NOUSIAINEN, MIIKA: Juurihoito : suku- ja hammaslääkäriromaani

Kustantaja: Otava 2016

Isä jätti minut kun olin kolmevuotias. Sanoi lähtevänsä kauppaan. Piti tuoda maitoa, leipää ja saunalimsa.

Pekka Kirnuvaaralla ei siis ole isää. Hänellä on katkera äiti, ihmishirviön nimellä kulkeva ex-vaimo, kaksi lasta joka toinen viikonloppu, työ mainostoimistossa ja nyt myös tulehtunut poskihammas. Yksityisellä lääkäriasemalla hänet ottaa vastaan hammaslääkäri Esko Kirnuvaara. Sukunimen lisäksi myös hampaat sen todistavat: Pekka ja Esko ovat veljeksiä – kummaltakin puuttuvat vitoset. Eskokin on isänsä hylkäämä, mutta muuta yhteistä velipuolilla ei tunnu olevan. Pekka on sujuvasanainen liitäjä ja Esko vakavamielinen erakko. Pekkaa kiinnostavat kaiken maailman asiat ja Eskoa vain hampaat. Pakka haluaa tietää isästä enemmän, Esko tahtoisi karttaa koko asiaa. Etsimään kuitenkin lähdetään ja vauhtiin päästyään nimenomaan Esko vie projektia eteenpäin. Ruotsista löytyy sisarpuoli Sari, hylätty. Thaimaasta sisarpuoli Fana, hylätty. Australiasta sisarpuoli Sunday, hylätty. Jokainen reagoi omalla tavallaan siihen, että on tullut lapsena isänsä jättämäksi. Johonkuhun on juurtunut syvä arvottomuudentunne, joku yrittää elää kokonaan vailla tunteita. Joku on kaunainen, joku anteeksiantava. Täyttävätkö uudet sisarukset jotain tyhjää kohtaa elämässä? Kasvaako usko tulevaisuuteen?

Nousiainen paisuttaa uskomatonta kertomusta äärimmilleen ja kertoo kaiken niin, että se vaikuttaa lähes uskottavalta. Tilannekomiikan lisäksi kirjassa on paljon sanallista nokkeluutta etenkin dialogeissa. Huumorin vastapainona on kuitenkin vakavaa asiaa ja hienoja mietelmiä elämästä ja ihmissuhteista.

   Ennen nypittiin päivänkakkarasta lehtiä ja sanottiin tykkää, ei tykkää, tykkää. Tuntui kohtalokkaalta, jos päivänkakkara osoitti nuoren rakkauden toivottomaksi. Mutta se oli harmitonta, nykyään tykkäykset ovat ihmisarvon mittari.

Nousiainen ehtii sujuvasti ja nopeasti etenevän tarinan lomassa pohtia vielä niin poliittisia eroja kuin turismin vaikutuksia, niin alkuperäiskansojen kohtelua kuin hampaiden hoitoa. Kaiken keskipisteessä on kuitenkin erilaisuuden hyväksyminen. Kirnuvaaran sisarukset joutuvat moneen otteeseen ihmettelemään ja naureskelemaan toistensa outouksia, mutta hyväksyntää se ei mitenkään estä. Samaa toivoisi koko maailmalle.

… Vihaa tuntiessa kannattaa usein pysähtyä miettimään onko se kateutta, yleensä on.

   Kateuttakin enemmän se liittyy erilaisuuteen. Onko kukaan koskaan halunnut todella ymmärtää ketään erilaista? Vai vain sillä tavalla kuin itselle ja omalle taloudelle ja omalletunnolle sopii.

TUULA-LIINA VARIS / MARJA BJÖRK

VARIS, TUULA-LIINA: Huvila

Kustantaja: WSOY 2016

Isän kanssa keskustellaan taiteesta ja suurista elämänkysymyksistä, äidin kanssa kyökkiasioista, muodista ja seurapiiritapahtumista. Ei tyttölapsen tarvitse äidin mielestä olla muuta kuin sievä, siisti, hyväkäytöksinen ja tanssitaitoinen.

Vanhanaikaset odotukset eivät tyydytä Raakelia. Hän opiskelee yliopistossa suomen kieltä ja sukukieliä sekä kirjallisuutta. Uraksi ehkä lehtoraatti Turussa – joka tapauksessa itsenäisen naisen elämää. Perhe kuuluu seurapiireihin, rahasta ei ole pulaa. Sitten Raakel tutustuu taiteilija Aksel Korkeakorpeen, erikoisten maalausten ja kielellisten teorioiden mieheen. Kokenut Aksel kiinnostuu Raakelista - näkee ehkä viattoman pinnan alle kätkeytyvää tulta - ja hurmaa pian suojeltua elämää viettäneen neitokaisen. Mennään avioon ja asetutaan Akselin komeaan Korpivillaan asumaan. Nuori rouva on jo raskaana.

Raakel kuvittelee tulevansa elämään hienona rouvana ja suuren taiteilijan muusana, mutta ennen pitkää hän huomaakin puurtavansa kasvimaalla, kotieläinten hoidossa ja keittiössä. Avuksi otetaan naapurista terhakka Selma, joka myöhemmin osoittautuukin kultaa kalliimmaksi.  Leea-tyttären synnyttyä Aksel alkaa viipyä matkoillaan Helsingissä yhä pitempään ja yhä salaperäisempänä. Kansallissosialismi on vallannut taiteilijan mielen. Hitler on hänen sankarinsa ja Saksa ihannemaansa. Ratkaisevan askelensa Aksel ottaa, kun Raakelin syntyperä selviää hänelle:

Minä olen nainut naisen, jolla on juutalainen verenperintö ja ryssänkirkkolaiset sukujuuret. Olen siittänyt lapsen, jonka suonissa virtaa juutalaista verta.

Toista maailmansotaa edeltävä aika elää tässä kirjassa. Mainitaan tunnettuja henkilöitä: Minna Craucher epäilyttävine salonkeineen, Mika Waltari, Urho Kekkonen ja etenkin Raakelin ihailema runoilija Katri Vala. Maailmalla tapahtuu asioita, joita ei voi Suomessakaan jättää huomiotta. Yhdysvalloissa pörssi romahtaa. Mussolini nousee valtaan Italiassa, Franco Espanjassa ja Hitler Saksassa. Suomessa Lapuan liike saa kannattajia. Syttyy sota. Miehet taistelevat, naiset hoitavat työt kotona. Miehet palaavat sodasta arkussa tai muuten särkyneinä. Kukaan ei ole entisellään.

Varis käyttää taidokkaasti vanhahtavaa kieltä, mikä sitoo teosta kuvaamaansa aikaan. Näkökulma on suurimmalta osalta Raakelin, mutta kirjan lopussa puheenvuoronsa saavat jo aikuiseksi kasvanut Leea-tytär ja aina yhtä tarkkanäköinen ja luotettava Selma. Heidän kerrottavakseen jää Raakelin tarinan viimeinen vaihe. Surumielestään huolimatta Huvila ei ahdista, vaan kuljettaa vauhdilla mukanaan.

BJÖRK, MARJA: Lainaa vain

Kustantaja: Like 2016

Kirja sijoittuu 1990-luvun alkuun, pankkikriisin ja laman aikakauteen. Eeva opiskelee tuomariksi Helsingissä, mutta työskentelee Visulahden Postipankissa loma-aikoinaan. Hänen käsiensä kautta kulkevat lainahakemukset, kauppakirjat, kiinnitettävät velkakirjat ja panttaukset sekä vekselit. Erityisesti yksi vakituinen vekselinuusija alkaa kiinnostaa: boheemi Sakari Rahula, puulintujen veistäjä. Pian ollaankin jo aviossa, ostetaan lainarahoilla entinen kyläkauppa maalta ja odotetaan lasta.

Arki astuu kuvioihin. Talo on huonosti remontoitu. Kaivo on saastunut. Rotta jyrsii tiskikoneen letkut ja uunissa asustaa hiiriperhe. Sakari ei menesty itsenäisenä yrittäjänä, koska pikkutarkan harkinnan ja sisukkuuden sijasta uskoo asioiden järjestyvän rukouksen ja Jumalan avulla. Koriste-esineiden sorvaaminen hidastuu ja vaivojen valittelu alkaa. Rahat loppuvat kerta kaikkiaan. Lainoja pitäisi lyhentää ja taloudellista tukea antaa myös Sakarin alkoholisoituneelle ex-vaimolle ja syömishäiriöiselle tyttärelle. Joko alkaa rakkaus hiipua?

Rakkaus oli kuin hääkakku. Siitä otettiin pala kerrallaan ja lopulta siitä oli jäljellä vain muruja ja likainen pitsipaperi. Murut pantiin roskiin ja paperi poltettiin.

Ainoan turvan tarjoaa Anja-täti, äidin sijaisena jo Eevan lapsuudesta asti toiminut ronski baarinpitäjä. Hän on koko kirjan mielenkiintoisin hahmo. Anja on itse joutunut raatamaan ankarasti pärjätäkseen eikä hyväksy saamattomuutta tai tarjottujen mahdollisuuksien tuhlaamista. Hän näkee kaiken tarkasti ja sanoo armottomasti mielipiteensä. Räväkän pinnan alle kätkeytyy kuitenkin lämmin ja auttavainen sydän.  

Björk tuntee asiansa. Kuvaus pankkikriisiin johtaneista toimintatavoista ja kriisin vaikutuksista ihmisten elämään on tarkka ja viiltävä. Pankit ohjeistetaan antamaan lainoja mahdollisimman paljon,välittämättä lainanottajan tai takaajien maksukyvystä. Kierteeseen suistuneen vuodet kuluvat kituuttaessa ja velkoja lyhentäessä. Eeva aikoo Roope-poikansa vuoksi selvitä, edetä suunnitelmallisesti askel kerrallaan. Hän on vastuunkantaja.

DICKER, JÖEL: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Le Livre des Baltimore

Suomennos: Kira Poutanen

Sveitsiläinen Joël Dicker (s. 1985) singahti julkisuuteen vuonna 2012 romaanillaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suomennos 2014). Siinä nuori amerikkalainen kirjailija Marcus Goldman hakee neuvoja ja innoitusta oppi-isältään ja ystävältään Harry Quebertilta jäätyään jumiin toisen teoksensa kirjoittamisessa. Matka muuttuu kuitenkin murhamysteerin selvittelyksi. Baltimoren sukuhaaran tragedia kertoo Marcus Goldmanin aiemmista vaiheista, lapsuudesta ja nuoruudesta. Se kertoo alemmuudentunteesta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, mutta myös kaiken voittavasta rakkaudesta ja ystävyydestä.

Marcus ihaili lapsena suunnattomasti Baltimoressa asuvaa Saul-setäänsä ja tämän perhettä. Baltimorelaisilla kaikki tuntui olevan suurempaa ja loisteliaampaa. Oli enemmän rahaa, enemmän vaikutusvaltaa, enemmän mahdollisuuksia. Saul-setä oli kaikkitietävä ja kaikkivoipa, mutta silti lempeä ja huolehtiva. Anita-täti oli kaunis ja suurenmoinen, Hillel-serkku varhaiskypsä ja epätavallisen älykäs. Jopa perheen kasvattipoika Woody oli sankariainesta komeutensa ja liikunnallisen lahjakkuutensa ansiosta. Montclairin Goldmanit eli Marcus vanhempineen olivat heidän rinnallaan avuttomia ja keskinkertaisia, suorastaan hävettäviä.

Baltimoren suvun ihailu kuului jopa isovanhempieni intonaatiossa: heidän suussaan sana ”Baltimore” kuulosti kuin kullasta valetulta, kun taas ”Montclair” kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu limakirjaimin. Baltimoreja kehuttiin, Montclaireja moitittiin. Jos Baltimorien televisio ei toiminut, se johtui siitä, että minä olin säätänyt sen väärin, jos heidän leipänsä ei ollut tuoretta, se johtui siitä, että isäni oli ostanut sen. Saul-sedän tuomat limput olivat aina erinomaisen herkullisia, ja jos televisio alkoi taas toimis, se johtui varmasti siitä, että Hillel oli korjannut sen.

Kirja limittää jännittävällä tavalla nykyhetkeä ja mennyttä. Nykyhetkessä Marcus on kuuluisa kirjailija, varakaskin. Hänen pitäisi keskittyä uuden teoksen kirjoittamiseen, mutta hän alkaakin elää muistoissaan. Joskus syynä on jokin keskustelu, joskus jokin tietty tapahtuma tai paikka, joskus jopa koira. Eräänlainen kronologinen järjestys tapahtumissa onneksi on niin nykyhetkessä kuin menneisyydessäkin – kärryillä pysyy melko hyvin, kun apuna ovat vielä lukujen alussa olevat tiedot tapahtumapaikasta ja -ajasta. Näistä palasista alkaa rakentua tarina Baltimoren sukuhaaran Tragediasta, johon kertoja viittailee salaperäisesti ja kohtalonkaikuisesti pitkin matkaa. Salaisuudet paljastuvat ja monet Marcuksen hellimistä uskomuksista osoittautuvat vääriksi. Marcus ymmärtää tehtäväkseen näiden asioiden taltioinnin, hänelle rakkaiden henkilöiden muiston säilyttämisen.

Miksi kirjoitan? Koska kirjat ovat voimakkaampia kuin elämä. Ne ovat paras mahdollinen kosto elämälle. Ne kertovat mielen muureista, muistin tuhoutumattomasta linnakkeesta.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on hyvä lukuromaani. Juoni on taidokas: menneisyys ja nykyisyys kulkevat rinnakkain ja punoutuvat yhteen ja kummankin aikatason suhteen riittää jännitettävää. Paljon ei haittaa, vaikka kertomus välillä hieman junnaa ja henkilöhahmot jäävät melko ohuiksi. Dickerin tapa kertoa asioita on kevyt ja vauhdikas, minkä Kira Poutanen onnistuu siirtämään suomennokseensa täydellisesti.

RYTISALO, MINNA: Lempi

Kustantaja: Gummerus 2016

Sodankylässä syntynyt ja nykyisin Kuusamossa asuva Minna Rytisalo (s. 1974) on lukion äidinkielenopettaja. Kaksikymmentä vuotta hän haaveili kirjan kirjoittamisesta ja nyt se on totta – esikoisteos Lempi ilmestyi kesällä. Sen tapahtumapaikkana on syrjäinen kylä Lapissa ja tapahtuma-aikana jatkosodan viimeiset vuodet, jolloin syrjäisyyskään ei säästä tuholta ja hävitykseltä.

Lempi on kauppiaan tytär, ylioppilas ja hyvään elämään tottunut. Miksi hän nai yhtäkkiä Viljamin, joka on kyllä tilanomistaja, mutta kovin ujo ja kömpelö? Kaikki näyttää kuitenkin menevän hyvin. Lempi ottaa tilan työt haltuunsa ja rakkaus kukoistaa. Sitten Viljami joutuu lähtemään sotaan ja esikoista odottava Lempi jää hoitamaan asioita yksinään, vain aputyttö seuranaan. Mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun saksalaiset eivät enää olekaan aseveljiä, vaan Lappia tuhoavia vihollisia? Lähteekö Lempi tosiaan saksalaisten matkaan ja jättää niin pienen kasvattipoikansa kuin juuri syntyneen vauvansa aputyttö Ellin hoiviin? Viljami ei tätä jaksaisi mitenkään uskoa, mutta poissa Lempi kuitenkin on ja vain muistot satumaisesta rakkaudesta jäljellä. Viljami kertoo tapahtumista tunteikkaasti, sydän vereslihalla.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Seuraavaksi tunteitaan vuodattaa Elli, aputyttö. Hänen kuvauksensa Lempistä ei ole kovinkaan imarteleva: emäntä vain laiskottelee ja huokailee kun hän itse hoitaa kaikki työt lehmän poikimisesta leipomiseen. Ilkeäkin Lempi on ja rahanahne. Mutta Ellillä on haaveensa.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva.

Viimeisen puheenvuoron käyttää Lempin kaksonen, muutaman minuutin nuorempi Sisko. Sisarukset ovat juuri kaksosuutensa vuoksi toisilleen tavallista läheisempiä, vaikka muuten hyvin erilaisia. Sisko on järkevä ja tasainen, ei suuremmin tunteile vaan ottaa asiat sellaisenaan. Suhde saksalaiseen Maxiinkin on enemmän harkinnan kuin rakkauden tulosta. Lempi on eri maata.

Sinunlaisesi virvatuli saattaisi kiinnittyä hetkeksi aloilleen, mutta mitä kun pitäisi rikkoa jääkansi avannon päältä, että saa karjalle vettä, sellainenkin asia. Se kysyisi paljon kestävämpää rakkautta kuin sinulla olisi antaa,

Siskon mukana koetaan matka haaveen perässä Saksaan, haaveen murskaantuminen ja elämä sodan jälkeisessä Suomessa ”saksalaisen morsiameksi” leimattuna. Sisko myös asettaa paikalleen viimeiset palat Lempin, Ellin ja Viljamin tarinassa.

Rytisalo hallitsee hienovaraisen kerronnan taidon. Asioita ei tarvitse sanoa suoraan, vaan lukija saa ilon oivaltaa niitä itse pienien vihjeiden perusteella. Mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka, koska viimeiset palaset annetaan vasta siellä. Kieli on kaunista ja kuvailevaa ja lauseiden rytmi vie mukanaan. Kullakin henkilöllä on oma äänensä, joista etenkin Elli tuo mieleen Katja Ketun kätilön. Lapin luonto puhuttelee kaikkia aisteja, mutta toimii myös pohjana mielialoille ja tunteille.

Miten voi olla niin, että samalla tavalla sammal kasvaa, elävä niin kuin aina, miksi siihen ei mikään vaikuta, vaikka miten ihmiset tappavat toisiaan, kärsivät, kuolevat, katoavat, ja sammal pysyy samanlaisena, vihreänkosteana, pehmeänä ryijynä.

Lempi on hieno romaani, jonka lukeminen tuottaa suurta nautintoa ja iloa. Sille voi povata vielä suurta menestystä.

MORTON, KATE: Salaisuuden kantaja

Kustantaja: Bazar 2016

Alkuteos: The Secret Keeper

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Eräänä helteisenä kesäpäivänä Suffolkissa vuonna 1961: kuusitoistavuotias Laurel piileskelee puuhun rakennetussa majassa haaveksimassa. Muu perhe on mennyt joen rantaan syntymäpäiväpiknikille. Sitten äiti, Dorothy, palaa hakemaan unohtunutta kakkuveistä, tapaa pihalla vieraan miehen, veitsi välähtää ja mies on kuollut. Mikä sai hellän ja lumoavan naisen tekemään murhan?

Suffolkissa vuonna 2011: arvostettu näyttelijä Laurel istuu yhdeksänkymppisen äitinsä kuolinvuoteen äärellä.  Vanhan kirjan välistä löytynyt valokuva äidistä ja tämän ystävästä Vivienistä sekä äidin puolihorteessa huokailemat sanat saavat Laurelin uteliaisuuden heräämään. Viidenkymmenen vuoden takainen muisto palaa mieleen. Olisiko valokuvalla ja äidin surmaamalla miehellä jotain tekemistä keskenään? Laurel ryhtyy etsimään tietoja äitinsä aiemmasta elämästä, etenkin ajasta Lontoossa 1940-luvun alussa. Onko Dorothykin ollut seikkailunhaluinen ja kuriton nuori nainen, vaikka tyttären mielestä hän on aina ollut tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä maalla ja osaansa suurperheen äitinä?

Vuoden 2011 hetkiin limittyy nuoren Dorothyn elämää 1930-luvun lopulta vuoteen 1941. Työväenluokkainen Dolly tuntee olevansa tarkoitettu paljon loistokkaampaan elämään ja rakentelee mielikuvituksessaan houkuttelevia tarinoita. Mahtaako varattoman Jimmyn, valokuvaajan, rakkauskaan hänelle kelvata? Toisaalta seurataan orvon perijättären ja seurapiirikaunotar Vivienin elämää, joka alkaa oudosti kietoutua yhteen Dorothyn elämän kanssa.

Salaisuuden kantaja on aluksi hieman hämmentävä, henkilöistä ei ole saada otetta. Sitten kirjan idea alkaa selvetä ja juoni vetää. Henkilöiden oudoksuttavat teot saavat selityksensä. Monenlaisia yllätyksiä on luvassa ja aika taitava saa olla, jos ne kaikki arvaa etukäteen. Tämä on herkkupala romanttissävyisestä jännityksestä pitäville!

STATOVCI, PAJTIM: Tiranan sydän

Kustantaja: Otava 2016

Pajtim Statovci (s. 1990) muutti Suomeen kaksivuotiaana Jugoslavian Serbiaan kuuluneesta Kosovosta, kun albaanienemmistöisessä maakunnassa ylin valta annettiin serbeille. Statovcin perhe nimittäin kuului albaaneihin. Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia tarkasteli näitä kirjailijalle läheisiä asioita: maahanmuuttoa, sen mukanaan tuomia ongelmia ja henkilöiden välisten suhteiden muutoksia. Teos palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2014. Se on käännetty useille kielille ja siitä on tekeillä näytelmäsovitus Kansallisteatteriin.

Tiranan sydän kertoo kahdesta ystävästä, Bujarista ja Agimista. He elävät Albaniassa aikana jolloin maan itsevaltainen johtaja Enver Hoxha on kuollut ja maa suistunut sekasortoon ja kurjuuteen. Poikia ahdistavat kotiolotkin: Bujarin äiti on välinpitämätön ja tahdoton menetettyään sekä miehensä että tyttärensä ja Agim joutuu isänsä pahoinpitelemäksi pukeutuessaan naiseksi. Pojat karkaavat kotoa suurin toivein, mutta joutuvat elämään kadulla, kokemaan kuolettavaa kylmää ja nälkää sekä karkeaa hyväksikäyttöä. Italian onnela olisi kiusoittelevan lähellä, mutta miten päästä sinne?

Eurooppa oli meidän Amerikkamme, kaikki halusivat olla eurooppalaisia, kuulua eurooppalaisten joukkoon, seisoa näkymättömän mutta ylittämättömän aidan toisella puolella, siellä missä ihmiset olivat ihmisiä, ihmisyyden etunenässä.

Seuraavaksi kuljetaan nimettömän kertojan mukana Roomasta Berliiniin, Berliinistä Madridiin, Madridista New Yorkiin, New Yorkista Helsinkiin ja viimein Helsingistä Tiranaan. Tämä henkilö on milloin nuori mies, milloin nuori nainen, ja hänen kertomuksensa elämänvaiheista ja kokemuksista vaihtelevat jokaisen uuden henkilöllisyyden myötä. Hän toisaalta etsii omaa paikkaansa maailmassa, mutta toisaalta pakenee itseään ja tekojensa seurauksia. Hänellä on kyky vedota ihmisten tunteisiin, muttei pitää suhteita yllä.

Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään verrattuna tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion.

Statovci yllättää tälläkin teoksellaan. Siinä ei ole esikoisteoksen maagisuutta, vaan kaikuja antiikin draamoista – yksinäinen kulkija tuomittuna loputtomaan vaellukseen maasta toiseen.

Muutin Saksaan, ja Saksasta Espanjaan ja Espanjasta Yhdysvaltoihin, ja olin vuosien ajan niin yksinäinen, että olin vähällä riistää henkeni, enkä tiennyt mitä tekisin kaikella sillä yksinäisyydellä, enkä päässyt siitä eroon sillä se oli ilmaa, minun ja minua vastapäätä istuvan ihmisen väliin jäävä rako, se oli kaikkien niiden ihmisten kasvot joita katsoin ja jotka eivät katsoneet minuun, se oli jokainen loittoneva selkä ja jokainen sana, jota ei ollut kohdistettu minulle.

Kirja käsittelee arkaluontoista aihetta, josta ei juuri ole kirjoja ilmestynyt eli transsukupuolisuutta. Suhtautuminen asiaan on suvaitsevainen ja lempeä; ihminen on sitä mitä on.  Kuten Agim kysyy: eikö ole suorastaan rajoittunutta ajatella, että maailmassa on vain kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?

Tiranan sydän kertoo myös Albanian eli Shqipërian historiasta. Sitä värittävät kansantarinat ja kertomukset uljaista sankareista, etenkin legendaarisesta Skanderbegistä. Näin lisääntyy lukijan tietous tästä Euroopan laitamilla sijaitsevasta maasta, joka avautumisensa jälkeenkin on jäänyt tuntemattomaksi ja miltei unohdetuksi.

PS. Kuvia vuonna 1984 Albaniaan tehdyltä matkalta.

TÓIBÍN, COLM: Nora Webster

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Nora Webster

Suomennos: Kaijamari Sivill

Ollaan Irlannissa 1960-luvulla. Nora Websterin mies on kuollut ja Nora jäänyt 40-vuotiaana neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Rahaa on vähän ja vaikeita ratkaisuja tehtävänä, mutta musertava suru syö voimia ja lamaannuttaa. Nora kaipaisi nyt ennen kaikkea yksinäisyyttä ja lepoa.

Oli niin helppoa sanoa: ”Otan osaa” tai ”Otan osaa menetykseesi”. Kaikki käyttivät samoja lauseita, mutta vastaukseen ei ollut kaavaa. ”Niin” tai ”Kiitos” kuulosi kylmältä, suorastaan ontolta. Ja siinä surunvalittelijat sitten seisoisivat häntä katsellen kunnes hän ei malttaisi odottaa että pääsisi pois heidän luotaan. Siinä, miten he pitelivät hänen kättään tai katsoivat silmiin, oli jotain nälkäistä.

Nora on sisukas, ennen kaikkea kahden kouluikäisen poikansa vuoksi. Lasten turvallisuudentunne on järkkynyt ja se näkyy käytöksessä, vaikka pojat yrittävätkin peitellä suruaan äidiltä. Norakaan ei yritä lähestyä poikiaan eikä puhua heille tapahtuneesta, joten ei ole oikeastaan yllättävää, että nämä alkavat luottaa enemmän myötätuntoiseen tätiinsä. Nora hoitaa kuitenkin varsinaiset taistelut niin itsensä kuin lastensa puolesta. Epäoikeudenmukaisuuteen törmätessään hän on yllättävän tehokas: malttinsa säilyttävä, jäätävän vaitonainen toisten raivotessa ja loppuiskussaan musertava. Monen mielestä Nora on niin kylmä ja pelottava, ettei hänelle uskalla puhua aroista asioista. Mieluummin toimitaan selän takana.

Tóibínin kirja kertoo varsin tavallisen tarinan varsin tavallisesta naisesta. Kirjan arkiseen ja pikkutarkkaan tyyliin on ensin päästävä sisälle, mutta vauhtiin päästyä tarina kyllä alkaa kantaa. Kaikkea seurataan Noran ajatusten kautta ja nähdään, miten hän vähitellen kasvaa uuteen elämäntilanteeseen ja rohkaistuu ajattelemaan itseäänkin. Kaiken takana heijastuu Irlannin poliittinen tilanne mellakoineen ja mielenosoituksineen. Kirjailija ei kommentoi eikä arvota tapahtumia, vaan kertoo kaiken kronologisessa järjestyksessä ja antaa lukijan muodostaa omat mielipiteensä. Toibinin lauseet ilmaisevat lakonisuudessaan paljon, kuvaa hän sitten luontoa, ihmisten välistä viestintää tai hiljaisia tuntoja.

Nora polvistui ja syötti kirjeet verkkaisesti tuleen yhden kerrallaan. Hän mietti, miten paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun ne oli kirjoitettu ja miten ne kuuluivat aikaan, joka oli mennyt eikä palaisi. Niin olivat asiat, niin oli elämä edennyt.

NIKULAINEN, TERHI Menneisyyteen tatuoitu

Kustantaja: Myllylahti 2016

Raumalaissyntyinen Terhi Nikulainen teki pitkän päivätyön Espoon kaupunginkirjastossa, viimeiseksi aluekirjastonjohtajana. Työn ohessa hän ennätti kirjoittaa kolme dekkariakin, jotka syntyivät täysin hänen omien tuntemustensa varassa, ilman ulkopuolista tukea. Vuonna 2011 Nikulainen haki Kriittisen korkeakoulun kaksivuotiseen kirjoittajakouluun, mikä merkitsi kovaa ponnistusta mutta myös hyvien neuvojen aarrearkkua. Nyt Nikulainen kirjoittaa päätoimisesti. Alkamassa on uusi sarja, jonka päähenkilönä loistaa Pietarissa syntynyt mutta Helsinkiin kotiutunut rikosylikonstaapeli Vera Ranta. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Menneisyyteen tatuoitu.

Vera Ranta on kaunis ja korostetusti elegantti nainen. Venäläisenä verenperintönä hänellä on tarkka vainu ihmisten suhteen, mutta myös taipumus ottaa riskejä. Onko kyseessä vaaran houkutus vai tarve todistaa, että nainen (vieläpä venäläinen nainen) kyllä pärjää? Työparinaan Veralla on eläkeikää lähestyvä Voitto Aaltonen, arkinen ja vakaa kuin pyöreä sämpylä. Henkilökaartiin kuuluu vielä halvaantunut, pyörätuolilla liikkuva murharyhmän johtaja. Yhteistyö sujuu kyllä, usein lempeän naljailun merkeissä.

Veran ja Voiton ensimmäisessä yhteisessä tutkimuksessa selvitellään nuoren helsinkiläisen tatuoijan Josefiina Malmbergin murhaa. Käy ilmi, että Amsterdamissakin on murhattu lyhyen ajan sisällä kaksi naispuolista tatuoijaa – onko tapauksilla yhteyttä keskenään? Vai liittyykö Josefiinan murha kenties kannabisbisnekseen? Vai olisiko sillä sittenkin yhteyttä toisen maailmansodan aikana Raumalla tapahtuneeseen ja ratkaisematta jääneeseen murhaan? Rönsyjä riittää. Ihan konkreettisestikin, sillä ruusuköynnös ja ruusut tulevat vastaan joka käänteessä.

Menneisyyteen tatuoitu on näppärästi rakennettu dekkari, jossa unohdetuiksi luullut asiat nousevat uudelleen pintaan ja muuttavat monien elämän. Nikulainen lupaa, ettei murhaajaa voi arvata. Totta on – kirjailija säästää viimeisen ja ratkaisevan yllätyksen kirjan loppuun. Murhaajan kylmääviä ajatuksia on kyllä saanut seurata kursiivilla kirjoitetuissa väliluvuissa. Jos kirjassa jotakin kritisoisi, niin joidenkin henkilöiden harlekiinisarjamaista luonnehdintaa - sisäistä paloa hehkuvia kasvoja ja leimahtelevia silmiä. Saattaa tämä olla ironiaakin.

Syksyisenä iltana on mukava tarttua tällaiseen nopealukuiseen ja sopivalla tavalla jännittävään dekkariin. Odotellaan jatkoa Vera Rannan seikkailuille! Ja ehkä kokonaan Raumalle sijoittuvaa tarinaa!

PS. Menneisyyteen tatuoitu saattaisi kiinnostaa myös nuorta lukijaa.

LIPSON, KATRI: Detroit

Kustantaja: Tammi 2016

Palkitussa esikoisteoksessaan Kosmonautti Katri Lipson käsitteli ihmisten välisten suhteiden vaikeutta ja kätkettyjä salaisuuksia Neuvostoliittoon sijoitettuna. Kirjassa Detroit on tapahtumaympäristönä Amerikka, mutta ongelmat samankaltaisia.

Timothy Callahan on 19-vuotias ja vuoden lupaavimpia tulokkaita NHL-jäillä. Muutaman vuoden vanhempi Nathan Delorme puolestaan on joukkueensa kirkkain tähti, kuuluisuuteen ja ylelliseen elämään tottunut itsetietoinen suuruus. Nuoren tulokkaan ja kokeneen tähden yhteispeli kaukalossa sujuu kuin unelma ja vapaa-aikakin kuluu paljolti yhdessä. He ovat parhaat ystävät, mies ja hänen varjonsa. Sitten Detroitissa tapahtuu kauheita: Timin kaularanka murtuu laitataklauksessa ja hän halvaantuu kaulasta alaspäin. Miksi nopea ja voimakas nuorukainen ei väistä päälle tulevaa pelaajaa, joka on tunnettu juuri taklauksistaan? Miksi Nathan ei kertaakaan käy onnettomuuden jälkeen hoitokodissa katsomassa ystäväänsä?  Miksi Nathan sen sijaan romuttaa oman uransa? Tim odottaa odottamistaan. Hänellä ei ole paljonkaan mielenkiinnon kohteita tilanteessa, jossa normaali elämä on jo menetetty vaikka kaiken pitäisi olla vasta alullaan.

Timothy on katsellut kaikki Nathanin ottelut ja silloinkin kun Nathan ei pelaa – tänä keväänä niin on ollut usein – hän katselee nähdäkseen joukkueen, joka pelaa, istuu ja matkustaa samalla jäällä, penkillä, bussissa ja lentokoneessa Nathanin kanssa. Ja vaikka hän tietää, miten se aina päättyy, miten vaikea on muistella aikoja Nathanin kanssa ja katsella hänen peliään, on kuitenkin mahdollista, että niin kauan kuin Nathan pelaa, ei Nathankaan voi kokonaan unohtaa, millaista oli pelata Timothyn kanssa.

Kirja kuvaa jossain määrin jääkiekkopeliä, muttei mitenkään syvällisesti eikä aina ihan asianmukaisin termeinkään. Pääpaino on selvästi ihmisten välisissä suhteissa. Jääkiekkojoukkueen sisällä valitsee äijämäisen ronski ja samalla karhean suojeleva ilmapiiri, mutta kovin läheisiä miehet eivät kuitenkaan ole keskenään. Herkimpien tuntojen ilmaiseminen ja selvitteleminen ei ole helppoa ympäristössä, missä kaikesta väännetään kaksimielisiä vitsejä.

Detroit on paikoin hieman melodramaattinen, mutta kuitenkin varsin vaikuttava kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta ja toiveiden särkymisestä. Henkilöistä päähuomion vievät Timothy ja Nathan, jotka ovat uskottavia nuorekkaassa uhossaan ja epävarmuudessaan, mutta sivuhenkilöissäkin löytyy herkullisia hahmoja. On Timin hysteerisen tarmokas äiti, joka on valmis turvautumaan mihin tahansa poppakonstiin, jos vain on vähänkin toivoa Timin tilan jonkinlaisesta kohentumisesta. On Timin henkilökohtainen hoitaja Nellie, jonka hoitomenetelmät ovat joskus epäortodoksisia, mutta tähtäävät aina hoidettavan parhaaseen. On sokea strippari Janet, jonka Nathan ”ostaa” tietty tarkoitus mielessään.

Detroit on romaani täynnä pakahduttavia tunteita, leimahduksia ja vetäytymisiä, katkeruutta ja anteeksiantoa. Loppua leimaa jo hiljainen surumielisyys.

Tuolla he nyt ovat kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään.

STRIDSBERG, SARA: Niin raskas on rakkaus

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Beckomberga: Ode till min familj

Suomennos: Outi Menna

Sara Stridsberg (s. 1972) on Ruotsin huomattavimpia nykykirjailijoita. Hän sai vuonna 2007 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Drömfakulteten, joka käsittelee feministi Valerie Solanasia, taiteilija Andy Warholin ampujaa. August-ehdokkaana Stridsberg on ollut neljästi, joista yksi osittain omaelämäkerrallisellsa teoksella Niin raskas on rakkaus. 

Jim on viehättävä, vastustamaton ja vastuuton. Hän ei luultavasti rakasta ketään – jollei sitten jossain vaiheessa ex-vaimoaan Lonea. Hän on alkoholisti. Hän kaipaa kuolemaa, yrittää itsemurhaa ja joutuu Beckombergan mielisairaalaan. Sairaalavuodet osoittautuvat yllättäen tälle potilaiden ja henkilökunnan rakastamalle Jimmy Darlingille hänen elämänsä parhaiksi ja turvallisimmiksi. Aika kuluu eikä tilanne olekaan niin toivoton.

Kukaan ei varmaan koskaan uskonut Jimin vanhenevan. Hän on aina elänyt ajan ulkopuolella noudattaen omia sääntöjään kuin iso vaarallinen ja vallaton lapsi, ja hän on aina rakastanut kuolemaa niin paljon, ettei kukaan ole pystynyt kuvittelemaan häntä vanhana.

Jackie on Jimin ja Lonen tytär. Isä on hänelle kaikki kaikessa vielä avioeron jälkeenkin, kun taas äiti jää melko etäiseksi. Beckombergaan joutunutta Jimiä 13-vuotias Jackie käy uskollisesti katsomassa kielloista ja torjunnasta huolimatta. Sairaalasta tulee hänelle lähes toinen koti ja monista sen asukkaista hyvin läheisiä. Vartuttuaan Jackie alkaa pelätä oman mielenterveytensä puolesta, onhan jo Jimin äiti ollut itsetuhoinen. Jatkuuko sukurasite vai onko Jackiella sittenkin turvanaan asioita, jotka ankkuroivat hänet maan pinnalle?

Keskellä yötä havahdun hereille ja kuvittelen että maapallo on törmäämässä tähteen, herään siihen että putoan, pelkään että talo romahtaa, pelkään että kaikki on poissa kun avaan silmäni, pelkään sotaa joka levittäytyy vähitellen kaikkialle maailmaan.

Kirjan rakenne on sirpaleinen ja lukijan on rakennettava tarina pienistä muruista ja katkelmista. Se sopii hyvin kirjan henkeen, koska sen henkilötkin ovat sirpaleina ja heidän maailmansa pelottavasti hajallaan. Stridsbergin kieli on tavattoman kaunista ja runollista, mistä kiitos myös suomentajalle Outi Mennalle. Vaikka käsitellään vaikeita asioita, ei kirja ole raskas lukea. Surumielinen kylläkin.

Muistoissani valkeat merilinnut liitävät pitkin sairaalan käytäviä. Eihän niin voi olla, mutta sen minä muistan ensimmäisistä käynneistämme sairaalassa Jimin luona. Siipien havinan, höyhenet, ohi häivähtävän meren ja kuoleman hajun, aivan kuin aallot löisivät rantaan jossain rakennuksen uumenissa, aivan kuin arkkitehtuuri kätkisi sisälleen avoimen haavan.