MORRISON, TONI: Luoja lasta auttakoon

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: God help the Child

Suomennos: Kaijamari Sivill

Yhdysvaltalainen Toni Morrison (s. 1931) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 ensimmäisenä mustana naisena ja ensimmäisenä mustana amerikkalaisena. Hän kuvaa teoksissaan aina mustien naisten arkipäivää, näin myös viimeisimmässä romaanissaan Luoja lasta auttakoon.

Sweetness ei koskaan toivu tyttärensä syntymästä. Hän itse ja Lula Annin isä ovat ”keltaisia mustia” eli tarpeeksi vaaleaihoisia käydäkseen valkoisista, mutta jostain syystä tyttö on kuin yö: sinimusta, sudaninmusta. Eletään maailmassa, jossa arvostus ja menestys ovat sidoksissa ihon vaaleuteen ja jossa mustien on oltava nöyriä ja tottelevaisia. Siihen Sweetness koulii lastaan ankaran kurin ja torjunnan avulla.

Kun olin pieni, inho paistoi sen kasvoilta kun sen piti kylvettää minut. Tai paremminkin huuhtaista sen jälkeen kun oli miten kuten pyyhiskellyt minut saippuoidulla pesulapulla. Minä ihan kerjäsin läimäystä poskelle tai piiskaa pyllylle, että saisin joskus tuntea kosketuksen. Tein tahallani pieniä virheitä, mutta äidillä oli keinonsa rangaista minua koskettamatta inhoamaansa ihoa – jouduin sänkyyn ilman iltaruokaa, lukkojen taakse omaan huoneeseen – mutta pahinta oli huutaminen. Kun pelko hallitsee, ainoa selviytymiskeino on tottelevaisuus. Ja siinä minä olin hyvä. Minä olin kiltisti ja olin kiltisti ja olin kiltisti.

Äidin hyväksynnän saadakseen pieni Lula Ann sitten tekee teon, jonka pohjimmiltaan tietää vääräksi.  Asia jää painamaan, vaikka Lula Ann vastoin kaikkia odotuksia menestyy elämässään suurenmoisesti. Hän kääntää ihonvärin valttikortikseen ja muuttuu Brideksi, valkoisia asuja käyttäväksi upeaksi kaunottareksi. Itsevarman kuoren alla piilee kuitenkin edelleen syrjitty lapsi, joka ottaa vallan, kun Bride joutuu rakastettunsa hylkäämäksi. Auttaisiko menneisyyden hyvittäminen?

Kirjan toinen päähenkilö on tiiviin suurperheen poika Booker, jonka elämä menee 8-vuotiaana sijoiltaan isonveljen kuollessa pedofiilin uhrina. Muu perhe onnistuu ennen pitkää jatkamaan eteenpäin, mutta Booker takertuu veljensä muistoon ja omaan suruunsa. Bride tuntuu tarjoavan vapautuksen ja rauhan, mutta onko hän sittenkään nainen, joksi Booker häntä luulee?

Luoja lasta auttakoon -romaanin päähenkilöt ovat lapsuusajan traumojen seurauksena käpertyneet oman itsensä ympärille ja pelokkaita päästämään sisimpään patoutuneita tunteita ja ajatuksia tietoisuuteen asti. Morrison kuvaa oivaltavasti, miten pyyteetön ystävällisyys ja suora puhe vähitellen murtavat valheiden ja väärinkäsitysten muuria Briden ja Bookerin ympärillä ja johtavat heitä kypsempään aikuisuuteen ja vastuullisuuteen. Tähän liittyy Briden kehon salaperäinen muuttuminen, romaanin maagisuutta edustava juonne.

Morrisonin kirjoissa jazz-musiikilla on tärkeä asema. Niin Luoja lasta auttakoon -romaanissakin. Booker on amatöörimuusikko, trumpetisti, jolle Satchmo Armstrong on miltei Jumalasta seuraava. Jazz kulkee hänen mukanaan klubeissa ja kadulla ja pitää kiinni elämässä. Toinen elämän käännekohtiin toistuvasti liittyvä asia näyttää olevan sade – ehkä puhdistumisen ja uuden elämän herättämisen symbolina. Vakavampana teemana kirjassa on pedofilia, johon liittyy Bookerin karun oivaltava miete:

”Maailman mukavin mies”, totesivat naapurit aina. ”Ei tekisi pahaa kärpäsellekään.” Mistä sekin klisee oikein tuli? Miksi kärpäselle ei saisi tehdä pahaa? Tarkoittiko se, että tyyppi oli liian hentomielinen riistämään hengen tauteja levittävältä hyönteiseltä, mutta saattoi iloisesti tuhota lapsen elämän?

Kaiken kaikkiaan Luoja lasta auttakoon on voimakas lapsen oikeuksien puolustus. Se on upean tiivis kertomus, mutta silti olisi toivonut vielä laajempaa ja perusteellisempaa teosta, jossa nyt vilahdukselta näytetyt mielenkiintoiset sivuhenkilötkin olisivat saaneet sanansijaa. 

WINMAN, SARAH: Merenneidon vuosi

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: The Year of Marvellous Ways

Suomennos: Aleksi Milonoff

Sarah Winman (s. 1964) on brittiläinen näyttelijä ja kirjailija. Esikoisteos Kani nimeltä Jumala nousi vuonna 2011 kansainväliseksi menestysteokseksi ja voitti lukuisia palkintoja. Merenneidon vuosi on Winmanin toinen romaani.

Vuonna 1947 Marvellous Ways on lähes yhdeksänkymmentävuotias, itseoppinut kätilö ja parantaja hylätyssä cornwallilaisessa merenrantakylässä. Hänen väitetään olevan merenneidon tytär ja siksi hieman arjesta irrallaan. Unet kertovat hänelle asioita ja juuri nyt uni on käskenyt häntä olemaan valmiina. Pian Marvellousin hoivassa onkin nuori Francis Drake, toisessa maailmansodassa taistellut ja sieluunsa haavan saanut mies. Hoitokeinoina ovat muhennokset, työnteko ja Marvellousin kertomukset elämästään ja kolmesta suuresta rakkaudestaan. Näin syntyy odottamatta syvä ystävyys, joka auttaa nuorta miestä jatkamaan elämäänsä uusin voimin – ja vanhusta kohtaamaan lähestyvän kuoleman rauhallisin mielin.

Merenneidon vuosi on fantasiaa, satu jossa merenneitoja todella on olemassa. On siinä toki realistisiakin piirteitä. Realismia ovat sodan hävittämät kaupungit ja murtuneet ihmiset. Realismia ovat hylätyt kylät, sortuvat kaivokset ja uppoavat laivat. Realismia ovat vanhuus, yksinäisyys ja muistojen katoaminen. Silti päällimmäisin tunne kirjasta on lempeä leijuminen unen, taikuuden ja kohtalon varassa. Jopa leivän leipomiseen sisältyy jonkinlaista taikaa. Kirjan kieli on kaunista ja runollista. Paikoin teksti tuntuu liiankin ylipursuavalta, mutta parhaimmillaan sen kuvaamat asiat miltei kuulee, näkee, haistaa ja tuntee.

Auringonvalo osui maatuvan vesiheinän ruskeaan vaahtoon, jonka tuoksu oli vahva ja musertava kuin naisen myskin. Drake tappoi paarman, joka oli täynnä hänen vertaan. Hän katsoi, miten katkaravut nakuttivat kohti varjoa. Kesä oli niin heleä että se hyrisi.

PS. Miksi osa nimistä on suomennettu, muttei esimerkiksi päähenkilön nimeä Marvellous Ways? Wilfred Vieno ja Rauha Rundle tuntuvat tekstissä nyt jotenkin lapsellisilta.

HIRAIDE, TAKASHI: Kissavieras

Kustantaja: S & S 2016

Alkuteos: Neko no Kyaku

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Kolmikymppinen kirjailijapariskunta onnistuu vuokraamaan itselleen entisen huvimajan Tokion hiljaisella esikaupunkialueella sijaitsevan vanhan talon pihapiiristä. He nauttivat täydellisestä rauhasta, sillä taloa ympäröi suuri, jo hieman villiintynyt puutarha, ja sen yksityisyyttä vartioi korkea aita, jonka raosta ohikulkevat ihmiset näkyvät vain varjoina. Sitten naapuriin otetaan kissanpentu, joka kulkunen kaulassa kilisten kiertää tutustumassa ympäristöönsä ja lopulta myös pariskunnan asuntoon. Tavanomaista pienemmän ja siromman kissan nimeksi on osuvasti annettu Chibi eli Pikkuinen, mutta se on pieni vain kooltaan. Chibi liikkuu itsevarmana omassa salaperäisessä maailmassaan. Se torjuu hyväilyt, mutta ottaa armollisesti vastaan palvelut. Se kaihtaa seuraa, mutta rakastaa pallon kanssa pelaamista. Se ei juuri ääntele, koskaan se ei kehrää.

Kissa puuhaili melkein aina yksinään isolla pihalla, ja kenties siksi se oli alkanut reagoida tiettyihin hyönteisiin ja matelijoihin. Toisinaan se tuntui vastaavan tuulen ja valon näkymättömiin muutoksiin.

Pariskunta ei ole aiemmin ollut mitenkään ihastunut kissoihin, mutta jää pian persoonallisen Chibin pauloihin. Mahtaako näin syntynyt rakkaus laajeta koskemaan kissoja yleensäkin? Chibihän ei ole pariskunnan, sitä he jatkuvasti muistuttavat toisilleen.

Pieni kirja on kuin japanilaiset piirrokset: ilmavan kevyt. Se tarjoaa välähdyksiä Chibin kanssa eletyistä hetkistä, mutta kuvaa myös Japanin poliittista elämää ja pidättyväisen kohteliasta tapakulttuuria. Antautuupa kirjailija välillä pohdiskelemaan myös kielen ja sanojen vivahteita. Kuvaukset luonnosta ja puutarhasta ovat runollisen kauniita ja yksityiskohtaisia. Kirjailija tarkastelee pilviä ja puita, tekee tuttavuutta komean sudenkorennon kanssa ja seuraa sen parittelua. Chibi on tietenkin keskipiste kaikkine kissamaisine piirteineen. Se on utelias ja ketterä ja saa yhtäkkisiä villiyden puuskia, joita voi pitää miltei paholaismaisina. 

PS. Kirjan huomiota herättävän tyylikäs kansi on varsin japanilaishenkinen, mutta sen piirtäjäksi paljastuu suomalainen Satu Konttinen.

KHEMIRI, JONAS HASSEN: Kaikki se mitä en muista

Kustantaja: Johnny Kniga 2016
Alkuteos: Allt jag inte mins
Suomennos: Tarja Lipponen

Jonas Hassen Khemiri (s.1978) on ruotsalaisen äidin ja tunisialaisen isän lapsi, ammatiltaan kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Ajatussulttaani (2003, suomeksi 2004) keräsi ylistäviä kritiikkejä – sitä verrattiin jopa Salingerin teokseen Sieppari ruispellossa. Khemirin kolmas romaani Kaikki mitä en muista puolestaan sai Ruotsin arvostetuimman ja rahakkaimman kirjallisuuspalkinnon eli August-palkinnon vuonna 2015.

Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Samuel. Hän ei kuitenkaan ole itse kertomassa tarinaansa, sillä hän on kuollut. Miksi ja miten – sitä yrittää selvitellä nimettömäksi jättäytyvä kirjailija, jonka tekemistä haastatteluista koko kirja koostuu. Eniten tilaa saavat Samuelin lähimmät kumppanit eli rakastettu Laide ja kämppäkaveri Vandad. Sumopainijan kokoinen Vandad on haastattelun aikana vankilassa, mutta liittyykö se mitenkään Samuelin kohtaloon?

Maahanmuuttovirastossa työskentelevä Samuel oli monelle tärkeä henkilö, mutta millainen ihminen hän oikeastaan oli? Oliko hän levoton touhuaja, joka ei kestänyt olla hetkeäkään paikallaan? Oliko hän kameleontti, joka muuttui aina ympäristön ja tilanteen mukaan? Oliko hän epävarma pelkuri, joka ei luottanut kehenkään? Oliko hän itsekeskeinen siipeilijä? Oliko hän höynäytettävä hupsu?

Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö lainkaan hänen todellista minuuttaan?

Loppujen lopuksi Samuelin todellinen olemus jää arvailujen varaan, sillä kukin haastatelluista kertoo hänestä oman ja paljolti toisten käsityksistä poikkeavan näkemyksensä. Kuvausta värittävät rakkauden ohella mustasukkaisuus ja epäluottamus, kaipauksen ohella kauna ja syyllisyydentunne. Jokainen yrittää puolustella itseään ja tekojaan, mikä vääristää kuvaa entisestään. Ihmisen muisti on erehtyvä parhaimmillaankin, mutta joitakin asioita painetaan unholaan tarkoituksella. Niin nytkin.

Kirjan henkilöistä kaikki jäävät aika etäisiksi eikä edes Samuelin kohtalo herätä kovin suuria tunteita. Avoimeksi jää, miksi kirjailija ylipäätään rupesi selvittämään Samuelin kohtaloa. Oliko hän itse menettänyt jonkun? Teos on kuitenkin tuoreella tavalla rakennettu ja jopa helppolukuinen kunhan ensin oivaltaa sen rakenteen. Varsinaista dialogia ei ole, vaan haastateltavien ja kirjailijan kommentit vuorottelevat lyhyinä asteriskin erottamina kappaleina. Vain jossakin kohtaa joutuu puhujaa hetken miettimään. Myös Ruotsissa toisen polven maahanmuuttajien parissa vallitseva ilmapiiri on tavoitettu hyvin, vaikka sen aistii vain haastateltujen puheista. Kirjassa liikutaan Tukholmassa ja Berliinissä, taidemaailmassa ja talonvaltauksissa, mielenosoituksissa ja vankilassa, uhattujen naisten ja kovaotteisten miesten parissa. Kaikki se mitä en muista on tässä mielessä myös poliittisesti kantaa ottava teos. Monipuolisuutensa vuoksi ilman muuta lukemisen arvoinen.

SENDKER, JAN-PHILIPP: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: The Art of Hearing Heartbeats (englanninkielinen, uudistettu laitos)

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Saksalainen Jan-Philipp Sendker (s. 1960) toimi useita vuosia Stern-lehden kirjeenvaihtajana Amerikassa ja myöhemmin Aasiassa. Erityisesti hän ihastui salaperäiseen ja ystävälliseen Burmaan (nykyiseen Myanmariin), jossa vieraili 1990-luvulta lähtien lukuisia kertoja. Niihin kokemuksiin perustuu Sendkerin esikoisromaani Sydämenlyönneissä ikuisuus (saksankielinen alkuteos Das Herzenhören, 2002), jonka kirjailija uskalsi tarjota kustantajalle vasta saatuaan myönteisen ennustuksen burmalaiselta astrologilta. Myynti ei aluksi näyttänyt lupaavalta, mutta niin vain ennustus piti paikkansa ja kirjasta tuli kansainvälinen suurmenestys. Jatko-osakin on jo ilmestynyt.

Nuori Tin Win lähetetään Burmasta Amerikkaan toisen maailmansodan alkaessa levittäytyä Aasiaan. Hän opiskelee, saa Yhdysvaltain kansalaisuuden, luo menestyksekkään uran lakimiehenä ja saa kaksi lasta amerikkalaisen vaimonsa kanssa. Vuonna 1991 hän yhtäkkiä jättää työnsä ja perheensä ilman hyvästejä ja selityksiä ja katoaa. Poliisi pystyy seuraamaan jälkiä Bangkokiin asti, mutta siinä kaikki. Neljä vuotta myöhemmin tytär Julia löytää vanhojen valokuvien ja papereiden joukosta lähettämättä jääneen kirjeen, jossa Tin Win kertoo Mi Mi -nimiselle burmalaisnaiselle horjumattomasta rakkaudestaan. Julia on kyllä urakeskeinen asianajaja, mutta tämä salaisuus askarruttaa häntä niin paljon, että hän jättää kaiken ja matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen Kalawin kylään. Löytyisikö siellä tietoa isästä? Perillä Julian puheille tuleekin heti ensimmäisenä iltana vanha mies, joka tuntuu tietävän kaiken niin Tin Winistä kuin Mi Mistä. Päivien mittaan hän kertoo näiden kahden tarinaa ja mullistaa samalla Julian ajatusmaailman täydellisesti. Raha ja menestyminen eivät ehkä olekaan maailman tarkeimpiä asioita.

Kirja on kiehtova kuvaus 1900-luvun Burmasta, jossa vanhoilla uskomuksilla ja tavoilla on vielä sijansa.  Tin Winin syntyminen joulukuisena lauantaina enteilee astrologin mukaan vanhemmille suurta surua ja hänelle itselleen vaikeaa elämää, mutta myös harvinaislaatuisia kykyjä, taianomaisia voimia ja suurenmoista rakastamisen lahjaa. Sitä rakkautta Sendker kuvaa kirjassaan: ei omistamisenhalua ja katkeruutta vaan horjumatonta tietoutta toisen läsnäolosta ajan ja etäisyyden halki. Kirja on tunteellinen, muttei onneksi kuitenkaan makean sentimentaalinen. Virkistävää on sekin, että rakastavaisista toinen on sokea ja toinen kampurajalkainen. Silti mietityttää, tekikö Tin Win oikein hylätessään perheensä. Oliko sekin rakkautta?

Heijastamme ominaisuuksiamme – niin hyvässä kuin pahassa – toiseen ihmiseen. Näin ollen tunnistamme rakkaudeksi ensisijaisesti sen, mikä vastaa omaa mielikuvaamme siitä. Toivomme, että meitä rakastetaan samalla tavoin kuin itse rakastaisimme muita. Mikä tahansa muu tapa aiheuttaa epämukavan olon. Reagoimme epäilevästi ja epäluuloisesti. Tulkitsemme merkit väärin. Emme ymmärrä kieltä. Syytämme muita. Vakuutamme itsellemme, ettei kyseinen ihminen rakasta meitä. Mutta ehkäpä hänen tapansa sittenkin on vain niin omaperäinen, ettemme tunnista sitä rakkaudeksi.

PS. Joitakin kuvia vuonna 1981 tehdyltä Burman matkalta.

SIMONS, IDA: Tyhmä neitsyt

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: Een dwaze maagd

Suomennos: Sanna van Leeuwen

Saksanjuutalainen Ida Simons (1911-1960) joutui monen muun tavoin kärsimään syntyperästään. Ensimmäisen maailmansodan aikana perhe karkotettiin Belgiasta Alankomaihin ja toisen maailmansodan aikana kuljetettiin keskitysleiriltä toiselle. Pianonsoittoa opiskellut Simons piti leireillä konsertteja, mikä saattoi pelastaa hänen henkensä, mutta ei terveyttä. Sodanjälkeinen ura konserttipianistina osoittautui liian raskaaksi, minkä jälkeen Simons ryhtyi kirjailijaksi. Romaani Tyhmä neitsyt ilmestyi vuonna 1959 ja sai silloin runsaasti kiitosta, mutta unohtui Simonsin varhaisen kuoleman jälkeen. Teos ilmestyi uudestaan vuonna 2014 ja sai valtavasti huomiota. Tyhmä neitsyt todettiin nyt ajattomaksi ja nerokkaaksi tunteellisuuden ja haihattelemattomuuden yhdistelmäksi.

Kirjan minäkertoja on 12-vuotias Gittel, joka varmaan on saanut piirteitä kirjailijasta itsestään. Gittelkin elää 1920- ja 1930-lukujen taitteessa Alankomaissa ja opiskelee pianonsoittoa. Isän toistuvat epäonnistumiset liiketoimissa saavat aika ajoin äidin muuttamaan tyttärensä kanssa Belgian Antwerpeniin oman äitinsä luo. Siellä sitten viivytään, kunnes ollaan kyllästyneitä puolin ja toisin. Juutalainen yhteisö on meluisa ja värikäs; kilpailua arvoasemasta, juoruja, juonitteluja, skandaaleja, vihanpitoa. Gittel kuitenkin on onnessaan – hienon perheen kolmekymppinen tytär Lucie ottaa hänet siipiensä suojaan ja tarjoaa vauraassa kulttuurikodissaan mahdollisuuden soittaa flyygeliä mielin määrin. Ihan yhtä mukavaa ei ole, kun Lucie haluaa kävelyretkille aina oppaaksi isänsä konttorissa työskentelevän Gabrielin. Lukija kyllä aavistelee asioiden oikeaa laitaa, vaikka kokematon Gittel ei osaakaan merkkejä lukea.

Simon kuvaa ihmisten omalaatuisia tapoja ja luonteenpiirteitä hyväntahtoisen ironisesti. Nuoren viattoman tytön hämmennys aikuisten harrastamien hämärien viittausten ja vitsien kuulijana on kuvattu oivaltavasti. Kirjan mittaan Gittel varttuu ja tajuaa, millaista peliä hänen kustannuksellaan on pelattu, joten kirjaa sävyttää huumorin ohella myös pettymys. Kirjan nimi viittaa Raamatun kertomukseen viisaista ja tyhmistä neitsyeistä, jota Gittelille tulkitaan näin:

”Kuolema kuuluu elämään”, hän sanoi. ”Se on ehkä jopa elämän paras osa, eikä iloa ole olemassa ilman kärsimystä. Ne ovat erottamattomat kuin aurinko ja varjo.” Olin joutunut kokemaan suuren surun liian nuorena ja halunnut paeta sitä musiikkiin, ja ellen pitäisi varaani, en enää myöhemmin pystyisi ottamaa tuskaa ja riemua urheasti vastaan vaan jäisin tyhjin käsin niin kuin tyhmät neitsyet, jotka käyttivät öljynsä loppuun.

Tyhmä neitsyt on kasvukertomus, mutta myös mielenkiintoinen kurkistus juutalaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Esimerkiksi kulkureita kuului aina ruokkia ja majoittaa, vaikka kolkuttaja olisi ollut kuinka hyvinvoiva tahansa. Elämä varakkaissa kauppiasperheissä oli maailmansotien välissä huoletonta ja turvallista, ja sen tunnelman on kauheudet läpikäynyt Ida Simons halunnut tallentaa.

PS. Kirjan kansi on surrealistisuudessaan ja symboliikassaan todella oivaltava. Tyttö näkee maailmasta vain osan ja on sokea muun suhteen. Keltainen lintu symboloi petturuutta.

MORIARTY, LIANE: Nainen joka unohti

Kustantaja: WSOY 2016

Alkuteos: What Alice Forgot

Suomennos: Helene Bützow

Alice kaatuu steppitunnin aikana ja lyö päänsä pahasti. Toinnuttuaan hän uskoo olevansa vuodessa 1998, onnellisesti aviossa Nickin kanssa ja raskaana esikoisestaan Rusinasta. Kuitenkin näyttää siltä, että ollaan vuodessa 2008, Nickin kanssa riidellään kitkerästi avioerosta ja lapsia on kolme. Peilistä katsoo laiha ja tyylikäs nainen, jota kaikki kuvaavat urheiluhulluksi kontrollifriikiksi. Ennen niin läheinen isosisko Elisabeth kohtelee Alicea kylmän kohteliaasti, samoin monet naapurit ja ystävät. Kuka on Gina, jota muut tuntuvat pitävän Alicen elämän tärkeimpänä ihmisenä?

Tärkeä teema on tässä kirjassa lapsettomuus. Elisabeth on vuosikausia yrittänyt saada lasta ja on jatkuvien keskenmenojen murtama. Milloin on aika luovuttaa ja harkita muita vaihtoehtoja? Onko biologinen side lapsen ja vanhemman välillä sittenkään ratkaiseva? Tästä on hyvänä esimerkkinä yksinäinen vanha Frannie, joka ryhtyy naapuritalon Alicen ja Elisabethin korvikeisoäidiksi ja pääsee aikanaan näiden lasten isomummiksi. Heidän välistään sidettä ja rakkautta ei voi kyseenalaistaa.

Toinen suuri teema on muistaminen. Ilmeisesti Alice on kymmenen vuoden aikana muuttunut todella paljon eikä välttämättä kaikilta osin hyvään suuntaan, mutta sama koskee muitakin. Pahoja sanoja on sanottu puolin ja toisin ja ikäviä tekoja tehty, mutta onko niiden muisteleminen tarpeellista? Voiko muistaa, antaa anteeksi sekä itselleen että muille ja jatkaa kaikesta huolimatta? Onko se aikuistumista?

Lapset luulisivat hänen herkuttelevan maulla (mustikoita, kanelia ja kermaa -aivan ihanaa), mutta todellisuudessa hän herkutteli koko aamulla, yritti pitää siitä kiinni ja saada sen talteen, ennen kuin kallisarvoinen hetki muuttuisi muistoksi muistojen joukkoon.

Nainen joka unohti on viihteellinen ja vetävä, muttei imelä. Se kuvaa kirpeän tarkkanäköisesti ylemmän keskiluokan ihmisten elämää pintakiillon alla. Tarina rakentuu pääosin Alicen ajatuksista ja huomioista, mutta saa lisää syvyyttä ja erilaista näkökulmaa tapahtumiin Frannien pitämän blogin ja Elisabethin psykiatrilleen kirjoittaman ”kotitehtävän” ansiosta. Nekään eivät paljasta etukäteen liikaa, vaan asiat loksahtelevat paikalleen kutkuttavan hitaasti. Kannattaa lukea, kun kaipaa jotain kevyehköä muttei kuitenkaan höttöä!

ATKINSON, KATE: Hävityksen jumala

Kustantaja: Kustantamo S&S 2016

Alkuteos: A God in Ruins

Suomennos: Kaisa Kattelus

Englantilaiselta Kate Atkinsonilta vuonna 2014 suomennettu romaani Elämä elämältä kertoi UrsulaToddista ja siitä, miten monella tavalla hänen elämänsä olisi voinut edetä – kohtalon oikuista ja omista valinnoista riippuen. Hävityksen jumalassa kohteena on Ursulan pikkuveli Teddy, joten samoja henkilöitä esiintyy kummassakin teoksessa (ja Ursulan elämä saa vielä yhden uuden version). Romaanit ovat kuitenkin itsenäisiä kokonaisuuksia, joten ne voi aivan hyvin lukea erillään toisistaan. Sekä Elämä elämältä että Hävityksen jumala on palkittu Costa Novel -palkinnolla.

Hävityksen jumala on tulvillaan henkilöitä ja tapahtumia. Tarina hyppii ajassa edestakaisin, mutta onneksi luvut on merkitty selkeästi. Välillä ollaan Teddyn menneisyydessä ja välillä nykyisyydessä ja lisäksi viittaillaan lyhyin maininnoin tulevaan, joskin tarkempaa selitystä voi joutua odottamaan. Näin tietenkin jännitys säilyy. Kirjan lopussa on suuri yllätys, johon mikään ei ole valmistellut (vaikka pitäisi ehkä tuntea Atkinson jo paremmin).

Teddy on perheen hellitty kuopus ja äidin kultapoika, mutta aikuisena melkoinen nahjus. Hänelle tarjotaan monenlaisia ammatteja kokeiltavaksi, mutta lopulta hän tyytyy kirjoittamaan luonnonkuvauksia pieneen kausijulkaisuun. Avioliittoon Teddy ajautuu naapurintytön kanssa, koska ympäristö niin odottaa. Tarmokas Nancy-vaimo pyörittää perhettä kuolemaansa saakka ja sen jälkeen elämää ohjailee kärttyisä tytär Viola. Teddyn elämän kohokohdaksi osoittautuu toinen maailmansota, jossa hän saa mainetta pommikoneen onnekkaana lentäjänä. Teddyn elämässä on kerrankin tarkoitus ja järjestys, hän on kiinteän porukan kunnioitettu jäsen. Hän tietää pommittavansa lapsia ja äitejä, tehtaiden työläisiä ja vanhuksia, mutta onko vaihtoehtoa? Tulevaisuutta hän ei oikeastaan osaa edes kuvitella.

Sodan jälkeen – sillä Teddyllä oli kuin olikin sodanjälkeinen elämä – hän päätti yrittää olla aina ystävällinen. Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.

Teddyn lisäksi kirjan päähahmoja ovat Nancy-vaimo ja tytär Viola sekä Violan onnettomat lapset Bertie (Moon) ja Sunny (Sun).  Viola on kirjan herkullisin hahmo: alati vihainen ja katkera, täysin itsekeskeinen, täysin vastuuntunnoton, aina tyydyttämätön ja ahne. Äitinä hän on surkea ja tyttärenä vielä surkeampi, mutta lopulta elämä pysäyttää hänetkin. Atkinson on taiturimainen yksityiskohtien kuvaaja ja ihmisluonteen mysteerien luotaaja, joka onnistuu keventämään vakaviakin aiheita hienovaraisella huumorilla.

Atkinson on perehtynyt tarkkaan toisen maailmansodan aikaiseen ilmasotaan. Hän kertoo asiantuntevasti konetyypeistä ja moottoreista, aseista ja pommituksista, lentämisestä ukkosmyrskyssä ja torjuntatulessa, pakkolaskuista ja ihmeellisistä pelastumisista. Kirja on kunnianosoitus urheille nuorille lentäjille, jotka tekivät moraalisen velvollisuutensa taistellessaan isänmaansa puolesta. Samalla he kuitenkin olivat ”hävityksen jumalia” ihmisen suurimmassa syntiinlankeemuksessa eli sodassa. Atkinsonin romaani on viihdyttävä, mutta pakottaa myös mietiskelemään.

KINNUNEN, TOMMI: Lopotti

Kustantaja: WSOY 2016

Tommi Kinnusen (s. 1973) esikoisromaani Neljäntienristeys valloitti vuonna 2014 niin kriitikot kuin lukijat ja voitti lukuisia palkintoja. Lopotti on Neljäntienristeyksen itsenäinen sisarteos: samojen tuttujen henkilöiden parissa ollaan. Tällä kertaa lähemmän tarkastelun kohteena ovat suvun jäsenistä sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas, homoseksuaali. He ovat erilaisia, ympäristön normeista poikkeavia, ja joutuvat siitä kärsimään.

Helena joutuu yhdeksänvuotiaana pois kodin turvasta, sokeainkouluun Helsinkiin. Siellä lapsia opetetaan tutustumaan ympäristöönsä niin, että pystyvät kulkemaan siellä ilman valkoista keppiä yhtä reippaasti ja ryhdikkäästi kuin näkevät. Toki tapaturmia sattuu ja kuolemantapauksiakin, mutta sokean on sopeuduttava. Hän on aistiviallinen, jonka ei pitäisi edes harkita avioitumista ja lasten hankintaa. Helena kuitenkin pärjää, saa ammatin rakastamansa musiikin parissa ja kokee rakkauden huuman. Hän ei unelmoi näkemisestä, koska arvelee muiden aistien kertovan ihmisistä ja ympäristöstä paljon tärkeämpiä asioita.

Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuin arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo.

Tuomas puolestaan oivaltaa jo varhain seksuaalisen suuntauksensa ja hakeutuu siksi pois pieneltä paikkakunnalta., jossa kaikki tietävät toisensa asiat. Ei homoseksuaaleilla ole helppoa 1980-luvulla vielä suuressakaan kaupungissa, vaan ennakkoluulojen synnyttämään väkivaltaan joutuu tottumaan. Moni murtuu ja päätyy itsemurhaan. Onnesta, rakkaudesta ja omista lapsista voi vain haaveilla. Vertailukohtana mieleen muistuu ruotsalaisen Jonas Gardellin teos Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

Kaikki vaeltavat ja toivovat löytävänsä jonkun nimettömän ja uuden. Jonkun jonka kanssa voisi yhdessä jakaa haaveen maailmasta, jossa kuljettaisiin käsi kädessä. Jossa maattaisiin sängyllä lauantaiaamuisin, kun aurinko etsii kaihtimien raoista heränneitä. Luettaisiin koko päivä yhdessä ääneen Nlle Puhia. Ole sinä Nasu ja Pöllö, niin minä luen kaikki Ihaat.

Kirja kuvaa liikuttavasti myös luopumista. Edellisten sukupolvien edustajat kuolevat pois ja vastaavasti uusia ihmisiä liittyy sukuun, tutut paikat muuttuvat, uusia tapoja otetaan käyttöön. Salassa pidettyjä asioita paljastuu ja oikeiksi luullut käsitykset kumoutuvat – eikä enää voi korjata mitään. On vain tyytyminen siihen, mikä on osaksi tullut.

Loistavan esikoisteoksen jälkeen jatkoa odottaa innostuksen ja huolen sekaisin tuntein, mutta kyllä Lopotti on yhtä vahva teos kuin Neljäntienristeyskin. Kinnusen kieli on kaunista ja oivaltavaa, sopivassa määrin runollista. Lukujen otsikotkin ovat ovelasti niiden sisältöön sopivia laulujen ja runojen säkeitä alkaen ”Maan päällä paikka yksi on” ja loppuen ”Ohjaa kotiin mua”. Musiikilla on kirjassa suuri osuus, esimerkiksi yksi kirjan hienoista eroottisista kuvauksista sulautuu musiikin virtaan.

PS. Lopotti tarkoittaa kylää tai toisistaan erillään olevaa taloryhmää. Tuomaksen mummun mielestä tämä nimenomainen paikka oli huonojen naisten alue, jossa hän ei voinut tunnustaa asuvansa.

JONES, SADIE: Kotiinpaluu

Kustantaja: Otava 2016

Alkuteos: The Outcast

Suomennos: Marianna Kurtto

Lontoolaisen Sadie Jonesin vuonna 2015 suomeksi ilmestynyt romaani Ehkä rakkaus oli totta keräsi sekä lukijoilta että kriitikoilta kiitosta. Sen vanavedessä saadaan nyt Jonesin Costa First Novel -palkinnon voittanut esikoisteos Kotiinpaluu, joka ilmestyi alun perin vuonna 2008.

Elokuussa 1957 palaa 19-vuotias pörssimeklarin poika Lewis Aldridge kotiin kahden vuoden vankilatuomion jälkeen. Vastaanotto kotona on jäätävä ja muualla kylässä palavan vihamielinen. Miksi? Seuraavaksi kirjassa aletaankin selvitellä tapahtumien taustoja ja lähdetään liikkeelle vuodesta 1945, hetkestä jolloin Lewisin isä Gilbert palaa sodasta takaisin kotiin. Ihanan boheemin äitinsä Elizabethin seuraan tottunut Lewis on ymmällään.

Lewis olisi halunnut että Gilbert käyttäisi edelleen univormua ja olisi etäinen ja sankarillinen sen sijaan että oli todellinen ja vaikutti Lewisin päivittäiseen elämään kuten nyt vaikutti. Puvussaan ja tweed-takissaan Gilbert näytti isämäiseltä ja helposti lähestyttävältä, mutta vaikutelma oli petollinen, sillä hän oli muukalainen, ja olisi ollut helpompaa jos hän ei olisi näyttänyt joltakulta niin tutulta, kun ei kuitenkaan ollut.

Hyvin eivät asiat sitten sujukaan. Jostain syystä Gilbert tuntee alun alkaen vastenmielisyyttä poikaansa kohtaan – olisiko mustasukkainen vaimon tätä kohtaan osoittamasta hellyydestä ja huomiosta? Kun Elizabeth kuolee traagisesti, sysää Gilbert Lewisin luotaan ja jättää tämän yksin tuskansa ja syyllisyydentunteensa kanssa. Pojan sulkeutuneisuutta pidetään tunteettomuutena ja ajoittaisia kuohahduksia osoituksena kieroutuneisuudesta, joka on juurittava pois kurin ja rankaisun avulla. Näin jatkuu vuodesta toiseen, kunnes Lewis murtuu epäoikeudenmukaisuuden ja pahansuopuuden alla ja lähtee tuhon tielle. Hän voi vain kysyä isältään:

”Miksi et voinut uskoa minuun? Uskoa minuun edes vähän? Kaikki ne kerrat kun lukitsit minut huoneeseeni, uhkailit, kerroit ettei minusta ole mihinkään ja että minussa on jotain vialla – minä olin lapsi, olin pieni lapsi. Jos olisit vain uskonut minuun edes hetken aikaa ja ollut puolellani – muttet pystynyt siihen. Kyllä, minä juon, kyllä, minä viiltelen itseäni. Luoja sentään, etkö sinä edes halunnut auttaa?”

Naapuritalossa puolestaan koetaan toisenlaista helvettiä. Perheenisä, vauras liikemies, näyttää joviaalilta vitsiniekalta, mutta saa suurimman nautintonsa pahoinpitelemällä perheenjäseniään. Uskomattominta on se, että perhe vaikenee asiasta ja pitää kaikkea aivan normaalina. Äiti ei suojele lastaan, vaan seuraa tapahtumia kylmästi sivusta. Yksinäinen ja turvaton Kit-tyttö saa lohtua Lewisin hajamielisestä huomaavaisuudesta ja palvoo tätä kuin pyhimystä. Entäpä, kun ihanteellinen kuva väistämättä särkyy?

Kotiinpaluu-romaani on täysin uskottava kuvaus pikkukaupungin tekopyhyydestä ja kulissien takaisesta pahoinvoinnista ja siksi niin vaikuttava. Lukijankin tunteet nousevat pintaan, kun sekä Lewisin että Kitin piina jatkuu jatkumistaan. Vasta kirjan viimeisillä sivuilla alkaa uskoa, että heillä sittenkin saattaa olla valoisampi tulevaisuus edessään.

PS. Alkuteoksen nimi The Outcast kuvaa kirjan sisältöä täydellisesti. Eikö suomen kielestä olisi löytynyt sille sopivaa vastinetta?