HIEKKAPELTO, KATI: Suojattomat

Kustantaja: Otava 2014

Kati Hiekkapelto (s. 1970) esitteli esikoisdekkarissaan Kolibri mielenkiintoisen henkilön, taustaltaan jugoslavialais- unkarilaisen Anna Feketen, joka toimii poliisina hyvin paljon Oulua muistuttavassa kaupungissa. Anna on pääosassa myös Hiekkapellon toisessa romaanissa Suojattomat, johon idea on tullut kirjailijan omasta elämästä. Hiekkapelto nimittäin tarjosi kodissaan suojan pakistanilaiselle perheelle, jonka turvapaikkahakemus oli Suomessa hylätty. Hylätty siitä huolimatta, että kristitylle perheelle paluu islaminuskoiseen Pakistaniin olisi merkinnyt todellista vaaraa. Lisäksi perheen lapsista toinen oli jo ennättänyt aloittaa koulunkäynnin Suomessa. Onneksi käännytyspäätöksestä tehty valitus tuotti tämän perheen kohdalla onnellisen lopputuloksen. Suojattomat -teoksessa Anna Fekete kritisoi voimakkaasti Suomen viranomaisten toimintaa turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohtelussa, koska joutuu esimiesten määräyksestä tekemään asioita, joita ei hyväksy.

Yksi Suojattomat-teoksen päähenkilöistä on afganistanilainen kristitty Sammy, joka on saanut käännytyspäätöksen, mutta painunut maan alle. Hän asuu kaduilla ja roskapöntöissä ja turruttaa vilua ja nälkää huumeiden avulla. Mitään rikollista Sammy ei halua tehdä, mutta on onnettomuudekseen väärässä paikassa väärään aikaan ja sotkeutuu liian suuriin huume- ja murhakuvioihin. Vanha mies kuolee tapaturmaisesti, huumediileri menehtyy epämääräisissä olosuhteissa ja moottoripyöräjengi uhkailee poliisia. Sammy vaikuttaa tapauksia yhdistävältä tekijältä, mutta Anna ei ole ihan vakuuttunut.

Lukija tietää vanhan miehen tapauksesta pitkän aikaa enemmän kuin viranomaiset, mutta kohta ratkaistavaksi tulee uusia mysteereitä, joissa lukija on samalla viivalla poliisin kanssa. Hiekkapelto ei onneksi herkuttele väkivaltakuvauksilla, vaan keskittyy toisaalta vetävään juoneen ja toisaalta henkilökuvaukseen. Anna Feketeä kalvaa yksinäisyys ja turhautuneisuus. Mihin hän voi ankkuroitua, jos koko suku asuu tuhansien kilometrien päässä? Onko hänen tekemästään työstä mitään hyötyä? Samaa ahdistusta kantaa Annan työtoveri Esko, joka edelleen onnistuu raivostuttamaan sovinismillaan ja muukalaisvihallaan, mutta yllättäen herättämään myös myönteisiä ajatuksia. Joitakin asioita Hiekkapelto jättää ärsyttävästi roikkumaan ilmaan, kuten esimerkiksi sen miksi unkarilainen au pair Gabriella herättää Annassa niin negatiivisia tunteita. Ehkäpä seuraava Anna Fekete -dekkari on jo suunnitteilla. 

FARAH, NURA: Aavikon tyttäret

Kustantaja: Otava 2014

Nura Farah (s. 1979) muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, suoritti koulun hyvin arvosanoin ja kouluttautui laborantiksi. Aavikon tyttäret on hänen esikoisteoksensa ja myös ensimmäinen somalialaistaustaisen suomalaisen suomeksi kirjoittama romaani.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1940 – 1960-lukujen Somaliaan ja kertoo kolmen sukupolven naisista paimentolaisyhteisössä. Fatima-äiti on ailahtelevainen ja katkera nainen, joka uumoilee aina ja kaikkialla pahinta ja myrkyttää negatiivisuudellaan helposti muidenkin mielet. Hän on menettänyt puolisonsa klaanien välisessä kahakassa, mutta toivoo pojastaan Abdista sankaria joka kostaa isänsä kuoleman. Tytär Khadija jää hemmotellun pojan varjoon, vaikka onkin tätä älykkäämpi ja taitavampi. Toki Fatima hyvänä hetkenä saattaa hänetkin huomioida:

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. ”Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: ”Sinä olet minun käteni.”

Uhmakas ja määrätietoinen Khadija murtaa erään sukupuoltaan koskevan tabun osoittautuessaan synnynnäiseksi runolaulajaksi, mutta muuten hänenkin on alistuttava naiselle määrättyyn osaan. Nuoret tytöt eivät ole kelvollisia yhteisön jäseniä ilman ympärileikkausta. Aviopuolison valitsevat vanhemmat. Avioliitossa päättää asioista mies. Khadija on miehensä Keysen toinen vaimo, mutta nuoruutensa ja kauneutensa ansiosta suosikkiasemassa. Avioliiton nurjan puolen Farah näyttää kuvaamalla Keysen ensimmäisen vaimon Luulin elämää. Luul on pahasti vammainen ja kyläläiset pitävät häntä noitana. Hän ei pysty saamaan lapsia ja on aviomiehensä hyljeksimä, kaunainen ja ilkeä. Aikanaan naiset kuitenkin ystävystyvät, mikä (yllättävää kyllä) harmittaa Keyseä. Khadijan tytär Shamsu on jo uudemman ajan lapsi ja haluaisi opiskella ja päästä seikkailemaan kaupunkiin. Vanhemmat kuitenkin murskaavat unelman: kouluja käyvät tytöt myyvät sielunsa paholaiselle ja tahraavat perheensä.  

Aavikon tyttäret koostuu enimmäkseen kronologisessa järjestyksessä esitetyistä lyhyistä tuokiokuvista. Hieman töksähtäen nuo tilanteet kuitenkin vaihtuvat ja henkilöiden tunteet ja reaktiot jäävät toisinaan vaille perusteluja. Myös toistoa on jonkin verran liikaa. Kirjan kieli on kuitenkin ilmeikästä ja lyhyet lauseet antavat kerronnalle jännittävän rytmin. Suomalaiselle lukijalle on antoisaa tutustua paimentolaisten elämään luonnon armoilla ja heidän tapoihinsa ja uskomuksiinsa. Taikausko on yhä voimissaan, vaikka islamin sääntöjä noudatetaankin. Yksi näistä säännöistä on naisen ympärileikkaus, jota Aavikon tyttärissä kuvataan yksityiskohtaisesti kuitenkaan asiaa paisuttelematta. Kirjan perusteella tajuaa paremmin sitä, miten paljon ympärileikkaus ihmisille merkitsee - Khadijakin saa sen omasta vaatimuksestaan, vaikka vanha kyläpäällikkö yrittää toppuutella ja siirtää toimenpidettä hieman myöhemmäksi. Tuo kyläpäällikkö eli suldaani on viehättävä hahmo kaikessa lempeydessään ja viisaudessaan. Sovinnollisuus ja toiveikkuus jäävät teoksessa päällimmäisiksi tunteiksi.

IVEY, EOWYN: Lumilapsi

Kustantaja: Bazar 2013

Alkuteos: The Snow Child

Suomennos: Marja Helanen

Eowyn Ivey asuu keskellä Alaskaa, missä perheen omavaraiseen arkeen kuuluu niin kotieläintenhoitoa kuin metsästystä, niin hyötykasvien viljelyä kuin metsätöitä, niin juomaveden hankintaa kuin kodin lämmittämistä puilla. British Book Awardilla palkittu Lumilapsi on Iveyn esikoisteos ja ylistys kotiseudun villin kauniille luonnolle.

Venäläinen kansansatu Snegurotška kertoo vanhasta pariskunnasta, joka ei hartaista toiveistaan huolimatta voi saada omaa lasta. Eräänä talviyönä he tekevät lumesta pienen tytön, joka herää eloon. Onnellista loppua tarinassa ei kuitenkaan ole, vaan lopulta tyttö sulaa pois. Tämä satu on innoittanut kirjailijaa Lumilapsi-teoksessa.

Mabel ja Jack ovat lähes viisikymppisiä lähtiessään 1920-luvulla Philadelphiasta uudisraivaajiksi Alaskan asumattomille seuduille. Erämaan hiljaisuudessa he toivovat unohtavansa suuren surunsa, vauvan kuoleman, ja pääsevänsä taas lähemmäksi toisiaan. Uusi elämä osoittautuu kuitenkin pettymykseksi. Pellon raivaaminen sankkaan korpeen on raskasta ja hidasta. Ruoka ja rahat alkavat loppua. Puolisoiden välille laskeutuu uupunut hiljaisuus. Ankeassa yksinäisyydessään Mabel yrittää lopulta itsemurhaa, mutta syksyinen jää ei petäkään hänen allaan. Sen sijaan löytyy ystäviä, jotka vetävät vähitellen Mabelia ja Jackia ihmisten pariin, auttavat käytännön asioissa ja opettavat nauramaan uudestaan. Kun ensilumi sataa eräänä iltana, heittäytyvät Mabel ja Jack lapsekkaiksi ja pyörittelevät lumesta pienen tytön. Aamulla lumilapsi on poissa, mutta metsänrajassa lymyilee kujeileva pieni tyttö, Faina. Onko hän oikea ihminen vai puolisoiden lumesta luoma keijukainen? Katoaako hänkin aikanaan kuten sadun lumineito katosi? Onko mahdollista muuttaa kohtaloa ja saada surullisen lopun sijasta iloinen?

Lumilapsi on kieleltään kaunis ja ennen kaikkea täynnä hienoja luonnonkuvauksia. Muutamalla yllätyksellisellä adjektiivilla tai osuvalla verbillä Ivey saa lukijan tuntemaan pakkasen kouraisun tai myllertävien lumihiutaleiden maun, mistä kiitosta lankeaa tietysti myös suomentajalle Marja Helaselle. Huurretta, jäätä, lunta ja routaa teoksessa todella riittää.

  Kaikki kipunoi kirkkaana, aivan kuin maailma olisi ollut uusi, sinä samana aamuna jäisestä munasta kuoriutunut. Pajunoksia peitti huurre, vesiputouksia jäävaippa, ja lumista maata täplittivät sadan metsäneläimen jäljet: punaselkäisten myyrien, kojoottien ja kettujen, paksutassuisten ilvesten, hirvien ja hyppyharakoiden.

Kirjan henkilöt ovat kautta linjan hyvin uskottavia ja moniulotteisia. He elävät tavallisen ihmisen arkea, asuvat hatarissa ja kylmissä mökeissä, hankkivat elantonsa maan ja metsän antimista, kokevat pieniä ilon ja onnenhetkiä uurastuksen lomassa. Lukija seuraa läheltä Mabelin ahdistavaa surua, joka vähitellen muuttuu araksi toiveikkuudeksi ja lopulta miltei jääräpäisen vahvaksi uskoksi. Jack puolestaan on kaiken aikaa rauhallinen ja järkevä, mutta joissakin suhteissa kovin miehinen: kyvytön ilmaisemaan tunteitaan ja luottamaan naiseen tasa-arvoisena kumppanina. Naapurin Esther-rouva on remakkuudessaan varsin riemastuttava hahmo ja samalla henkilö, jonka sydän on puhdasta kultaa.

Toisaalta kirjassa on myös yliluonnollinen taso. Osa tapahtumista saa toki aikanaan realistisen selityksen, mutta Faina-tyttö jää loppujen lopuksikin kutkuttavan salaperäiseksi hahmoksi. Hän on kuin metsänhenki, joka tuntee korven läpikotaisin, metsästää kettu kumppaninaan ja hallitsee sääilmiöitä. Siksi Lumilapsi sopii etenkin lukijalle, jota viehättää fantasian hipaisu.

COBEN, HARLAN: Lupaa ja vaikene

Kustantaja: Minerva 2014

Alkuteos: Six years

Suomennos: Salla-Maria Mölsä

Yhdysvaltalainen Harlan Coben on maailman menestyneimpiä jännityskirjailijoita. Hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle ja niitä on myyty yli 50 miljoonaa. Viimeisin teos Lupaa ja vaikene on kerännyt ylistäviä arvosteluja ja siitä on jo tekeillä Ben Affleckin ohjaama elokuva, jonka pääosassa näyttelee karismaattinen Hugh Jackman.

Lupaa ja vaikene -teos alkaa haikeasti suurta rakkaustarinaa lupaillen:

Istuin kirkon takimmaisella penkkirivillä ja katselin, kuinka ainoa nainen, jota voisin koskaan rakastaa, meni naimisiin toisen miehen kanssa.

Jake Fisherin on myös luvattava elämänsä naiselle, Natalielle, ettei enää koskaan yrittäisi ottaa tähän minkäänlaista kontaktia. Kuuden vuoden ajan Jake pitää lupauksensa kaipuustaan huolimatta ja tyytyy yllätyksettömään professorin elämään, kunnes huomaa sattumalta Natalien aviomiehen muistokirjoituksen yliopiston kotisivulla. Hän lähtee hautajaisiin toiveet uudelleen heränneinä, mutta sureva leski onkin ihan vieras. Missä on Natalie? Onko hänellä kaikki hyvin? Mikään ei enää estä Jakea käynnistämästä etsintöjä, vaikka välillä tuntuu siltä, ettei jälkiä ole eikä Jaken muistamia tapahtumiakaan (kuten esimerkiksi häitä). Lisäksi Natalieta näyttävät tavoittelevan sekä poliisi että joukko kovaotteisia henkilöitä, joista ei enää tiedä, ovatko he ystäviä vai vihollisia. Kuka Natalie oikein on?

Coben kieputtaa tuttuun tapaansa juonta moneen suuntaan ja kiristää jännitystä, vaikka kaikki ei olekaan ihan uskottavaa. Tarinan loppu olisi ollut vaikuttavampi ilman viimeistä lukua, vaikka suuresta ja epäitsekkäästä rakkaudesta onkin mukavaa lukea.

GAVALDA, ANNA: Lempi ei ole leikin asia

Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: Billie
Suomennos: Lotta Toivanen

Ranskalainen Anna Gavalda (s. 1970) on noussut lempeillä ja humoristisilla teoksillaan lukijoiden suosikiksi ympäri maailmaa. Kirjoja on myyty miljoonia ja kahdesta on tehty elokuva eli Kimpassa (2007) ja Viiniä keittiössä (myös nimellä Rakastin häntä, 2009).

Lempi ei ole leikin asia -teos on yksinpuhelu. Billie-niminen nuori nainen kertoilee elämästään valvoessaan loukkaantuneen ystävänsä vierellä vuoristorotkossa, kännykkäkenttien ulottumattomissa. Ainoana kuuntelijana on taivaalla tuikkiva pieni tähti (kokoa XXS). Ronski Billie oli laitapuolen tyttöjä, oppimaton ja holtiton, mutta hänet on pelastanut Franck, hentoinen ja taiteellinen homo. Koulunäytelmän harjoituksissa alkanut ystävyys on jatkunut aikuisikään saakka ja kestänyt erot ja erilaisuudet, kiukut ja kyllästymiset, pettymykset ja surut. Samalla kumpikin on auttanut toista löytämään oikean suunnan elämäänsä ja tukenut sen vaatimissa ponnisteluissa.

… sankareita ollaan siis me, ympäristö on surkea, toimintaa ei ole ollut paljon mitään mutta sitä on luvassa enemmän, sivuhenkilöistä viis, tulevaisuudennäkymät ovat olemattomat, ainakin tytölle, eikä ole mitään syytä olettaa, että tarina jatkuisi.
  No? Etkö sano mitään?
  Hei… Nukahditko sinä?
  Nosta päätäsi, pikku tähti!
  Yksi syy sentään on! Ja sinä tiedät sen mainiosti, koska juuri sen takia olen pitänyt sinua kiinni sakarasta jo tuntikausia.
  Syy on täysin typerä, tuskin kehtaan sitä sanoa. Syy on rakkaus.

Billien persoona saa lisää ulottuvuutta siitä, että hän käyttää roisia puhekieltä kirosanoineen kaikkineen. Etenkin ensi alkuun hän jaarittelee ja pomppii sekavasti asiasta toiseen, mutta alkaa sitten aamun valjetessa kiristää tahtia. Tämä antaa tunteen, että eletään juuri tässä hetkessä ja todellisessa tilanteessa. Sympaattinen hahmo Billie on kaikessa rehellisyydessään ja sisukkuudessaan, vaikka luultavasti väsyttääkin seuralaisensa kohelluksellaan ja höyryämisellään. Tarina ei kulje ennalta arvattavia latuja, vaan lukijaa odottaa joukko pieniä yllätyksiä. Hellyttävä kirja kaiken kaikkiaan!

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Ikkunat yöhön

Kustantaja: WSOY 2014

Kustannuspäällikkö Laura Lähteenmäki (s. 1973) on julkaissut useita nuortenkirjoja ja ollut mm. Finlandia Junior- ja Topelius-palkintoehdokkaana. Vuonna 2007 ilmestynyt Marenkikeiju oli hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa ja se voitti Arvi Lydecken -palkinnon.

Ikkunat yöhön alkaa varsin dekkarimaisella prologilla. Kirjoituspiiriä vetävä nuori nainen ihastuu yhteen ryhmäläisistä ja tulee illanvieton päätteeksi murhatuksi. Tässä vaiheessa ei ole tietoa sen paremmin uhrin kuin murhaajankaan henkilöllisyydestä, motiivista puhumattakaan, mutta varsinaisen tarinan kuluessa kaikki selviää. Murhan selvittely on kuitenkin vain yksi pieni osa kolmen sukupolven tarinassa, jossa riittää vihaa, katkeruutta ja ristiriitoja. Yhdistävänä tekijänä on Niitty, vanha sukutila, jonka laajat metsät tuottavat turvallisesti rahaa perheenjäsenten tileille.

Kirjassa on useita kertojia, joiden silmin tapahtumia tarkastellaan. Tällä tavalla joihinkin tilanteisiin saadaan toisistaan poikkeavia tai toisiaan tukevia näkökulmia ja samalla monipuolinen ja selventävä katsaus menneisyyteen. On Elsi, varakkaan tamperelaisen kauppiaan tytär, joka saapuu sotien jälkeen nuorena miniänä Niittyyn. Hän ei viihdy maatalon emäntänä, ei vaimona eikä äitinä, vaan vaipuu synnytyksen jälkeen syvään masennukseen. Siitä seuraa tragedia, joka varjostaa vielä sukupolvien jälkeenkin. On naimaton Asta-tytär, joka joutuu ottamaan vastuun tilasta ja omii sen lopulta niin, että kokee kaikki muut sukulaiset törkeiksi tungettelijoiksi. Uhkaavimmaksi hän luokittelee poikansa Roopen tyttöystävän, Teresan, joka on tahtomattaan joutunut muidenkin hampaisiin.

Henkilöhahmoista koskettavin on ehkä Elsi, jonka yltyvää pakokauhua pääsee seuraamaan läheltä. Sen arvaa, että jotain tulee tapahtumaan, mutta mitä? Astan kehittyminen riehakkaasta pikkutytöstä ivalliseksi ja suvaitsemattomaksi rautarouvaksi kuvataan hyvin. Elsin lapsenlapsista jää mieleen runoilija Riikka, joka kätkee epävarmuutensa raivoisan vihan alle.

Lähteenmäki ei suinkaan selitä kaikkea, vaan tapahtumat jäävät paljolti kesken ja osa asioista vain aavistelun varaan. Teoksen motto ja nimi ovat Uuno Kailaan runosta Talo ja samanlaista kohtalokkaan synkkää kajahtelua on Lähteenmäen kirjassa. Onko epätoivosta ulospääsyä?

Sillä totta kai jokaisella oli tarinansa. Aina sitä vain ei tiennyt, aina sitä ei kerrottu, jaettu toisten kanssa, ja silloin todellisuudessa oli pieni reikä, yhden ihmisen kokoinen kolo, ja se puuttuva pala oli se kaikista tärkein.

PS. Kirjan kansi on kaunis ja sen aihe poimittu hienosti oivaltaen kirjan sisällöstä.

PROULX, ANNIE: Näin on hyvä : kertomuksia Wyomingista 3

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: Fine just the way it is
Suomennos: Juhani Lindholm

Yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija Edna Annie Proulx (s. 1935) aloitti kaunokirjailijana vasta viisikymmentä vuotta täytettyään, joten hänen tuotantonsa on jäänyt melko suppeaksi. Proulxin toinen romaani Laivauutisia saavutti maailmalaajuista mainetta, kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon ja National Book Awardin. O. Henry -palkinto tuli vuonna 1998 novellista Brokeback Mountain ja vuonna 1999 novellista Maan muta. Elokuviksikin Proulxin teoksia on kääntynyt. Lasse Hallströmin ohjaama Laivauutisia valmistui vuonna 2002, muttei saavuttanut mainittavampaa menestystä. Ang Leen ohjaama Brokeback Mountain (2005) sen sijaan voitti lukuisia palkintoja, mm. neljä Golden Globea ja kolme Oscaria. Se on muuntunut oopperaksikin, jonka libretto on Annie Proulxin itsensä tekemä ja sävellys yhdysvaltalaisen (ja suomalaiset sukujuuret omaavan) Charles Wuorisen. Ensi-ilta oli Madridin Teatro Realissa 28.1.2014.

Vuonna 2013 ilmestynyt Näin on hyvä on kolmas teos novellikokoelmien sarjassa, jonka aiempia osia ovat Lyhyt kantama (2001) ja Maan tomua (2007). Miltei kaikki novellit sijoittuvat Wyomingiin, jossa Proulx itsekin asuu. Ajallisesti niissä liikutaan esihistoriasta nykypäivään eli biisoninmetsästyksestä Irakin sotaan. Yhteistä kaikille on elämän karuus ja olojen ankaruus, ihmisen taistelu luontoa ja köyhyyttä vastaan. Vaikeat olot muokkaavat ihmisistäkin karuja, pidättyväisiä ja vaiteliaita: lapset kasvavat ilman hellyyttä, naiset raatavat ilman tunnustuksen sanaa, herkkäuskoiset jäävät mahtimiesten ja keinottelijoiden jalkoihin. Yksikään novelli ei lopu onnellisesti, vaikka alku vielä lupailisi onnea ja menestystä, sillä pieni sattuma tai erehdys voi kääntää kaiken. Proulx kuvaa ihmisiä ja tapahtumia mustaa huumoria viljellen, tarkkanäköisesti ja kauniisti. Osuvista sanoista ja lauseista saa varmasti kiittää myös suomentajaa, Juhani Lindholmia.

Kokoelman novelleista jylhimpiä on 1800-luvulle sijoittuva Vanhoja cowboylauluja. Nuoret Archie ja Rose rakentavat pienen unelmiensa talon lumoavan kauniiseen mutta karuun Sierra Madreen. He uskovat ahkeruudella ja sitkeydellä voittavansa kaikki vastukset, mutta toisin käy. Ankara lumitalvi koituu heidän kohtalokseen ja parin talven perästä talokin on jo raunioina. Novellista tulevat kansanlaulut mieleen.

Novelleista mielenkiintoisin on Maha pystyssä ojassa. Äiditön Dakotah on valmis kiintymään kehen tahansa, mutta päätyy pettyneenä yksinhuoltajaksi. Värväytyminen armeijaan ja sitä myötä osallistuminen Irakin sotaan näyttää avartavan hänen elämäänsä ja tarjoavan jopa rakkauden mahdollisuuden, mutta lopulta on edessä paluu kotiseudulle, ankeaan ja ahtaaseen tulevaisuuteen. Joskus sitä on kohtalon edessä avuton kuin lehmä selällään mutaojassa, mutta naiset jaksavat silti:

Karjatiloilla naiset pitivät kaiken kasassa – he laittoivat ruokaa isoille ihmisjoukoille, siivosivat, kasvattivat lapsia ja kuskasivat heitä rodeoharjoituksissa ja 4-H: tilaisuuksissa, hoitivat kirjanpidon ja maksoivat laskut, vastasivat ensiavusta, kävivät postissa ja hakivat rehua tukusta, veivät koirat ja kissat rokotettaviksi ja usein vielä ratsastivat yhdessä miesten kanssa polttomerkitsemis- ja kuljetuskeikoilla, mutta samaan aikaan heitä kohdeltiin suunnilleen yhtä kunnioittavasti kuin pihvilihaa, jonka tuotantoa he olivat edistämässä.

Kokoelmassa on myös kaksi satiirista novellia Helvetistä, jota Paholainen yrittää kehittää nykyaikaisemmaksi. Enää eivät tsunamit, kuivuus ja paahteet ole pelkästään Helvetille ominaisia, vaan ihminen on saanut ne aikaiseksi maan päälläkin. Niinpä Paholaisen on kehitettävä uudenlaisia kidutuskeinoja esimerkiksi ammattipyöräilijöille, lehmipojille ja Kanadan verovirastolle. Nämä novellit poikkeavat täysin kokoelman muusta sisällöstä ja tyylistä ja tuntuvat vähän turhilta. Vai onko kirjailijan ajatuksena korostaa sitä, että monen mielestä Wyomingkin käy helvetistä? Vaikka sen asukkaat toteavatkin: ”Wyoming on hyvä näin!”

RAEVAARA, TIINA: Laukaisu

Kustantaja: Paasilinna 2014

Tiina Raevaara (s. 1979) on koulutukseltaan filosofian tohtori, pääaineenaan perinnöllisyystiede. Hän voitti Martti Joenpolven novellikilpailun vuonna 2006 ja vuonna 2011 Runeberg-palkinnon surrealismiin vivahtavalla novellikokoelmallaan En tunne sinua vierelläni. Perhesurmia käsittelevä pienoisromaani Laukaisu vaati pari aloitusyritystä, mutta ryöpsähti sitten kahdessa viikossa valmiiksi.

Laukaisu kuvaa yhtä päivää Pauliina-nimisen nuoren naisen elämässä. Pauliina on Kerkon vaimo ja esikouluikäisten kaksostyttöjen äiti, joka on ajautunut henkisesti katkeamispisteeseen. Arki on hänelle yhtä puuduttavaa kaaosta: ainaista rahapulaa, sotkuisia tavaravuoria, rikkinäisiä koneita, lian ja masennuksen hajua, häpeää. Mikään ei tuota iloa, ei edes äitiys. Aviomies herättää nykyisin enää kyllästymistä, inhoa, kaunaa ja yltyvää vihaa. Miten ratkaista tilanne?

Kirjan kertoja on Pauliinan entinen luokkatoveri, joka sattumalta tapaa Pauliinan ensi kertaa vuosikausiin. Mies on perhesurmien asiantuntija, joka pystyy luettelemaan kaikki Suomessa ilmi tulleet tapaukset viime vuosikymmenten ajalta, mutta Pauliinan kohtaloa hänkään ei pysty ennakoimaan. Monenlaisia aihepiiriin liittyviä kysymyksiä hän kyllä pyörittelee mielessään. Mikä sysää ihmisen murhaamaan rakkaimpansa ja läheisimpänsä? Onko yhdenlainen kuolema armeliaampi kuin toinen? Onko syyllisyydessä aste-eroja? Osoittaako lapsensa surmaava äiti oikeastaan suojelunhalua? Toisaalta hän pohtii väkivallan ihmisissä herättämää kyltymätöntä uteliaisuutta, jota media vielä lietsoo.

Joku saattaisi ihmetellä, miksi tällaiset asiat kiinnostavat minua. Mutta kaikkiahan ne kiinnostavat. Ne kauhistuttavat, pelottavat, inhottavat, mutta samaan aikaan ovat äärettömän kiehtovia. Miten on mahdollista, että suojeleva rakkaus muuttuu tuhoavaksi voimaksi ja hellyys väkivallaksi? Ja kuinka mitättömistä hetkistä on lopulta kyse: Kuinka vähän aikaa, sekunnin murto-osia, tarvitaan siihen, että teosta on tullut peruuttamaton. Kuinka vähän aikaa yksi laukaus viekään.

Laukaisu on teos, jota on mahdoton jättää kesken. On itsestään selvää, että jotain hirveää tulee tapahtumaan, mutta mitä? Raevaara limittää nykyhetken lomaan muistumia menneestä ja johdattelee samalla lukijaa epäilemään ensin yhtä ja sitten toista. Teos on karu kuvaus erään perheen kohtalosta, mutta herättää miettimään myös omaa vastuuta. Samalla lailla herätteli Markku Pääskynen ihmisiä vuonna 2006 tositapaukseen perustuvalla romaanillaan Vihan päivä. Siinä porvoolainen perheenäiti tappaa ensin lapsensa ja miehensä ja lopuksi itsensä, koska perheyritys on hänen ratkaisujensa vuoksi ajautunut talousvaikeuksiin. Pääskysen kirjan kohdalla kyseltiin, onko oikein tehdä tällaisesta tragediasta viihdettä. Samaa kyselee Raevaarakin.

NADJ ABONJI, MELINDA: Kyyhkysten lähtö

Kustantaja: Lurra Editions 2013
Alkuteos: Tauben fliegen auf
Suomennos: Raija Nylander

Kirjailija ja muusikko Melinda Nadj Abonji (unkarilaisittain Nagy Abonyi Melinda) syntyi vuonna 1968 Vojvodinassa, joka ennen ensimmäistä maailmansotaa kuului Itävalta-Unkariin, sodan jälkeen Jugoslaviaan ja Jugoslavian hajoamisen jälkeen Serbiaan. Unkarilaistaustainen perhe muutti jo 1970-luvun alkupuolella Sveitsiin. Nadj Abonji on siis omakohtaisesti kokenut, millaista on kuulua vähemmistöön yhdessä maassa ja olla maahanmuuttaja toisessa. Näihin kokemuksiin pohjautuu romaani Kyyhkysten lähtö, joka sai sekä vuoden 2010 parhaan saksankielisen kaunokirjallisen teoksen palkinnon että Sveitsin kirjallisuuspalkinnon.

Kirjan kertoja on nuori Ildikó Kocsis, kirjailijan alter ego. Kocsisin perhe on kotoisin Vojvodinasta ja kuuluu unkarilaiseen vähemmistöön. Ensi silmäyksellä kotikylä vaikuttaa menneeseen aikaan ankkuroituneelta idylliltä, missä maminka (isoäiti) hyörii tekemässä ihania ruokia ja puutarhan kukat tuoksuvat huumaavasti. Vähitellen näkymä synkkenee. Poliittisen vallan vaihtelut vaikuttavat erityisesti vähemmistöryhmiin ja uhrinsa joutuvat antamaan myös Kocsisin perheen jäsenet. Ei ole ihme, että jotkut lähtevät etsimään parempaa tulevaisuutta muualta. Ildin isä katsoo turvallisimmaksi kohteeksi Sveitsin, mutta sielläkin kielitaidoton saa tyytyä hanttihommiin, hyväksikäyttöön ja syrjintään. Sveitsiläisille kaikki Balkanilta tulleet ovat yhtä ja samaa eikä kansalaisuuden saaminen ja oman ravintolan avaaminen vielä takaa hyväksyntää. Ildillä itsellään on selvittämistä: onko hän sveitsiläinen, unkarilainen vai jugoslavialainen? Rakkaus puolestaan voi tehdä kansallisuus- ja roturajoista epäolennaisia.

Kirja liikkuu eri aikatasoissa Vojvodinan ja Sveitsin välillä. Teksti vyöryy ja pulppuaa, välillä miltei hengästyneenä litaniana. Kertoja puhuu itsestään erikoisessa muodossa: ”minä, joka oli..”, ”minä, joka pitää…”. Näin hän tavallaan etääntyy tapahtumista ja on vain yksi henkilö muiden henkilöiden joukossa. Lauseet voivat olla varsin pitkiä ja polveilevia ja sisältää yhdellä kertaa sekä aisteihin vetoavia kuvauksia että omia mietteitä ja henkilöiden välillä käytyjä keskusteluja. Näennäisen vapaalla kädellä sirotetut välimerkit auttavat kuitenkin hahmottamaan kokonaisuutta. Huumori kätkeytyy tekstin sisään.

… ja minä, joka haluaisi laulaa laulun, mutta ei muista yhtäkään, kumarrun poimimaan lehden, olisiko jokin toisin, jos tämä lehti ei olisi tässä?, ja kävelen ripein askelin alikulkukäytävään, tenniskenkieni kuiva rahina, olenko minä koskaan mahtanut kuvitella, millaista olisi nyt asua Vojvodinassa, keskellä sotaa, miltä meidän arkemme näyttäisi, äiti kysyy minulta, hänen äänensä, joka kaikuu tunnelissa, kuulostaa juhlavalta ja suurelta, minun pääni joka kääntyy vaistomaisesti vasemmalle ja oikealle, mainoskaappeihin, jokuseen villalankakerään, neulepuikkoihin, villapuseroon, jonka ilmoitetaan olevan ”käsityötä”, pariin lamppuun jotka valaisevat tätä vaatimatonta näkymää, siellä me emme takuulla vaivaisi päätämme pikkuasioilla, kyse olisi elämästä ja kuolemasta, joka ikisenä päivänä! äiti joka tekee ristinmerkin…

Nadj Abonji käyttää kyyhkysiä vertauskuvana samaan tapaan kuin Sofi Oksanen käytti teoksessaan Kun kyyhkyset katosivat. Ensinnäkin on olemassa varsin arkinen kahtiajako: joissakin maissa kyyhkysiä pidetään herkkuruokana ja toisissa taas ei. Toisaalta kyyhkyseen liittyy ikivanhaa symboliikkaa eli se on rauhan vertauskuva. Sota on haukka, joka tuhoaa kyyhkyset.

PULKKINEN, RIIKKA: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Kustantaja: Otava 2014

Riikka Pulkkinen (s. 1980) on tullut tunnetuksi kirjailijana, jonka teoksille ovat tunnusomaisia nasevat nimet ja vakavat aiheet. Uusin teos on jotain muuta. Kirjan nimi on pitkä: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja sisältö on chick litiä eli kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämää humoristisesti ja kevyesti. Tarinan ensimmäinen versio ilmestyi vuonna 2010 jatkokertomuksena Kauneus & Terveys -lehdessä ja nyt sitten kovakantisena kirjana.

Kirjan sankaritar on Iiris, 28-vuotias koulupsykologi. Hänen elämässään on jo ollut kaksi alkua eli ensin syntymä ja sitten elämänkumppanin Aleksin löytyminen. Nyt on vuorossa kolmas alku, sillä seitsemän yhteisen vuoden jälkeen Aleksi haluaa erota. Ei tulekaan suunniteltuja yhteisiä lapsia (Frida jos tyttö, Oliver jos poika), ei sukujouluja, ei vierekkäisiä hautoja. Isku on musertava, mutta onneksi on tukijoukkoja, samppanjaa, suklaata ja korkokenkiä. Naapurista löytyy kahdeksankymppinen Marja-Liisa, jonka napakat neuvot perustuvat sekä elämänkokemukseen että Kauniit ja rohkeat -saippuasarjan tarjoamiin viisauksiin.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän käsittelee itse asiassa aika suuria naiseuteen liittyviä kysymyksiä. On rakastamisen vaikeutta ja uuden etsintää, on lapsettomuuden ja äitiyden ongelmia, on nuorten ja vähän vanhempienkin kasvukipuja ja aikuistumisen haasteita. Iiris itse hämmästyy muiden tuomitessa hänet takertuvaksi, itsekeskeiseksi ja omahyväiseksi – onhan hän sentään pätevä psykologi! Koulun ongelmanuorillekin hän räätälöi aivan uudenlaisen voimaterapian. Onneksi Iiris tarinan edetessä ymmärtää, että omin jaloin pärjää:

   …ettei naisen tule olla yhtäkään miestä varten, ei asettaa yhtäkään miestä onnensa ehdoksi. Joten entäpä jos minunkin tarinani päättyy vain risteykseen, katuvaloihin tai raitiovaunumatkaan minä tahansa keskiviikkona, eikä mitään erikoista tapahdu.
   Menen tien yli, sillä selvä.
   Sillä selvä, eikö niin?
   Ei fanfaareja, ei oivallusta, ja – ennen muuta – ei prinssiä, ei ketään. Pelkästään minä, Iiris Lempivaara, reikä sukassa, suklaata käsilaukussa, hätäkalja työpöydän laatikossa, kaaos kotona ja pään sisällä, mutta sydän painavana kaihosta ja ilosta, sata suunnitelmaa takataskussa, suunnitelmaa, joista yksikään ei liity siihen, miten löytää se oikea. Pieniä suunnitelmia, tai miksei isoja, mutta pelkästään itseni varalle.

Pulkkinen on sanataituri, joka pystyy tekemään kepeästä komediasta lukuelämyksen. Välillä hän lyö riehakkaasti yli ja liioittelee tapahtumien ja henkilöiden omituisuutta, mutta säilyttää silti koko ajan suunnan ja kokonaiskuvan. Kovin läheistä ei yhdestäkään henkilöhahmosta tule, mutta kaikkia tarvitaan erilaisten näkökulmien takaamiseksi vauvasta vanhukseen. Apuna käytetään myös viittauksia filosofiaan, psykologiaan, musiikkiin, elokuvaan ja (lajityypille ominaisesti) kaupallisiin tuotemerkkeihin. Seksikin saa oman osansa. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on Pulkkiselta eräänlainen tyyliharjoitus, uuden ja erilaisen kokeilu. Pieni kirja tarjoaa hykerryttäviä hetkiä, vaikka aivan kaikki ei nauratakaan.