KOCH, HERMAN: Lääkäri

Kustantaja: Siltala 2013
Alkuteos: Zomerhuis met zwembad
Suomennos: Sanna van Leeuwen

Herman Koch (s. 1953) on hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä. Hän saavutti kansainvälisen läpimurron kuudennella romaanillaan Illallinen, teoksella jossa jännitys kasvaa kasvamistaan ja josta jää kylmäävä tunne pitkäksi aikaa.

Lääkäri –romaani alkaa tilanteesta, jossa yleislääkäri Marc Schlosser on joutumassa potilaan kuolemaan johtaneen hoitovirheen vuoksi valvontalautakunnan eteen. Se ei häntä huoleta. Lukija puolestaan uumoilee, että kyseessä on paljon pahempi asia kuin tahaton hoitovirhe. Mutta miksi Marc halusi kuuluisan näyttelijän Ralph Meierin kuolevan? Koska Ralph yritti vietellä Marcin kauniin vaimon? Koska Marc itse yritti vietellä Ralphin kauniin vaimon? Koska kesälomalla Ralphin huvilalla tapahtui jotain vielä hirvittävämpää?

Kirjan kertojana on Marc eli kaikki tapahtumat nähdään hänen silmiensä kautta. Voiko lukija luottaa hänen tulkintoihinsa, jotka usein tuntuvat syntyvän varsin heppoisin perustein? Marcista ei missään vaiheessa muodostu kovin myönteistä kuvaa. Hän inhoaa potilaitaan ja voi miltei pahoin joutuessaan koskettamaan näitä. Ei kovin hyvä juttu lääkärille! Marc on kuitenkin onnistunut luomaan itsestään mielikuvan empaattisena lääkärinä, jolla on tavanomaista enemmän aikaa asiakkailleen. Asiakaskunta koostuu pääosin taiteilijoista, (mies)taiteilijoiden leskistä ja muista kuuluisuuksista. Vaimo ja kaksi tytärtä ovat ainoat henkilöt, joita Marc rakastaa, ja tämäkin rakkaus on pakkomielteisen omistavaa. Etenkin teini-ikäinen Julia on koko ajan tarkkailun alaisena, mustasukkaisesti vartioituna. Marc pitää kaikkia tekojaan täysin oikeutettuina, hänen omahyväisyytensä ei tunne rajoja. Vai onko hän sittenkin pahasti alemmuudentuntoinen?

Koch ei epäröi olla karkea. Hän kuvaa ihmisiä, heidän ruumiitaan ja ruumiin toimintoja etovuutta korostaen. Tunnelma on koko ajan aika painostava, keventävä huumori puuttuu tällä kertaa. Lääkäri ei yllä ihan Illallisen tasolle, mutta sujuvaa ja vetävää tekstiä tämäkin on. Tapahtumien todellinen kulku selkiytyy vähitellen ja jonkinlainen rauha saavutetaan.

MUNRO, ALICE: Kallis elämä

Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Dear Life
Suomennos: Kristina Rikman

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) on novellitaiteen mestari ja siitä harvinainen kirjailija, että häntä arvostavat niin lukijat kuin kriitikotkin. Viimeisin ja suurin kunnianosoitus oli vuoden 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Palkinnon takia Kallis elämä -kokoelma ilmestyi suomeksi jo marraskuussa 2013 eikä alkuperäisen suunnitelman mukaan keväällä 2014. Nopeutetun aikataulun vuoksi on paikoin henkilöiden nimissä sekaannusta, mutta Munron teoksia ennenkin suomentanut Kristina Rikman hallitsee hyvin kirjailijan eleettömän ja silti ilmaisuvoimaisen tyylin.

Kallis elämä on erityisen mielenkiintoinen paristakin syystä. Ensinnäkin Munro on ilmoittanut, että tämä kirja jää hänen viimeisekseen. Toiseksi hän on ottanut mukaan neljä omaelämäkerrallista tekstiä, jotka avaavat mielenkiintoisella tavalla kirjailijan muitakin novelleja. Lapsuuden ympyröistä ja lähellä olleista henkilöistä kirjailija on selvästikin ammentanut henkeä ja sisältöä tuotantoonsa. Nämä novellit ovat teoksen parasta antia. Muuten kokoelman novellit ovat luonnosmaisia tuokiokuvia hyvin tavallisista ihmisistä, jotka tuntuvat elävän hyvin tavallista arkea. Yllättäen jotakin menee vinoon tai jokin selittämätön oikku vie henkilön ihan uusille urille. Nuori sotilas hyppää junasta juuri kun on saapumassa kauan kaivatun kihlattunsa luo. Perijätär ryhtyy suhteeseen naimisissa olevan arkkitehdin kanssa ja alistuu kiristettäväksi. Nuori poliisi huolehtii vakavasti sairaasta vaimostaan, mutta tuntee outoa vetoa uskonnolliseen lahkoon kuuluvaa tyttöä kohtaan. Munro ei paljon näitä asioita selittele. Usein kertomukseen hypätään kesken tapahtumien ja selvennyksiä saadaan vasta myöhemmin (jos saadaan) eli lukija joutuu olemaan tarkkana. Tunnelma on ajoittain miltei painajaismainen ja kohtalokas, kunnes jälleen tulee yllättävä käänne. Asiat järjestyvät jotenkin, mutta katkera maku jää suuhun.

Hetken näytti siltä kuin olisimme voineet irtautua ihmisjoukosta, että hetken päästä olisimme yhdessä. Mutta aivan yhtä varmasti jatkaisimme valitsemallamme tiellä. Ja niin me teimmekin. Ei hengästynyttä huutoa, ei kättä joka laskeutui olkapäälleni kun pääsin jalkakäytävälle. Vain tuo silmänräpäys, välähdykseltä nähty hetki jolloin hänen toinen silmänsä laajeni.

Munron novelleissa on usein ahdistava tunnelma ja henkilötkin saattavat olla epämiellyttäviä. Moni on fyysisesti tai psyykkisesti sairas, kieroutunut, väkivaltainen tai selkärangaton nahjus. Yhteisö puolestaan lannistaa ja tuomitsee ne, jotka pyrkivät kohti uutta ja parempaa. Munro jättää paljon lukijan mielikuvituksen varaan ja siinä lienee novellien viehätys: mitä tapahtui todella?

PRATCHETT, TERRY: Posti kulkee / Lyödään rahoiksi

Posti kulkee
Kustantaja: Karisto 2012
Alkuteos: Going postal
Suomennos: Mika Kivimäki

Lyödään rahoiksi
Kustantaja: Karisto 2013
Alkuteos: Making money
Suomennos: Mika Kivimäki

Sir Terry Pratchett (s. 1948) on yksi maailman suosituimmista fantasiakirjailijoista, minkä todistavat myyntiluvutkin: yli 80 miljoonaa kappaletta. Tunnetuin on Kiekkomaailma -sarja, jossa on ilmestynyt jo nelisenkymmentä osaa. Pratchett parodioi teoksissaan häpeilemättä satuja ja myyttejä, aatteita ja uskontoja, muinaista historiaa ja nykyhetken tapahtumia, taiteita ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Suomalaisia hykerryttää se, että Pratchett on maininnut yhdeksi esikuvakseen ja innoittajakseen Tove Janssonin. Vuonna 2007 Pratchettilla todettiin Alzheimerin taudin harvinaisen varhainen muoto, mutta kirjailijan työ jatkuu edelleen kahden teoksen vuosivauhtia.

Kiekkomaailma on nimensä mukaisesti kiekon muotoinen maailma, jota kannattelee neljä jättiläiselefanttia. Nämä puolestaan seisovat avaruuden halki matkaavan valtavan kilpikonnan päällä. Ankh-Morporkin kaksoiskaupunki taas on yksi Kiekkomaailman suurimmista kaupungeista, meluisa ja saastainen paikka jossa erilaiset killat ja jumalat kilpailevat suosiosta ja vallasta. Kaikkea johtaa yksinvaltiaana lordi Vetinari eli Patriisi, joka oveluudessa on kaikkia vähintäänkin kaksi ja puoli askelta edellä mutta joka pyrkii kaikessa toimimaan kaupungin ja sen asukkaiden parhaaksi. Asukkaat puolestaan koostuvat varsin monenlaisista lajeista: ihmisistä, noidista, velhoista, peikoista, kääpiöistä ja erinäisistä vaikeasti määriteltävistä olennoista.

Posti kulkee -teoksessa tutustutaan Tahmee von Lipwigiin, ammattihuijariin. Häntä odottaa hirttotuomio, mutta lordi Vetinarin päätöksellä hänestä tuleekin Ankh-Morporkin Postitoimiston Kenraalipostimestari. Tahmeen tehtävänä on nostaa postitoimisto takaisin kunniaan ja tasavertaiseksi kirjelähetysten kanssa kilpailevan välkkytornimonopolin kanssa. Edelliset postimestarit ovat menehtyneet oudoissa olosuhteissa ja sama kohtalo näyttää odottavan Tahmeetakin. Hän puskee silti sisukkaasti (= paniikinomaisesti) eteenpäin Patriisin avustamana (= pakottamana). Sivutuotteena syntyy postimerkki. Ja löytyy neiti Sydänkäpynen.

Lyödään rahoiksi jatkaa Tahmeen tarinaa. Postilaitos on saatu siihen kuntoon, ettei Kenraalipostimestarin panosta juuri tarvita. Tahmee ikävystyy, mutta onneksi lordi Vetinari on jo keksinyt seuraavan radikaaleja toimenpiteitä vaativan kohteen: Kuninkaallisen Pankin ja rahapajan. Jälleen Tahmee joutuu taistelemaan ihmisten ahneutta vastaa. Tällä kertaa hän keksii setelin.

Tahmee on sankari, johon on helppo kiintyä. Hän on huijari otollisten olosuhteiden ansiosta ja paljolti ajattelemattomuuttaan, ei ilkeydestä. Hän katuu aidosti tekojaan, kun ymmärtää niiden seuraukset. Lordi Vetinari on jälleen kerran oikeassa: Tahmeen nokkeluus, karisma ja puhelahjat ovat oikein käytettyinä eduksi koko kaupungille.

Posti kulkee ja Lyödään rahoiksi ovat Pratchettin tuotannossa siinä mielessä poikkeuksellisia teoksia, että ne jakaantuvat lukuihin. Luvun alussa on vielä muutamalla lauseella kerrottu, mitä tulee tapahtumaan. Uskoo ken haluaa… Pratchettin tyylille ominaisia alaviitteitä on nyt tavanomaista vähemmän eli siinäkin suhteessa nämä kaksi kirjaa ovat tavanomaista helppolukuisempia. Mika Kivimäen suomennos on hyvä, mutta on miltei mahdotonta kääntää Pratchettin sanallista ilotulitusta, joka perustuu englannin kielen vivahteisiin ja kirjailijan omiin sanamukaelmiin. Esimerkiksi Posti kulkee -teoksen alkuperäinen nimi on Going postal, mikä slangi-ilmaisuna tarkoittaa kontrolloimatonta vihanpuuskaa, usein työstressin seurauksena. Myös henkilöiden nimet todennäköisesti tuovat eri ihmisten mieleen erilaisia assosiaatioita – onko Moist von Lipwig oikeasti Tahmee? Onko Adora Belle (~ adorable) tosiaan Anna Pusu? Ja niin edelleen…

PS. Seuraavaksi Tahmee ilmeisesti lähetetään verotoimistoa modernisoimaan.

TERVO, JARI: Esikoinen

Kustantaja: WSOY 2013

Jari Tervon uusimmassa romaanissa Esikoinen on näennäisesti useita yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä, sillä kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, joita tekee Jari-niminen 13-vuotias rovaniemeläispoika vuonna 1972. Omaelämäkerrallinen teos silti tuskin on kyseessä, niin paljon siinä on mielikuvituksellista lentoa.

Poika tarkkailee elämää ympärillään, kuuntelee tarinoita ja kirjaa kaiken muistiin. Isomummu Esme muistelee suurta rakkauttaan, palmikkopäistä kiinalaismiestä, johon tutustui toimiessaan tsaarin upseerin palvelijana. Aune-täti taas uskoo olleensa syytettynä noituudesta vuoden 1677 käräjillä ja kertoilee ajoista yllättävän johdonmukaisesti – mutta vain silloin, kun lääkkeet ovat jääneet ottamatta. Poika löytää myös äitinsä salaiset muistiinpanot, joita tämä on kirjoittanut reseptien takapuolelle. Tämä saa pojan toteamaan; ” Lapsi tietää aina enemmän kuin aikuinen luulee”. Tosin äiti kirjaa pian tämän jälkeen: ”Aikuinen tietää aina enemmän kuin lapsi luulee.”

Nykyhetkessäkin tapahtuu monenlaista: pikkuveljen vakava sairaus, vierasmaalaisen naapurin mystinen katoaminen, isän maalausfirman selkkaukset… Siinä ohella poika kokee kaikkia niitä hämmentäviä ja kiihottavia asioita, joita nuoruuteen kuuluu. Tapahtumia sidotaan ajankohtaansa sirottelemalla sekaan mainintoja musiikista, urheilusuorituksista, poliittisista käänteistä ja uusista keksinnöistä. Ne kertovat paljon niille, jotka ovat tuon ajan itse eläneet.

Esikoinen on eloisa ja monikerroksinen teos. Siitä henkii lämmin ja lempeä tunnelma, vaikka ikäviäkin asioita tapahtuu. Suvun värikkäiden henkilöiden välillä vallitsee yhteishenki ja huolenpito ja esimerkiksi mehumaijaa kiikutetaan edestakaisin aina sitä tarvitsevalle. Tervon tyyliin kuuluu tietynlainen reipas ronskius yhdistyneenä nokkelaan sanailuun, niin nytkin. Yksityiskohtainen kerronta kasvattaa arkipäivän tapahtumia absurdeihin mittasuhteisiin. Sanakäänteet ovat riemastuttavia ja sanat värikkään kuvailevia.

Möhöpilvien mahassa räjähtelivät rovaniemeläisten laihat raketit. Hellanlevyllä varrestaan kuumenevalla kauhalla sulatettu tina ennusti vikaan… Olin saanut geenibingossa isäni nenän. Isomummu pani sen aina merkille kun istuimme isän kanssa pöydässä nokikkain. Yhdellä kertaa näki kintaalla niistettävän ja sen pienoismallin, nykyhetken ja tulevan. Nenä ennusti isomummun mukaan tinaa tarkemmin.

NESBØ, JO: Poliisi

Kustantaja: Johnny Kniga 2013
Alkuteos: Politi
Suomennos: Outi Menna

Jo Nesbø (s. 1960) on kansainvälisesti tunnetuin norjalainen rikoskirjailija ja lisäksi muusikko ja entinen pörssimeklari. Hänen Harry Hole -sarjasta on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Sarjan edellinen osa Aave päättyi niin, että lukija ilman muuta oletti Harry Holen kuolleen. Uusin teos Poliisi puolestaan alkaa tarkoin vartioidulta teho-osastolta, jossa nimeltä mainitsematon potilas taistelee hengestään. Harry Holeko? Ei, Nesbø vain vie tässä taitavasti lukijaa harhaan ja vie kirjan edetessä uudelleenkin. Kirja koukuttaa esimerkiksi sillä, että monet luvuista päättyvät kesken jännittävän tilanteen. Kuka tuli? Millaisin tarkoitusperin? Nesbø latelee yksityiskohtia toisensa jälkeen ja lukija yrittää arvata, mitkä niistä ovat oleellisia.

Sankari on siis elossa, muttei enää tutkijatiimissä. Hänen asiantuntemustaan ja intuitiotaan tarvitaan kuitenkin siinä vaiheessa kun poliiseja alkaa kuolla. Heitä murhataan tapahtumapaikoilla, jossa he ovat vuosia aiemmin olleet tutkimassa rikoksia, syyllistä löytämättä. Rangaistaanko heitä? Miten heidät on saatu ansaan? Suurimman osan aikaa Harry on yhtä ymmällä kuin muutkin, kunnes jokin lause tai alitajuntaan kalvamaan jäänyt epäloogisuus johtaa ratkaisevaan oivallukseen.

Harry Hole etsii totuutta kuvia kumartamatta ja yhä vain vankkumatta oikeuden toteutumiseen uskoen. Entisestä alkoholistista on kehittynyt työholisti, joka ongelmaan pureutuessaan unohtaa kaiken muun, rakkaat ihmisetkin. Vai eikä Harry uskalla antaa onnelle tilaa? Käyttääkö hän viettelyksiä hyväkseen, jotta voisi jatkaa itsetuhoista elämää tuottamatta huonoa onnea lähimmäisilleen? Harryyn ihastuneita naisia kyllä riittää, ilmeisesti murjotussa olemuksessa on jotain kiehtovaa.

Kirja loppuu tietyiltä osin ratkaisuun, mutta joitakin langanpätkiä jää vielä roikkumaan. Ehkä lukijoita ympäri maailmaa ilahdutetaan vielä ainakin yhdellä Harry Hole -tarinalla.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Ystäväni Rasputin

Kustantaja: WSOY 2013

Juha-Pekka Koskinen (s. 1968) on ensimmäinen suomalainen kirjailija, jonka kirjojen ensimmäinen luku on ollut ladattavissa ilmaiseksi kirjailijan kotisivuilta. Hänen kahdeksas romaaninsa Ystäväni Rasputin on vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Tapahtumat alkavat kesäkuusta 1911, jolloin orvoksi jäänyt Vasili-poika joutuu munkki Grigori Jefimovitš Rasputinin oppipojaksi. Hän pääsee isäntänsä mukana kaikkialle, myös tsaarin hoviin, missä rakastuu välittömästi suurruhtinatar Anastasiaan. Kenties hän saa hieman vastakaikuakin? Rasputin taas on Vasilin silmissä arvoituksellinen hahmo. Mies on miltei lukutaidoton, mutta hypnotisoi saarnatessaan kuulijakuntansa täysin. Hän on irstailijan maineessa, mutta elää kuin askeetti (ainakin Vasilin seurassa). Omin silmin Vasili näkee Rasputinin seisauttavan kruununperijä Aleksein verenvuodon ja omin korvin hän kuulee Rasputinin ennustuksia, jotka käyvät toteen.

Jossain vaiheessa tapahtuu muutos ja Rasputin alkaa elää kuin viimeistä päivää. Hän tulkitsee hlystiläistä oppia niin, että on ensin tehtävä syntiä jotta voisi sen jälkeen kokea Jumalan armon ja anteeksiantamuksen. Toisaalta Rasputinilla on saattanut nousta maine päähän – onhan keisarinna Aleksandra tullut hänestä täysin riippuvaiseksi jopa hallitusasioissa, kuten henkilövalinnoissa. Vasili puolestaan on ajautunut sosialistien pariin. Hän kuvittelee sinisilmäisesti, että vallankumouksessa ei käy kuinkaan sen paremmin keisariperheelle kuin Rasputinille. Eli Romanovit toimitetaan turvallisesti Englantiin ja Rasputin karkotetaan maan syrjäisimpään kolkkaan… Toisin käy, mutta vielä viime hetkellä Vasili yrittää pelastaa Anastasian. Suunnitelmakin on tosi hyvä.

Varsinainen kertomus loppuu 17. heinäkuuta 1918 eli tsaariperheen kuolinyöhön. Kirjan viimeinen luku tapahtuu syyskuussa 1942 Stalingradissa ja vastaa joihinkin auki jääneisiin arvoituksiin. Hieman enemmän olisi Koskinen voinut kertoa Vasilin vaiheista, tapauksiin jää ärsyttävä aukko.

Ystäväni Rasputin -teoksessa historia tulee eläväksi ja saa osittain uusia tulkintojakin. Hyvin Koskinen kuvaa Vasilin kehittymistä hämmentyneestä maalaispojasta kielitaitoiseksi ja itsenäiseksi nuoreksi mieheksi. Myös Rasputinin ristiriitainen hahmo jää kiehtomaan.

PELO, RIIKKA: Jokapäiväinen elämämme

Kustantaja: Teos 2013

Riikka Pelon (s. 1972) esikoisromaani Taivaankantaja voitti Tiiliskivi-palkinnon vuonna 2006 ja oli ehdokkaana sekä Runeberg- kirjallisuuspalkintoon että Vuoden kristillinen kirja -palkintoon. Pelon toinen teos Jokapäiväinen elämämme on vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta (1892–1941) ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista (1912–1975). Liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuonna 1923 ollaan Prahan lähistöllä, jonne valkoisia tukenut perhe on paennut vallankumouksen jälkeen. Äiti ja tytär kirjoittavat yhdessä kirjaa ja samalla kouluikäinen Alja (Ariadna) pitää huolta epäkäytännöllisestä äidistään. Jossain vaiheessa Alja väsyy, tahtoo olla tavallinen lapsi eikä mikään tuleva huippuprosaisti. Siihen loppuu Marinan äidinrakkaus. Näkökulma näihin tapahtumiin on paljolti Marinan.

Toinen aikataso kattaa vuodet 1939–1941. Kertojana on Alja, joka on päässyt takaisin kotimaahan paikattuaan epäilyttävää taustaansa toimimalla Pariisissa salaisen poliisin tarkkailijana ja raportoijana. Hän uskoo täysin uuteen, uljaaseen Neuvostoliittoon, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, tyytyväisiä ja kylläisiä. Unelmana on päästä taideakatemiaan, mutta alkuun lähdetään lehden toimittajana. Marina seuraa aikanaan perässä, varsin arvostelevana, epäluuloisena ja katkerana. Alja häpeää äitiään, pitää hulluna, mutta kumpi onkaan oikeassa?

Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Ensi tuntuma Marinasta ei ole kovin suotuisa, hän vaikuttaa kärttyisältä, takertuvalta ja holtittomalta, tavattoman itsekeskeiseltä. Myöhemmin häntä oppii arvostamaan ja ymmärtämään – eikä hänen äidinrakkaudessakaan vikaa ole. Hän vain haluaisi rutistaa lapsensa lahjakkuuden esille vaikka väkisin, koska ei itse ole saanut tukea omalta äidiltään. Lapsuudesta kumpuaa myös suunnaton rakkauden kaipuu, jonka kohteena ovat niin miehet kuin naiset. Alja taas tuntuu kovalta ja päämäärätietoiselta nuorelta naiselta, joka lankeaa teinityttömäiseen ihastukseen. Muisto rakkaudesta kantaa hänet vankileirin koettelemusten yli ja lopulta alkaa hahmottua ajatus kirjasta, jossa äidin ja tyttären äänet kietoutuvat yhteen.

tähtikirkas yö, paratiisin omenankukat
           kuuletko sen täällä, luissasi ja ohimoissasi
näin sanat syntyvät, näin rytmi
           säe niin kuin silmäsi, tähtikirkkaat
  ja syvän veden siniset, tummaa
iloa täynnä

Jokapäiväinen elämämme -teosta ei voi lukea kiireisesti ahmien, koska sen jokainen sana on punnittu ja tarpeellinen. Teksti on paikoin tunteesta pakahtumaisillaan ja lauseet vyöryvät pitkinä ja runsaina. Paikoin se muuttuu proosarunoksi, kuin Aljan kynästä virranneeksi. Kaikesta huokuu melankolinen ja fatalistinen tunnelma, jonka yhdistää venäläisyyteen. Stalinin aikaan liittyvä pelon ja epäluulon ilmapiiri on käsin kosketeltava; mikä tahansa sana tai teko voidaan kääntää ihmistä vastaan, kuka tahansa voi joutua teloitetuksi ilman oikeudenkäyntiä. Kaiken tämän omaksuminen on varmaan vaatinut todella mittavaa taustatyötä ja heittäytymistä. Yksi lukemista hankaloittava tekijä on vielä venäläinen tapa käyttää henkilönimiä. Ariadnasta tulee Alja, Samuil Davidovitšista Mulja. Entä kuka tunnettu kirjailija onkaan Borja eli Boris Leonodovitš?

Pelon kirjan rytmi jää sykkimään alitajuntaan ja henkilöiden kohtalot askarruttamaan. Hieno lukukokemus!

SAHLBERG, ASKO: Herodes

Kustantaja: WSOY 2013

Asko Sahlberg (s. 1964) oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2001 romaanilla Eksyneet (Hannu Raittila voitti silloin teoksella Canal Grande) ja vuonna 2004 romaanilla Tammilehto. Nyt hän on kolmannen kerran ehdolla palkintoon, tällä kertaa historiallisella romaanilla Herodes.

Herodes on todellinen tiiliskivi, lähes 700 sivua. Se poikkeaa Sahlbergin aikaisemmista teoksista, jotka ovat olleet tiiviitä, tiheätunnelmallisia ja osuvan sanankäytön helmiä. Herodes on yksityiskohdissa viipyilevä lavea kertomus, jossa huumorin leiskahduksia löytyy lähinnä henkilöiden repliikeistä. Ne ovatkin sitten aika ronskeja. Teoksesta tulevat väistämättä mieleen Mika Waltarin suuret historialliset romaanit (esimerkiksi Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset), vaikka tyyli ja näkökulma ovatkin erilaiset. Sahlberg on vakavampi, ihmisen sisimpään kurottautuva.

Kirjan päähenkilö on Herodes Antipas (20 eaa. – 39 jaa.), joka hallitsi neljännesruhtinaana Galilean ja Perean maakuntia Johannes Kastajan ja Jeesuksen aikaan. Hänet kuvataan pohjimmaltaan sympaattiseksi mieheksi. Nuorena hän on miltei sinisilmäisen viaton ja haaveellinen ja murehtii esimerkiksi naisten alistettua asemaa, köyhien kurjuutta ja sotien aiheuttamaa tuhoa. Valtaan hänellä ei ole vetoa, mutta ruhtinas hänestä olosuhteiden seurauksena kuitenkin tulee. Sen jälkeen huolet ja pelot ovat jatkuvina seuralaisina eivätkä suinkaan turhaan, sillä vallantavoittelijoita löytyy Roomasta, muista alueen pikkuruhtinaista ja omasta perhepiiristä. Myrkyttäjäkin on liikkeellä. Kostonhalua! Vihaa! Syyllisen etsintää! Sitten vähitellen luopumista, tyyntä kohtaloon alistumista, valmistautumista kuolemaan ja jopa anteeksiantoon.

Ihminen kuvittelee omistavansa kaikenlaista, vaikka hän ei itse asiassa omista mitään. Hän ei omista edes aikaansa.

Romaani on jaettu kolmeen ”kirjaan”, joista ensimmäisessä ja kolmannessa on äänessä Herodes itse. Toinen kirja koostuu Herodeksen läheisimmän neuvonantajan Joosafatin muistiinpanoista. Näillä erilaisilla näkökulmilla teokseen saadaan lisää ulottuvuutta ja uskottavuutta. Rappeutuva Rooman valtakunta elää irstailujen, orgioiden ja perversioiden pyörteessä, keisarit muuttuvat yhä hullummiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Kaikki pelkäävät jotakin. Laajan valtakunnan koossapitäminen vaatii valpasta tarkkailua ja jokaisen saarnaajan epäilemistä kapinaan kiihottajaksi. Näin myös Johannes ja Jeshua seuraajineen joutuvat vallanpitäjien kuulusteltaviksi ja nuhdeltaviksi. Ylväs ja karismaattinen Johannes jättää Herodekseen syvän jäljen ja ikuisen katumuksen tämän surmauttamisesta. Jeshua sen sijaan on hänestä nopeasti unohdettava väärä profeetta, lyhyenläntä ja länkisäärinen mitättömyys.

Laajuudestaan huolimatta Herodes on helppolukuinen. Se ei kikkaile turhaan, vaan kuljettaa vakaasti tarinaa eteenpäin. Herodeksen elämänkaari pohjautuu historiallisiin tosiasioihin, mutta tulkinta miehen luonteesta ja henkisestä kehittymisestä on Sahlbergin omaa. Siinä sivussa kirjailija onnistuu kritisoimaan historian varjolla nykyaikaakin: suurkaupunkeja, veroja, tuhlausta, pinnallisuutta… Omahyväinen papisto ja tapauskonnollisuus saavat osansa.

Ongelma on siinä, että ihmiset puhuvat uskosta, mutta tarkoittavat järkähtämätöntä tietämystä. Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota… Suon mielelläni jokaiselle hänen uskonsa, mutta jos siitä seuraa sietämätöntä kopeutta ja ainaisia väkivaltaisuuksia…

RAITTILA, HANNU: Terminaali

Kustantaja: Siltala 2013

Hannu Raittila (s. 1956) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2001 teoksellaan Canal Grande. Nyt hän on vuoden 2013 ehdokkaana romaanilla Terminaali.

Kaksi koulutyttöä alkaa 1990-luvulla oleskella Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Ajan myötä he suorastaan kotiutuvat, oppivat paikat ja systeemit ja saavat ystäviä kenttähenkilökunnasta. Tytöt ovat Twin Peaks -televisiosarjan mukaan ottaneet nokkelasti uudet nimet: Paula Lampenista tulee Laura Palmen ja Sara-ystävästä Lara. Maailmalle he onnistuvat ujuttautumaan 9/11-terrori-iskuja seuranneessa kaaoksessa. Tutuksi tulevat syrjäiset ja erikoiset lentokentät ja toiset hengailijat. Sara kyllästyy pian ja palaa kotiin, mutta Laura ajautuu radikaalipiireihin. Hän katoaa ja kontaktit perheeseen katkeavat vuosikausiksi.

Miksi ala-asteikäiset tytöt oleskelevat lentokentällä ja miten se onnistuu? Se selviää vähitellen. Saran yksinhuoltajaäiti on moniongelmainen sekakäyttäjä ja Lauran äiti kiireinen uutistoimittaja, jonka lapsi on pikaisesti solmitun ja pikaisesti puretun avioliiton tulosta. Vastuuta tytöistä ei kanna kukaan aikuinen, mutta eikös mahdollisimman suuri itsenäisyys ole lapselle vain hyväksi? Näin ainakin itseään puolustelee Paulan / Lauran äiti.

Terminaali-romaanin nykyhetki kattaa ajanjakson helmikuusta 2010 juhannukseen 2012 ja epilogi vielä tulevaisuudennäkymän vuodelta 2017. Kronologisesti etenevää tarinaa kertovat Sara, Lauran äiti Pirjo Lampen ja isä Johan Lampen. Heitä yhdistää halu löytää Laura, joka ilmeisesti on joutunut pahoihin vaikeuksiin, ja tarve paikata epäonnistumista vanhempana ja ystävänä. Varsinaisen etsimistyön suorittaa Johan, joka pystyy hyödyntämään asemaansa merivoimien kommodorina. Matka vie ympäri maailmaa epämääräisten vihjeiden ja oletusten perässä.

Kirjassa on myös otteita 1990-luvun päiväkirjoista ja teinityttöjen lentokenttähengailua tutkivasta tieteellisestä julkaisusta, joka taitaa olla Raittilan omaa käsialaa ja paremminkin parodia kuin vakavasti otettava tutkimus. Lisäksi monet kirjan henkilöistä puhkeavat esitelmöimään mitä erilaisimmista aiheista: lintukannoista lentokenttien lähellä, tähtien avulla navigoinnista, todellisista elintasopakolaisista, niveljalkaisten merkityksestä… Ehkä vähempikin tietojen esittely olisi riittänyt?

Terminaali vaatii paneutumista, jotta vaihtuvat kertojat ja aikatasot pystyy hahmottamaan. Teoksessa on myös hieman liikaa pituutta ja hieman liikaa asiaa eli karsiminen olisi ollut paikallaan. Silti jännitys kasvaa kuin huomaamatta ja monet pienet yksityiskohdat nivoutuvat lopulta sujuvasti yhteen. Jokainen joutuu lähelle maailman tapahtumia, mutta kodiksi maailma on liian suuri ja turvaton.

STEDMAN, M. L.: Valo valtameren yllä

Kustantaja: Karisto 2013
Alkuteos: The Light Between Oceans
Suomennos: Leena Perttula

Karisto on parin vuoden ajan julkaissut Lupaus-sarjaa, johon on valittu ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Australialaissyntyinen Margot L. Stedman valloitti kriitikot ja lukijat ympäri maailmaa esikoisromaanillaan Valo valtameren yllä, joten hän luontuu hyvin tähän sarjaan. Teos on hyvin elokuvallinen – ei siis ihme, että elokuvaoikeudet on jo myyty.

Tom Sherbournella ei ole ollut helppoa. Lapsuus äidittömänä, suhteettoman ankaran isän kanssa. Värväytyminen nuorena vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan, helvetilliset olosuhteet ja kuoleman läsnäolo. Syyllisyydentunne siitä, että on itse selviytynyt vahingoittumattomana ja jopa palkittuna sankarina. Määräys majakanvartijaksi Lounais-Australian rannikolla sijaitsevalle kaukaiselle Janus Rockin saarelle, jonne yhteysalus saapuu kolmen kuukauden välein.

Myrskyjen tuivertamasta saaresta tulee paratiisi, kun nauravainen ja eloisa Isabel suostuu Tomin vaimoksi. Isabelille ei kuitenkaan pitemmän päälle riitä pelkkä aviomies, vaan hän kaipaa pakkomielteisesti lasta. Toistuvat keskenmenot murtavat hänet itsemurhan partaalle, kunnes Jumala näyttää armahtavan. Meri tuo rantaan soutuveneen, jossa on kuollut mies ja elävä tyttövauva. Tomin velvollisuuksiin kuuluisi tehdä tapahtumasta heti virallinen ilmoitus, mutta Isabel taivuttaa hänet odottamaan ja lopulta esittelemään lapsen pariskunnan omana. Tomia kaihertaa jatkuva syyllisyydentunne, mutta hän ei voi tuhota sitä onnea ja rauhaa jonka Isabel on viimeinkin saavuttanut. Jossain kuitenkin harhailee surun riuduttama nainen odottaen edes jotain tietoa merelle kadonneesta aviomiehestään ja vauvastaan. Saako hän milloinkaan lastaan takaisin? Miten käy Isabelin, jos hän joutuu luopumaan tytöstä? Loppuratkaisun odottaminen suorastaan jännittää!

Valo valtameren yllä on kauniisti kirjoitettu lukuromaani, lempeä ja liikuttava. Siinä on odottamatonta sanallista huumoria myös vakavista asioista puhuttaessa, mikä toisaalta saattaa vaikuttaa hieman pinnalliselta. Henkilökuvaus on suurimmalta osalta uskottavaa eikä uskomatontakaan voi tuomita; ihminen on aika ristiriitainen tapaus kun tunteet ottavat vallan. Luonnon kuvaajana Stedman on erinomainen, etenkin meren voima on selkeästi aistittavissa:

On hetkiä, jolloin meri ei ole meri - ei sineä, ei edes vettä vaan väkivaltainen räjähdys energiaa ja vaaraa: verenhimoa sellaisessa mittakaavassa, johon vain jumalat kykenevät. Meri paiskaa itsensä saarta vasten, lennättää pärskeitä majakkatornin huipun yli, puree paloja rantakalliosta. Ja meren ääni on petoeläimen karjuntaa, pedon, jonka raivo ei tunne rajoja. Sellaisina öinä majakkaa tarvitaan eniten.

Majakka ja meri ovat mielikuvitusta kiehtovia asioita, mutta niitä käytetään myös symboleina. Janus Rockin majakka ohjaa laivoja turvalliselle reitille kahden valtameren välissä, mutta ei valaise allaan olevaa saarta, jossa oikeaa tietä etsii kaksi kovin erilaista ihmistä. Mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin? Miten toimia tilanteessa, jossa jokainen ratkaisu haavoittaa jotakuta? Miten tehdä ratkaisu, kun tunteet vellovat ja raastavat ihmistä eri suuntiin? Kirjailija kuvaa kaikkia osapuolia ymmärtäväisesti eikä lukijakaan pysty asettumaan ehdottomasti kenenkään puolelle. Vaikka Valo valtameren yllä ei olekaan täydellinen, on se silti mukava lukukokemus. Muistiin painuu aforisminomaisia lauseita:

Täysikuu hivuttautuu taivaalle kuin vastapaino, jota laskeva aurinko hilaa ylös. Jokainen loppu on jonkin alku.

…miestä, joka matkaa tekee, ovat muovanneet jokainen päivä ja jokainen kohdattu ihminen. Arvet ovat vain yhdenlaista muistia.