PULKKINEN, RIIKKA: Paras mahdollinen maailma

Kustantaja: Otava 2016

Aurelia on vapaan Euroopan ikätoveri eli syntynyt vuonna 1989. Hän on sukupuoli-identiteetillä leikittelevä pohdiskelija. Hän on lupaava nuori näyttelijä, tähtiainesta. Hän tulee olemaan pääroolissa kohutussa suurtapahtumassa, Berliinin muurin murtumiseen liittyvässä näytelmässä., jonka ohjaa itäsaksalaissyntyinen kulttiohjaaja Joachim. Valmista käsikirjoitusta ei ole, vaan esityksen on tarkoitus muotoutua ohjaajan tarjoamien ideoiden ja henkilöhahmojen pohjalta. Ne taas perustuvat Joachimin omiin muistoihin Berliinin muurin murtumisesta, omaan syyllisyydentunteeseen ja omaan murheeseen. Aurelia on valmis sukeltamaan mihin henkilöllisyyteen tahansa, kaikki käy ja onnistuu, mutta uppoaako hän liiankin syvälle? Tuntuu, kuin joku kulkisi koko ajan vierellä ja johdattaisi tiettyyn suuntaan. Lapsuuden mielikuvitusystävä Veronika? Toinen Aurelia, oman itsen kuvajainen?

Oli aika jolloin toinen Aurelia oli hänelle tuttu, ties kuinka monta vuotta, läpi hänen lapsuutensa ja halki esiteinivuosien, vielä teini-ikäisenäkin Aurelia kutsui toista Aureliaa saapumaan, teki sen peilin edessä taikasanoilla jotka vain itse tiesi.

Aurelian houreiselta tuntuvaan vaellukseen limittyy hänen äitinsä ääni. Se kertoo suuresta rakkaudesta ja onnesta, mutta myös onnen katoavuudesta. Se kertoo matkasta Berliiniin vuonna 1992 ja siitä musertavasta asiasta, joka siellä tapahtui.  Se kertoo tapauksesta, joka vaikuttaa yhä Aurelian elämään, mutta josta tämä ei halua puhua. Jonka takia hän mieluummin katkaisee välinsä äitiin kuin sallii muistojen tulla.

Paras mahdollinen maailma -romaani ei vedä ihan heti mukaansa, mutta muuttuu kyllä pian mielenkiintoiseksi. Kyseessä on menneisyyden ja nykyisyyden muodostama palapeli, jonka palat lukijan itsensä on löydettävä ja yhdistettävä. Teatteriesityksen valmistelusta Pulkkinen kertoo turhan yksityiskohtaisesti, vaikka monimutkaisen prosessin seuraaminen on toisaalta aika mielenkiintoista. Tervehtyvätkö samankaltaisten kokemuksien haavoittamat Joachim ja Aurelia sen aikana? Löytyykö vapahdus äidin murheeseen, isän murheeseen, veljen murheeseen, siskon murheeseen?

Pulkkisen kieli on tavattoman kaunista ja puhdasta. Paikoin teksti vyöryy vuolaana, paikoin maalailee runollisena, paikoin on hyvinkin iskevää. Pohdiskelut ja filosofoinnit tuntuvat välillä hieman raskailta, mutta niillekin on selityksensä ja perustelunsa.

Suurenmoisimmat asiat pysyvät pitkään näkymättömissä, ennen kuin äkkiarvaamatta ilmaantuvat ja ihmiset haukkovat henkeään. No niin, rakas äiti, rakas sisko, rakas isä, nyt on aika mennä. hop!

PETTERSEN, SIRI: Mätä / Mahti

Norjalaisen Siri Pettersenin suuren suosion saavuttaneesta Korpinkehät­-fantasiatrilogiasta julkaistiin suomeksi vuonna 2015 ensimmäinen osa Odininlapsi. Se päättyi tilanteeseen, jossa päähenkilö Hirka ja ystävänsä Kuro-korppi poistuivat saagojen aikaisesta Yminmaasta maailmoiden välisen portin eli Korpinkehän kautta. Hirka uskoi näin pelastavansa sekä Yminmaan että rakastettunsa Rimen, josta oli tulossa Neuvoston uusi johtaja. Hirka nimittäin on ihmisneito, odininlapsi, ja vanhan yminmaalaisen uskomuksen mukaan siis tappavan mädän levittäjä.

Annelin lukuvnkit 28.9.2015

MÄTÄ

Kustantaja: Jalava 2016

Alkuteos: Råta

Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist

Mätä alkaa yllättävästi, sillä Hirka ei suinkaan putkahda Korpinkehästä viikinkiaikaan vaan nykyhetken Eurooppaan. Mikä pettymys Hirkalle: täälläkään hän ei sulaudu joukkoon. Hän on rahaton ja paperiton, kielitaidoton ja käyttäytymistavoista tietämätön, taitamaton nykyajan vempainten kanssa. Ruoka haisee ja maistuu pahalta. Joitakin hyviä ja auttavaisia ihmisiä on, mutta kohta vainoojat ovat taas Hirkan kintereillä. Kaiken takana tuntuu häämöttävän kaikkivoipa Graal, joka myöhemmin paljastuu aivan eri maailman asukiksi eli kuolleena syntyneeksi. Mitä hän tahtoo Hirkasta? 

Kuro-korpin yllättävä muodonmuutos Naíelliksi, Näkijäksi, näyttäisi tarjoavan Hirkalle vahvan suojelijan mutta onko niin? Seuraa hurja matka yllättävine käänteineen, läheltä-piti-tilanteineen ja vaihtuvine lojaalisuussuhteineen. Rimekin aiheuttaa päänvaivaa pyrkimällä itsepintaisesti keinolla millä hyvänsä rakastettunsa luokse, vaikka todennäköisesti aiheuttaisi ihmisten maailmassa Hirkalle enemmän surua ja päänvaivaa kuin iloa. Kaiken tohinan keskellä Hirkalle paljastuu myös oma syntyperä: puoliksi ihminen, puoliksi kuolleena syntynyt. 

Kuvittele joutuvasi pakenemaan aivan oudossa maailmassa.
Ilman identiteettiä. Ilman perhettä. Ilman rahaa.
Seuranasi vain synkkä, vahvistuva tieto siitä, kuka olet. 

Mätä-romaanissa on vahva luonnonsuojelullinen näkökulma. Ihmisen asuttama maa on myrkyttynyt ja kuollut, sen antimet epäterveellisiä. Ihmiset eivät kaipaa luontoa ja puhtautta, vaan lisää tavaraa, rahaa ja valtaa. Kirjan symboliikka liittyy paljolti siihen, mikä oikeastaan on mätää. Esimerkiksi nimi Graal tuo mieleen puhdassydämisille tarkoitetun Graalin maljan, parantavan veren ja ikuisen elämän, mutta miten lienee Graal-hahmon laita?  

MAHTI

Kustantaja: Jalava 2016

Alkuteos: Evna

Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist

Hirkan arvomaailmassa rauha ja kärsivien auttaminen ovat aina olleet korkeimmalla, mutta nyt kaikki maailmat tuntuvat valmistautuvan sotaan. Löytyisikö ratkaisu Hirkan isän synnyinmaasta Dreysílistä, kuolleena syntyneiden maailmasta? Se on jäinen ja hedelmätön paikka ja sen asukkaat ovat ikivanhoihin tapoihin ja uskomuksiin jähmettyneitä – mikä ei ole ihme, jos nuorimpienkin asukkaiden ikä lähentelee kolmeasataa vuotta! He ovat näkeviä sokeita, he ovat karaistuneita, haavoittumattomia ja pelottomia. Hierarkian huipulla ovat ylimykselliset Dreyrit, kaikkien maailmoiden ensimmäisten asuttajien jälkeläiset ja vanhan verilinjan jatkajat..

… korppi tuli ennen ensimmäisiä, tietenkin. Korppi loi maailman. Mahti oli korpin henkäysss…s. Ja Mahdista hän loi ensimmäiset.

Mahdin siirtyminen Dreysílistä petoksen seurauksena Yminmaahan on kauheaa juuri Dreyreille, sillä ilman sitä he eivät poikkea työväestöstä ja palvelijoista muuten kuin komeiden talojensa ja mukavan elämänsä puolesta. Eikä nälkää näkevältä kansalta ole tämä jäänyt huomiotta; kapinointia on ilmassa. Siksi ylhäisö ottaa Hirkan toiveikkaana huomaansa, vaikka hän onkin muihin verrattuna heikko ja mitätön. Missään hän ei ole pystynyt kokemaan Mahtia yksinään, ainoastaan Rimen avulla. Miten hän siis saisi Mahdin parannettua niin, että se pystyisi taas virtaamaan porttien läpi maailmasta toiseen? Runsaasti uhreja vaativan sodan avullako?

Hän oli ajatellut sotaa aaltona. Kuolettavana seinänä, joka vyöryi kohti. Kaikessa oli kyse sen estämisestä. Hän oli taistellut löytääkseen ratkaisun, joka muuttaisi sodan turhaksi. Hän oli etsinyt keinoa jakaa Mahti. Parantaa se, jotta kaikki voisivat elää rauhassa. Kuin nyt sodan makuun päässeen kansan voisi saada elämään rauhassa.

Hirkan rajaton määrätietoisuus tekee lopulta mahdottomasta mahdollisen: hänestä tulee uusi korpista syntynyt. Samalla hän ymmärtää myös Mahdista sen oleellisen sisällön, joka vuosituhansien aikana on eri maailmoissa unohtunut:

Mahti ei ollut koskaan kaivannut veriuhreja. Se ei kasvanut kuolemasta. Se kasvoi kuolevien tuntemisesta. Ystävän tai vihollisen. Kaikki olivat yhtä. Kukaan tuolla ulkona ei vahingoittanut toista. He vahingoittivat itseään. Jokainen isku oli itsemurha.

Hirka on kiinnostava hahmo. Odininlapsessa hän vielä ajatteli ja käyttäytyi kuin itsekeskeinen teini konsanaan, mutta Mätä-romaanissa hän on selvästi aikuistunut. Vieläkin hän on turhan impulsiivinen ja luottavainen, mutta erilaisiin maailmoihin tutustuttuaan myös ymmärtäväisempi ihmisten motiivien ja käyttäytymismallien suhteen. Mahdissa hän kasvaa lopulliseen mittaansa. Hän on pitänyt itseään heikkona, koska on kaikkialla ollut muihin verrattuna erilainen. Nyt hän ymmärtää, että pelottomuutta on juuri omien heikkouksiensa myöntäminen eikä niiden peitteleminen hinnalla millä hyvällä. Korppien siunaamana hän on saanut voiman, mutta vielä on maailmoita, joita vetää mukaan Mahdin piiriin. Onkohan Rime hänen kanssaan tässä seikkailussa?

JALONEN, RIITTA: Kirkkaus

Kustantaja: Tammi 2016

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Teos pohjautuu elämäkertatietoihin, mutta Jalonen syventää tarinaa onnistuneesti asettautumalla päähenkilönsä asemaan, sukeltamalla tämän pään sisään.

Janet on köyhääkin köyhemmästä kodista. Lapset kulkevat ryysyisinä ja likaisina, hampaat mätänevät suussa. Perheessä on kuitenkin taiteellista lahjakkuutta, sillä isä soittaa säkkipilliä ja äiti ansaitsee elantoa myymällä kirjoittamiaan runoja. Janet on herkkä lapsi. Kahden sisaruksen hukkuminen nuorena saa mietiskelemään omaa kuolemaa ja itsemurhaa ratkaisuna ongelmiin. Näin on etenkin silloin, kun sanat pakenevat ja sisällä myllertäville ajatuksille ei löydy ilmaisumuotoa.

Uni ei suostu tulemaan, vaan huone on pian täynnä ylös alas poukkoilevia lintuja, jotka kantavat nokassaan paperiliuskoja, tulevan kirjani palasia. katson kirjavien lintujen nokissa heiluvia arkkeja ja yritän saada niitä kiinni. Aina kun olen hipaisemassa paperin reunaa, lintu syöksähtää pakoon ja piiloutuu tapetin taakse. Tuijotan pienen huoneeni seiniä, jonakin päivänä kotini on niin täynnä kadonneita lintuja ja paperiarkkeja, että tapetit pullistuvat ja halkeilevat ja antavat kaikkien sinne kätkettyjen sanojen tulla keralla luokseni.

Janetin uppoutuminen omaan sisäiseen maailmaansa määritellään lopulta skitsofreniaksi. Hänet suljetaan parikymppisenä äidin suostumuksella mielisairaalaan, hänelle annetaan sähköshokkeja (kahdeksan vuoden aikana 217 kertaa!) ja lobotomiaakin suunnitellaan. Onneksi Janet saa esikoisteoksestaan huomattavan palkinnon juuri ennen operaatiota ja lobotomia perutaan. Myöhemmin kumotaan juhlallisesti myös skitsofreniadiagnoosi. Silti vielä jatkossakin koittaa kausia, jolloin luomisen vaikeus synnyttää niin suurta ahdistusta, että itsemurha tuntuu ainoalta mahdolliselta ratkaisulta. Kuolleet omaiset kulkevat mukana ja meri pauhaa taustalla. Janet selviytyy sanojen ansiosta.

Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Jalonen kirjoittaa minä-muodossa, mikä antaa lukijalle mahdollisuuden osallistua Janetin pienimpiinkin tunnevärähdyksiin ja ajatuskuvioihin. Muistot saattavat hämmentävästi vallata tilan kesken nykyhetken tapahtumien, mutta kyllä kärryillä sentään hyvin pysyy. Janet on elävä ihminen, välillä hieman rasittavakin, mutta useimmiten ihailtavan vahva kokemuksistaan huolimatta. Tämä kirja olisi ansainnut olla Finlandia-ehdokkaiden joukossa! Toivoa voisi myös Janet Framen teosten kääntämistä suomen kielelle.

PS. Uusiseelantilaisen elokuvaohjaaja Jane Campionin palkittu elokuva Enkelin kosketus (1990) perustuu Janet Framen kolmeen omaelämäkerralliseen teokseen.

VIIKILÄ, JUKKA: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kustantaja: Gummerus 2016

Jukka Viikilä (s. 1973) on helsinkiläinen kirjailija ja dramaturgi. Hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa, joista ensimmäinen oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirja- palkintoon vuonna 2008. Vuonna 2011 ilmestyi Viikilän yhdessä Janne Nummelan ja Tommi Nuopposen kanssa kirjoittama kaunokirjallinen tietosanakirja Ensyklopedia, joka sai Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon vuoden parhaana proosateoksena. Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista on ehdolla vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon.

Maaliskuussa 1816 preussilaissyntyinen arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel muuttaa perheineen Helsinkiin. Hän on ottanut vastuulleen tuon ulkosaariston kallioniemen kohottamisen Venäjän tsaarille sopivaan loistoon ja kenties jopa valtakunnan toiseksi pääkaupungiksi. Mieluiten hän olisi Berliinissä, mutta sieltä ei arkkitehdille töitä löydy eikä siis elantoakaan.

Vain kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan?

Engel ei tosiaankaan näe Helsingissä paljon hyvää. Hän ei opi maan kieltä, vaan joutuu turvautumaan tulkkiin. Hän kärsii kaiken aikaa vilusta ja epämukavuudesta. Kodin lähellä saastunut kaivo levittää tautia ämpärinkantomatkan päähän, koleravaunut vierivät, perhe lukittautuu sisätiloihin. Vaimoa vaivaa suunnaton koti-ikävä. Pieni Emilie-tytär on alituiseen sairaana ja isän sydäntä kalvaa hätä. Osoittautuuko jäätävään Pohjolaan asettuminen kohtalokkaaksi virheeksi? Rakennustyötkään eivät etene toivotulla tavalla. Keisari muuttelee piirustuksia ja hylkää suunnitelmia, vaikka korostaa koko ajan, että rahaa olisi nyt käytettävä säästelemättä! Rakennusmiesten ja eläinten kuolemat työtapaturmissa koskettavat Engeliä tavattoman paljon. Lopulta arveluttavat itse rakennuksetkin: sopivatko ne ollenkaan Helsinkiin?

Ei tullut Helsinkiä, tuli keikkalainen kaupunki. Käytännössä Helsinkiä ei rakennettu, se kaivettiin maasta. Ajattelen rakastavaisia sadan vuoden kuluttua, tällä torilla, toisiaan kädestä pitäen. Mikä epävarmuuden ja lohduttomuuden monumentti.

Suunnitellut kuusi vuotta venyvät kahdeksikymmeneksineljäksi ja vasta sitten työ on valmis. Tänä aikana Engelin ainoat todelliset ilonaiheet tuntuvat olevan perhe ja puutarha, jonka kasvihuoneessa itse suunniteltujen uunien ansiosta kukoistavat talvellakin pelargoniat, oleanterit, alppiruusut, neilikat, hortensiat, sinisarjat, enkelinpasuunat ja kymmenet muut lajikkeet. Sitten kuolee Charlotte ja pari kuukautta ennen isäänsä myös Emilie.

Akvarelleja Engelin kaupungista koostuu Engelin öisin kirjaamista mietteistä, yöpäiväkirjasta. Osa teksteistä on lyhyitä arkisia huomioita, osa pitempiä periaatteellisia pohdintoja ja osa öisten painajaisten kuvauksia (mitähän symboloi Helsinkiin rantautuva valas?).  Näitä merkintöjä ei ole tarkoitettu nopeasti lukaistavaksi, sillä silloin saattaa tuntua jopa tylsältä – uuvuttaahan päiväkirjan toisteisuus Engeliä itseäänkin! Pitää lueskella hitaasti pieninä makupaloina ja syventyä runollisen kauniiseen kieleen. Näin tekstin läpi alkaa kuultaa kuin akvarellissa ikään yksinäisen ja surumielisen miehen hahmo.

Elämä on kiireinen harjoitus, kaikki asiat kohdataan vain kerran. Varsinaista kertaa ei tule.

SANDSTRÖM, PETER: Laudatur

Kustantaja: S & S 2016

Alkuteos: Laudatur

Suomennos: Outi Menna

Suomenruotsalaisen Peter Sandströmin (s. 1963) romaani Valkea kuulas sai vuonna 2015 Svenska litteratursällskapetin palkinnon ja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Keski-ikäinen mies, runoilija, yrittää siinä tulkita omia tunteitaan ja menneisyyttään. Näin on myös Sandströmin viimeisimmässä romaanissa Laudatur, joka on ehdolla vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon.

Laudatur -teoksen minäkertoja on nimeltään Peter – siis eräänlainen kirjailijan alter ego. Tarinassa liikutaan toisaalta vuodessa 2014, jota Peter elää yksinäisenä, erillään perheestään ja ystävistään. Isä on kuollut ja äiti happamen etäinen. Vaimo pistäytyy kotona lähinnä tuomassa pyykkiä pestäväksi ja lapset pysähtyvät vastaan tullessaan vaivautuneina vaihtamaan pari sanaa. Työpaikasta Peter on näkemyserojen takia lähtenyt ovet (tai paremminkin lasiruudut) paukkuen. Entinen pomo lahjoittaa hyvästiksi Gösta Ågrenin kirjan Tääl. Mikä on johtanut Peterin tällaiseen ahdinkoon? Voiko mahdollisia erehdyksiä vielä korjata?

Toisena aikatasona on vuosi tyhatyhdeksänsataa- kahdeksankymmentäkahdeksan (Sandström kirjoittaa vuosiluvut aina näin). Silloin Peter oli toiveikas runoilijanalku ja ihanan naisen poikaystävä. Silloin paljastui isän rakkausseikkailu. Silloin äiti menetti hermonsa. Silloin isä päätti opettaa Peteriä ampumaan revolverilla. Silloin Peterin tulevaa vaimoa ruvettiin kutsumaan Seepraksi.

Laudaturin perusidea on siinä, että menneisyys ja nykyisyys ovat kosketuksissa toisiinsa, kietoutuvat yhteen, vaikuttavat ihmisen toimintaan.

… aika teki hyppäyksen nostaessani kahvimukin huulilleni, ja samassa olin kahdeksanvuotias ja pelkäsin läikyttäväni kahvia pöytäliinalle, ja olin neljätoistavuotias ja välttelin katsomasta ketään silmiin, ja join kahviani, ja sitten olin taas kaksikymmentäviisivuotias ja yritin tavoitella isän katsetta viestittääkseni, että meidän pitäisi ruveta lähtemään. Sen jälkeen ikä menetti merkityksensä; olin yhtäkkiä irtautunut ajasta ja paljon viisaampi kuin seurassani istuvat ihmiset.

Sandström tarkastelee tapahtumia jollakin tapaa matkan päästä, viileästi. Tästä syystä kukaan henkilöistä ei nouse erityisen läheiseksi, vaikka heidän joukossaan monenmoista persoonaa onkin. Kirja etenee eleettömästi, mutta sisältää kyllä myös hervottoman hauskoja heittoja ja tilannekomiikkaa. Oman värinsä tekstiin tuo pohjalainen murre, jota etenkin Peterin Uudessakaarlepyyssä asuva isä käyttää. Muuten tapahtumapaikkana on suurelta osin Turku. Tyylikäs ja kieleltään kuulaan kaunis teos!

PUIKKONEN, EMMA: Eurooppalaiset unet

Kustantaja: WSOY 2016

Emma Puikkonen (s. 1974) on koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaaja ja filosofian maisteri ja työskentelee monipuolisesti kirjallisuuden ja teatterin parissa. Puikkosen neljäs romaani Eurooppalaiset unet on ehdokkaana vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon.

Eurooppalaiset unet on lähihistoriaan sijoittuva episodiromaani. Se koostuu luvuista, joissa esiintyy samoja henkilöitä eri aikakausina ja eri paikoissa, eri ihmisten parissa. Joku heistä saattaa olla yhdessä luvussa päähenkilö ja myöhemmin vain vilahtaa varjona ohi tai varjo saattaa kasvaa todelliseen mittaansa eläväksi ihmiseksi. Ihmisestä ihmiseen johtavat monenmoiset langat ja yhden tekemä ratkaisu vaikuttaa väistämättä johonkuhun toiseen.

Toinen huomio on se, että kirjassa tunnelma tummuu matkan varrella. Ensimmäisissä luvuissa voitolla on toiveikkuus. On tultu historialliseen käännekohtaan: Gdanskin telakalta alkaneet lakot muuttavat koko maan järjestelmää, Berliinin muurin kaatuminen yhdistää kauan erossa olleita perheenjäseniä, sotaa paennut somalinainen saa Ruotsissa uuden mahdollisuuden, Gornje Obrinjessa ei ehkä tapahdukaan verilöylyä. Sitten toiveikkuuden hautaavat alleen toisen ihmisen halventaminen, erilaisuuden pelko ja summittainen väkivalta. Ollaan pian maailmassa, jossa korkeaa palkkiota vastaan niin valtioita ja firmoja kuin yksityisiä ihmisiä koskevat negatiiviset uutiset voidaan käsikirjoittaa hengeltään myönteisiksi ja saada kyseiset tahot esiintymään edustavassa valossa.

-          Se on enemmän niin, että uutiset on niin kuin veden pintaa. Heijastuksia. Ne näkyy siinä ja me voidaan valita että mitä siinä näkyy, millainen maailma me nähdään… todellisuus on valintaa ja kertomuksia joka tapauksessa, JA on parempi että ihmisille valitaan vähän parempi maailman.

Lopulta nousee kuitenkin vahvimmaksi toive jostain maailmanlaajuisesta muutoksesta, heräämisestä ja uudesta ajatustavasta. Palataanko toivon aikakauteen?

Eurooppalaiset unet on sirpaleisesta rakenteestaan huolimatta nopealukuinen ja hyvin hallittavissa. Jotkut henkilöt jäävät mieleen paremmin kuin toiset – esimerkiksi Johannes, joka ensin tavataan seikkailunhaluisena liftarina, sitten perheenisänä ja vielä murheellisena potilaana. Hän kokee asioita, joita voisi pitää aistiharhoina tai sitten yliluonnollisen ilmentyminä. Muutakin maagista tapahtuu. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä teos!

NOUSIAINEN, MIIKA: Juurihoito : suku- ja hammaslääkäriromaani

Kustantaja: Otava 2016

Isä jätti minut kun olin kolmevuotias. Sanoi lähtevänsä kauppaan. Piti tuoda maitoa, leipää ja saunalimsa.

Pekka Kirnuvaaralla ei siis ole isää. Hänellä on katkera äiti, ihmishirviön nimellä kulkeva ex-vaimo, kaksi lasta joka toinen viikonloppu, työ mainostoimistossa ja nyt myös tulehtunut poskihammas. Yksityisellä lääkäriasemalla hänet ottaa vastaan hammaslääkäri Esko Kirnuvaara. Sukunimen lisäksi myös hampaat sen todistavat: Pekka ja Esko ovat veljeksiä – kummaltakin puuttuvat vitoset. Eskokin on isänsä hylkäämä, mutta muuta yhteistä velipuolilla ei tunnu olevan. Pekka on sujuvasanainen liitäjä ja Esko vakavamielinen erakko. Pekkaa kiinnostavat kaiken maailman asiat ja Eskoa vain hampaat. Pakka haluaa tietää isästä enemmän, Esko tahtoisi karttaa koko asiaa. Etsimään kuitenkin lähdetään ja vauhtiin päästyään nimenomaan Esko vie projektia eteenpäin. Ruotsista löytyy sisarpuoli Sari, hylätty. Thaimaasta sisarpuoli Fana, hylätty. Australiasta sisarpuoli Sunday, hylätty. Jokainen reagoi omalla tavallaan siihen, että on tullut lapsena isänsä jättämäksi. Johonkuhun on juurtunut syvä arvottomuudentunne, joku yrittää elää kokonaan vailla tunteita. Joku on kaunainen, joku anteeksiantava. Täyttävätkö uudet sisarukset jotain tyhjää kohtaa elämässä? Kasvaako usko tulevaisuuteen?

Nousiainen paisuttaa uskomatonta kertomusta äärimmilleen ja kertoo kaiken niin, että se vaikuttaa lähes uskottavalta. Tilannekomiikan lisäksi kirjassa on paljon sanallista nokkeluutta etenkin dialogeissa. Huumorin vastapainona on kuitenkin vakavaa asiaa ja hienoja mietelmiä elämästä ja ihmissuhteista.

   Ennen nypittiin päivänkakkarasta lehtiä ja sanottiin tykkää, ei tykkää, tykkää. Tuntui kohtalokkaalta, jos päivänkakkara osoitti nuoren rakkauden toivottomaksi. Mutta se oli harmitonta, nykyään tykkäykset ovat ihmisarvon mittari.

Nousiainen ehtii sujuvasti ja nopeasti etenevän tarinan lomassa pohtia vielä niin poliittisia eroja kuin turismin vaikutuksia, niin alkuperäiskansojen kohtelua kuin hampaiden hoitoa. Kaiken keskipisteessä on kuitenkin erilaisuuden hyväksyminen. Kirnuvaaran sisarukset joutuvat moneen otteeseen ihmettelemään ja naureskelemaan toistensa outouksia, mutta hyväksyntää se ei mitenkään estä. Samaa toivoisi koko maailmalle.

… Vihaa tuntiessa kannattaa usein pysähtyä miettimään onko se kateutta, yleensä on.

   Kateuttakin enemmän se liittyy erilaisuuteen. Onko kukaan koskaan halunnut todella ymmärtää ketään erilaista? Vai vain sillä tavalla kuin itselle ja omalle taloudelle ja omalletunnolle sopii.

TUULA-LIINA VARIS / MARJA BJÖRK

VARIS, TUULA-LIINA: Huvila

Kustantaja: WSOY 2016

Isän kanssa keskustellaan taiteesta ja suurista elämänkysymyksistä, äidin kanssa kyökkiasioista, muodista ja seurapiiritapahtumista. Ei tyttölapsen tarvitse äidin mielestä olla muuta kuin sievä, siisti, hyväkäytöksinen ja tanssitaitoinen.

Vanhanaikaset odotukset eivät tyydytä Raakelia. Hän opiskelee yliopistossa suomen kieltä ja sukukieliä sekä kirjallisuutta. Uraksi ehkä lehtoraatti Turussa – joka tapauksessa itsenäisen naisen elämää. Perhe kuuluu seurapiireihin, rahasta ei ole pulaa. Sitten Raakel tutustuu taiteilija Aksel Korkeakorpeen, erikoisten maalausten ja kielellisten teorioiden mieheen. Kokenut Aksel kiinnostuu Raakelista - näkee ehkä viattoman pinnan alle kätkeytyvää tulta - ja hurmaa pian suojeltua elämää viettäneen neitokaisen. Mennään avioon ja asetutaan Akselin komeaan Korpivillaan asumaan. Nuori rouva on jo raskaana.

Raakel kuvittelee tulevansa elämään hienona rouvana ja suuren taiteilijan muusana, mutta ennen pitkää hän huomaakin puurtavansa kasvimaalla, kotieläinten hoidossa ja keittiössä. Avuksi otetaan naapurista terhakka Selma, joka myöhemmin osoittautuukin kultaa kalliimmaksi.  Leea-tyttären synnyttyä Aksel alkaa viipyä matkoillaan Helsingissä yhä pitempään ja yhä salaperäisempänä. Kansallissosialismi on vallannut taiteilijan mielen. Hitler on hänen sankarinsa ja Saksa ihannemaansa. Ratkaisevan askelensa Aksel ottaa, kun Raakelin syntyperä selviää hänelle:

Minä olen nainut naisen, jolla on juutalainen verenperintö ja ryssänkirkkolaiset sukujuuret. Olen siittänyt lapsen, jonka suonissa virtaa juutalaista verta.

Toista maailmansotaa edeltävä aika elää tässä kirjassa. Mainitaan tunnettuja henkilöitä: Minna Craucher epäilyttävine salonkeineen, Mika Waltari, Urho Kekkonen ja etenkin Raakelin ihailema runoilija Katri Vala. Maailmalla tapahtuu asioita, joita ei voi Suomessakaan jättää huomiotta. Yhdysvalloissa pörssi romahtaa. Mussolini nousee valtaan Italiassa, Franco Espanjassa ja Hitler Saksassa. Suomessa Lapuan liike saa kannattajia. Syttyy sota. Miehet taistelevat, naiset hoitavat työt kotona. Miehet palaavat sodasta arkussa tai muuten särkyneinä. Kukaan ei ole entisellään.

Varis käyttää taidokkaasti vanhahtavaa kieltä, mikä sitoo teosta kuvaamaansa aikaan. Näkökulma on suurimmalta osalta Raakelin, mutta kirjan lopussa puheenvuoronsa saavat jo aikuiseksi kasvanut Leea-tytär ja aina yhtä tarkkanäköinen ja luotettava Selma. Heidän kerrottavakseen jää Raakelin tarinan viimeinen vaihe. Surumielestään huolimatta Huvila ei ahdista, vaan kuljettaa vauhdilla mukanaan.

BJÖRK, MARJA: Lainaa vain

Kustantaja: Like 2016

Kirja sijoittuu 1990-luvun alkuun, pankkikriisin ja laman aikakauteen. Eeva opiskelee tuomariksi Helsingissä, mutta työskentelee Visulahden Postipankissa loma-aikoinaan. Hänen käsiensä kautta kulkevat lainahakemukset, kauppakirjat, kiinnitettävät velkakirjat ja panttaukset sekä vekselit. Erityisesti yksi vakituinen vekselinuusija alkaa kiinnostaa: boheemi Sakari Rahula, puulintujen veistäjä. Pian ollaankin jo aviossa, ostetaan lainarahoilla entinen kyläkauppa maalta ja odotetaan lasta.

Arki astuu kuvioihin. Talo on huonosti remontoitu. Kaivo on saastunut. Rotta jyrsii tiskikoneen letkut ja uunissa asustaa hiiriperhe. Sakari ei menesty itsenäisenä yrittäjänä, koska pikkutarkan harkinnan ja sisukkuuden sijasta uskoo asioiden järjestyvän rukouksen ja Jumalan avulla. Koriste-esineiden sorvaaminen hidastuu ja vaivojen valittelu alkaa. Rahat loppuvat kerta kaikkiaan. Lainoja pitäisi lyhentää ja taloudellista tukea antaa myös Sakarin alkoholisoituneelle ex-vaimolle ja syömishäiriöiselle tyttärelle. Joko alkaa rakkaus hiipua?

Rakkaus oli kuin hääkakku. Siitä otettiin pala kerrallaan ja lopulta siitä oli jäljellä vain muruja ja likainen pitsipaperi. Murut pantiin roskiin ja paperi poltettiin.

Ainoan turvan tarjoaa Anja-täti, äidin sijaisena jo Eevan lapsuudesta asti toiminut ronski baarinpitäjä. Hän on koko kirjan mielenkiintoisin hahmo. Anja on itse joutunut raatamaan ankarasti pärjätäkseen eikä hyväksy saamattomuutta tai tarjottujen mahdollisuuksien tuhlaamista. Hän näkee kaiken tarkasti ja sanoo armottomasti mielipiteensä. Räväkän pinnan alle kätkeytyy kuitenkin lämmin ja auttavainen sydän.  

Björk tuntee asiansa. Kuvaus pankkikriisiin johtaneista toimintatavoista ja kriisin vaikutuksista ihmisten elämään on tarkka ja viiltävä. Pankit ohjeistetaan antamaan lainoja mahdollisimman paljon,välittämättä lainanottajan tai takaajien maksukyvystä. Kierteeseen suistuneen vuodet kuluvat kituuttaessa ja velkoja lyhentäessä. Eeva aikoo Roope-poikansa vuoksi selvitä, edetä suunnitelmallisesti askel kerrallaan. Hän on vastuunkantaja.

DICKER, JÖEL: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Le Livre des Baltimore

Suomennos: Kira Poutanen

Sveitsiläinen Joël Dicker (s. 1985) singahti julkisuuteen vuonna 2012 romaanillaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suomennos 2014). Siinä nuori amerikkalainen kirjailija Marcus Goldman hakee neuvoja ja innoitusta oppi-isältään ja ystävältään Harry Quebertilta jäätyään jumiin toisen teoksensa kirjoittamisessa. Matka muuttuu kuitenkin murhamysteerin selvittelyksi. Baltimoren sukuhaaran tragedia kertoo Marcus Goldmanin aiemmista vaiheista, lapsuudesta ja nuoruudesta. Se kertoo alemmuudentunteesta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, mutta myös kaiken voittavasta rakkaudesta ja ystävyydestä.

Marcus ihaili lapsena suunnattomasti Baltimoressa asuvaa Saul-setäänsä ja tämän perhettä. Baltimorelaisilla kaikki tuntui olevan suurempaa ja loisteliaampaa. Oli enemmän rahaa, enemmän vaikutusvaltaa, enemmän mahdollisuuksia. Saul-setä oli kaikkitietävä ja kaikkivoipa, mutta silti lempeä ja huolehtiva. Anita-täti oli kaunis ja suurenmoinen, Hillel-serkku varhaiskypsä ja epätavallisen älykäs. Jopa perheen kasvattipoika Woody oli sankariainesta komeutensa ja liikunnallisen lahjakkuutensa ansiosta. Montclairin Goldmanit eli Marcus vanhempineen olivat heidän rinnallaan avuttomia ja keskinkertaisia, suorastaan hävettäviä.

Baltimoren suvun ihailu kuului jopa isovanhempieni intonaatiossa: heidän suussaan sana ”Baltimore” kuulosti kuin kullasta valetulta, kun taas ”Montclair” kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu limakirjaimin. Baltimoreja kehuttiin, Montclaireja moitittiin. Jos Baltimorien televisio ei toiminut, se johtui siitä, että minä olin säätänyt sen väärin, jos heidän leipänsä ei ollut tuoretta, se johtui siitä, että isäni oli ostanut sen. Saul-sedän tuomat limput olivat aina erinomaisen herkullisia, ja jos televisio alkoi taas toimis, se johtui varmasti siitä, että Hillel oli korjannut sen.

Kirja limittää jännittävällä tavalla nykyhetkeä ja mennyttä. Nykyhetkessä Marcus on kuuluisa kirjailija, varakaskin. Hänen pitäisi keskittyä uuden teoksen kirjoittamiseen, mutta hän alkaakin elää muistoissaan. Joskus syynä on jokin keskustelu, joskus jokin tietty tapahtuma tai paikka, joskus jopa koira. Eräänlainen kronologinen järjestys tapahtumissa onneksi on niin nykyhetkessä kuin menneisyydessäkin – kärryillä pysyy melko hyvin, kun apuna ovat vielä lukujen alussa olevat tiedot tapahtumapaikasta ja -ajasta. Näistä palasista alkaa rakentua tarina Baltimoren sukuhaaran Tragediasta, johon kertoja viittailee salaperäisesti ja kohtalonkaikuisesti pitkin matkaa. Salaisuudet paljastuvat ja monet Marcuksen hellimistä uskomuksista osoittautuvat vääriksi. Marcus ymmärtää tehtäväkseen näiden asioiden taltioinnin, hänelle rakkaiden henkilöiden muiston säilyttämisen.

Miksi kirjoitan? Koska kirjat ovat voimakkaampia kuin elämä. Ne ovat paras mahdollinen kosto elämälle. Ne kertovat mielen muureista, muistin tuhoutumattomasta linnakkeesta.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on hyvä lukuromaani. Juoni on taidokas: menneisyys ja nykyisyys kulkevat rinnakkain ja punoutuvat yhteen ja kummankin aikatason suhteen riittää jännitettävää. Paljon ei haittaa, vaikka kertomus välillä hieman junnaa ja henkilöhahmot jäävät melko ohuiksi. Dickerin tapa kertoa asioita on kevyt ja vauhdikas, minkä Kira Poutanen onnistuu siirtämään suomennokseensa täydellisesti.

RYTISALO, MINNA: Lempi

Kustantaja: Gummerus 2016

Sodankylässä syntynyt ja nykyisin Kuusamossa asuva Minna Rytisalo (s. 1974) on lukion äidinkielenopettaja. Kaksikymmentä vuotta hän haaveili kirjan kirjoittamisesta ja nyt se on totta – esikoisteos Lempi ilmestyi kesällä. Sen tapahtumapaikkana on syrjäinen kylä Lapissa ja tapahtuma-aikana jatkosodan viimeiset vuodet, jolloin syrjäisyyskään ei säästä tuholta ja hävitykseltä.

Lempi on kauppiaan tytär, ylioppilas ja hyvään elämään tottunut. Miksi hän nai yhtäkkiä Viljamin, joka on kyllä tilanomistaja, mutta kovin ujo ja kömpelö? Kaikki näyttää kuitenkin menevän hyvin. Lempi ottaa tilan työt haltuunsa ja rakkaus kukoistaa. Sitten Viljami joutuu lähtemään sotaan ja esikoista odottava Lempi jää hoitamaan asioita yksinään, vain aputyttö seuranaan. Mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun saksalaiset eivät enää olekaan aseveljiä, vaan Lappia tuhoavia vihollisia? Lähteekö Lempi tosiaan saksalaisten matkaan ja jättää niin pienen kasvattipoikansa kuin juuri syntyneen vauvansa aputyttö Ellin hoiviin? Viljami ei tätä jaksaisi mitenkään uskoa, mutta poissa Lempi kuitenkin on ja vain muistot satumaisesta rakkaudesta jäljellä. Viljami kertoo tapahtumista tunteikkaasti, sydän vereslihalla.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Seuraavaksi tunteitaan vuodattaa Elli, aputyttö. Hänen kuvauksensa Lempistä ei ole kovinkaan imarteleva: emäntä vain laiskottelee ja huokailee kun hän itse hoitaa kaikki työt lehmän poikimisesta leipomiseen. Ilkeäkin Lempi on ja rahanahne. Mutta Ellillä on haaveensa.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva.

Viimeisen puheenvuoron käyttää Lempin kaksonen, muutaman minuutin nuorempi Sisko. Sisarukset ovat juuri kaksosuutensa vuoksi toisilleen tavallista läheisempiä, vaikka muuten hyvin erilaisia. Sisko on järkevä ja tasainen, ei suuremmin tunteile vaan ottaa asiat sellaisenaan. Suhde saksalaiseen Maxiinkin on enemmän harkinnan kuin rakkauden tulosta. Lempi on eri maata.

Sinunlaisesi virvatuli saattaisi kiinnittyä hetkeksi aloilleen, mutta mitä kun pitäisi rikkoa jääkansi avannon päältä, että saa karjalle vettä, sellainenkin asia. Se kysyisi paljon kestävämpää rakkautta kuin sinulla olisi antaa,

Siskon mukana koetaan matka haaveen perässä Saksaan, haaveen murskaantuminen ja elämä sodan jälkeisessä Suomessa ”saksalaisen morsiameksi” leimattuna. Sisko myös asettaa paikalleen viimeiset palat Lempin, Ellin ja Viljamin tarinassa.

Rytisalo hallitsee hienovaraisen kerronnan taidon. Asioita ei tarvitse sanoa suoraan, vaan lukija saa ilon oivaltaa niitä itse pienien vihjeiden perusteella. Mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka, koska viimeiset palaset annetaan vasta siellä. Kieli on kaunista ja kuvailevaa ja lauseiden rytmi vie mukanaan. Kullakin henkilöllä on oma äänensä, joista etenkin Elli tuo mieleen Katja Ketun kätilön. Lapin luonto puhuttelee kaikkia aisteja, mutta toimii myös pohjana mielialoille ja tunteille.

Miten voi olla niin, että samalla tavalla sammal kasvaa, elävä niin kuin aina, miksi siihen ei mikään vaikuta, vaikka miten ihmiset tappavat toisiaan, kärsivät, kuolevat, katoavat, ja sammal pysyy samanlaisena, vihreänkosteana, pehmeänä ryijynä.

Lempi on hieno romaani, jonka lukeminen tuottaa suurta nautintoa ja iloa. Sille voi povata vielä suurta menestystä.