MAGEE, AUDREY: Sopimus

Kustantaja: Atena 2015

Alkuteos: The Undertaking

Suomennos Heli Naski

Sotilaspastori puhui, ja muutamassa minuutissa Faber oli vihitty Berliinissä asuvan naisen kanssa, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Puolentoista tuhannen kilometrin päässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todistajina olivat hänen isänsä ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopimuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi.

Kirja alkaa omalaatuisella vihkiseremonialla. Eletään natsiajan Saksassa, jossa jokaisen velvollisuus on elää ja kuolla isänmaan puolesta ja hedelmällisessä iässä olevien tuottaa rotupuhtaita lapsia. Peter Faber on ammatiltaan opettaja, aatteeltaan kansallissosialisti ja näöltään miellyttävä eli hyvin kelvollinen Katharina Spinellin puolisoksi. Avioliittosopimus tehdään hyötytarkoituksessa, mutta yllättäen nuoret rakastuvat toisiinsa Peterin naimaloman aikana ja saavat lapsenkin alulle. Loman jälkeen tiet eroavat: Peter palaa itärintamalle ja Katharina jatkaa elämäänsä Berliinissä vanhempiensa kanssa. Helliä ja kaipaavia kirjeitä, tulevaisuudenunelmia. Peterin mielessä Katharina elää puhtaana ja täydellisenä ja Katharinan silmissä Peter on itsensä isänmaan puolesta uhraava pyhä sankari.

Kirjassa seurataan vuoronperään Peterin ja Katharinan elämää, jolloin syntyy puhutteleva kontrasti. Peterin sotaretki ei ole suurenmoinen ja sankarillinen, vaan nälän, syöpäläisten ja pelon sävyttämä painajainen. Idealismi haihtuu vähitellen Venäjän hankiin ja hyytävään tuuleen ja samalla kunnioitus ihmishenkeä kohtaan. Stalingradissa taistelevat turtuneet sotilaat, joita vain eloonjäämisen vietti pitää pystyssä. Katharina puolestaan nauttii ylellisyydestä. Isä tyhjentää öisin Berliiniä juutalaisista ja saa salaperäiseltä tohtori Weinartilta siitä palkkioksi upean asunnon, ruokatarvikkeita ja kutsuja loisteliaisiin juhliin. Kukaan perheenjäsenistä ei tunne syyllisyyttä, säälistä puhumattakaan. Katharinan äiti alkaa kyseenalaistaa sotaa vasta siinä vaiheessa, kun sen uhriksi joutuu oma poika, mutta isää sekään ei liikuta. Hän on selkärangaton opportunisti, joka haluaa pelastaa vain oman nahkansa ja jonka puheet ovat ulkoa opittuja fraaseja. Katharinakin on monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta yllättävän tunteeton huonompiosaisia kohtaan, mutta kohtalo iskee aikanaan vääjäämättä takaisin.

Sotakirjeenvaihtajana vuosikausia toiminut irlantilainen Audrey Magee (s.1969) tuli kymmenen vuotta sitten elämässään käännekohtaan. Hän ei halunnut enää raportoida sodista, vaan oppia ymmärtämään, miksi suuren kriisin hetkenä tavallisesta ihmisestä tulee hirviö. Natsi- Saksa taas oli ihmiskunnan historian häpeällisin ja alhaisin ajanjakso ja myös vaihe, jonka jokainen tietää. Näin syntyi romaani Sopimus. Magee kirjoittaa sujuvasti ja vivahteikkaasti eikä kaihda inhorealistisiakaan yksityiskohtia. Kaikkein hyytävintä on eleettömyys, jolla hän kuvaa niin saksalaisten kuin venäläisten hirmutekoja – aivan kuin ne olisivat jotain arkista ja itsestään selvää. Kevennystä tarinaan antavat runsaat dialogit, sillä niissä kukkii joskus hyvinkin musta huumori. Kirjan loppu on sopivan lakoninen ja uskottava vailla selittelyn makua. Kaiken kaikkiaan Sopimus on kirja, jota jää pohtimaan pitkäksi aikaa ja hyvä niin. Eikö maailmassa tälläkin hetkellä tapahdu asioita, joiden seurauksena ihminen saattaa luiskahtaa kuin huomaamattaan väärälle tielle?

HONKASALO, LAURA: Perillä kello kuusi

Kustantaja: Otava 2015

Laura Honkasalo (s. 1970) valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta pääaineenaan taidehistoria. Hän on myös opiskellut keskiajan kirjallisuutta Trinity Collegessa Dublinissa ja suorittanut kirjallisuuden Master of Arts -tutkinnon Kentin yliopistossa. Vuonna 2001 Honkasalo sai Kalle Päätalo -palkinnon 1970-luvun suomalaista yhteiskuntaa ruotivasta teoksestaan Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Perillä kello kuusi -romaani liikkuu kahdessa aikatasossa. On nykyhetki eli vuosi 1996, jolloin sisarukset Piitu ja Eetu selvittelevät kuolleen isänsä jäämistöä. Kumpikin suree syvästi, mutta vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei perheessä kaikki ole ollut ihan kohdallaan. Vuoden 1966 tapahtumista kertova osuus selventää syitä ja seurauksia.

Rakennusinsinööri Riston perimä sukufirma menestyy 1960-luvun huumassa, kun vanhoja ”kermakakkutaloja” puretaan tulevaisuuden unelmien tieltä pois. Riston työpäivät jatkuvat kosteilla iltatilaisuuksilla ja vierailuilla strip-tease-paikoissa, mistä korvauksena vaimolle hankitaan kodinkoneita, koruja ja design-tavaraa ja aikuistuville tyttärille sallitaan vähän kaikkea. Kuitenkin niin vaimo kuin lapset kaipaisivat ennen kaikkea perheenpään läsnäoloa, läheisyyttä ja osallistumista kodin asioihin. Vuokko-vaimo hoitaa kodin, puutarhan ja lapset (tosin luotettavan kotiapulaisen ja puutarhurin avulla), niittää mainetta loistavana juhlienjärjestäjänä ja edustaa vaimoista tyylikkäimpänä ja hoikimpana. Hän tympääntyy yhä enemmän elämäänsä, mutta mitä hän voisi tehdä? Avioero merkitsisi sosiaalisen aseman ja taloudellisen turvan menetystä. Vai löytyisikö ratkaisu nuoresta sisustussuunnittelijasta, Martista?

Vuokko on yksi kirjan kolmesta keskeisestä naishahmosta. Toinen on hänen nuorempi tyttärensä Pirjo-Riitta eli Piitu. Vuonna 1966 Piitu on kuusitoistavuotias hootenanny-tyttö ja yhteiskunnallisesti valveutunut naisasianainen, mutta myös isän kainaloon käpertyvä lapsi. Hänen raikkaat ja suorasukaiset ajatuksensa muuttavat yllättävällä tavalla isotäti Aunen elämää, kun naiset ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla tutustuvat toisiinsa. Aune on kirjan kolmas tärkeä naishahmo ja oikeastaan kaikkein mielenkiintoisin. Hän on saanut ahdashenkisen uskonnollisen kasvatuksen ja elää edelleen ankarien oppien mukaan ja hurskaat lauseet huulillaan sallimatta itselleen mitään ylellisyyttä tai hauskuutta. Hän on firman tunnontarkka sihteeri, joka auliisti ja kyselemättä tekee ylimääräisiä hommia, kunhan pomo vain osoittaa hieman huomiota. Kun luottamus esimieheen alkaa murentua, murtuu myös menneisyyden painolasti ja Aune aloittaa kokonaan uudenlaisen elämän.

Honkasalo kuvaa eloisasti 1960-lukua muodin, musiikin ja ajatusten välityksellä. Aimo annos ironiaa on esimerkiksi Vuokon ajatusmaailman kohdalla: kultaiseen häkkiinsä jumittunut nainen haluaisi tyttäriensä olevan naisellisia, muodista ja pojista kiinnostuneita, avioliittoa kohti kurottautuvia. Tasa-arvo on ajatuksena ihan mahdoton: kuka olisi perheen pää, jos mies ja vaimo ansaitsisivat yhtä paljon?

Maailma muuttui liian nopeasti, tekokuut taivaalla, simpanssi matkusti avaruuteen, joukkotuhoaseet ja myrkyt. Kohta voisi kuulemma aterian korvata pillereillä ja autot alkaisivat lentää. Ja Risto repimässä keskustaa maan tasalle tehokkaammin kuin neuvostoliittolaisten pommikoneet.

Riston suuret suunnitelmat ovat tuomittuja epäonnistumaan, rakennukset eivät kestä edes hänen kuolemaansa saakka. Kolmessakymmenessä vuodessa innon ja uhon tilalle on astunut nujertava lama. Entäpä kirjan muut henkilöt? Heidän hieman yllättävistäkin kohtaloistaan kerrotaan kirjan lopussa, kun palataan taas vuoteen 1996 ja Riston hautajaisiin.

Kirjassa aikatasot on selkeästi merkitty luvun otsikoihin, joten lukija pysyy hyvin mukana. Teksti on kepeää ja vetävää ja repliikeissä käytetty slangi vielä lisää aitouden tunnelmaa. Mistään pastellinsävyisestä kiiltokuvasta tässä ei ole kyse, vaan aidoista ihmisistä elämänsä käännekohdissa.

JONES, SADIE: Ehkä rakkaus oli totta

Kustantaja: Otava 2015

Alkuteos: The Fallout

Suomennos: Marianna Kurtto

Sadie Jones syntyi vuonna 1967 ja varttui Chelsean kaupunginosassa Lontoossa. Hän työskenteli 15 vuotta tv-käsikirjoittajana, mitä pitää hyödyllisenä harjoitteluna kirjailijauraa ajatellen. Jo esikoisromaani The Outcast (2008) herätti laajaa huomiota ja sai esikoisteokselle myönnettävän Costa-palkinnon. Kansainvälinen läpimurto tapahtui neljännellä romaanilla Ehkä rakkaus oli totta (The Fallout, 2014). Siinä Jones hyödyntää tietämystään niin teatterimaailmasta kuin kirjoittamisesta, sillä hänen äitinsä on näyttelijä ja isänsä runoilija ja käsikirjoittaja. Omaelämäkerrallisuutta teoksessa ei kuitenkaan ole.

Lucasz (Luke) Kanowskin lapsuutta ja nuoruutta 1960-luvulla varjostavat äidin mielisairaus ja isän alkoholismi. Koulun jälkeen Luke työskentelee paremman puutteessa paperitehtaan konttorissa, mutta teatteri on hänen intohimonsa. Hän lukee näytelmiä, käy katsomassa esityksiä, kerää käsiohjelmia ja kritiikkejä ja yrittää itsekin kirjoittaa. Sattuman oikusta hänen tielleen osuu eräänä sateisena iltana ikäisensä pariskunta: Paul, joka haaveilee tuottajan urasta, ja Leigh, joka työskentelee opiskelijateatterin rekvisitöörinä. Luke muuttaa Lontooseen Paulin ja Leighin luo ja kolmikko perustaa kokeellisen teatterin. Karismaattinen Luke tosin on pilata kaiken naistenkaatajan otteillaan, mutta onnistuu sentään pelastamaan tilanteen menestykseksi osoittautuvalla näytelmällään. Sitten Luke rakastuu eteeriseen Nina Jacobsiin.

Nina viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Mat-tädin hoivissa, samalla kun Marianne-äiti liehuu ympäriinsä luomassa uraa. Mat on arkinen ja järkevä eikä uskalla osoittaa rakkauttaan Ninaa kohtaan, joten hän ei myöskään saa mitään vastineeksi. Nina palvoo hurmaavaa ja itsekeskeistä äitiään ja ajautuu tämän ohjailemana ensin näyttelijäksi ja myöhemmin rikkaan tuottajan melko onnettomaksi vaimoksi. Sitten Luke Kanowski astuu kuvioihin.

Ehkä rakkaus oli totta kuvaa teatteriammattilaisten elämää kaikkine epävarmuustekijöineen, mutta myös onnistumisen myötä tulevine euforioineen. Se on kertomus rakkauden eri muodoista ja ystävyydestä, joka pystyy antamaan paljon anteeksi. Henkilöhahmot ovat lihaa ja verta hyvine ja huonoine puolineen, ristiriitaisine tunteineen ja tekoineen. Lukesta alkaa tarinan mittaan pitää yhä enemmän, vaikka hänen kaikkia ratkaisujaan ei hyväksyisikään. Niille on kuitenkin aina olemassa jokin selvä syy. Ninan kohdalla käy ihan päinvastoin. Hänestä paljastuu itsekkyyttä, epärehellisyyttä ja taipumusta käyttää toisten tunteita omaksi hyödykseen. Kieleltään ja tyyliltään kirja on tyylikäs ja konstailematon. Jotenkin tulee mieleen jopa Ian McEwan.

PS. Miksikähän kirjan nimeksi on Suomessa annettu Ehkä rakkaus oli totta? Alkuteoksen nimi The Fallout on napakka, eikö sitä olisi voinut hyödyntää?

PS2. Kirjaan on tulossa jatko-osa, ehkä toinenkin.

PS3. Sadie Jonesin kotona on paljon suomalaista designia. Arkkitehti-aviomies ihailee Alvar Aaltoa.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Kuinka sydän pysäytetään

Kustantaja: WSOY 2015

Juha-Pekka Koskinen (s. 1968) on monipuolinen kirjailija. Hän on julkaissut kaksi fantasiasävytteistä nuortenromaania ja kolme kuvakirjaa, joissa kuvittajana on toiminut Miranda-tytär. Kuvakirjoista voisi erityisesti mainita Hallava hevonen -teoksen, joka käsittelee kuolemaa herkästi ja kauniisti. Novellikokoelmia Koskiselta on ilmestynyt kaksi, joista Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään sisältää laadukasta tieteiskirjallisuutta. Romaaneista Paholaisen vasara edustaa kauhukirjallisuutta, mutta voittopuolisesti Koskisen romaanit ovat historiallisia ja käsittelevät mm. kristinuskon alkuaikaa, ristiretkiä ja Suomen lähihistoriaa. Suuren yleisön tietoisuuteen Koskinen tuli vuonna 2013, kun hänen teoksensa Ystäväni Rasputin oli ehdokkaana Finlandia-kirjallisuuspalkintoon. Historiallisten romaanien sarjaa jatkaa kevään uutuus Kuinka sydän pysäytetään, mutta sitten taitaakin seurata jotain muuta (arvelee kirjailija itse).

Kuinka sydän pysäytetään -teoksen päähenkilö ja minäkertoja on Juho Kivilaakso. Hänen isänsä Viktor Stendahl oli tsaarin armeijan upseeri ja Mannerheimin hyvä ystävä, sotilas henkeen ja vereen. Hän ihanteenaan oli spartalainen kuri ja sotataito, jossa kokonaisia joukko-osastoja voitiin tarvittaessa uhrata yhteisen edun nimissä eikä yksilöllä ollut mitään merkitystä. Pientä Juhoakin isä yritti karaista ja koulia ankarilla menetelmillään aina vieraillessaan kotona Helsingissä. Venäjän vallankumouksen aikana eversti Stendahl siirtyi bolsevikkien puolelle; ei suinkaan ideologisista syistä, vaan saadakseen mahdollisuuden sotia vielä pitkään. Perhe jäi oman onnensa nojaan ja ilman Mannerheimin väliintuloa sille olisi valkoisten hallitsemassa Suomessa käynyt todella huonosti. Myöhemmin Mannerheim otti kadettikoulusta valmistuneen Juhon epäviralliseksi avustajakseen, ehkä osittain vanhan ystävyyden nimissä, mutta myös nuoren miehen diplomaattisista taidoista vaikuttuneena. Mannerheim halusi pitää Suomen erossa sodasta ja löysi nuoresta kadetista hengenheimolaisen, joka oli valmis käymään vaikka yksinään ja epäilyttävin keinoin asekauppiaita ja sotaintoilijoita vastaan.

Koskinen vangitsee lukijan mielenkiinnon taitavasti. Aluksi tarjoillaan täkyjä eli välähdyksiä eri vuosilta lähtien Juhon lapsuudesta Pietarissa vuonna 1913 ja päätyen Laatokan Karjalan evakuointiin vuonna 1939. Miksi ihmeessä Juho halusi oman henkensä uhalla Hyrsylänmutkaan? Miksi hän ei mennyt Lauran kanssa naimisiin, vaikka selvästikin rakasti tätä yli kaiken? Selitys Juhon toimiin tulee myöhemmin. Hän tekee pahoja tekoja, mutta harvemmin saadakseen niistä itselleen hyötyä, vaan aivan muut asiat mielessään. Esimerkiksi saavuttaakseen vihdoinkin isänsä hyväksynnän.

Teoksen alanimekkeenä on "Romaani sodasta ja rakkaudesta". Sotakuvauksia kirjassa onkin paljon, kun Juhon mukana liikutaan Laatokan Karjalassa ja poiketaan myös Kollaan ja Raatteen näyttämöille. Kuvaukset ovat hyvin todentuntuisia ja kaunistelemattomia, mutta raa’an toiminnan vastapainona on miesten välinen luja luottamus ja kumppanuus. Purnareita ei Juhon ympärillä juuri ole, vaan loppuun asti uupuneinakin miehet uhoavat taistelutahtoa. Entäpä rakkaus? Kyllä kirjassa sitäkin on, mutta... Koskinen kirjoittaa tyylikkäästi ja – nykykirjallisuudessa melko harvinaisesti – ilman kirosanoja.

PS. Kirjan hämmentävän nimen selitys löytyy Lauran lausahduksesta: ”Sydämen voi pysäyttää monella tavalla. Luodilla, rakkaudella tai vaikka myrkyllä.” 

MUNRO, ALICE: Nuoruudenystävä

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: Friend of my Youth

Suomennos: Kristiina Rikman

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013 voittaneen kanadalaisen Alice Munron neljästätoista novellikokoelmasta on nyt suomennettu kymmenen. Viimeisimpänä suomeksi saatiin Nuoruudenystävä, joka englanniksi ilmestyi jo vuonna 1990.

Nuoruudenystävä -kokoelman novellit kuvaavat sitä, miten ajan myötä sekä ihmiset että heidän tunteensa muuttuvat. Palava intohimo laimistuu, ystävyys kuolee ja elämänhalu vähenee tai sitten ihminen heittäytyy hetken mielijohteesta kiihkeänä kohti uutta ja tuntematonta.  Munro ei mitenkään arvostele kuvaamiaan henkilöitä, mutta paljastaa kyllä heidän vahvuutensa ja heikkoutensa. Jotkut ovat rohkeita ja sitkeitä toteuttaessaan unelmiaan, jotkut pelkurimaisia ja uskaliaampia ihmisiä kohtaan pahansuopia.  Jotkut ovat sokeita niin lähimmäistensä kuin oman itsensä suhteen, jotkut toistavat samaa käyttäytymismallia kerta toisensa jälkeen vaikka tietävät sen seuraukset. Etenkin novellien naiset taistelevat ristiriitaisten tunteiden aallokossa, sillä he haluavat avioliiton ja kodin suoman turvan, mutta kaipaavat myös itsenäisyyttä ja vapautta.

Joissakin novelleissa henkilöt ovat itse tarinankertojia, jotka esittävät mahdollisia versioita tapahtumille ja yrittävät järkeillä todennäköisintä vaihtoehtoa. Lopullista totuutta ei välttämättä löydy, mutta kertoja tulee huomaamattaan paljastaneeksi jotain omasta itsestään. Joidenkin novellien kohdalla taas jää ihmettelemään, kenen tarinasta tässä oikeastaan on kyse. Onko esimerkiksi kokoelman niminovellissa todellinen kohde kertojan äiti vai äidin nuoruuteen liittyvä nainen, josta hän kertoo tyttärelleen. Näkökulma vaihtuu useampaan otteeseen ja ajallisesti siirtyillään edestakaisin. Näin menneisyyden kerros toisensa jälkeen kuoriutuu pois ja päästään mahdollisimman lähelle todellista ihmistä.

Ihmiset ovat uteliaita. Jotkut ovat. He haluavat löytää asioita, jopa yhdentekeviä asioita. He yhdistelevät asioita. Heitä näkee liikkeellä muistikirjoineen, raaputtamassa likaa hautakivistä, lukemassa mikrofilmejä, siinä toivossa että näkisivät pienen ajan virran, löytäisivät yhteyden, pelastaisivat jotain roskiksesta… Mutta he saattavat silti erehtyä.

Munron kieli on säästeliästä, mutta monikerroksista. Tekstiin sisältyy paljon tarkkoja psykologisia oivalluksia ja hienovaraista huumoria.

Mies saattaa pitää talonsa siistinä, mutta ei hän ikinä – jos on kunnon mies – suuremmin koristele sitä. Avioliitto pakottaa hänet elämään niin koristeiden kuin tunteidenkin kanssa, se suojelee häntä myös hänen oman luonteensa ääripiirteiltä – tiukalta nuukuudelta tai ylettömältä tuhlaavaisuudelta, kurjuudelta ja liialliselta nukkumiselta tai lukemiselta, ryyppäämiseltä, tupakoinnilta tai vapaa-ajattelulta.

KROHN, LEENA: Erehdys

Kustantaja: Teos 2015

Leena Krohn (s. 1947) on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. Finlandia-palkinnon vuonna 1992. Krohn on myös kansainvälisesti tunnettu, sillä hänen teoksiaan on käännetty parillekymmenelle kielelle.

Erehdys on tragikoominen tarina kirjailija E:stä ja hänen vierailustaan ankean pikkukaupungin kirjastoon järjestetyssä yleisötilaisuudessa. Jo pitkällä ajomatkalla kohti esiintymispaikkaa kirjailija (jonka myöhemmin ymmärtää miespuoliseksi) tekee itseluottamusta pahasti horjuttavan erehdyksen eikä itse tilaisuus paranna tilannetta. Kirjailija lukee ääneen tekstejään ja odottaa kuulijoilta rakentavia kommentteja, mutta suurin osa yleisöstä ei kuuntele häntä lainkaan askarrellessaan kännyköidensä ja tablettiensa parissa tai sitten suhtautuu häneen pahantahtoisesti ja hyökkäävästi. Ne muutamat kysymykset, joita kirjailijalle esitetään, menevät paljolti asian vierestä. Kirjailija kokee lukuhetken aikana monenlaisia tunteita: epävarmuutta, häpeää, väsymystä ja lopulta kiukkua. Paluumatka sulkee tarinan kaaren, sillä kirjailija erehtyy vielä kerran.

Kirjastovierailu on kehyskertomus, jonka sisällä E:n lukemat tekstit muodostavat oman kokonaisuutensa. Näistä osa on novelleja ja osa otteita laajemmista kertomuksista, mutta jotain yhteistä niillä kuitenkin on. Jokainen käsittelee jotain ongelmaa, henkistä tai ruumiillista sairautta tai erilaisuuden kokemusta. Ihmiset pelkäävät, tuntevat itsensä vainotuiksi tai kirotuiksi, epäilevät muistojaan ja aistejaan. Ilmaantuu outoja yhteensattumia, tapahtumat paisuvat hallitsemattomasti ja tempaavat ihmiset mukanaan. Toki apuakin on saatavilla: retroterapeutti tarjoutuu muokkaamaan menneisyyden uusiksi (historiaahan ei ole!) ja Digitaalisen kuolemattomuuden instituutti taas opettaa tapoja oman elämän säilömiseen, jotta ihmisen mieli voitaisiin kuoleman jälkeen kloonata.

Tunnelma ei kuitenkaan ole aina toivoton, vaan kertomusten ihmiset kokevat yllättäviä mielihyvän ja oivalluksen hetkiä. Kauneutta on kaikkialla, etenkin luonnossa, ja kauneus myös säilyy. Mielenrauhan ihminen saavuttaa ymmärtäessään, että ainutkertaisiksi luulemistaan kokemuksista ja käsityksistä huolimatta jokainen minuus on siltikin vain osa yhtä ja samaa ihmisyyttä. Onhan jokainen lumihiutalekin toisesta poikkeava, mutta langetessaan hankeen se on pelkkää lunta.

Ajan kuluminen on armoa, E. ajatteli, ja se, mikä on unohdettu, on saatu anteeksi. Vierähtää sata vuotta ja toiset sata, ja mikä oli häpeää, mikä kunniaa ja ylpeyden aihetta, sitä kukaan ei muista. Kukaan ei enää kutsu meitä nimillämme, ja se, mitä kerran saimme aikaan, on yhdentekevää kuin lahonneet lehdet. Jos niiden ravitsemasta maasta nousee jotain uutta, niin se ei enää kuulu meille. Niin syyllisyys kuin saavutuksetkin kuluvat pois, ja meidän pelkomme, toiveemme ja erehdyksemme ovat ohi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei kukaan muista, että kerran olimme olemassa, ei kukaan tiedä, miksi olimme niin onnettomia, niin naurettavan onnettomia, niin turhaan.

Krohnin tekstiä on luettava tarkkaan, sillä pienilläkin yksityiskohdilla on merkityksensä ja vaikutuksensa. Samaten aforismimaisen nasevat lauseet ja filosofisia viisauksia sisältävät laajemmat mietteet liittyvät itse tarinaan eivätkä nouse itsetarkoituksellisiksi – kauniisti soljuvan kielen ansiosta ne tuntuvat myös ymmärrettäviltä. Lukunautintoa vahvistaa vielä kirjan kiehtovan epätodellinen tunnelma, jonka luomisessa Krohn on mestari. 

ZANDER, JOAKIM: Uimari

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: Simmaren

Suomennos: Katriina Huttunen

Joakim Zander syntyi vuonna 1975 Tukholmassa, varttui Söderköpingin pikkukaupungissa, asui Syyriassa ja Israelissa, oli vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, opiskeli lakia Uppsalan yliopistossa, suoritti oikeustieteen tohtorin tutkinnon Maastrichin yliopistossa ja työskenteli Euroopan parlamentissa ja Euroopan komissiossa Brysselissä. Nykyisin hän asuu Lundissa suomalaisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kaikista näistä aineksista on syntynyt Zanderin esikoisteos Uimari, hyytävä trilleri vakoilusta ja kulissien takaisesta häikäilemättömästä koneistosta.

Uimari liikkuu eri aikatasoissa, eri paikkakunnilla ja eri henkilöiden elämässä, mutta lukujen otsikoita seuraamalla pysyy kyllä mukana. Tarina alkaa Damaskoksesta heinäkuussa 1980. Nimetön mies, jonka myöhemmin tajuaa amerikkalaiseksi vakoojaksi, hylkää vastasyntyneen vauvansa työnsä vaarallisuuteen vedoten. Hän ei kuitenkaan pysty antamaan itselleen anteeksi, vaikka etsiikin unohdusta vaarallisilla retkillään maailman sota-alueilla. Ainoastaan uiminen uupumukseen asti auttaa ainakin hetkeksi.

Se on epätodellista. Huimaavaa. Se että joutuu vastatusten itsepetoksen kanssa. Se että seisoo vihdoin alastomana itsensä edessä. Se että leijuu korkealla oman ruumiinsa, oman teennäisen maailmansa yläpuolella.

Uimari alkaa myös epäillä tehtäviensä mielekkyyttä ja oikeutusta. Näyttää siltä, että Yhdysvaltojen oma toiminta on usein ollut se tekijä, joka on sysännyt liikkeelle koston ja terrorin kierteen.

Me niitämme sitä, mitä olemme kylväneet. Sotaa, verta, valheita valheiden perään. Me kylvämme kaaosta ja niitämme status quota.

Edetään vuoteen 2013. Ruotsalainen tutkija Mahmoud Shammosh huomaa olevansa hengenvaarassa saatuaan sattumalta käsiinsä salaista aineistoa amerikkalaisten Afganistanissa suorittamista erittäin raaoista kidutuksista. Hän etsii apua entiseltä tyttöystävältään Klara Walldéenilta, joka toimii Brysselissä EU-avustajana ja on sekä sisukas että nokkela nainen. Seuraa hurja pakomatka pitkin Eurooppaa aina Ruotsin ulkosaaristoa myöten. Uhkaajat tuntuvat kaikkivoipaisilta, mutta liittyykö Uimari tapahtumiin jollakin lailla?

Uimarin juonikuviot ovat paljolti entuudestaan tuttuja, mutta uutta on esimerkiksi EU-lobbaajien kyyninen kaupallinen toiminta. Vauhtia kirjassa riittää ja yllättäviä käänteitä, on kuin elokuvaa seuraisi. Lauseet myötäilevät tapahtumia oivallisesti: kiihkeimmissä tunnekuohuissa lyhyiden lauseiden rummutusta kunnes taas siirrytään rauhallisempaan kuvailuun. Yllättävän runollistakin teksti on ja paikoin pilkahtaa huumori:

Häneltä meni melkein puoli tuntia laatia viesti, joka ei lopulta ollut kuin viisi riviä pitkä. Sen jälkeen kesti neljännestunnin poistaa siitä kaikki, mikä voitaisiin tulkita kaksimielisyyksiksi, epätoivoksi, menneisyyteen viittaamiseksi.

OLSSON, LINDA: Kun mustarastas laulaa

Kustantaja: Gummerus 2015

Alkuteos: I skymningen sjunger koltrasten

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Linda Olsson (s. 1948) toimi pitkään juristina Ruotsissa, kunnes aviomiehen työ vei perheen Uuteen Seelantiin vuonna 1986 ja sieltä edelleen Japaniin. Siellä päivien höysteeksi löytyi luova kirjoittaminen. Jo esikoisteos Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (alkuteos 2005, suomennos 2009) osoittautui kansainväliseksi menestykseksi.  Myös kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Sonaatti Miriamille saavutti menestystä, sillä se nimettiin ehdolle maailman suurimman kirjallisuuspalkinnon, Impact Dublinin, saajaksi.

Olsson käsittelee teoksissaan ihmisiä, jotka jossain vaiheessa elämäänsä ovat kokeneet niin suurta tuskaa, että ovat vetäytyneet maailmasta eroon. Usein nämä henkilöt ovat taiteilijoita, joilla luomisvoima on sammunut. Näin on Kun mustarastas laulaa -teoksessakin.

Talvikylmällä tukholmalaiseen kerrostaloon muuttaa nainen. Naapuri näkee hänet muuttopäivänä vilaukselta, mutta sen jälkeen viikot vierivät ilman elonmerkkiä. Nainen on Elisabeth, jolla kerran oli ura, onni ja menestys, mutta joka menetti kaiken – elämänhalua ja kirjoittamisen lahjaa myöten. Naapuri on Elias, nuori lahjakas sarjakuvapiirtäjä, joka kärsii pahasta lukihäiriöstä. Onneksi Elias on saanut ystäväkseen yläkerran Oton, seitsemänkymppisen leskimiehen, joka tarjoaa sekä herkkuruokia että vapaamuotoisia tarinoita maailmankirjallisuuden klassikoista. Kirjojen avulla myös Elisabeth saadaan houkuteltua pois näännyttävästä, harhojen täyttämästä eristäytyneisyydestään. Kevään ja kesän mittaan jokainen kolmikon jäsenistä hyötyy kanssakäymisestä jollakin tapaa: Elias saa aiheen sarjakuviinsa, Elisabeth löytää uudelleen sanat ja Otto kokee ensimmäistä kertaa elämässään rakkauden. Yhdistävänä tekijänä on mustarastas ja sen laulu.

 Mustarastaan haavoittuvaisen mutta silti voitokkaan laulun ensimmäiset sävelet. Ääni oli vaimeahko, saattoi tulla puutarhasta talon toiselta puolen. Mutta se oli täysin puhdas ja kirkas, riemullinen laulu.

Ja niin täynnä elämäniloa.

Kestääkö hauras onni kuitenkaan syksyn kylmyyttä? Päättyykö kaikki mustarastaan viimeiseen lauluun? Kirjan loppu jää sopivan avoimeksi, vaikka merkit viittaavatkin tiettyyn suuntaan. Kun mustarastas laulaa on kaihoisa tarina kolmesta erilaisesta ja eri-ikäisestä ihmisestä ja heidän keskinäisistä suhteistaan, ystävyydestään ja rakkaudestaan kirjoihin. Viihdettä toki, mutta sydäntä lämmittävää.

DOUGHTY, LOUISE: Kielletyn hedelmän kuja

Kustantaja: Minerva 2015

Alkuteos: Apple Tree Yard

Suomennos: Marja Helanen

Louise Doughty (s. 1963) on useita palkintoja voittanut englantilainen kirjailija ja toimittaja, joka pitää mieluisimpana palkintonaan kriitikon lausetta: ”Louise Doughty kirjoittaa ihmisistä, joista yleensä ei kirjoiteta.”. Kansainvälistä mainetta hän saavutti seitsemännellä romaanillaan Kielletyn hedelmän kuja.

Kirjan prologi tapahtuu oikeussalissa. Jo ensimmäinen lause herättää kysymyksiä: keitä syytetyt ovat ja mitä he ovat tehneet?

Hetki tihenee, voimistuu ja tihenee – hetki, jona käsitän meidän hävinneen.

Tapahtumista kertoo 52-vuotias geenitutkija Yvonne Carmichael. Hänen sävynsä on viileän rauhallinen ja vaikuttaa varsin objektiiviselta, aivan kuin hän tarkkailisi kaikkea ulkoapäin. Silti ei ole mitään takeita siitä, että hän kertoisi kaiken täysin totuudenmukaisesti tai osaisi tehdä oikeita johtopäätöksiä näkemistään asioista. Hän on virkistävästi tavanomaisesta poikkeava sankaritar.

Yvonnen elämässä kaikki näyttäisi olevan mallillaan. Hän on menestynyt työssään, hänellä on kaunis koti, kiltti aviomies ja jo itsenäistyneet lapset. Miksi hän sitten yhtäkkiä heittäytyy intohimoiseen suhteeseen täysin tuntemattoman miehen kanssa? Eikö turvallinen arki enää tyydytä? Hiveleekö vieraan miehen osoittama kiinnostus itsetuntoa? Uskooko Yvonne tosissaan voivansa elää kiihkeässä suhteessa niin, ettei se vaikuttaisi mitään muuhun elämään?

Suhteet koskevat tarinoita, eivät totuutta. Yksin, yksilöinä, meillä jokaisella on omat henkilökohtaiset mytologiamme, tarinat, joita kerromme selvittääksemme oman itsemme itsellemme. Se toimii yleensä hienosti niin kauan kuin pysymme tervejärkisinä ja sinkkuina, mutta heti kun astuu läheiseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa, omasta itsestä kehrätty tarina on automaattisesti riitasoinnussa sen tarinan kanssa, jonka tuo toinen ihminen kumppanistaan punoo.

Kielletyn hedelmän kuja -romaanista näyttää ensimmäisten lukujen perusteella kehkeytyvän hieman ällöttävä kuvaus eräästä syrjähypystä, mutta loppujen lopuksi kyse on paljon synkemmästä tarinasta. Yvonnen elämä muuttuu uskomattomaksi painajaiseksi, jossa yksi kohtalokas teko johtaa toiseen ja yksi pimeä hetki mullistaa koko loppuelämän. Kun naamiot putoavat, paljastuvat petoksen ja itsepetoksen syöverit. Doughty rytmittää tarinaa taitavasti, kasvattaa jännitystä pienillä ennakoinneilla ja paljastaa todellisen salaisuuden vasta loppuluvussa. Hän kuvaa tarkasti ja oivaltavasti ihmismielen synkkiä puolia, mitä kirjan salaperäinen ja mustanpuhuva tunnelma vielä korostaa. Tuo tunnelma jää leijumaan vielä kirjan loputtuakin.

BROCKMOLE, JESSICA: Kirjeitä saarelta

Kustantaja: Bazar 2015

Alkuteos: Letters from Skye

Suomennos: Marja Helanen

Jessica Brockmole on amerikkalainen kirjailija, joka asui avioliittonsa alkuaikoina neljä vuotta Skotlannissa. Kirjeitä saarelta on hänen esikoisromaaninsa, johon hän kertoo keksineensä idean ajaessaan Skyen saarella vietetyn loman jälkeen Edinburghiin.

Kirjeitä saarelta -romaani koostuu nimensä mukaisesti kirjeistä, vaikka ne kaikki eivät suinkaan ole saarelta lähetettyjä. Ensimmäisenä on amerikkalaisen David Grahamin maaliskuussa 1912 lähettämä ihailijakirje, jonka kohde on Skyen saarella asuva runoilija Elspeth Dunn. Kirjeet Skyen ja Amerikan välillä alkavat kulkea ja samalla lukijalle selviää, millaisista henkilöistä on kyse. Elspeth on 24-vuotias ja naimisissa lapsuudenystävänsä kanssa. Hän pelkää merta eikä siksi pysty poistumaan saareltaan. David on Elspethiä hieman nuorempi yliopisto-opiskelija, joka rakastaa huimapäisiä kepposia ja vauhtia. Hänen kirjailijanlaatunsa suuntautuu satuihin. Näiden kahden sanallisesti lahjakkaan henkilön kirjeet ovat kauniita ja muuttuvat yhä lämpimämmiksi ja luottamuksellisemmiksi. Rakkaus syttyy, vaikkeivät Elspeth ja Davey ole toisiaan kasvoista kasvoihin tavanneetkaan. Sitten syttyy ensimmäinen maailmansota.

Elspethin ja Daveyn kirjeiden lomaan limittyy Elspethin tyttären, Margaretin, käymä kirjeenvaihto rakastettunsa Paulin kanssa vuonna 1940. Toinen maailmansota on käynnissä ja pommit putoilevat Edinburghiinkin.

 Viime kuussa meidän kadullemme putosi pommi. Meille ei koitunut suurta vahinkoa, mitä nyt ikkunoita särkyi, mutta löysin pirstaleiden joukosta kirjeitä, joita en ollut ennen nähnyt. Pinoittain kirjeitä. Sen kirjeen, jonka noukin käteeni, oli joku amerikkalainen Davey osoittanut jollekulle Suelle. En tiedä, keitä he ovat tai mitä muissa kirjeissä luki, sillä seuraavana aamuna sekä äiti että kirjeet olivat poissa.

Margaret ryhtyy etsimään äitiään ja selvittämään elämäntarinaa, josta äiti itse on visusti vaiennut. Selviävätkö vihdoinkin petosten ja väärinkäsitysten (mutta myös liian jalon rakkauden ja lojaalisuuden) aiheuttamat kiemurat?

Kirjeitä saarelta on kaunis rakkausromaani, jossa pieni ennalta arvattavuuskaan ei haittaa. Kirjemuoto on hyvä, sillä se muistuttaa ajasta, jolloin tieto ei suinkaan lennähtänyt hetkessä maapallon toiselta puolelta toiselle. Ihmiset joutuivat elämään pitkiä aikoja tuskallisessa epätietoisuudessa odottaessaan kirjettä, joka kertoisi onko rakastettu turvassa.

… Rukoilen mitä jumalaa tahansa, jos se tuo sinut takaisin luokseni. Rukoilen saarellani asuvia keijukaisia ja pikkupiruja. Rukoilen sinua sydämeni temppelissä.

   Voi, rakkaani! Rakkaani.