyä. Muuten hän on kuin unissakulkija, jonka ohi elämä ja muut ihmiset lipuvat jälkeä jättämättä. Ainoastaan impressionistien näyttely herättää tässä amatööritaiteilijassa lyhyen innostuksen puuskan, mutta sekin laantuu. Liian myöhäistä.

Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.

Seuraavissa jaksoissa kirjoittaja on ensin reportterina Berliinissä, myöhemmin masennuksesta toipumassa Kaukoidässä ja viimeiseksi Bernburgin mielisairaalassa Saksassa. Ulkopuoliset tapahtumat eivät häntä missään vaiheessa kiinnosta eikä maailmansodankaan syttyminen ansaitse päiväkirjassa paria lausetta enempää. Päällimmäisenä aiheena on aina oma itse, oma melankolia ja pettymys. Itsekeskeisyys lisääntyy entisestään vuosien myötä, nuoruuden rakastettukin unohtuu ja kirjoittaja setvii vain omia tunteitaan ja vaikutelmiaan. Viimeiset merkinnät ovat pelkkiä kirjain- ja sanasommitelmia eli kielikin on menettänyt merkityksensä. Leon elämän loppuvaiheesta kertoo hänen lapsenlapsenlapsensa Tähtikirkas, lumivalkea -kirjan viimeisessä luvussa ja se on yllätyksellinen, joskin täysin perusteltu.

Haahtelan lause on hiottu täydelliseksi, niukkuudessaan ilmaisuvoimaiseksi ja monikerroksiseksi. Rakenteeltaankin Tähtikirkas, lumivalkea on viimeiseen asti mietitty. Alussa päiväkirjamerkinnät ovat runsaita, täynnä vähäpätöisiä arkisia yksityiskohtia. Siitä teksti vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin, kunnes jäljellä ovat pelkät kuviot. Perhonen on esiintynyt Haahtelan tuotannossa tärkeässä roolissa ennenkin, ehkäpä symboloimassa sitä miten pienellä teolla voi olla kohtalokkaat ja suuret vaikutukset.

Kun kerran jättää maailman, siihen ei voi palata. Oksa ei huoli takaisin kerran pudonnutta omenaa.

PS. Ei ole vielä Haahtelalta tullut Elenan voittanutta teosta!