MORAN, CAITLIN: Kuinka olla kuuluisa

Kustantaja: S & S 2019

Alkuteos: How to Be Famous

Suomennos: Heli Naski

Kuinka olla kuuluisa on jatkoa Caitlin Moranin vuonna 2015 suomeksi ilmestyneeseen teokseen Näin minusta tuli tyttö. Jatko-osaan pääsee kuitenkin ihan hyvin kiinni, vaikkei olisi aiempaa teosta lukenutkaan.

Johanna Morrigan on rohkea ja päämäärätietoinen nuori nainen, joka ei jää muun perheen tavoin varustautumaan ydinsotaan, vaan lähtee kuusitoistavuotiaana Lontooseen. Hän onnistuukin pääsemään musiikkitoimittajaksi D&ME -lehteen. Ensimmäinen haastateltava on tuntematon laulaja-lauluntekijä John Kite, jonka kanssa syntyy kestävä ystävyys (ja Johannan toiveissa jotain enemmänkin).

Me olemme tästedes-hehkuttajia ja yritämme tehdä omasta tästedes-jutustamme kaikkein houkuttelevimman. Sillä kaikki Lontooseen – ja mihin tahansa suurkaupunkiin – tulleilla on salaisuus: he tulivat tänne siksi, etteivät tunteneet itseään normaaleiksi kotipuolessa. Heidän ainoa keinonsa tuntea itsensä ikinä normaaleiksi on kaapata populaarikulttuuri outoudellaan, ujuttautua mikropiiristöön ja herättää musiikin, kuvien, sanojen ja muodin euforisoivien stimultanttien avulla muussa maailmassa äkillinen halu tulla yhtä oudoiksi kuin he. (Johanna Morrigan)

Nyt on vuosi 1995. Dolly Wildeksi muuttunut Johanna haluaa antaa itsestään rohkean ja räväkän kuvan, mutta tosiasiassa hän on varsin kokematon ja epävarma. Kun vanhempi kollega Tony tai kuuluisa koomikko Jerry Sharp osoittavat kiinnostusta, Jo suostuu seksiin. Aktin tunnekylmyys ja nöyryyttävyys saavat hänet kuitenkin vetäytymään – ja sepä miehiä kismittää. Tyttöparka ei osaa arvata, mihin asti hylätty mies voi kostossaan mennä!

Jerry Sharpin ja hänen hengenheimolaistensa näkemyksen mukaan naisen seksuaalinen halu on häpeällistä, mutta naisen seksuaalinen hyväksikäyttö miehinen etuoikeus. Yritys tuhota ja häpäistä Jo kilpistyy kuitenkin tämän peräänantamattomiin ja lojaaleihin ystäviin. Sekä yhä kasvavaan naisjoukkoon, joka uskaltaa nyt tunnustaa joutuneensa Jon tavoin hyväksikäytön kohteeksi.

Mutta sitten! Mutta sitten tajusin, ettei minun olisi koskaan pitänyt kantaa tätä häpeää. Kenenkään tällaista kokeneen naisen ei pitäisi. Ajatus, että naiset kantavat häpeän heille tehdyistä häpeällisistä asioista on yhtä vanha kuin Raamattu ja musta kuin Raamattu. Tämä häpeä kuuluu sinulle Jerry Sharp. Saat sen takaisin. Minulle se ei kuulu, eikä koskaan kuulunutkaan. (Johanna Morrigan)

Kuinka olla kuuluisa nostaa esiin myös sen, kuinka rockmaailmassa menestyviä naisartisteja on vain muutama ja miten paljon enemmän töitä he joutuvat uransa eteen tekemään miehiin verrattuina. Rockin maailma on miehinen ja asenne naisiin alentuva. Lauluissa kyllä kerrotaan naisista, mutta ainoa heihin liittyvä attribuutti on maailmaa valaiseva kauneus. Eivätkö rumat naiset ansaitsisi lauluja hekin? Miesten kohdalla rumuus ei merkitse mitään, tärkeintä on kuuluisuus.

Meidän täytyy tehdä myös rumista tytöistä kuuluisia. Kasvattaa omaa skaalaamme. Meidän täytyy tehdä noita-akoista yhtä kuumia kuin miessioista. Kuuluisuus on oikotie valtaan. Se on vallankumouksen käynnistys virtajohdolla. Minä aion tehdä naisasioista seksikkäitä. (Suzanne Barks)

Vielä yksi naisiin liittyvä asia: idolejaan fanittavat teinitytöt. Kirkuvia tyttöjä lavan edessä ei arvosteta yleisönä siinä määrin kuin miehiä. Heidän kontaktejaan bändin jäseniin ja mahdollisia seksisuhteita paheksutaan. Jon teesi on, että tytöillä on valintaan täysi oikeus ja mahdollisuus nauttia ehkä paremmasta seksistä kuin ikätovereidensa kanssa.

Mutta he [bändiläiset] tietävät, ja tytöt tietävät, että tänä iltana heidän kirkumisensa oli bändille kaikkein tärkein asia. Se oli energiaa, josta bändi sai käyttövoimansa. Se oli pyörre, jonka varassa se leijui ilmassa. Bändi ei olisi voinut olla loistava ilman tyttöjä. Tytöt siunasivat bändin taiallaan. He tekivät bändistä pyhän, ja loputtoman, ja seksikkään – ja siitä hyvästä se soitti kuumeisesti, tavalla, johon se ei olisi ikinä yltänyt liikkumattoman miesyleisön edessä, joka mumisee: ”Kiva välike. Hyvä riffi.”  (Johanna Morrigan)

Moran kirjoittaa räväkkää ja hieman provosoivaakin tekstiä. Asioista puhutaan suorasukaisesti niiden oikeilla nimillä ja varsin yksityiskohtaisesti. Tähän verrattuna kirjan ruusunpunaisena hohtava loppu on hieman yllättävä, mutta kaipa kirjailijalla on ollut oma tarkoituksensa tehdä näin. Kuinka olla kuuluisa on toisaalta keveää chick lit -kirjallisuutta, mutta toisaalta pureutuu todellisiin ongelmiin. Tämä on kiihkeä puheenvuoro tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta.

KILPI, EEVA: Sininen muistikirja

Kustantaja: WSOY 2019

Jouluna 1999 Eeva Kilpi sai lapsenlapsensa Sohvin sitoman kirjan omistuksella: Muistot tähän kirjaan pakkaa niin ikäväkin lakkaa. Muistiinpanoja alkoi kirjaan kertyä vasta huhtikuussa 2002, mutta sen jälkeen parin vuoden ajan kiitettävän tiheästi. Sitten tahti taas harveni, kunnes vuoden 2007 jälkeen tuli yli kymmenen vuoden tauko. Vuonna 2018 Eeva Kilpi löysi vanhan muistikirjansa uudelleen ja totesi tekstien olevan yhtä ajankohtaisia ja puhuttelevia. Vuonna 2019 Sininen muistikirja julkaistiin kaikkien luettavaksi.

Merkinnöissä vuonna 1928 syntynyt kirjailija pohtii vanhenemista, vanhuuteen kasvamista ja tyytymistä. Toisinaan hänestä tuntuu siltä, etteivät nuoremmat sukupolvet arvosta vanhuksia tarpeeksi eivätkä anna heille tilaisuutta hyödyntää vahvoja ominaisuuksiaan. Kuitenkin yleensä on niin, että iän myötä ihmisen ymmärrys asioiden suhteen kasvaa.

Vanhuus on ensimmäinen hengähdysaika mitä ihmisellä on! Elinvoimasta ja itsetunnosta käydään jatkuvaa kamppailua päivittäin. Se hiljenee öisin. Siksi vanhukset virkistyvät iltaisin. Hekin saavat osansa kun muut nukkuvat.

Vanhuuteen sisältyy valitettavan usein yksinäisyyttä ja kaipuuta. Eeva Kilven kohdalla suuri kaipauksen kohde on luovutettu Karjala, menetetty maa, josta hän joutui sodan takia lähtemään ja jolla ei ole mitään tekemistä nykyisen rajantakaisen Karjalan kanssa. Omia vanhempiaankin kirjailija on vanhemmiten oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla ja alkanut kaivata myös heitä. Yksinäisyys, kaipuu ja kipu ovat raskaita kantaan, mutta positiivisesti ajatellen ne ovat olleet myös Eeva Kilven luomisvoiman perustana ja vieneet hänet kirjailijan uralle.

Minä olen ruvennut kirjoittamaan, jotta en olisi yksin.

Sota katkaisi lapsuuteni ja sieluuni jäi avohaava. Se kuplii yhä. Siitä tihkuu verta, pihkaa ja mahlaa. Se kuluttaa elinvoimaani ja tuottaa mielikuvia, ajatuksia, oivalluksia ja tekstiä. Siitä muodostui noro, puro, virta. Minun lävitseni virtaa koko ajan.

Sinisessä muistikirjassa on pitkä luettelo niistä asioista, joista ihmisen kannattaisi olla onnellinen. Siinä korostuvat läheiset ihmissuhteet, yhteys lapsiin ja lapsenlapsiin sekä hyvä terveys. Väistämättä lähestyvä kuolema ei Eeva Kilpeä pelota, koska kyse on kuitenkin vain luonnon normaalista kiertokulusta.

Ilman kuolemaa ei elämä olisi mitään. Ja vanhuus – se tuo eräänlaista hartautta elämään.

Eeva Kilven näkökulma on luonnontieteellinen, ei uskonnollinen. Hänen elämäänsä tuovat sisältöä tähdet, kukat ja eläimet, mutta tieto luonnon tuhoutumisesta herättää surua. Hänen kodissaan saavat ampiaisetkin rakentaa häiritsemättä pesää keittiöön ja vain kammariin tunkeutuneita saattaa odottaa äkkikuolema.

Kunpa voisi kuollessaan ajatella: minä näin maapallon ja se oli ihmeellinen.

Sinisessä muistikirjassa on sellainenkin hauska piirre, että jokaisessa muistiinpanossa on päiväyksen lisäksi myös tarkka kellonaika. Useita merkintöjä on tehty aamuvarhaisella, kun yöllä mieleen putkahtanut lause tai muisto on vielä tuoreena muistissa. Mietteet ovat henkilökohtaisia, mutta puhuttelevat kyllä kaikkia lähes runollisessa kauneudessaan.

LEINE, KIM: Punainen mies, musta mies

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Rød mand / sort mand

Suomennos: Katriina Huttunen

Punainen mies, musta mies -romaanissa on noin 680 sivua. Näiden sivujen aikana kerrotaan vuosista 1721-1735, jolloin Tanska oli perustamassa Grönlantiin siirtokuntaa. Ennen virallista päätöstä alueelle asettui jo musta mies eli norjalainen pappi Hans Egede vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa. Egede on hankalaluontoinen mies, joka edellisissä palveluspaikoissaan oli koko ajan riidoissa esimiestensä ja kollegoidensa kanssa ja joka toivoi Grönlannissa saavuttavansa lopultakin rauhan ja tyydytyksen. Ihan niin ei käynyt, vaan täällä piikkinä hänen lihassaan on paikallinen henkien manaaja Aappaluttoq eli punainen mies.

Aappaluttoqin kohdalla vihamielisyyden ymmärtäisi, sillä pappi on vienyt häneltä pojan, mutta miksi Egede vihaa villimiestä niin rajusti, että olisi valmis vaikka tappamaan? Yksi syy on tietenkin uskonnollinen – henkien manaaja edustaa tinkimättömän luterilaisen uskon omaksuneelle papille paholaista. Voisi kuitenkin olla toinenkin syy: kateus vastustajan tietojen ja taitojen edessä. Aappaluttoq ei ole tietämätön villi, vaan oppinut ja viisas mies, joka osaa lukea ihmisiä sietämättömän tarkasti. Hänessä on myös inhimillisyyttä, jota papilta puuttuu.

Olen Aappaluttoq, Punainen. Voin käydä kaikkialla, niin kuin pappi sanoo, tosin ivallisessa mielessä, mutta totta se on, ja sen hän tietää erinomaisesti, vaikka hän ei koskaan suostukaan tunnustamaan sitä… Ruumis on ihmisen lihallinen kuori, mutta sielu voi kulkea eetterissä niin kauas kuin haluaa… Voin käydä menneisyydessä, sillä mennyt aika on kuin huone nykyajaksi kutsumamme ajan vieressä, ja on vain tiedettävä, miten seinän läpi tunkeudutaan. Myös tulevaisuus on tavallaan olemassa, mutta sen huoneet ovat vielä tyhjiä, eikä niissä ole mitään erityistä, ellei tyhjyydelle ole käyttöä.

Varsinaisesti Grönlannin siirtokunta perustetaan 1726 kuningas Fredrikin käskystä, mutta alusta alkaen kaikki on huonosti suunniteltua. Johtajat valitaan melko sattumanvaraisesti ja siirtokunnan asukkaiksi määrätään rangaistusvankeja, jotka on joukkovihkiäisissä naitettu arpomalla työvankilan naisten kanssa. Siirtokunnan paikka on huonoin mahdollinen ja ihmisiä alkaa nopeasti kuolla ravinnon puutteen, kylmyyden ja huonon hygienian aiheuttamiin sairauksiin. Kuvernöörin ratkaisu kaikkiin ongelmiin on lisätä viina-annoksia.

Tanskalaisten lyhyellä läsnäololla ehtii olla epäedullinen vaikutus myös alkuperäisiin saarelaisiin, sillä ennen täysin raittiit ihmiset opetetaan miltei pakolla juopottelemaan. Taudeista isorokko on etenkin alkuasukkaille tuhoisa. Monien epäonnistumisien ja raskaiden aikojen jälkeen alkuperäinen siirtokunta lopettaa toimintansa ja suurin osa hengissä jääneistä palaa Tanskaan.

Kirjassa on paljolti kysymys uskonnollisten suuntien taistelusta. Luterilainen Hans Egede vihaa papisteja eli katolilaisia ja on epäluuloinen hyväntuulisen huolettomien herrnhutilaisten suhteen. Alkuasukkaita hän kohtelee ylimielisesti ja kiivaasti eikä halua kastaa ketään, jonka kääntymyksestä ei ole täysin varma. Pelkkä myötämielisyys ei riitä.

   Ehkä meistä grönlantilaisista tulisi huonoja kristittyjä. Meidän on varmaankin parempi olla hyviä grönlantilaisia kuin huonoja kristittyjä, eikö totta, pappi? 
   Kyllä, Egede vastaa. Kristillistämisen on tapahduttava hitaasti. Sitä ei pidä pakottaa, muuten tuotatte häpeää Herran nimelle. 
   Niin kuin siirtokunnan alkuasukkaat. He juovat ja huoraavat kuten tanskalaiset. 
   Niin, he eivät ole hyviä kristittyjä eivätkä hyviä grönlantilaisia. Heidät pitäisi ajaa pois. He eivät voi myöskään tulla takaisin luoksemme. Missä heidän sitten pitäisi olla?
   En tiedä. He ovat joutuneet turmiolle, joten heidän on tuhouduttava.

Leine käsittelee kirjassaan myös naisten asemaa. Hans Egeden puheissa toistuu lause: naiset ovat täynnä paskaa mutta vailla ajatuksia, ja sen vuoksi heillä on leveä takapuoli ja kapeat hartiat. Nuoren neitsyen raiskaajat tuomitsevat tämän hulluksi ja paholaisen riivaamaksi eikä tulevan lapsen isäksi tunnustaudu kukaan. Sivistynyt matami Gertrud taas hoitaa taidolla perhettään ja alueen asukkaita, mutta voisi olla myös kirjailija – jos vain aviomies sen sallisi. Papin tyttäret etsivät epätoivoisesti aviomiestä ja elättäjää. Kehruutuvan tytöillä taas ei ole mitään valinnanvaraa tulevaisuutensa suhteen.

Punainen mies, musta mies on vahva romaani, joka perustuu tosiasioihin. Useimmat sen henkilöistä ovat todellisia historiallisia henkilöitä, vaikka kirjailija onkin ottanut vapauksia heidän elämäkertatietojensa suhteen. Myös monet kirjan tapahtumista ovat todellisia, vaikka Leinen mukaan sepitteessä on usein enemmän totuutta kuin tosiasioissa. Tyyliltään teos liikkuu karkeasta realistisuudesta miltei runolliseen maalailuun. Synkkyyttä on, mutta myös huumoria ja oivaltavia kuvauksia ihmisyydestä, joka ei vuosisatojen mittaan ole miksikään muuttunut. 

Kim Leine (s. 1961) kasvoi Norjassa jehovantodistajien parissa, mutta muutti teini-ikäisenä isänsä luo Tanskaan. Myöhemmin hän pakeni menneisyyttään Grönlantiin, missä eli viisitoista vuotta. Kirjailija Leinestä tuli vasta, kun alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttö vei häneltä lähes kaiken. Hänen neljäs romaaninsa Ikuisuusvuonon profeetat voitti vuonna 2013 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Punainen mies, musta mies on trilogiaksi suunnitellun Grönlanti-sarjan toinen osa.

TAHVANAINEN, SANNA: Kirsikoita lumessa

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Körsbär i snön

Suomennos: Jaana Nikula

Sanna Tahvanainen (s. 1975) on suomenruotsalainen kirjailija, joka on romaaneissaan tutkinut maailmanhistorian kiinnostavia naisia. Kuningatar (2013) käsitteli kuningatar Viktoriaa ja Pikkumusta (2016) Coco Chanelia. Uusin romaani Kirsikoita lumessa kertoo vuodesta 1953 runoilija Sylvia Plathin elämässä.

Sylvia Plath voittaa Mademoiselle-aikakauslehden novellikilpailun ja pääsee palkkioksi yhdeksäntoista muun tytön kanssa kuukaudeksi töihin lehden toimitukseen New Yorkiin. Etukäteen on jo tiukasti ohjeistettu siitä, että myös lehden harjoittelijoiden tulee olla tiptop-kunnossa aamusta iltaan. Käsineet ja elegantti hattu ovat pakolliset.

Sylvian perhe on köyhä. Tyttö asuu pienessä talossa äitinsä, veljensä ja isovanhempiensa kanssa ja joutuu tilanpuutteen takia nukkumaan samassa sängyssä äitinsä kanssa. Äiti on takertuva ja ylihuolehtiva, mikä ahdistaa itsenäisyyttä havittelevaa nuorta naista. Sylvian suunnitelmissa onkin tulevan neljän viikon aikana kirjoittaa valmiiksi romaani ja löytää sopiva mies. ”Kirsikkansa” hän on jo menettänyt äidin tietämättä, joten miehet eivät pelota mutta alkavat kyllä helposti kyllästyttää.

Ihannemieheni on kolossi. Joku niin riuska, että voi helposti nostaa minut ja kantaa olallaan.

Nyt mentiin liian suoraan asiaan.

Neroleimaus!

Minä. Olen.

Kaksi sanaa riittää.

Kaikki harjoittelijatytöt asuvat Barbizon-hotellissa eli Nukkekodissa. Säännöt ovat ankarat, mutta Sylvia niistä vähät välittää. Öisin hän pujahtaa paloportaita pitkin kaupungin humuun, nauttii musiikista, alkoholista ja miehistä. Hetkeäkään kallisarvoisesta ajasta ei saa hukata, kun haluaa kerätä kokemuksia kirjaa varten. Ensimmäinen lause siihen Sylvialla olisi jo valmiina.

Hän astui yöhön mustaan šantungiin kietoutuneena.

Kirja alkaa valoisassa sävyssä. Harjoittelijoista eli Millie-tytöistä muodostuu toisiaan tukeva piiri, jossa Sylvia loistaa laajan lukeneisuutensa ja tietämyksensä ansiosta. Hän seuraa valppaasti ajan tapahtumia ja intoilee kuningatar Elisabetin kruunajaisista ja Marilyn Monroen Hollywoodin kadulle saamasta tähdestä. Sitten tapahtuu asioita, jotka masentavat Sylviaa ja saavat hänen sisimmässään piilevän Paniikkilinnun liikehtimään. Enää eivät piristä edes sukkaan piilotetut pillerit, joita Sylvia alkaa napsia kourakaupalla. Jaksaako hän toteuttaa matkalle asettamiaan tavoitteitakaan?

Tahvanainen luo nuoresta Sylvia Plathista varsin uskottavan hahmon; nuoren naisen, joka on tiedonhaluinen ja älykäs, mutta vajoaa pikkuhiljaa kohti raskasta masennusta. Muitakin persoonallisia hahmoja kirjasta löytyy, esimerkiksi Mademoiselle-lehden toimituskunnasta. Millie-tytötkään eivät jää kasvottomaksi massaksi, vaan muuttuvat Sylivan terävän katseen alla yksilöiksi erilaisine taipumuksineen ja päämäärineen.

PS. Kirjan nimi tulee Revlonin huulipunasta.

STRIDSBERG, SARA: Rakkauden Antarktis

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Kärlekens Antarktis

Suomennos: Outi Menna

Inna on heroinisti ja prostituoitu. Eräänä päivänä hän lähtee tuntemattoman miehen kyytiin ja tulee brutaalisti murhatuksi. Jollakin tasolla mies vaistoaa, että nainen on pelon ulkopuolella, koska elämä ei enää merkitse hänelle mitään. Jollakin tasolla Inna vaistoaa jo etukäteen miehen halun tappaa, mutta ei tee mitään pelastaakseen itsensä.

Läpitunkeva, pohjattoman syvä pettymykseni on yhtä kuin veren jäätymispiste, rakkauden äärimmäinen Antarktis.

Monenlaisia kysymyksiä herää. Miksi Inna on niin välinpitämätön elämänsä suhteen? Onko murhaaja suunnitellut tekoaan jo pitkään ja varustautunut sitä varten? Valinnut paikankin? Haluaisiko mies jäädä kiinni ja saada rangaistuksen vai kokeeko hän teon jotenkin vapauttavana?

… tuntui kuin me olisimme kumpikin odottaneet jotakin, kylmiä siiveniskuja vanhan enkelin saapuessa vihdoin pelastamaan minua. Mutta olin kyllästynyt enkeleihin, olin kyllästynyt toivomaan pelastusta sillä kukaan ei kuitenkaan voisi auttaa minua. Tämä paikka oli minun kuolinsijani, minun suuri ikkunani ikuisuuteen, aukko josta saatoin pudottautua jättääkseni maailman.

Kirjan yhdessä tasossa seurataan hetkiä syrjäisen järven rannalla Innan silmin. Ikään kuin ulkopuolisena hän seuraa kuolemaansa ja sen jälkeisiä tapahtumia sekä kuvailee kiihkottomasti raakoja yksityiskohtia. Hän palaa kirjan edetessä niihin yhä uudestaan, lisää yksityiskohtia ja muuttaa aiempaa kertomustaan. Oliko hän sittenkään niin halukas kuolemaan kuin ensin antoi ymmärtää? Millaisia ajatuksia hänen mielessään liikkuu, kun hän tulevien vuosien aikana seuraa äitinsä surua, sijaiskoteihin sijoitettujen lastensa varttumista ja murhaajansa kylmää elämää? 

Osaan kysymyksistä saa vastauksia, kun Inna kelaa läpi menneisyyttään. Vanhempiensa rajua alkoholihuuruista rakkautta, joka sulki heidät omaan kuplaansa lasten ulottuvilta. Innaa pikkuveljensä hoivaajana ja lohduttajana, kunnes tämä lähti pois ja jäljelle jäi vain syyllisyys. Äidin osoittamaa hyljeksintää. Lohdun löytymistä huumeista.

… yhtenä päivänä lakkasin sietämästä tavallisuutta ja astuin toiselle puolelle. Seisoin lasinsirusateessa ensimmäinen piikki kädessäni, ja jos pystyisin, kertoisin miten kaunista se oli, aivan kuin kaikki olisi yhtäkkiä valaistu sisältäpäin. Se oli kuin lasiseinä, joka särkyi äänettömästi ja avasi maailman.

Innan elämässä kovin moni asia tuntuu noudattavan edellisen sukupolven luomaa kaavaa. Hänkin on päihderiippuvainen, joka rakastuu toiseen päihderiippuvaiseen. Hänkin rakastaa kiihkeästi, mutta menettää lopulta rakastettunsa. Hänkin joutuu luopumaan lapsistaan ja elämään loppuelämänsä jatkuvan surun ja kaipuun vallassa.

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Stridsbergin kirjassa rumuus yhdistyy kauneuteen. Sen henkilöt ovat itsetuhoisia eivätkä elättele toiveita tulevaisuuden suhteen, vaan kaipaavat vain hetken unohdusta. Tapahtumat ovat raadollisia ja yksityiskohdat kuvottavia. Kaikki on kuitenkin kuvattu lumoavan runollisella tyylillä, miltei mystisellä kirkkaudella. Rakkauden Antarktis on kirja, joka puhuttelee, lumoaa ja kauhistuttaa.

Sanotaan, että ihminen kuolee kolmesti. Ensimmäinen kertani oli silloin kun sydämeni lakkasi lyömästä hänen käsiensä alla metsäisessä järvenrannassa, toinen kerta taas silloin kun maalliset jäännökseni haudattiin Solnan kirkon kupeeseen Ivanin ja Rakshan läsnä ollessa. Kolmas kerta on silloin kun joku lausuu viimeistä kertaa nimeni maan päällä. Odotan sitä.

MACKINTOSH, CLARE: Lopun jälkeen

Kustantaja: Gummerus 2019

Alkuteos: After the End

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Clare Mackintosh on tullut tunnetuksi jännitysromaaneistaan, joissa on aina jokin yllättävä käänne. Lopun jälkeen -romaani on kuitenkin ihan muuta: vakava kertomus siitä, kuinka vanhemmat huomaavat olevansa vastakkaisilla puolilla kuolemansairaan lapsensa hoidon suhteen.

Lentoemäntä Pip ja konsulttitoimistossa työskentelevä Max tapaavat lentokoneessa, rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat ihanan Dylan-pojan. Kaksi ensimmäistä vuotta menevät onnen ja riemun merkeissä, mutta sitten Dylan sairastuu.

Ensimmäisenä Dylanin tasapainovaikeuksista huolestuu Pip. Hän ei kuitenkaan halua nostaa metakkaa ja leimautua ylihuolehtivaksi äidiksi, jos muut pitävät kompurointia ihan pikkulapselle normaalina. Kun pojan päästä sitten löytyy kasvain, ei vanhempien itsesyytöksillä ole rajaa. Alkaa hoitojen aika, jossa huoli ja toiveikkuus vuorottelevat. Max jatkaa töissä, koska rahaa tarvitaan, mutta Pip jättäytyy täyspäiväiseksi hoitajaksi lapselleen.

Eräänä päivänä ollaan sitten tilanteessa, jossa lääkärillä on tarjottavana vain kaksi vaihtoehtoa: joko etsitään uusia (ehkä kyseenalaisia ja aivan varmasti kalliita) hoitomuotoja tai helpotetaan Dylanin viimeisiä hetkiä ja annetaan hänen kuolla. Max alkaa välittömästi etsiä netistä vinkkejä edistyksellisistä syöpähoidoista, mutta Pip kääntyy vertaistuen puoleen. Kummallekin muodostuu asiasta vankka näkemys. Max on valmis hoitoihin, vaikka ne lisäisivät Dylanin elinaikaa vain muutamalla kuukaudella. Pip taas haluaa antaa lapsensa kuolla arvokkaasti, koska elämä lisäajalla ei olisi kuitenkaan täysipainoista elämää. Dylan ei pystyisi liikkumaan eikä puhumaan, vaan olisi täysin autettava ja kipulääkityksen varassa.

   ”Ole kiltti, Max. Älä anna hänen kärsiä enempää. Nyt ei ole kyse meistä. Kyse ei ole siitä, miltä meistä tuntuu menettää hänet. Me puhumme nyt Dylanista ja sen hyväksymisestä, että olemme tulleet tien päähän.”

   ”Ei.” Kävelen huoneen poikki ja avaan oven. Enää minua ei vedetä kahtaalle. En enää tunne tarvetta pyyhkiä kyyneleitäni. ”En aio ikinä luopua pojastani.”

Pattitilanne johtaa lopulta siihen, että Dylanin kohtaloon haetaan ratkaisua oikeusteitse. Kummallakin vanhemmalla on oikeudessa omat asiantuntijansa, joiden käsitykset tukevat kyseisen osapuolen kantaa. Kirjan ensimmäinen osa päättyy tilanteeseen, jossa tuomari on valmis lausumaan tuomionsa. Lukija ei tätä päätöstä missään vaiheessa kuule.

Kirjan toisessa osassa hahmotellaan mahdollinen tapahtumakulku kummankin vaihtoehdon kannalta. On selvää, että avioliitto joutuu koetukselle tilanteessa, jossa mielipiteet eroavat toisistaan näin tärkeässä asiassa. Pystyykö hävinnyt osapuoli olemaan kantamatta kaunaa? Entäpä, jos voittanut osapuoli alkaakin pelätä tehneensä väärän ratkaisun? Miten kauan aikaa surusta toipuminen vie kummaltakin ja viekö mahdollinen eritahtisuus kriisiin? Onko jompikumpi jossain vaiheessa halukas yrittämään uutta lasta ja miten käy siinä tapauksessa, jos toinen osapuoli kieltäytyy ehdottomasti? Onko uusi elinkumppani mahdollinen, vaikka rakastaisi kuinka kovasti puolisoaan?

Kirjan ensimmäinen osa on riipaiseva kuvaus vanhempien tuskasta miltei mahdottomassa tilanteessa. Heidän vuorottaiseen näkökulmaansa limittyy myös Dylania hoitaneen lääkärin, Leilan, kertomus. Hän on yhtä hankalassa tilanteessa kuin lapsen vanhemmat, sillä asiantuntijuudestaan huolimatta ei hänkään osaa varmasti sanoa, mikä ratkaisu on ehdottomasti oikea. Tapaus kalvaa empaattista ihmistä ankarasti myöhemminkin. Kirjan toinen osa on selvästi kevyempi, vaikka siinäkin käsitellään monia kipupisteitä. Pääpaino on kuitenkin toipumisessa ja eteenpäinmenossa.

Lopun jälkeen -teos perustuu Clare Mackintoshin omiin kokemuksiin. Hänkin joutui päättämään kuolemansairaan lapsensa kohtalosta, mutta hänen tapauksessaan puolisot olivat kuitenkin ratkaisussaan yksimielisiä. Silti ei ole mennyt päivääkään, jona Mackintosh ei olisi pohtinut sitä, oliko tehty päätös sittenkään oikea. Miten paljon raskaampaa olisikaan elää tilanteessa, jossa lastaan syvästi rakastavat vanhemmat joutuisivat eri puolille! Tätä ajatusta kirjailija ryhtyi teoksessaan kehittelemään. Valmiita vastauksia hän ei anna, vaan puntarointi jää lukijalle.

KUISMA, HANNA-RIIKKA: Kerrostalo

Kustantaja: Like 2019

Ihmismuurahaiset koneineen pystyttävät tänne maakunnan ihmeen, Suomen ensimmäisen asumalähiön, jossa mikään osa ei ole erossa toisesta. Koko lähiö on yhtä ja samaa rakennusta kävelysiltoineen. Niin kuin Isossa-Britanniassa streets in the sky, kadut taivaalla. Joka paikkaan pääsee joka paikasta, kaikki on yhteydessä.

Porissa (tai jossakin muussa keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa) sijaitsevan työväestön unelman avajaisiin saapuu jopa presidentti Kekkonen. Asunnon saaminen sieltä on lottovoitto ja asukkaiden yhteishenki korkealla. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin aluetta kutsutaan betonihelvetiksi ja asfalttiviidakoksi, jossa asukkaat ovat pääasiassa työttömiä, alkoholisteja tai pienrikollisia. Kaikki rapistuu.

2000-luvulla laman lapset kasvavat täällä aikuisiksi lapsiksi uuteen lamaan. He eivät käy koulussa tai töissä, vaan asuvat äitiensä luona, hakkaavat toisiinsa tatuointeja, käyttävät päihteitä ja kuvaavat väkivaltavideoita nettiin. Ympäristö on henkitoreissaan.

Sitten uusi salaperäinen omistajataho ostaa koko lähiön ja muutoksia alkaa tapahtua. Vanhan kerrostalon viereen nousee uusi tornitalo, johon ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Ilmestyy aluetta ympäröivä aita lukittuine portteineen. Valvontakameroita joka puolelle ja mustapukuisia vartijoita kiertelemään pihoille. Yhä uusi kieltoja ja määräyksiä. Silti nuorisojengiläisiä tai huumediilereitä ei laiteta kuriin, vaan he saavat toimia ja mekastaa vapaasti. Vanhat asukkaat alkavat pelätä tulevaisuutensa ja turvallisuutensa puolesta.

Kirjassa puheenvuoron saa noin kolmekymmentä kerrostalossa asuvaa henkilöä, mikä pistää lukijan muistin ja hahmotuskyvyn koville. Joukossa on muutama talon alkuperäisistä asukkaista, joista yksi – Terttu – joutuu seuraamaan tapahtumia aidan takaa. Yhden ainoan vuokrarästin takia hänet on häädetty kotoa vain päällä olevat vaatteet mukanaan ja nyt kaikkia talon asukkaita kielletään päästämästä häntä sisään porteista tai ottamasta häneen mitään kontaktia.

Kerrostalon muu porukka on sekalaista. On vanha hellyttävä pariskunta. On työtön alkoholisti, joka kuvittelee yhä olevansa suuri naistenmies. On lähiön entinen mahtimies, jonka sallitaan asua muutaman muun laitapuolen kulkijan kanssa pihapiirin parakissa. On pari naista, joiden luona miehet vierailevat ahkeraan. On vankilassa raitistunut ja uskoon tullut kahvilanpitäjä. On rikollisten joukko hierarkioineen. On uusnatsi. On pari urheilullista kaunotarta. On hyväksikäytetty nainen monine ongelmineen ja suruineen. On aviottomia lapsia, jotka ovat jo luisumassa alamäkeä. Kaikkien yllä leijuu toivottomuuden ilmapiiri.

Joitakin henkilöitä kohtaan kasvaa tuntemaan myötätuntoa ja toivomaan heille parempaa tulevaisuutta. He eivät ole pahoja ihmisiä, vaan toisaalta olosuhteiden ja toisaalta oman heikkoutensa uhreja. Pääseekö lastaan kaipaava Jessica vapaaksi kiristäjistään ja huumeidenkäytöstä? Selviääkö nuori Miko toivottomasta ensirakkaudestaan?  Miten käy koulukiusatun ja pakko-oireisen Jade-ressun?

Kerrostalo on pelottava kuvaus lähiöstä, jossa kaikki yhteiskunnan rakenteet ovat sortuneet ja ihmiset yrittävät selvitä omillaan. Vielä ei Suomessa tällaista ole, mutta entä tulevaisuudessa?  Kirja on myös jännittävä, sillä kerrostalo pitää sisällään monia salaisuuksia niin ihmisten välillä risteävissä suhteissa kuin omistajatahon taustoissa ja tarkoituksissa. Kuisma kertoo karua tarinaansa sekoittaen yllättävää runollisuutta miltei inhorealistisiin kuvauksiin ja alatyylisiin ilmauksiin. Hämmentävä, mutta taidokas teos!

RIMMINEN, MIKKO: Jos se näyttää siltä

Kustantaja: Teos 2019

Jos se näyttää siltä -teoksen tapahtumajakso käsittää vain pari päivää ja on sisällöltään melko niukka, mutta Rimmisen runsaaseen kieleen kääriytyneenä saa suuria mittasuhteita. Rimminen harrastaa omatekoisia sanoja, jotka kuitenkin ovat osuvia ja ymmärrettäviä. Usein ne kuvaavat ääntä, mistä muutama esimerkki: kurttuuntunut hiljaisuus, liikenteen ryijymäinen humu, närpivä ääni, tikertävä kello. Lauseet ovat pitkiä ja monipolvisia ja välillä on turtua kuvailevien sanojen määrään, mutta sitten niiden synnyttämät mielikuvat tempaavat taas mukaansa. Parhaimmillaan teksti on todella osuvaa ja hauskaa.

Kirjan keskeinen hahmo on vanha herrasmies nimeltään Lyysälä, tuttaville Lyy ja kirjan kertojalle ”sinä”. Herra Lyy elää yksinään kerrostaloasunnossaan ja keskittyy hoitamaan vain omia asioitaan. Eristäytyneisyys on verottanut hänen sosiaalisia taitojaan, hän hämmentyy ihmisiä tavatessaan ja käyttäytyy töksysti. Puhekaan ei pitkään hiljaisuuteen tottuneelta heti suju, vaan suusta tulee lähinnä murahduksia, tuhahduksia tai vinkaisuja. Kokonaisten järkevien lauseiden kypsyttely vie Lyyltä niin pitkän ajan, että keskustelukumppani on siinä vaiheessa usein jo häipynyt.

Talon pihalla yksinään puuhaileva pieni poika kuitenkin jostain syystä mielistyy vaariin. Häntä ei haittaa, vaikkei saakaan kysymyksiinsä vastauksia – yhteinen juoni ja huumori löytyvät silti. Ehkäpä tämä ystävyyden alku reipastaa herra Lyytä muutenkin, koska hän lupautuu tekemään boolin taloyhtiön suunnittelemaan auringonpimennysjuhlaan.

Juhlat eivät kylläkään mene herra Lyyn osalta kovin hyvin, mutta aamulla paljastuu todellinen kauheus: herra Lyyn pieni ystävä on yön aikana kadonnut! Epäilevätkö talon asukaat ja apuun hälytetyt poliisit herra Lyytä syylliseksi katoamiseen? Luullaanko häntä pedofiiliksi?

Oikuttelevan muistin ja keikertyneen ajankulun suoniin ruiskauttamaa avuttomuutta puolestaan seuraa jo pian loukattu porvariskiukku, jota taas hännystelee joukko itsesyytöksiä, ja tällaisen vähintään kolmipäisen, jähmettävää avaruudellista epävarmuutta ympärilleen röyhtäilevän ilmestyskirjailmestyksen kanssa sinä siinä saat aikasi käydä rutisevaa jaakopinpainia, mutta että onko siinä nyt kysymys epätoivoisesta eloonjäämiskamppailusta vai samaisen eloonjäämisvietin lietsomasta raivokkaasta pettingistä, mene ja tiedä, mutta jollakin kärsämäisen työteliäällä logiikalla tuota makaaberia mittelöä seuraa mälvä, tuhiseva ymmärrys siitä että omaa syytäsi se on kaikki…

Vaari panikoituu. Muulloin niin verkkainen herrasmies alkaa ryntäillä poikaa etsimässä ympäri kaupunkia ensin jalkaisin ja sitten autollaan ja aiheuttaa melkoisen sekasorron. Onneksi käy ilmi, että huoli on turha. Vanhuksen ja pojan ystävyys voi jatkua ja kehittyä.

Alkuun se kysyy jokseenkin konventionaalisesti että missä sä olet, ja jatkaa sitten vastausta odottamatta ja vähemmän odotuksen mukaisesti tiedustelemalla, että kuis pyyhkii ukkoraiska, jolloin sinut täyttää muodoton ja ruumiin kehyksiin yksinkertaisesti liian suuri ilo, joka alkaa pian ryöpytä yli äyräiden kirskuvana nauruna, jonka kramppimaisten ulostulopuuskien väleihin ryhdyt sitten sopertelemaan kiihtyneesti jonkinlaista kommunikaatiota, yrityksiä kommunikaatioksi, hätäytyneitä yrityksiä kommunikaatiokanavan aukipitämiseksi, jotakin sellaista kuin että tässä, tässähän minä, hyvin, hei, hei kiitos, kiitos kun soitit, hyvin tässä, hyvintässä, lähellä, ihan lähellä, minä.

Rimmisen kirja jakaa kyllä mielipiteitä. Toisten mielestä se on verbaalista ilotulitusta ja toisten mielestä pikemminkin teennäistä tekotaiteellisuutta. Olipa tyylistä mitä mieltä hyvänsä, niin itse kertomus on surumielisen lempeä kuvaus lamaannuttavasta menetyksestä ja yksinäisyydestä, johon yllättävä ystävyys tuo valoa.

SALMI, HYPPE: Aaltoja ja asiattomuuksia

Kustantaja: Tammi 2019

Eräänä päivänä 49-vuotias Rimma tajuaa, ettei hikoilu johdukaan liian lämpimästä sisäilmasta tai ulkona vallitsevasta helteestä, vaan vaihdevuosiin liittyvistä kuumista aalloista. Kauhistus! Rimma ei ole vielä ollenkaan valmis tällaiseen muutokseen. Maailmaa ei ole vielä valloitettu, ei eletty aikuisena naisena vain omaa itseä varten. Mielikin on keskenkasvuinen, kehittymätön ja levoton.

Vaihdevuodethan liittyvät tätimäisyyteen, keskivartalolihavuuteen, kaulan katoamiseen, roikkuviin poskiin, hyllyviin kehoihin, suonikohjuihin, kärttyisyyteen, tyytymättömyyteen, seksuaaliseen kylmyyteen, naiseuden hiipumiseen, kauneuden katoamiseen, haluttavuuden haihtumiseen, eivät mitenkään minuun. Välissä on vain askel vanhuuteen, lonkkavaivoihin, yksinäisyyteen, katkeruuteen, köyhyyteen, siihen että kukaan ei ole kiinnostunut ajatuksistasi, puheistasi, kehostasi, et edes sinä itse.

Rimma on eronnut ja lapset ovat jo itsenäistyneet. He eivät ole erityisen innokkaita hakeutumaan äidin seuraan, kuuntelemaan tämän murheita ja vastailemaan (ehkä tunkeilevina pitämiinsä) kysymyksiin. Kuten Lauri-poika kehottaa: hae mutsi omanikäisiä kavereita! Kelpaako Rimma enää kenellekään? Onko hän tuomittu nyhjöttämään kotona uskollinen Rumba-koira ainoana seuralaisenaan?

Olenhan kuitenkin melkoinen pakkaus: itseeni kyllästynyt, kevyesti kitkeröitynyt, tunteissani ailahteleva, kipakka ja kova puhumaan.

Ratkaisu saattaisi löytyä Tinderistä. Rimma vain on kovin valikoiva ja vetää useimmat kuvat vasemmalle. Hänellä kriteerit ovat tarkat: mies ei saa olla alle nelikymppinen eikä yli kuusikymppinen. Hän ei saa olla tatuoitu, pyöräilijä, amatöörimuusikko, sliipattu, rähjäinen, macho – ja niin edelleen. Ne oikealle puolelle päätynetkään eivät kasvokkain tavattuina hirveästi innosta. Loppujen lopuksi Rimma alkaakin ihmetellä, miksi hänen pitäisi väen väkisin löytää rinnalleen joku ihminen. Hän on uuden edessä, mutta vapaa valitsemaan itse oman tiensä.

Astun ulos bussista pisteessä minä. Seison tässä ja katson ympärilleni. Voin valita mihin suuntaan käännyn, voin kulkea minne haluan tai heittäytyä villiksi, hulluksi tai jyrkänteeltä alas.

Salmen esikoisteos ei ole varsinaisesti romaani, vaikka Rimman kohdalla tapahtuukin selvää henkistä kehitystä. Kirja sisältää humoristisia pohdintoja keski-ikäisyydestä ja vanhenemisesta ja tuokiokuvia Rimman elämästä. Rimma on todellinen nolojen tilanteiden nainen, joka yhdestä kommelluksesta selvittyään lankeaa toiseen vielä suurempaan, mutta omaa selviytyjän asenteen vaikka kivi kengässä.

Hyppe Salmi (s. 1966) työskentelee vastaavana toimittajana Yle Draamassa ja harrastaa esteratsastusta, mikä vilahtaa Aaltoja ja asiattomuuksia -teoksessakin.

SAHA, KRISTIINA: Minäpäivät

Kustantaja: Otava 2019

Hellevi on 54-vuotias osastopäällikkö. Hän on tunnollinen työntekijä, mutta hieman väritön ja vetäytyvä. Firman toimitusjohtajan mielestä Hellevi tarvitsisi lisää karismaa, joten palkkioksi 20 vuoden palvelusta hän saa lahjakortin muodonmuutosseminaariin. Sieltä Hellevi intensiivivalmennuksen tuloksena tulee (toivon mukaan) palaamaan täysin uudistuneena kuin Fenix-lintu.

- H, sä oot tehokas ja osaava, ihana kultakimpale. Luotettava. Paras kaikista. Pystyvä pylväs. Mutta kuule, hän sanoi. – Näinä aikoina ei vaan voi levätä laakereilla. Ei vaan yksinkertaisesti voi… Meidän pitää yhdessä miettiä sun kehityssuunnat ja ottaa asiantuntijat avuksi. Tää auttaa sua tulemaan paremmaksi johtotähdeksi sun alaisille.

Hellevi on yksineläjä, itsellinen nainen, jonka paheena on rakkaus makeaan (mikä jossain määrin näkyy ulkomuodossa) ja toiveena elämän viimeisen aterian kohdalla torin lihapiirakka pahvikahvin kera. Työpaikan säilyttääkseen hän on kuitenkin valmis muuttumaan millaiseksi vain. Firmaa ja asemaa hän ei mitenkään rakasta, mutta yli viisikymppisellä naisella ei työmarkkinoilla ole valitettavasti kovin paljon kysyntää.

Hellevin arkeen kuuluvat vierailut terveyskeskuksessa tapaamassa skitsofreniaa sairastavaa äitiä. Äiti on äärimmäisen uskonnollinen ja turhankaino ja näkee kaikkialla mitä mielikuvituksellisimpia uhkia. Osaston potilaita ja hoitajia hän sättii päin naamaa ja huutaa apua kuin palosireeni. Tyttären niskaan satelee nuhteita ja varoituksia kuin tämä olisi vielä pieni lapsi. Kylpyläseminaarista äiti kehottaa ehdottomasti kieltäytymään: siellähän voi saada basiliskoja tai aitsin, miehet ja rosvot voivat käydä kimppuun. Ainoastaan kettukarkit saavat äidin rauhoittumaan hetkeksi. Ja kertomukset Hellevin veljestä eli jo aikaa sitten kuolleesta Nasse-kissasta.

Kirjassa taivaitahipovat markkinointipuheet ja tyhjät puheenparret lentelevät. Markkinoijat ovat ylenpalttisen positiivisia tavalla, jonka mieltää amerikkalaiseen valkohampaiseen hymyyn. Vastapainona ovat Hellevin äidin saarnat väärinkäsityksineen ja sanavirheineen. Yhteisvaikutelma on aika koominen. Lakonisissa ja ironisissa loppupäätelmissä on paljon viisautta.

Omissa muistikuvissani olin ollut onnellisempi, kun en koko aja miettinyt, miten tulla onnelliseksi.

Elämä oli säälimätöntä. Piti keksiä yhä parempia tapoja selättää ongelmat ja pelot, kun entiset lakkasivat toimimasta. Tänään se oli post-it -lapulle piirretty hymynaama ja turhankehu, huomenna jotain muuta.

Ehkä tulevaisuudessa suurin osa ihmisistä olisi irtisanottu elämänsä aikana monen monituista kertaa. Se olisi täysin normaalia, ja ansioluettelo, jossa ei olisi mainintaa yksistäkään potkuista, vaikuttaisi epäilyttävältä ja henkilö liian turvallisuushakuiselta.

Minäpäivät sisältää absurdeiksi laajenevia tilanteita niin työporukan risteilyltä kuin kylpylästä, niin terveyskeskuksesta kuin verenluovutustilaisuudesta. Kudelmaan liittyy silti tummempiakin lankoja. Sen enempää korostamatta selviää Hellevin äidin raskas elämä, ihmisten yksinäisyys ja turvattomuus sairauksien tullessa tai työpaikan mennessä alta. 

Kuinka monta uutta ammattia tässä pitää oppia ennen eläkeikää, että kelpaisi ja kelpaako sittenkään? Jos ees eläkeikään asti elää, kun sekin vaan nousee. Aina on joku vika. On liian vanha tai liian koulutettu tai liian vähän koulutettu tai liian mies tai jotain. Pitää olla liikkuva, joustava, itseohjautuva, heittäytyvä, luova ja milloin mikäkin superpallo. Ja koko ajan pitää hymyillä vaan.

Minäpäivät-romaani päättyy tavalla, joka jättää mahdollisuuden myös jatko-osalle (tai osille). Olisikin mukava kuulla, millaiseksi Hellevin elämä jatkossa muotoutuu. Mitä osaa tulevat siinä näyttelemään kylpylässä tutuksi tullut Biisoni tai äidin potilastoveri Otsa?

Kristiina Saha (s. 1968) on lavastaja ja vaatesuunnittelija, joka on lavastanut mm. Salatut elämät -televisiosarjaa.