ARIKAWA, HIRO: Matkakissan muistelmat

Kustantaja: S & S 2019

Alkuteos: Tabineko Ripouto

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Kulkukissa, uhmakas ja itsetietoinen kolli, alkaa pitää erään hopeanvärisen pakettiauton konepeltiä nukkumapaikkanaan. Auton omistaja, Satoru-niminen nuorimies, ei hermostu tassunjäljistä vaan alkaa ruokkia kissaa tunnollisesti joka päivä. Vastineeksi hän saa hetkisen rapsuttaa leuanalustaa.

Eräänä yönä kulkuria tönäisee auto. Toinen takajalka murtuu, mutta ei hätää: uskollinen Satoru hoitelee Nanaksi nimeämänsä kissan taas terveeksi (Nana tarkoittaa japanin kielessä numeroa seitsemän ja viittaa kollin hännän malliin). Parissa kuukaudessa mies ja kissa ovat tottuneet toisiinsa siinä määrin, että kulkuri suostuu muuntautumaan kotikissaksi.

Viiden hyvän vuoden jälkeen Satoru ilmoittaa odottamatta, että olosuhteet ovat muuttuneet. Hän ei voi enää pitää Nanaa luonaan, mutta tulee tietenkin hankkimaan tälle hyvän ja rakastavan uuden kodin. Ensin käännytään Satorun lapsuudenystävän Kōsuken puoleen. Satorun rakas Hachi-kissa oli poikien yhteinen lemmikki, sillä Kōsuke ei isänsä vastustuksen vuoksi voinut saada omaa. Nyt isän auktoriteetti ei enää pure, mutta entä vaimon? Lopputulos: Nana palaa kotiin Satorun kanssa.

Seuraavaksi Satoru ajaa pitkän matkan yläkouluaikaisen ystävänsä Yoshiminen luo. Karu Yoshimine ei sen paremmin rakasta kuin inhoakaan kissoja tai muita lemmikkieläimiä. Tärkeintä hänen kannaltaan kissassa on sen taito pyydystää maatilaa kiusaavia jyrsijöitä. Juro ulkokuori saattaa kyllä kätkeä lempeän sisimmän, sillä vasta äskettäin Yoshimine on pelastanut pienen kissanpennun tien viereltä. Nyt pentu tuntuu puolustavan reviiriään yllättävän ärhäkästi ja määrätietoisesti. Lopputulos: Satoru ja Nana ajavat yhdessä pitkän matkan takaisin kotiin.

Vielä Satoru yrittää onneaan lukioaikaisten ystäviensä Sugin ja Chikakon luona. Pariskunta on avannut majatalon, jonne niin kissan- kuin koiranomistajatkin ovat tervetulleita lemmikkeineen. Omasta takaa avioparilla on koira ja kissa, joista koira saa raivokohtauksen joka kerta Nanan nähdessään, vaikka muuten suhtautuu majatalossa asuviin lemmikkeihin sopuisasti. Olisikohan syynä Sugi-isännän oudon kireä suhtautuminen Satoruun? Lopputulos: Nana ja Satoru palaavat kotiin yhdessä.

Nyt Satoru on tehnyt lopullisen päätöksen. Hän muuttaa Nanan kanssa asumaan tätinsä Norikon luo Hokkaidon saarelle, kauniin luonnon äärelle. Elämänsä loppuun saakka Nana saa olla Satorun kissa.

Minun muistelmani päättyvät pian.

   Se ei ole lainkaan surullista.

   Samalla kun käymme läpi matkamuistojamme, valmistaudumme uudelle taipaleelle.

   Muistaen edellä menneitä.

   Ja heitä, jotka tulevat perässä.

   Horisontissa kohtaamme vielä joskus kaikki rakkaamme.

Matkakissan muistelmat on taidokkaasti rakennettu. Satorun elämästä paljastuu aina hieman lisää, kun hän vierailee vuorollaan kunkin vanhan ystävänsä luona. Monet muistot ovat surullisia. Nenäliinaa tarvitaan ehkä myös kertomuksen lopussa, kun lisää salaisuuksia paljastuu. Kaunis ja liikuttava kertomus miehen ja kissan kumppanuudesta.

GALLAY, CLAUDIE: Odottamaton kauneus

Kustantaja: WSOY 2019

Alkuteos: La beauté des jours

Suomennos: Titia Schuurman

Periaatteessa Jeannella on kaikki hyvin. Aviomies Rémy osoittaa vielä kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen rakkauttaan monin pienin teoin ja toisinaan jopa sanoin, kaksostyttäret ovat itsenäistymässä ja työssään postin kassalla Jeannella on hauskaa etsiessään asiakkaiden joukosta hyviä ihmisiä. Silti jokin on alkanut ahdistaa.

Yksi elämä ei riitä. Jeanne olisi halunnut monta elämää, jotta hän voisi kokea kaikki ne valinnat joita ei tehnyt, kaikki ne suunnat joita ei valinnut.

Jeanne tuntuu juuttuneen ohi kiitävien junien ja pihalla vierailevan ketun tarkkailuun, macaronleivokseen tiistaisin, sunnuntailounaisiin lapsuudenkodissa maalla. Erikoisin tapa hänellä lienee sattumanvaraisesti valittujen ihmisten seurailu pitkin kaupunkia. Eräänä päivänä seuraamisen kohde osoittautuukin tutuksi.  Hän on nuoruusaikojen ihastus Martin, jota Jeanne aikoinaan rohkeasti kutsui treffeille, mutta joka saapui sinne ystäviensä kanssa! Nyt se on Martin, joka kutsuu Jeannea. Onko Jeanne valmis seikkailuun?

Suurin muutos Jeannen elämässä seuraa kuitenkin siitä, kun hän tutustuu performanssitaiteilija Marina Abramovićin elämään ja taiteeseen. Marina pystyy voittamaan pelkonsa ja asettamaan esityksen aikana henkensäkin alttiiksi. Ennen kaikkea Jeannea puhuttelee hänen rohkeutensa muuttaa taiteeksi kipeät henkilökohtaiset valinnat.

Marina puhuttelee kaikkia ihmisiä, se ottaa kaikki ihmiset mukaan. Se puhuu siitä keitä me olemme, mistä me tulemme, mitä meille tapahtuu ja miksi ollaan sellaisia kuin ollaan. Miksi kärsitään niin paljon. Ja mitä me teemme elämällemme. Minkä merkityksen sille annamme… Abramović auttaa minua ottamaan kevyemmin.

Hiljaisesti Jeanne alkaa poiketa jokapäiväisistä rutiineista. Tavallaan hän etsii omaa identiteettiään muunakin kuin osana kokonaisuutta ”herra ja rouva Rémy Savoie”. Läheiset pitävät Jeannen kiinnostusta Abramovićista pakkomielteenä, josta kannattaisi kasvaa eroon.

Jeanne on kirjan keskeisin hahmo, sillä kaikkea seurataan hänen näkökulmastaan. Hänen lähipiirissään on kuitenkin monia mielenkiintoisia tyyppejä. On ystävätär Suzanne, joka romahtaa täysin, kun asuinkumppani lähtee toisen naisen matkaan. On siskontytär Zoe, jota useimmat pitävät jälkeenjääneenä ja hankalana, mutta jonka sisimmässä asuu odottamatonta kauneutta. On Comben häirikköveljeksiin kuuluva Lattanaama, joka kaipaa vain hieman ystävällisyyttä. On viisas ja rohkaiseva mummu.

Odottamaton kauneus on hidastempoinen kirja, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään erikoista. Silti tarinan aikana moni sen henkilöistä on muuttunut rohkeammaksi ja vapaammaksi. Lämmin ja rohkaiseva kirja, kaunis.

BLASIM, HASSAN: Allah99

Kustantaja: WSOY 2019

Alkuteos: Allāh99 – Īmailāt mutarjim Emil Cioran

Suomennos: Sampsa Peltonen

Kustantaja luonnehtii Blasimin Allah99-teosta romaaniksi, mutta paremminkin se on kokoelma tarinoita. Kirjan kehyskertomuksessa Irakista Suomeen paennut eläinlääkäri Hassan ”Minervapöllö” Buma on saanut apurahaa perustaakseen blogin Allah99. Sitä varten hän tarvitsisi yhdeksänkymmentäyhdeksän haastattelua niin Irakissa asuvilta kuin Eurooppaan muuttaneilta irakilaistaiteilijoilta ja -kirjailijoilta, mutta apuraha tuntuu hupenevan Hassanin lempiharrastuksiin eli oleiluun kapakoissa ja tiuhasti vaihtuviin naissuhteisiin.

… minä olen pahainen pakolainen, jonka runosuonen jatkuva pelko on saanut tukkoon. Olen viinatynnyriin pudonnut eläinlääkäri tai sanaseppo joka on vuosien ajan rakentanut hiekkalinnoja, jotka eivät kiinnosta ketään.

Näennäisesti tekstit ovat Hassanin tekemiä haastatteluja, mutta ovatkohan ne ainakin osin keksittyjä? Jokaisessa tarinassa on haastattelijan lyhyt pohjustus ja muutamia kysymyksiä, mutta suurimmalta osalta äänessä ovat haastatellut. He ovat pääosin Irakista ja Suomesta, jokunen myös Syyriasta, Egyptistä, Ruotsista ja Saksasta. Osa näistä ”haastatelluista” on jo kuollut, mutta Hassanin mielestä ”kuolleilla on oikeus piikitellä ja tarinoida siinä missä elävilläkin”. Ja taitaapa Hassan haastatella Blasimia itseäänkin.

Jotkut kertomukset ovat ainakin aluksi ironisella tavalla jopa hauskoja. Nainen perustaa turvapakan sodan vuoksi kodittomiksi jääneille kissoille. Kurdikokki lisää arabien ruoka-annoksiin kuivattuja ja jauhettuja torakoita. Tubettaja keksii ruveta myymään torilla kärpäsenraatoja kanojen ruuaksi, kunnes amerikkalaisten tulo Irakiin lopettaa taloussaarron:

… maahan alkoi taas virrata kaikkea: murhamiesten aseyhtiöitä ja kansainvälisiä öljykonserneja; elintarvikejättejä, autonvalmistajia sekä lääke-, tupakka- ja viinatehtaita; terroristitehtaita, autopommitehtaita ja mafiajengejä; demokratian, naisten oikeuksien ja tasa-arvon iskulauseita; uskonsotien ja radikalisaation kasvualustoja… Irakiin virtasi aivan kaikkea – ainoastaan rauha jäi ovenrakoon pohtimaan, tohtisiko astua sisään.

Irakiin ja Syyriaan sijoittuvissa kertomuksissa toistuu yhä uudestaan elämän epävarmuus, sillä hetkenä minä hyvänsä autopommi tai salamurhaajan luoti voi lopettaa ihmisen elämän kesken arkisen hyörinän. Ravintolankin suosiota mitataan sillä, montako kertaa se on vuoden mittaan räjäytetty. Tuho luo myös uusia ammatteja, kuten silikoninaamioiden valmistusta iskuissa silpoutuneille vainajille. Toisinaan kauheutta ei voi käsitellä kuin makaaberin liioittelun avulla, kuten on kertomuksessa sähköisiä ääniveistoksia valmistavasta miehestä. Puukuoren sisällä virtapiiri tuottaa erilaisia ääniä. Kaamealla tavalla kaunista!

Suunnittelimme lapsifiguurin, jolta on leikkaantunut räjähdyksessä kädet irti ja jonka sisästä kuuluu räpyttelevien siipien ääntä. Lapsihahmon vieressä oli tulimeressä paistuneita tomaatteja ja appelsiineja, joista kuului kärpästen surinaa. Lapsen äiti lojui karrelle palaneessa maassa, ja hänen sisästään kuului aaltojen liplatusta.

Suomessa elämä on tähän verrattuna leppoisaa. Voi juoda kapakassa jallua ja olutta ja vetää ehkä ekstaasiakin. Voi etsiä naisseuralaisia – marraskuu on Suomessa parasta aikaa peittojen pelmutteluun. Silti täälläkin satunnainen tapahtuma tai sana palauttaa yhtäkkiä mieleen muiston entisen kotimaan kauheuksista tai tuskallisesta pakomatkasta kohti turvaa.

Kuvittelin naiivisti vuosien ajan, että kuka tahansa joka lukee paljon ja suhtautuu maailmaan uteliaasti, muuttuu mielikuvituksensa kautta vapaaksi yksilöksi, joka ei kärsi rajoittavasta nationalismista, ällöttävästä ylpeydestä, rasismista eikä vihasta. Kuvittelin, että jokainen kirja on mahtava rakkauskirje. Maanpakomatkani aikana moinen pinnallinen romantiikka karisi. Vihan, pikkusieluisuuden ja väärinymmärryksen kylänraitti kulkee Bagdadista Helsinkiin asti, ja jokaisella pysäkillä piilee tappaja.

Hassanin kirjaamien tarinoiden kanssa vuorottelevat Alya Mardan -nimisen naisen lähettämät sähköpostit omista käännöstöistään ja ajatuksistaan. Nämä viestit ovat otteita Tanskassa asuvan irakilaisen Adnan al-Mubarakin Blasimille lähettämistä todellisista sähköposteista. Alya on kyllä ujutettu joihinkin kertomuksiinkin eli Blasimin kirjassa käydään melkoista piirileikkiä.

Hassan Blasim (s. 1973) Helsingissä asuva irakilaissyntyinen kirjailija, elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja. Blasim kirjoittaa arabiaksi, mutta hänen novellikokoelmiaan on käännetty noin kahdellekymmenelle kielelle. Vuonna 2014 kokoelma Irakin Purkkajeesus voitti brittiläisen Independent-lehden kirjallisuuspalkinnon. Blasimille on myönnetty myös mm. taiteen Suomi-palkinto.

Pakenin maasta, koska olin lopen uupunut alituisiin pettymyksiin, sortoon, köyhyyteen, sotiin ja siihen ettei yksilönvapauksille ollut alkuunkaan tilaa. Pakenin Bagdadin pätsistä Helsingin hankiin. Pakenin jotta aistini ja ruumiini pääsisivät vapaaksi vankeudesta ja ankeudesta. Tarvitsin niin kipeästi valoa ja taivasta. Pakomatka oli täyttä tuskaa. Suomeen saapuessani olin kuin nälkäisen susilauman raatelema saaliseläin. Eikä minulla ollut mitään muuta kuin vanha luottolääkkeeni – kirjoittaminen!

NIVUKOSKI, PAULA: Nopeasti piirretyt pilvet

Kustantaja: Otava 2019

1920-lukua Pohjanmaalla. Liisa on isokyröläisen perheen esikoinen. Tai ennen häntä syntyi kylläkin Taisto, mutta tämä lapsi kuoli jo ensimmäisenä talvenaan. Äidin mielessä poika kuitenkin varttuu Liisan ja pikkusisko Sennin rinnalla ja voittaa nämä huomaavaisuudessaan ja taidokkuudessaan mennen tullen. Isä sentään luottaa Liisaan ja antaa ennen kuolemaansa hänelle tehtävän: koita sinä pitää tila suvus.

Isä tarttui Liisaa leuan alta ja katsoi suoraan silmiin. Kuule ny, äläkä unohra. Likat ei oo yhtään sen häjympiä ku poijjakkaa. Ja jos väkevyyres jotaki häviää, niin ällis sen ylittää.

Kosijoita nuorella Liisalla on kaksin kappalein. Antero on hienotunteinen ja uskollinen, mutta hänen mukanaan taloon ei tulisi lainkaan omaisuutta. Tummasilmä Kalle taas on talollisen nuorempi poika, joka osaa kosiskelun taidot. Hän järjestää romanttisia tapaamisia, kirjoittaa runonkin ja lupaa olla jättämättä koskaan.

- vaikka kuihtuus sun talosi,

en sua ikinä hylkää.

Olen sinun valosi,

ikinä en pelkää.

Kalle ei kuitenkaan tule Koskiluhdan tilalle isännän ottein. Hän ei tunne vastuuta töiden sujumisesta eikä raada viimeiseen hikipisaraan saadakseen sadon pelastettua. Päinvastoin hän alkaa pian valitella pienviljelijän elämän epävarmuutta, alituista köyhyyttä ja nälkää. Kalle haluaa Amerikkaan rahaa vuolemaan! Ja Amerikkaan hän lähtee, vaikka matkaa varten on myytävä naapureille hyvää karjaa. Liisa jää taistelemaan tilan säilyttämisestä, helmoissaan kaksi lasta ja kolmas tulossa.

Voi pirnales, kun sinet ikänä ymmärrä. Sinä lähäret muille mettätöihin, sinä lähäret Nurkkalan karsinoota korjaamahan, vaikka omatkin porsaat karkaa. Sinä lähäret Amerikkahan ja jätät mun niskoolle tämän kaiken, mätänevät perunat, fletajavat saranat, rääkyvät kersat ja kiukkuusen äiteen! Sinä lähäret!

Liisan elämä menee todella ahtaalle. Rahaa ei ole edes uusiin kenkiin. Leipään on lisättävä pettua. Amerikasta tulee kirjeitä harvakseltaan ja Kallen kotiinpaluu lykkääntyy lykkääntymistään. Ikävä kaivertaa Liisan mieltä eivätkä oloa helpota kyläläisten vahingoniloiset säälittelyt tai ilkeämieliset vihjailut. Äiti häpeää tytärtään ja nalkuttaa. Eikö Liisa olisi jo tarpeeksi aikuinen pitääkseen puoliaan? Eikö hän voisi ottaa ohjakset omiin käsiinsä ja tehdä rohkeita ratkaisuja? Tukea saattaisi löytyä yllättäviltäkin tahoilta.

Liisa on kirjan keskeisin hahmo, jonka välityksellä asiat nähdään. Hänen itsetuntonsa on äidin soimausten vuoksi nuorena kovin matala eikä hän osaa oikein puolustautua ilkeyttä vastaan. Hän on myös helposti mietteisiinsä vajoava ja kehittelee mielikuvissaan kaikenlaisia outoja kertomuksia. Öisin vaivaavat painajaiset, joita hän tulkitsee enteinä tulevasta. Kasvu voimanaiseksi on ankara ja pitkä, mutta isän sanat velvoittavat.

Kirjan kieli on sujuvaa ja vaihtelevaa, paljon runollisia kielikuvia, paljon puolilauseita ja toistoja. Repliikeissä pohjalainen murre on mehevää ja eloisaa. Tämä on kunnianosoitus pohjalaiselle naiselle, joka synkälläkin hetkellä pystyy näkemään auringon valaisemat pilvet.

Maa oli koti ja elämä. Sukupolvet solmittiin yhteen pellolla saappaat ravassa. Kehrä kiersi seitsemästi ympäri yhdellä rukin pyörän kierroksella.

PAGE, LIBBY: Pinnalla pysymisen taito

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: The Lido

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Kate on 26-vuotias aloitteleva toimittaja. Hän on vastikään muuttanut Brixtoniin, Etelä-Lontooseen, ja raportoi paikallislehteen lähinnä kadonneista lemmikeistä, tietöiden aikatauluista ja kaavoitussuunnitelmista. Nyt päätoimittaja antaa hänelle ensimmäisen oman jutun: lopettamisuhan alaisen maauimalan puolesta kampanjoivien henkilöiden haastattelemisen. Näin Kate tutustuu 86-vuotiaaseen Rosemaryyn.

Rosemaryn elämään vuonna 1937 avattu Brockwellin uimala on kuulunut aina. Hän ui siellä Lontoon pommitusten aikana, George kosi häntä altaan reunalla ja viisikymmenvuotishääpäiväänsäkin Rosemary ja George juhlistivat altaalla. Uimala on siis täynnä rakkaita muistoja, jotka katoaisivat paikan sulkemisen myötä. Sitä Rosemary ei usko kestävänsä. Tietysti hän ajattelee myös kaikkia niitä, joille maauimala on tärkeä virkistäytymis- ja turvapaikka ja niitä, joille se on ainoa ranta, jonka he tuntevat. Brixton on jo ennättänyt menettää kirjastonsa, jossa Rosemary vuosikymmeniä oli töissä ja jonka puolesta ei herätty ajoissa taistelemaan.

On niin paljon asioita, joilla ei tunnu olevan merkitystä. Me elämme niiden kanssa ja kävelemme ohi ja ajattelemme, että kyllä tuokin vielä järjestyy tai ei sillä ole väliä tai no se siitä sitten. Kaupungit muuttuvat ja rakennusfirmat ostavat ihmisiltä kodit alta rakentaakseen lisää miljoona-asuntoja, eikä sillä ole väliä. Mutta sitten yhtenä päivänä sitä herää ja tajuaa, että kyllä sillä itse asiassa on väliä…

Syy maauimalan lopettamiseen on tietenkin raha. Etenkin talviaikaan se on tuottanut huonosti ja nyt Brixtoniin miljoonataloja rakentanut rakennusfirma on tehnyt siitä houkuttelevan tarjouksen. Uimalan paikalle rakennettaisiin yksityinen kuntosali, joka firman laskelmien mukaan edistäisi alueen asuntojen myytävyyttä.

Kate on hyvin epävarma ja ahdistunut nuori nainen. Hän tuntee kaiken aikaa epäonnistuvansa tekemisissään ja häpeää ulkomuotoaan (jossa kaikesta päätellen ei ole kyllä mitään vikaa). Hän on hyvin yksinäinen, koska välttelee kaikkia ihmiskontakteja vanhempiaan ja sisartaan lukuun ottamatta. Taustalla väijyy kaiken aikaa Paniikki, joka voi saada Katen lyyhistymään katukäytävälle itkemään.

Tutustuminen Rosemaryyn ja uimalaan muuttaa Katen elämän. Rohkaistuminen uimaan peloista huolimatta virkistää ja lujittaa itsetuntoa ja Rosemaryn välityksellä tutuiksi tulevat ihmiset lisäävät turvallisuuden tunnetta. Katen uimalasta kirjoittamat artikkelit kasvattavat hänen ammatillista mainettaan ja herättävät ihmisiä taistelemaan. Ihmiset alkavat yhä laajemmin oivaltaa, että maauimala voi tosiasiassa olla koko yhteisön sielu.

Uimala ei ole pelkästään maakuoppa, joka täytetään vedellä ja jossa ihmiset sattuvat silloin tällöin uimaan. Kyse on paljon isommasta asiasta. Niin isosta, että jollei sitä ei näe, ei käytä silmiään kunnolla… Ja jollei kyse ole uimalasta niin sitten kirjastosta tai nuorisokeskuksesta tai siitä kerrostalosta, josta se ikänsä siellä asunut mies joutuu kadulle.

Pinnalla pysymisen taito on lempeä ja hyväntuulinen kirja. Osittain edetään ennalta odotettavien käänteiden mukaan, mutta mukana on myös mietittävää. Rakkaus, ystävyys, yhteisöllisyys, suvaitsevaisuus ovat sen avainsanoja.

MERO, NIINA: Englantilainen romanssi

Kustantaja: Gummerus 2019

Freelance-toimittaja ja kirjallisuudenopiskelija Nora rakastaa kaikkea englantilaista, etenkin viktoriaanisen ajan kirjailijoita (Keats, Shelley, Byron), romantiikan ajan taidetta (Henry Fuseli) ja nykyhetken komisarioita (Morse, Lewis). Englantiin hän ei ole koskaan uskaltanut matkustaa, koska on pelännyt pettyvänsä. Pikkusisko Helin häistä hän ei voi kieltäytyä.

Nora ei oikein pysty tunnustamaan itselleenkään, että tuntee kaunaa Heliä kohtaan. Pulppuava ja tunteissaan estoton Heli on lapsuudesta asti ollut huomion keskipisteenä ja nyt hän on saamassa kaiken, mistä Nora on vain haaveillut: prinsessapäivän, aristokraattisen aviomiehen, kartanon Englannin maaseudun sydämessä, satakielet ja salaiset puutarhat.

Englanti ei onneksi tuota pettymystä sateisena ja sumuisenakaan. Helin sulhanen Mark on komea ja kohtelias, Oxfordin houkuttelevat kirjastot tavoitettavissa ja sukukartano juuri oikeanlainen.

Kartano oli juuri sellainen, millaiseksi kuvittelin kaikkien goottilaisten romaanien tapahtumapaikat. Se oli synkkä, ylväs ja eristyksissä. Saatoin nähdä mielessäni ukonilman lyövän maahan kumpuilevilla laidunmailla kartanon takana ja ikkunoissa varjojen lailla liikehtivät, menneiden vuosisatojen aaveet… Nämä ihmiset kuuluivat sukuun, joka oli vanhempi kuin Suomen tasavalta.

Kaikki kartanon asukkaat eivät ota Nora vastaan avosylin. Helin tuleva anoppi on kolea ja vanha hovimestari valmis Transilvaniaan. Onkohan runsaasti tatuoitu ja huppari-farkut-maiharit-linjaa harrastava nuori nainen liian poikkeava sopiakseen sukuun? Kun kännykän soittoäänikin on Danzigia…

En tiedä, millaiseksi olin Markin vanhemmat kuvitellut, mutta jostain syystä mielikuvani aatelisrouvasta oli ollut lähempänä Hyacinth Bucketia kuin Granthamin leskikreivitärtä. Kävi ilmi, että jälkimmäinen olisi ollut huomattavasti todenmukaisempi esikuva, sillä lady Chattenham näytti yhtä happamalta kuin puolukkaa mansikaksi luullut pikkuvauva.

Varsin pian utelias ja tahdittomuuteen asti suorasukainen Nora on onkinut esille suvun salaisuuden: Markin vanhempi veli James on yli kymmenen vuotta aiemmin kadonnut jäljettömiin. Kuollut? Suljettuna johonkin parantolaan? Päättänyt hylätä kotinsa ja perheensä ja lähtenyt pois? Noran mielikuvitus käy ylikierroksilla.

Hieman Noran salapoliisintyötä häiritsee komea puutarhuri Matthew, jonka pelkkä kosketus lähettää sähköisiä värähdyksiä pitkin olemusta. Toisenlaista värinää aiheuttaa yliopistolla nuori kirjallisuudentutkija Dorian, jonka kanssa on autuaallista keskustella kummallekin rakkaiden kirjailijoiden elämästä ja etenkin kuolemasta.

Englantilainen romanssi on aivan häpeilemättä perinteinen viihderomaani eli romantiikkaa ja jännitystä. Se on kuitenkin hyvä lajityyppinsä edustaja, sillä sekä romanttisia kuvioita että jännityskäänteitä pyöritellään pilke silmäkulmassa. Huumoria löytyy sanailuista, tilanteista ja henkilöhahmoista, etenkin yrmystä Norasta. Toisaalta Meron esikoisromaani on mukava tietoisku Englannin viktoriaanisen ajan kirjailijoista ja taiteesta. Kepeää ja vetävää luettavaa teekupposen ja skonssien ääressä.

SETTERWALL, CAROLINA: Toivotaan parasta

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Låt oss hoppas på det bästa

Suomennos: Laura Beck

Toukokuussa 2014 Aksel lähettää kesken työpäivän tyttöystävälleen Carolinalle viestin, jossa kertoo sähköpostinsa salasanat siltä varalta, että sattuisi kuolemaan. Ja jatkoksi toivotuksen: Toivotaan parasta!  Kolmekuukautista Ivan-vauvaa urakalla imettävä Carolina huolestuu ensin, mutta sitten ärsyyntyy. Miten karua ja tunteetonta! Saman vuoden lokakuussa Carolina herää eräänä aamuna ja löytää miehensä kuolleena. Sydän on pettänyt.

Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa. Toinen taso alkaa huhtikuusta 2009, jolloin suuria musiikkitapahtumia ammatikseen järjestävä Carolina tapaa riehakkaissa juhlissa media-alalla työskentelevän Akselin. Tunteet heräävät heti puolin ja toisin. Carolina olisi nopeasti valmis kiinteään suhteeseen, mutta Aksel empii.

Siihen meni kolme kuukautta, ja sitten suostuit kutsumaan itseäsi poikaystäväkseni ja minua tyttöystäväksesi. Vaikka et käytä sanoja kovin usein. Et pidä nimilapuista. Haluat itsepintaisesti edelleen sanoa tykkääväsi kun ilmaiset hellyyttä, mutta olen jo tottunut siihen. Olen päättänyt sen tarkoittavan juuri sitä mitä haluankin. Sinä käytät vain karumpaa kieltä kuin useimmat.

Carolina on kärsimätön ja päättäväinen. Hän haluaa yhteisen kodin ja ostaa sen. Hän haluaa lapsen ja hankkiutuu raskaaksi. Hän haluaa isompaan asuntoon Tukholman keskustaan ja sellaiseen muutetaan. Vasta Akselin kuoleman jälkeen hän tajuaa, miten stressaavaa kaikki tämä on ollut hitaalle ja harkitsevalle miehelle. Valtava syyllisyydentunne iskee.

Olen varma, että juuri minä olen tappanut sinut. On minun syytäni että kuolit, jos ei suorasti, niin ainakin epäsuorasti. Sydämesi ei enää kestänyt minun kanssani elämisen rasitusta. En koskaan lakannut piiskaamasta sinua eteenpäin, vauhtiin joka ei sopinut sinulle. Sinä ilmoitit moneen kertaan olevasi lopen uupunut. Minä jatkoin yllyttämistä. Sydämesi petti, koska minä sain sen pettämään.

Kirjan toinen aikataso seuraa kahta Akselin kuoleman jälkeistä vuotta Carolinan elämässä. Hän on pitkään aivan lamaantunut eikä pysty muuhun kuin itkemään ja imettämään. Onneksi hänellä on upeita sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät jätä häntä hetkeksikään yksin. He laativat suorastaan aikataulun siitä, kuka kulloinkin on vuorossa pitämässä Carolinasta ja Ivanista huolta. Hautajaisten jälkeen moni kuitenkin palaa omaan elämäänsä ja Carolinan täytyy alkaa selvitä omillaan.

Setterwall kirjoittaa tapahtumista tarkasti, liiankin tarkasti - kenties hieman olisi voinut karsia mainintoja imetyksestä ja toistuvista tunteenpurkauksista. Setterwall ei kaunistele itseään ja toimintaansa, vaan piirtää kuvan kontrollinhaluisesta, kärsimättömästä ja kiivaasta naisesta, joka heittäytyy tilanteisiin täysillä ja harkitsematta. Liian pian Akselin kuoleman jälkeen aloitettu uusi suhdekaan ei alun ihanuuden jälkeen kestä. Carolinan on yksinkertaisesti vain otettava lisää aikaa ja totuttauduttava elämään omin voimin. Olemaan Ivanin äiti.

En ehkä ollut kaikkein paras kumppani sinulle. En ehkä ole paras ystävä ystävilleni. En ehkä ole kovin loistava sisko, tytär tai miniä. En todellakaan ollut paras tyttöystävä viime suhteessani. Mutta Ivanissa minulla on tarkoitus, tehtäväni elämässä. Sitä työtä en häpeä. Loppu saa ratketa ajan mittaan. Jos se ei ratkea, se saa olla silti okei. Kun ottaa kaiken huomioon, minä ehkä olen enemmän tai vähemmän okei. Okei on ehkä juuri se sana, joka kuvaa minua parhaiten.

Väkevästi tulee mieleen Tom Malmquistin vuonna 2017 suomeksi ilmestynyt teos Joka hetki olemme yhä elossa, jossa hän kertoo jäämisestään vastasyntyneen tytön yksinhuoltajaksi avovaimon kuoltua äkillisesti akuuttiin leukemiaan. Mielenkiintoista kyllä, Tomin tarina saa jatkoa Toivotaan parasta -teoksessa, sillä juuri häneen Carolina Setterwall rakastui pari vuotta Akselin kuoleman jälkeen. Suhde on ilmeisesti ollut katkolla parikin kertaa, mutta yhteydenpito jatkuu.

EILITTÄ, ANNA-MARIA: Kun olen poissa

Kustantaja: Atena 2019

Olen Ilona, 46 vuotta, olen perheenäiti, juristin vaimo ja äidinkielenopettaja, olen kuollut.

Ilona on ruumiinavauspöydällä. Olo ei ole sen kummempi kuin hammaslääkärin tuolissa, vaikka koko ajan tietääkin mitä tapahtuu. Pään täyttävät pikemminkin erilaiset huolet: kirjaston kirjat ovat palauttamatta, koti jäi kiireisen lähdön vuoksi sekasotkun valtaan, viimeinen ateria ei ollut kovin merkittävä, viimeiset sanat arkipäiväisiä. Eihän hän voinut tietää lähtönsä hetkeä ja saada kaikkea kauniiseen pakettiin sitä ennen!

Ruumishuoneelta Ilona poistuu nopeasti. Hän kulkee seinien ja ovien läpi, hän lentää. On käytävä katsomassa, miten läheiset selviävät tilanteesta (ja miten hoitavat kotia). Kuinka rakkaalta tuntuukaan aviopuoliso Turkka, kuinka komea hän onkaan! Miten rakkaita lapset, johtajatyyppi Anna ja muita sivusta tarkkaileva Lauri! Miten kiitollinen saakaan olla ajasta, jonka on heidän kanssaan saanut viettää! Miten mielellään sitä olisi vielä jatkanut!

Mielitekoja Ilonalla yhä on, mutta ei onnistu häneltä punaviinin juonti tai pikkusikareiden tupruttelu. Hän voi kylläkin kosketella ja siirrellä esineitä, availla lukkoja. Hän voi horjua tuulenpuuskassa. Hän voi tuntea olonsa epämukavaksi kylmässä ulkoilmassa ja kotoisaksi sohvalla torkkupeiton alla. Hän voi lukea salaisia papereita ja kirjeitä.

Ilonalle paljastuu vasta kuoleman jälkeen asioita, joita häneltä on salattu ja joista varsin monet muut ovat tienneet. Jotain omaan elämään läheisesti liittyvääkin. Ilona loukkaantuu syvästi ja tuntee läheisiään kohtaan hetken suoranaista kiukkua. Muitakin tunteita velloo sisimmässä eri tilanteissa, joskus vastenmielisyyttä, joskus mustasukkaisuutta ja joskus kaunaa.

Minä tarvitsen nyt kirkasta yötä ja taivaan syvyydessä sykkiviä tähtiä. Ne saisivat minut asettamaan asiat oikeaan mittakaavaan. Tyynnyttäisivät minut ajattelemaan itseäni pienenä maailman kaikkeuden osasena, hiukkasena, jolla on oma erityinen mutta ohikiitävä hetkensä vuosituhansien jatkumossa. Ei enempää mutta ei vähempääkään.

Kun kuukaudet vierivät, alkaa Ilona ihmetellä viipymistään välitilassa. Eikö hän osaa edes kuolla oikein? Pitääkö tehdä kauppoja Jumalan kanssa? Vai onko niin, että eteenpäin pääsee vasta sitten kun tietää omaisten saaneen elämästään uudelleen kiinni ja pärjäävän?

Eilitän teos on ihastuttavan arkinen ja rauhallinen. Ote on lähes ironinen: kuolema ei olekaan kuolemanvakava juttu! Ei ole pelkoa eikä synkkyyttä, vaan kauneutta ja rakkautta.

Enkä minä anna anteeksi mitään, koska mitään anteeksiannettavaa ei ole, enkä pyydä anteeksi mitään, koska kaikki on jo anteeksi annettu. Mutta minä lausun hiljaisen, painokkaan rukouksen, joka on pitkä ja rönsyilee kuin elämä itse. Minä rukoilen kaikkien rakkaitteni puolesta samalla, kun tiedän. että rukoukseni on turha, koska sekin on jo ennalta kuultu ja aavistettu.

Anna-Maria Eilittä (s. 1975) vaihtoi rahoitusalan työt teologian opiskeluihin Helsingin yliopistossa ja viimeistelee siellä nyt maisteriopintojaan. Hän kuvailee itseään paljon rukoilevaksi ja ihmetteleväksi humoristiksi, joka ei ota itseään eikä maailmaa liian vakavasti. Kun olen poissa -romaani on hänen esikoisteoksensa.

DARKE, MINNIE: Tähtiin kirjoitettu

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Star-Crossed

Suomennos: Irmeli Ruuska

Australialainen Justine Carmichael (26-vuotias, sinkku ja tähtimerkiltään jousimies) on päässyt Alexandria Park Star -lehteen töihin. Tietenkin toiveissa on toimittajan paikka, mutta Starissa sellainen aukeaa vain, kun joku vanhoista toimittajista kuolee tai lähtee muualle töihin. Siihen asti Justine on joka paikan höylän ja juoksutytön yhdistelmä, tyttökulta.

Nick Jordan (vesimies) on tuntenut Justinen syntymästä saakka ja 14-vuotiaana kokenut pienen romanssinpoikasenkin tämän kanssa. Nyt Nick ja Justine tapaavat uudestaan kahdentoista vuoden eron jälkeen. Nick on aina halunnut näyttelijäksi, mutta on tyttöystävänsä Lauran (kauris) painostuksesta harkitsemassa jotain vakaampaa ja rahakkaampaa uraa.

Nickiin yhä rakastunut Justine ei voi uskoa, että tämä luopuisi unelmastaan. Kun Justinelle yllättäen aukeaa Starin toimitussihteerin paikka, hän huomaa tilaisuutensa tulleen. Lehden astrologi, salaperäinen Leo Thornbury (jousimies), lähettää aina faksina tekstinsä, jotka toimitussihteeri sitten siirtää tietokoneelle. Nick uskoo vankasti Leon horoskooppeihin – Justinen on siis muokattava vesimiehen ennusteita ja ujutettava niihin sellaisia viestejä, että Nick alkaa taas uskoa unelmaansa (ja eroaa Laurasta).

Justinen suunnitelma ei onnistu ollenkaan, sillä Nick tulkitsee horoskooppitekstejä aivan odottamattomalla tavalla. Toisaalta kyllä muutama Starin lukija tekee niiden perusteella rohkeita ratkaisuja ja kääntää elämässään aivan uuden lehden, mikä puolestaan vaikuttaa todellisena ketjureaktiona monen muun ihmisen elämään.

Lukija (skorpioni) joutuu aika pitkään seuraamaan väärinkäsitysten ja sekaannusten sarjaa ja jännittämään Justinen puolesta. Loppuhuipennus onkin sitten todella vauhdikas ja huikea tapahtumien pyörre, johon liittyvät olennaisesti hyvin ruma koira ja kerrosten väliin juuttunut hissi.

Tähtiin kirjoitettu on hyvää viihdettä, täynnä romantiikkaa ja huumoria. Kirja etenee horoskooppimerkkien järjestyksessä vuoden läpi vesimiehestä vesimieheen. Oliko Justinen yritys vaikuttaa Nickin elämään paha erehdys?

Sama kuin erehtyisi luulemaan satelliittia tähdeksi tai naputtelisi tekstiä kokonaisen sivun, ennen kuin huomaisi, että sormet lepäsivät väärillä näppäimillä. Sama juttu kuin yrittäisi löytää perille Lontoossa New Yorkin kartan avulla.

Vai hallitsevatko ihmisen elämää sittenkin vielä suuremmat voimat? Onko kaikki tähtiin kirjoitettu?

… jos valitsi reittinsä väärän oppaan neuvoihin luottaen, päätyikö sitä väistämättä väärään paikkaan. Vai oliko kohtalolla omat mutkikkaat keinonsa varmistaa, että jokainen päätyi silti sinne minne pitikin?

Minnie Darke on Tasmaniassa vuonna 1972 syntyneen kirjailijan, journalistin ja yliopisto-opettajan Danielle Woodin (kaksonen) salanimi. Ennen Tähtiin kirjoitettu -romaania Danielle Wood julkaisi omalla nimellään useita palkittujakin teoksia, mutta jostain syystä katsoi tämän teoksen kohdalla aiheelliseksi käyttää kirjailijanimeä. Mukava kirjahan tämä on, sujuvasti etenevää ja aika puhdashenkistä viihdettä. Jos on pitänyt David Nichollsin romaanista Sinä päivänä, pitää kyllä tästäkin.

PAAVILAINEN, ULLA-MAIJA: Hyvä tyttö

Kustantaja: Otava 2019

Euran Honkilahdessa vuonna 1955 syntynyt Ulla-Maija Paavilainen työskenteli 1980-luvulla vapaana toimittajana Jyväskylässä, kun hänet kutsuttiin Uusi Suomi -lehteen Helsinkiin. Myöhemmin Paavilainen oli toimittajana Seurassa ja Iltalehdessä ennen kahdeksantoista vuotta kestävää uraansa Me Naiset -lehden päätoimittajana. Sitten meni kymmenen vuotta Sport-lehden päätoimittajana, kunnes Paavilainen jättäytyi vapaaksi journalistiksi. Eli kokemus lehtimaailmasta on vankka.

Yksi Hyvä tyttö -romaanin keskeisistä henkilöistä on Aura. Hän työskentelee 1980-luvun maakunnassa keikkatoimittajana eikä kavahda paukkupakkasia, ympäripyöreitä päiviä tai hyytyviä autoja. Useita kuolonuhreja vaatineesta vanhainkodin tulipalosta Aura onnistuu kirjoittamaan niin tunnevoimaisen artikkelin, että Uusi Sanoma -lehti katsoo aiheelliseksi kutsua hänet riveihinsä Helsinkiin.

Aura aloittaa työnsä naistensivujen osastolla. Etukäteen nousevaksi kyvyksi hehkutettu nuori toimittaja joutuu hakemaan paikkaansa ja luomaan omat kontaktiverkkonsa. Koulu on kieltämättä kovaa, kun maalaistyttö joutuu ilman varoitusta keskelle seurapiiritapahtumaa ja jopa linnan juhliin. Opittava on myös se, mistä asioista ja missä hengessä linjaltaan konservatiivisessa lehdessä saa kirjoittaa.

    Hänpä aloittaa jutun kirjoittamalla siitä, miten joulun aikaan ihmisillä pitäisi olla hyvää tahtoa ja lähimmäisenrakkautta. Ei ole hyvää tahtoa sellaisella, joka kaasuttaa autollaan apua tarvitsevan perheen ohitse pakkasessa ja jättää nämä kärsimään ja paleltumaan.

   Jutussa on kyseenalaistettava, onko ihmisillä enää ollenkaan jäljellä inhimillisiä tunteita. Voisiko siinä viitata jotenkin Jeesus-lapseen ja talliin? Ehkä ei. Jeesushan jäi henkiin.

Aura on yksinäinen. Toimittajien vapaa-aikaan kuuluisivat kapakassa istuminen ja runsas ryyppääminen, mutta Auralla jo opintolainan koroista suoriutuminen vaatii valintoja. Mielellään Aura kyllä tarttuu jokaiseen ojennettuun käteen, jopa silloin kun se on jo varattu. Eihän moni muukaan pistä painoa uskollisuudelle.

   Sanomalehden ja aikakauslehtien toimittajat istuvat eri puolilla kapakkaa. Heidän pöytäkeskusteluissaan on se ero, että sanomalehden toimittajat kertaavat päivän tapahtumia ja haukkuvat esimiehiään, kun taas aikakauslehtien toimittajat kehuvat itseään ja haukkuvat esimiehiään.

Toinen tärkeä nainen Hyvä tyttö -romaanissa on Auran pomo, osastopäällikkö Erika. Hän häpeää vaatimattomia lähtökohtiaan ja pyrkii salaamaan niin taustansa kuin myös sen tosiasian, että on päässyt esimiesasemaan lehden omistajan tuella. Tosin se taitaa olla turhaa paikassa, joka vilisee toimittajia… Erika esiintyy tietoisesti hyväntuulisena ja tasapainoisena ja ihailee kovasti mukavan pomon olemustaan. Kuitenkaan hän ei häpeä käyttää hyväkseen Auran artikkelia, jonka julkaisemisen on siirtänyt hamaan tulevaisuuteen.

 

Kulisseissa käydään jo taistelua vallasta. Lehtitalon omistaja ”Lasseliten” haluaisi säilyttää kaiken ennallaan eikä missään tapauksessa tahtoisi luopua paperimuotoisesta sanomalehdestä. Uudistajat taas saarnaavat uuden tekniikan, organisaation muokkaamisen ja sisällön uudistamisen puolesta. Edistyksellisimmät povaavat jo tietotekniikan voittokulkuakin, mutta harva vielä siitä innostuu.

Hyvä tyttö on kepeä ja nopealukuinen romaani, jonka vahvana pohjana ja uskottavuuden takeena ovat Paavilaisen omat kokemukset. Kiinnostavuutta siinä riittää kaikille, vaikka lehtialan ammattilaisille.se varmaankin tarjoaa erityisen paljon muisteltavaa ja vertailtavaa. Jatkoa on luvassa, jolloin selvinnee se, onko Aura enemmän kuin hyvä tyttö ja se, miten pitkälle kantavat Erikan juonittelut. Pienistä vihjeistä voisi arvella, että jatkossa entistä suuremman roolin saa Lisa, omistaja-Lassen vaatelias ja määrätietoinen Rouva.